Jo vuosi sitten assyriologi löysi kirjakaupassa haahuillessaan Aila Meriluodon (1924- ) Tältä kohtaa. Päiväkirja vuosilta 1975-2004 (Siltala 2010). Vaarallista kokea (WSOY 1997), päiväkirjat Meriluodon varhaisemmista vaiheista, luin pian niiden ilmestymisen jälkeen ja se osui aikoinaan suoraan hermoon.
Elämänvaiheeni (= väitöskirjan synnytystuskat ym.) oli silloin sellainen, että löysin noista päiväkirjoista paljon jonkinlaista vertaistukea. Ihailin monen muun lailla Meriluodon rohkeutta tuoda syvimpiä tuntojaan, erikoisia suhdekuvioita ja sielunkipuiluja esille. Naisen elämä, ei koskaan suoraviivaista, mutta kiehtovaa. Ja koska olin suloisesti missannut tämän "jatko-osan" julkaisun muutama vuosi sitten, otin päiväkirjat tietysti oitis mukaan. Jonkinlainen johdatus pisti minut sitten valitsemaan juuri tämän kirjan laajasta lukemattomien kirjojeni kokoelmasta petilukemiseksi jo muutaman päivän päästä kirjan hankinnasta. Ja luettuani päiväkirjamerkintöjä jonkin aikaa ymmärsin, että kirjan hankkiminen juuri silloin ei ollut silkkaa sattumaa. Voiko näin käydä kenellekkään oikeassa elämässä? Löysin Meriluodon tekstistä henkilön, johon olin tutustunut vain parisen viikkoa aikaisemmin. Mies jolla on meripihkan väriset silmät. Tämä postaus tulee vasta nyt, kun kirja oli viime vuoden kiirastorstaista viime perjantaihin saakka lainassa eräällä ystävällä.
Mutta ensin pari sanaa Meriluodon päiväkirjoista sekä omasta rakkaudestani päiväkirjoihin. Pidän itse päiväkirjaa, tosin kohtalaisen sporadisesti. Kansakouluaikainen, myrkynvihreämuovikantinen (keskellä valkoinen sydän + tietysti lukko!), jossa muistan olleen tekstin lisäksi tussipiirustuksia perheemme airedalenterrieristä, oli minulle teini-iässä niin tuskallinen todistuskappale omasta "rumuudestani" (joka tiivistyi myös muovikantisen päiväkirjan rumuudessa fyysisenä esineenä) että hävitin sen. Myöhemmin olen lukemattomia kertoja aloittanut uuden päiväkirjan ajatellen, että se auttaisi minua pääsemään uuteen alkuun, mutta kovin säännöllisesti en ole tosiaan jaksanut niitä päivittää. Nyt olen useamman vuoden ajan pitänyt yhtä muistikirjaa kerrallaan, johon tulee "kaikki"-- muistiinpanot lukemistani kirjoista, henkilökohtaista vuodatusta, ostoslistoja, museossa valokuvaamieni esineiden katalogia ja kaikkea muuta taivaan ja maan väliltä. En ota enää stressiä, vaikka henkilökohtaisia merkintöjä olisikin vain vähän.
Rakastan myös lukea erilaisten ihmisten julkaistuja päiväkirjoja. Meriluodon päiväkirjat ovat genrensä aatelia, ne tarttuvat lukijaa kädestä ja vievät suoraan sisälle runoilijan elämään. Lukijana myötäelää ilot ja innostuneisuuden, myös tuskat ja epätoivon. Olen samaistunut jonkin verran -- tutkijana joutuu kokemaan samanlaista apuraharumbaa, itsetunto on usein koetuksella. Mielenkiintoisinta on kontrasti Meriluodon runojen ja päiväkirjojen välillä, päiväkirjat eivät kuulosta runotyttömäisiltä, ne kurkistavat runoilijan runottomaan arkeen. Vain toisinaan häivähtää, arkirealismin rivien välissä:
Ulkona on myrsky. Ikkunoissa natisee. Joulu on mennyt — mikä joulu? Ilmaan piirretty kuvio jota tuli kipeä haikea ikävä sinä aamuna kun Tytti lensi tiehensä (Vaarallista kokea, s. 133).
Aamu, Jouko nukkuu vielä, minä rupesin ajattelemaan yhtä sun toista ja uni vetäytyi pois. Minne uni menee? Sisään kuin hämähäkin lanka pakenevaan hämähäkkiin (Tältä kohtaa, s. 190).
Entä mies jolla on meripihkan väriset silmät?
Vähän häritsee mieltä myös se meripihkasilmäinen Marco joka täällä on käynyt pariin otteeseen. Eilen tuli huima idea: Italian nykylyriikkan kääntäminen. Marco lupasi opettaa minulle kielen basiksen (jotainhan siitä tiedän ennestäänkin) ja väitti että työn kuluessa oppii lisää. Tänään on antikliimaksi: liekö bluffia koko mies. Salaperäinen kumminkin. Sopisi Italia-jännäriin! (s. 42).
Yksi erikoisimpia lukukokemuksiani ikinä oli lukea Meriluodon päiväkirjaa 1970-luvun lopulta ja yhtäkkiä huomata, että hän kuvaa ihmistä, johon itse olin törmännyt vain vähän aikaisemmin, erään taidenäyttelyn avajaisissa. Meriluoto oli muuttanut hänen nimensä, mutta kirjan henkilöluettelossa annettu tieto: "MARCO (nimi muutettu), italialainen taidekustantaja" ja se tosiasia, että tapaamani henkilö on julkaissut Meriluodon merkinnöissä mainittuja runokokoelmia, ei jättänyt erehtymiselle mahdollisuutta. Ja meripihkasilmät, tietty.
Tässä kohtaa täytyy myöntää, että minäkin olin hetken aikaa lumoutunut. Salaperäinen ja viehättävä vanha herra. Halusi lahjoittaa kustantamiaan kirjoja. Puhui syvällisiä taiteesta ja muista esteettisistä asioista. Hän sai mielikuvitukseni värähtelemään -- jos ei ideoita Italia-jännäristä niin vähintään romaanista, jossa on intohimoinen mutta äärimmäisen omituinen taidekeräilijä, mies joka ei halua tulla valokuvatuksi, verhoaa itsensä mystiseen piilotteluun. Mutta samalla vanha mies, joka janoaa huomiota ja virallista tunnustusta, aina pateettisuuteen saakka. Molto strano, sanoisivat italialaiset. Pääsin kuitenkin lumouksesta irti, etenkin kun ystävällä oli kertoa myös oma tarinansa meripihkasilmästä. Hänen elämänsä on ollut erittäin jännittävää seikkailua ja minäkin huomasin taas ettei koskaan voi tietää mitä seuraavaksi tulee vastaan.