Amos Rex Egypti ristiriitaisissa tunnelmissa

Assyriologi ei ole päivääkään virallisesti opiskellut egyptologiaa. Silti muinainen Egypti on ollut läsnä elämässäni ihan syntymästä lähtien, Suomen ensimmäiseksi egyptologiksi kutsuttu Rostislav Holthoer (1937-1997) oli isäni opiskelija ja puolisoineen vanhempieni perheystäviä. Vuonna 1973 järjestetyssä Ateneumin "Ikuinen Egypti" -näyttelyssä Holthoer selitti ja käänsi minulle yhden kivisteelan hieroglyfitekstiä. Tämä muisto on yksi muinaistutkijaksi tulemiseni tukipilareista. Lisäksi Jochem Kahl (1961- ), opiskeluaikainen ystäväni Tübingenistä on tällä hetkellä egyptologian professorina Berliinin FUssa ja tänä talvena siellä myös kollega-fellow samassa tutkimuskollegiumissa, johon teen kuukauden mittaisia työrupeamia. Häneen voin tukeutua jos on viitattava egyptiläiseen materiaaliin omissa tutkimuksissani, etenkin sen jälkeen kun ystävä ja kollega myös Akateemisesta Kirjakaupasta, Jaana Toivari-Viitala (1964-2017) menehtyi äkillisesti muutamia vuosia sitten. Egyptissä olen ollut vain kerran, työmatkalla jolloin turisteeraamiseen ei ollut aikaa. Näin kuitenkin Gizan pyramidit ja Egyptologisen museon Kairossa.

Olen tottunut siihen, että Amos Andersonin säätiön ylläpitämä museo Amos Rex toteuttaa korkealaatuisia näyttelyitä ja odotukseni Egyptin loiston suhteen olivat siksi erittäin korkealla. Kävin myös perjantaina hakemassa Tiedekirjasta näyttelyn tueksi julkaistun, sen egyptologisena asiantuntijana toimineen Mia Meren kirjan Egypti. Kala sarkofagissa & muita mysteereitä (SKS 2020). Kaksi vierailua viikon lopulla jättivät kuitenkin ristiriitaiset tunteet, etenkin kohtalaisen korkealle nousseen pettymyksen. Miksi yksityisen säätiön ylläpitämä taidemuseo, joka on usein hyvinkin ansiokkaasti esitellyt muinaisia kulttuureja vanhoissa haasteellisissa tiloissaan, tyytyy tällaiseen suoritukseen?

Minua harmitti esimerkiksi se, että Amos Rexin loistavia tiloja ei käytetty maksimaalisesti hyödyksi. Torinon Museo Egizio n laajasta kokoelmasta on saatu Helsinkiin liki 400 egyptiläistä esinettä. Se on kunnioitusta herättävä ja ihailtava saavutus, monet esineistä on myös kooltaan mittavia. Museokävijöille ei ehkä aina aukene miten valtava määrä työtunteja, vaivaa, aikaa ja rahaa palaa ennen näyttelyn avautumista. Tänä erityisenä pandemiavuonna suoritus on vielä ihailtavampi ja on valtavan hienoa, että koronaviruksesta huolimatta meillä on mahdollisuus nauttia tällaisista näyttelyistä. Suomessa on jonkin verran muinaisegyptiläistä esineistöä Kansallismuseon kokoelmissa, mutta niitä emme pääse joka päivä näkemään. Edellisestä suuresta Egypti-näyttelystä on jo aikaa (Tampereen Taidemuseo 1993). Amos Rexin näyttelytiloissa on kaikki uusin tekniikka, mutta sitä on sovellettu vain niukasti ja esimerkiksi minulta jäi YLEn uutisissa mainostettu hautakammion lisätty todellisuus, pääsy älypuhelimen kautta (kuinka moni vanhempi kävijä on tottunut käyttämään tällaisia?), kokonaan kokematta (täytyy mennä vielä uudemman kerran?). Muutoin esineiden esillepano oli hyvin perinteinen, konservatiivinen ja milteipä arkaainen. Korkeat ja pinta-alaltaan valtavat "salit" olisivat mahdollistaneet esimerkiksi kokonaisen egyptiläisen hautakammion fyysisen rekonstruktion (seinämaalauksineen?, kuten jo 1987 Hildesheimissa) tai pienen temppelin, tai normaalikokoisen asuintalon tai... vaikka mitä.  Esineet oli kuitenkin asetettu lasivitriineihin samalla, jo renessanssiajalta peräisin olevalla kuriositeettikabinettien konseptilla.  Tämäntyyppiset muinaisesineet on tietysti tänä päivänä täysin alkuperäisestä kontekstistaan irrotettuja, mutta tämän päivän näyttelyiden lähtökohta on usein se, että pyritään antamaan museokävijälle kokonaisvaltainen elämys, myös didaktisesti. Amos Rexissä valtaosa seinistä on nyt tumminta harmaata, spottivalaistus ei sovi kaikkien vierailijoiden silmille. Mietin jo ensimmäisellä kerralla, että onko laajojen seinätilojen tyhjiksi jättäminen tietoinen valinta saada aikaan taidegalleriamainen tunnelma? Tunsin paikoin olevani maailman metropoleissa, "alan paikoissa", missä muinaisesineitä myydään pelkästään "taiteena" eikä hintalappua laiteta esille. Varmasti näyttelyn "värimaailma" on ollut tarkkaan harkittu, minä olisin kaivannut Egyptin valoa ja värejä, "tuonpuoleis"-painotteisuudesta huolimatta. Niitä ei jostain syystä tahdottu kävijöille nykyajan virtuaaliteknisin keinoin luoda.

Yllä linkatussa YLEn jutussa kerrotaan se, että Tallinnan KUMUssa oleva rinnakkaisnäyttely, myös torinolaisesta kokoelmasta, keskittyy egyptiläisen taiteen esittämiseen kun taas Amos Rexissä keskitytään kuoleman jälkeiseen elämään. Mietin toisella näyttelyvierailulla sitä, että onko toteutuskonsepti Tallinnassa kovin erilainen, se kiinnostaisi minua kovasti, mutten usko että näinä aikoina lähden KUMUun vierailemaan. Amos Rexissä minulle jäi se vaikutelma, että nimenomaan kontekstualisoinnin vähyys painotti ja varmasti myös jossain määrin pakotti kävijät katsomaan esineitä vain "taiteena" ja esteettisinä objekteina. Moni ehkä kuitenkin tahtoisi tietää enemmän niiden käyttötarkoituksista ja merkityksistä. Kirjassaan Mia Meri toteaakin, että [s]uurin osa säilyneestä muinaisen Egyptin taiteesta on funktionaalista, eli se on tehty tiettyä tarkoitusta varten (s. 109). Tällä lauseella annetaan ymmärtää, että jotkin esineet olisivat "oikeaa taidetta", mikä ei aivan pidä paikkaansa, koska itse en näe "piirustuksia tai koristeltua keramiikkaa" (s. 112) välttämättä "huvin vuoksi" tehtynä "taiteena" vaikka tämä kysymys on tietysti taidefilosofinen ja kiistelty. Henkilökohtaisesti minulle, myös nykytaidetta harrastavana ja esteettisiä näkökulmia arvostavana muinaistutkijana, tämänkaltainen näyttelykonseptin toteutus sillä ajatuksella, että kävijöille halutaan ensisijaisesti tarjota esteettinen elämys niinkuin taidenäyttelyissä yhä hyvin usein tehdään, on ihan hyväksyttävää. Lähestymistavasta olisi kuitenkin voinut tehdä lähestyttävämmän jos alkuun olisi selitetty mistä tämä jo arkaaiseksi luonnehtimani esillepano kumpuaa. Eurooppalaiset ovat jo antiikin ajoista asti olleet viehtyneitä, usein hullaantuneita egyptiläisiin esineisiin. Roomalaiset kuljettivat esimerkiksi lukuisia kiviobeliskeja, sfinksejä ja leijonia ikuiseen kaupunkiinsa ja muokkasivat niillä urbaania ympäristöään. Kun esine irrotetaan kontekstistaan ja se vaeltaa fyysisesti sekä ajallisesti, sen funktio ja merkitys muuttuu. Eurooppalaiset ovat siis pitkään rakastaneet egyptiläisiä esineitä etenkin niiden estetiikan vuoksi, tällainen arvostus on aika lailla eurooppalaisen kulttuurin ytimessä, yhä tänä päivänä. Mutta tahtoisiko kävijä myös tietää alkuperästä ja/tai näiden merkitysten muuttumisesta?

Monet esillä olevat esineet ovat oikeasti mielenkiintoisia, "hienoja" ja olen iloinen, että sain ne nähdä. Oli hilkulla liki kaksi vuotta sitten, etten olisi lähtenyt Torinoon hetitologikokoukseen. Silloin olisin nähnyt myös museon. Olen parhaillaan kirjoittamassa kirjan kappaletta heettiläisistä kuningaskuvista, ja minua kiehtoo egyptiläisen vertailumateriaalin runsaus. Yksi ahaa-elämys tuli myös nk. egyptiläisten hautakartioiden kohdalla: en ole niitä aikaisemmin muualla nähnyt tai en ole kiinnittänyt niihin huomiota. Ne ovat kovasti samanmuotoisia kuin heettiläisten suurkuninkaiden "sinettibullat", seikka jota pitäisi ehkä tutkia enemmänkin. 

Toinen ihmettelyni kohde sekä näyttelyn että Meren kirjan suhteen liittyy maailmaalla tällä hetkellä kiihkeänä käytävään eettiseen keskusteluun siitä "kuka omistaa muinaisuuden"? Tämä aihepiiri on erittäin laaja ja siitä on kirjoitettu lukuisia paksuja opuksia. Yritän tiivistää vain pääkohdat tähän. Euroopassa sekä suuret "valtiolliset" museot että yksityishenkilöt ovat etenkin 1700-luvulta lähtien keränneet esineitä -- muinaisia, eksoottisia ja moderneja. Egyptissä on kautta aikojen tunnettu haudanryöstäjien ammattikunta ja Egyptin valtion myöntää yhä tänään antikviteeteille maastavientilupia (monissa maissa tämä on totaalisen kiellettyä). Useat nykyiset kansallisvaltiot ovat viimeaikoina kyseenalaistaneet eurooppalaisten museoiden omistusoikeuksia -- heidän mielestään esineitä on "ryöstetty" kolonialismin ja imperialismin aikakausina. Museot ja yksityishenkilöt ovat ostaneet esineitä basaareista, ryöstökaivauksilta, toisinaan kaivaneet itse, luvalla tai luvatta ja salakuljettaneet kotimaihinsa. Joitain esineitä vaaditaan palautettaviksi huolimatta siitä, että ne olisivat peräisin arkeologisilta kaivauksilta, joihin on ollut kaivauslupa ja löydölle maastavientilupa. Egypti entisen ministerin Zahi Hawassin johdolla vaatii mm. Saksaa palauttamaan ikonisen Nefertitin muotokuvan Berliinistä (ks esim. täältä ) ja pinnalla ovat viime aikoina olleet erityisesti afrikkalainen esineistö Britanniassa ja Ranskassa (ks esim. täältä ). Aihe on arka ja kipeä meille eurooppalaisille: muinaistutkimuksemme taustalla on valistusaika, tieteellinen maailmankatsomus ja sinänsä ylevä ajatus muinaisuuden todistusaineiston tutkimuksesta ja suojelusta, maailmanperinnön varjelusta. Me vaalimme myös suhteellisen nuorta ideaa maailmanperinnöstä, joka kuuluu kaikille ja josta meillä tulisi olla yhteisvastuu. Siitä huolimatta meidän täytyy voida päivittää tiede- ja kuluttuuritradioidemme eettisen kestävyyden perusteita. Mikä oikeuttaa meitä säilyttämään ulkopuolisten kulttuurien materiaalista perintöä hallussamme ja onko asianmukaista palauttaa esineitä alkuperämaihinsa? Kansallismuseo palautti vastikään saamelaiskokoelmansa Lappiin, eli nämä kysymykset koskettavat myös meitä.

Kun monet Amos Andersonin taidemuseon toteuttamat muinaisesineistön näyttelyt ovat perustuneet "löytömaassa" sijaitsevien museokokoelmien lainoihin, on tämän näyttelyn esineistöllä toinen tausta. Torinon Museo Egizion yli 40 000 esineen kokoelma pohjautuu nimenomaan (Napoleonin konsulin Bernardino Drovettin (1776-1852) yksityiskokoelmaan, vaikka myöhemmin se instituutiona on myös harjoittanut luvanvaraisia arkeologisia tutkimuksia Egyptissä. Amos Rexissä esillä olevien esineiden tekstit eivät siis mainitse niiden löytöpaikkaa, ammattikielellä käytämme sanaa provenienssi. Se, että provenienssia ei mainita, merkitsee siis sitä, että museo ei tiedä mistä esine on peräisin, vaikka nykystandardit sitä edellyttävät, ts jos alkuperää ei tiedetä, edes se "provenance unknown" ilmoitetaan esineen tekstityksessä, tai sitten annetaan hankintavuosi (ks. UNESCON sopimus ). Meren kirjassa on kyllä Museo Egizion johtajan jälkisanat museon kokoelmien historiasta, mutta siinä ei tämän päivän eettisiä kysymyksiä tematisoida lainkaan. Myös egyptologisten kokoelmien ongelmallisuudesta on kirjoitettu paljon, suosittelen esim. Alice Stevensonin artikkelia täällä.

Siihen, ettei esineen löytöpaikkaa tiedetä, liittyy myös kysymys esineen aitoudesta. Väärennöksiä on ollut viime aikoina erityisen paljon liikkeellä mm. sen vuoksi, että Lähi-idän ja Egyptinkin poliittinen tilanne on ollut epävakaa. Epävakaat olot mahdollistavat ryöstökaivaukset, niihin kytkeytyvän laittoman muinaismuistokaupan ja niiden vanavedessä kukoistavat väärennösmarkkinat. Mutta väärennöksiä on tehty siitä lähtien kun eurooppalaiset alkoivat kiinnostua muinaismuistoista ja luultavasti Museo Egizio ei ole aitouttanut ihan jokaista kokoelmansa esinettä. Esineteksteihin olisi voinut lisätä edes sen, milloin esine on tullut torinolaiseen kokoelmaan ja näyttelyn alkupuolelle tekstit, jotka antavat informaatiota näistä käytänteistä. Pääsääntöisesti museot ovat lakanneet ostamasta sellaisia esineitä joilla ei ole provenienssia ja tämän esimerkin tulisi rohkaista myös yksityiskeräilijöitä olla ostamatta ja keräämättä muinaisesineitä. Muinaisesineiden keräily oli vielä 1900-luvun puolivälinkin jälkeen sosiaalisesti arvostettu (usein yläluokkainen) harrastus, mutta tällä hetkellä korostetaan sitä, että hankkimalla ilman provenienssia olevia esineitä (vaikka kuinka pieniäkin) saattaa tahattomasti tukea laitonta muinaismuistokauppaa harjoittavia tahoja, jotka usein kytkeytyvät myös järjestäytyneeseen rikollisuuteen, asekauppaan ja terrorismiin. Rikollisesta toiminnasta ei Amos Rexin näyttelyn kohdalla ole varmasti kyse, vaikka tekstitykset eivät noudatakaan tämän päivän suosituksia. Näistä on kuitenkin hyvä suurenkin yleisön olla tietoinen. 

ICOM code of ethics: https://icom.museum/en/resources/standards-guidelines/code-of-ethics/
Lisää kuvateksti

Amos Rexin Egypti näyttäytyy epäedullisessa valossa etenkin jos sitä vertaa vielä parhaillaan avoinna olevaan Ostia -- portti Roomaan Tampereen Vapriikissa. Ostian suhteen olen hieman jäävi, koska tunnen liki kaikki sen asiantuntijatoteuttajat pitemmältä ajalta ja tulen arvioimaan näyttelyn yhteydessä julkaistun samannimisen kirjan toisaalla. Tähän riittää se huomio, että Vapriikissa kävijä astuu kirjaimellisesti Ostian kaduille ja pääsee välittömästi sen roomalaisaikaiseen tunnelmaan. Tämän elämyksen toteuttamiseen ei ole tarvittu edes paljon virtuaalitekniikkaa vaan ihan idearikkautta, vanhanaikaisia seinärakenteita sekä tekemisen paloa.

Sekä näyttely että Meren kirja jättävät minut siis hämilleni -- olen jollain tavalla pahoillani yleisön ja lukijan puolesta, joille monelta osalta olisi voinut antaa enemmän. Egyptin materiaalinen kulttuuri esitetään kauniissa ongelmattomassa kuplassa, missä sana "näyttelyesine" alkaa saada uusia eikä välttämättä positiivisia konnotaatioita. Olemme tottuneet esineellistämään muinaiset egyptiläiset, mutta se ei ole kovin tieteellinen lähestymiskulma. Kirjan teksti on sujuvasti kirjoitettua ja voin kuvitella, että joillekin kirjoja lukeville lapsille siitä saattaa tulla innoittava aarrearkku. Meri kuitenkin jättää liki tyystin selittämättä mitä arkeologia on ja miksi esineiden löytökontekstin tarkka dokumentointi on egyptologiassakin tärkeää. Meri kyllä pahoittelee sitä, että yksityiskokoelmien esineet ovat useimmiten tutkijoiden saavuttamattomissa (s. 184), mutta jättää siis mainitsematta löytökontekstin ja sen dokumentoinnin tutkimuksellisen arvon. Yleistajuinen tietokirja on vaikea laji ja moni epäonnistuu aliarvioidessaan sen aiheuttaman työmäärän. Tietoa tarvitaan paljon enemmän kuin yhteen aiheeseen keskittyvässä tutkimuksessa.

Amos Rexin näyttely tulee varmasti olemaan yleisömenestys ja näistä kriittisistä kommenteista huolimatta toivon mahdollisimman monen käyvän sitä katsomatta ja kiitän museosta kaikesta vaivannäöstä. Muistakaa kuitenkin pitää turvavälit maskeista huolimatta! -- museo päästää sisään kohtuullisen suuren määrä vierailijoita kerrallaan. 

Esine, tavara, kama, roju... ja ihminen

Esine, tavara, kama, roju... Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Assyriologi aloitti muutama viikko sitten "terapeuttisen" kirjoitussarjan omasta suhteestaan esineisiin, ensimmäisen postauksen nimi on Elämän ilotarkistus. Olen tästä syystä lukenut joitakin self help -kirjoja liittyen tavaroiden järjestelyyn (en ole aikaisemmin avannut yhtäkään tämän genren julkaisua), ihan vain koska niiden aihepiiri on kiehtova (ja kuvaa yhteiskuntaamme sattuvasti), korostekynäviivannut niitä villisti, tehnyt sivukaupalla muistiinpanoja e-kirjoista ja huomannut usein kuinka erilainen (erityinen?) oma elämäntilanteeni tavaran kanssa on. Olen kirjoittanut ylös liudan muita samaa tematiikkaa käsitteleviä kirjoja ja artikkeleita, joita aion vielä lukea. Jo nyt olen huomannut: "muinaistieteitä" opiskelleena ja harjoittavana minulla on lähtökohtaisesti toinen perspektiivi esineisiin. Me kaikki elämme tavarapaljouden keskellä, ostamme ja kulutamme -- monet meistä myös kirjaimellisesti hukkuvat tavaraan. On edelleen paljon ihmisiä, joiden mielestä lähes kaikki esineet ovat rojua ja täysin toisarvoisia henkisiin asioihin verrattuna. Harva kuitenkin pysähtyy sen tosiasian edessä, että esineet on yksi niistä merkittävistä elementeistä, mitkä tekevät ihmisestä ihmisen. Apinat saattavat "valmistaa" ja käyttää esim. kiviä  työkaluinaan, mutta muut eläinlajit eivät valmista apuvälineitä tai muitakaan esineitä (pesiä tietysti on monillakin ja majava rakentaa patoja...). Nykyihminen on täysin riippuvainen esineistä, useimmat eivät selviytyisi päivääkään ilman kaikennäköisiä tarvikkeita. 

Ihmisellä on siis valtavan pitkä suhde esineiden valmistamiseen ja valmistamiinsa esineisiin. Tästä en ole vielä missään järjestelyoppaasta lukenut. Hankin suomalaisen ammattijärjestäjän Ilana Aallon kirjan Paikka kaikelle (Atena 2017) e-kirjana (tämä oli opus, jota en tahtonut fyysisenä esineenä kotiini). Marie Kondon jälkeen Aallon kirja oli virkistävää luettavaa. Kirjoittaja on kulttuurihistoriaan perehtynyt tohtorisnainen ja huomasin hänen suhtautuvan moneen konmarittamisen kestämättömään ajatukseen samoin tavoin kun ensimmäisessä "tavarapostauksessani" kirjoitin.  Aalto katsoo ilmiöitä enemmän suomalaisten kotitalouksien näkökulmasta -- jos japanilaiset kodit ovat kenties keskimääräistä pienempiä kuin meillä ja suomalaiset asunnot eivät ehkä niin usein ole NIIN täynnä tavaraa, että ne täyttävät myös huoneiden lattiatilan,  voidaan käsitellä meidän olosuhteisiimme nähden relevantimpia aiheita. Toisaalla Aallolta puuttuu yhtenäinen ja kattava metodi, jota noudattamalla voisi päästä tehokkaasti ja pysyvästi hyviin tuloksiin tavarakaaoksen hallinnassa. Marie Kondo lupaa elämäsi mullistusta jos noudatat tarkkaan hänen ehdottamaansa metodia ja käsittelyn järjestystä. Hän myös lupaa, että kerran vietyäsi systeemin lävitse, ei kaaos uudelleen valtaa paikkojasi. Aalto luotaa ilmiöitä hieman syvemmälle ja antaa myös esimerkkejä omasta elämästään (oli kiinnostavaa lukea esim. kuinka montaa eri astiastoa hänen kaapeistaan löytyy...). Kun Konmari herätti useassa kohdassa vahvojakin vastareaktioita, en ole varma, että Paikka kaikelle auttaa minua löytämään paikan kaikelle. Yksi isompi asia, josta olen jotakuinkin eri mieltä, on keräilyyn ja hamstraamiseen liittyvät kappaleet, mutta kommentoin niitä jossain toisessa postauksessa yksityiskohtaisesti. 

Nyt takaisin ihmisen ja esineiden pitkään symbioosiin. Evoluutiobiologi Juha Valsteen erinomaisesta kirjasta Ihmislajin synty (SKS 2012, useampia painoksia) opin, että jo  n. 400 000 vuotta sitten eläneet nk. "melkein ihmiset" valmistivat hienostuneita tarvekaluja ja että [e]rikoiskäyttöön tehtyjä tai erityisen onnistuneita työkaluja käytettiin ilmeisesti pitkään ja niiden terää muokattiin tarpeen vaatiessa uudelleen purevaksi (s. 213). Heidelberginihmisten puukeihäät olivat aikansa high-tec -esineitä, niiden kärjet olivat teroitettu neulanteräviksi ja sen jälkeen kovetettu tulessa (s. 213-214).  Vasta tämän vuoden alussa tajusin esimerkiksi sen, että Bellinon Tarja Ikävalko ei käytä mitä tahansa nipsuttimia leikatessaan hiuksiani vaan käsintehtyjä erikoissaksia, jotka lähetetään valmistajalle Japaniin teroitettavaksi. Kunnon saksilla on hiusmuotoilijan mukaan ratkaiseva merkitys.

Luulisi siis, että olemme "naimisissa" kaikkien sellaisten esineiden kanssa, joita tarvitsemme selviytyäksemme päivittäisistä askareista emmekä edes harkitsisi sellaisten esineiden heittämistä pois vain sen vuoksi, etteivät ne tuota meille "iloa". "Melkein ihmisille" ja varhaisille ihmisille tarpeelliset työkalut varmasti tuottivat myös "iloa", olihan ne huolellisesti valmistettuja ja niistä pidettiin tarpeellisuuden vuoksi myös hyvää huolta. Marie Kondo puolestaan tuntuu aika lailla omassa "ilofilosofiassaan" hukanneen käsityksen siitä, että ihminen on satoja tuhansia vuosia kehittänyt työkaluja ja apuvälineitä ja työkalut ovat aikojen saatossa erikoistuneet erikoistumistaan, mutta että tarvekalut ovat ihmisyyden ytimessä ja että niiden tuottama ilo on nimenomaan niiden käyttöarvossa.

Konmarittamisen papitar ymmärtää kyllä periaatteessa, että esineillä on jotain sellaista kuin käyttöarvo (Siivouksen elämänmullistava taika Bazar 2015, s.54), mutta siitä huolimatta toisaalla ilon tuottaminen menee hänen mielestään aina sen ajatuksen edelle, että esineelle voisi olla tulevaisuudessa käyttöä. Sille voi vielä olla käyttöä on KIELLETTY AJATUS! (Iloa säkenöivä järjestys Bazar 2016, s. 32-33). Hän on edelleen sitä mieltä, että yhdenkään karsitun esineen puuttuminen ei ole johtanut katastrofiin. Ja siitä huolimatta hän kertoo kuinka heitti pölynimurin pois, koska se oli "vanhanaikainen" ja palasi käyttämään paperipyyhkeitä ja puhdistusliinoja... No, jopa Marie Kondo ymmärsi, että siivoamiseen ilman imuria meni liian paljon aikaa ja hän joutui ostamaan uuden imurin. Marie Kondo kertoo yhtä estottomasti naulaavansa nauloja paistinpannulla ja rikkoneensa rakastetun viivottimensa, koska oli heittänyt ruuvimeisselin menemään ja yrittänyt käyttää viivotinta ruuvimeisselinä.  Katumuspilleriäkin tarjotaan: Tietenkin jos tarvitsen jotakin oikein kovasti, ostan uuden, mutta en enää osta millaista tahansa (Iloa säkenöivä järjestys s. 32). Marie Kondolla on tätä nykyä varmasti varaa ostaa uusia ja hyvälaatuisia tarvekaluja, mutta entä hänen lukijansa? Olisi mielenkiintoista jos "konmarittamisen uhrit" avautuisivat jollakin foorumilla siitä, miten he työ- ja tarvekaluja pois heitettyään ymmärsivät kuinka paljon ne olivat helpottaneet heidän elämäänsä ja jotka olivat olleet pakotettuja hankkimaan uusia tavaroita hyvien ja käyttökelpoisten tilalle. Toki Marie Kondo hetkeä myöhemmin kehottaa lukijoitaan ylistämään näitä tarvekalujaan: Kerro niille, että tarvitset niitä, vaikka ne eivät ehkä tuotakaan iloa (s. 35).

Itse olen yli neljännesvuosisadan ajan elänyt puolison kanssa, jonka perusperiaatteisiin kuuluu se, että yhtäkään työkalua ja/tai laitetta ei heitetä menemään ennen kuin se lakkaa toimimasta tai muutoin täyttämästä tehtäväänsä. Taloudessamme oli (ja taitaa olla yhä varastohuoneessa) pieni televisio, jonka korjaamisesta kodinkoneliikkeet olisivat laskuttaneet ihan liikaa (ja mieluummin myyneet uuden tilalle), mutta jota pidettiin toimintakuntoisena ystävän tietokonefirman työntekijöiden avustuksella. Itse suren tänä päivänä elektronisten laitteiden, kuten printterien lyhyttä käyttöikää. Näistä laitteista syntyy valtavat määrät jätettä, koska ne on valmistettu tietoisesti niin, ettei käyttöikä ylitä muutamaa vuotta. Esteettisestikään ne eivät ole esineitä, joita tahtoisi säilyttää nurkissaan, toisin kun vanha lankapuhelin.

Toinen asia, mikä tekee työkalujen ohessa ihmisestä ihmisen, on työkalujen koristaminen sekä myös ihmisen hyvin varhaisessa vaiheessa valmistamat esineet, joilla ei ole käyttöarvoa. Osaatteko arvata mistä lähtien ihmiset ovat valmistaneet koruja ja mitä me tiedämme niiden funktiosta: käytettiinkö niitä vain "juhlassa" vai kenties myös arjessa? Vai olivatko korut jotain, mitä kannettiin vain tuonpuoleisessa? Näistä ensi kerralla. Ja siitä, miksi assyriologin täytyy aina perustella sitä, miksi on tekstien lisäksi kiinnostunut myös materiaalisesta kulttuurista.

Ps. Elämänmullistavaa taikaa elämääni on runsaan viikon ajan tuonut suuri taideteos (ei konmarittaminen). Teos ei oikeastaan mahdu meille ollenkaan ja ajattelin, että en voi hankkia sitä, koska meillä varastoidaan puolensataa maalausta ja muuta, paketeissa... Tämä maalaus tuo iloa säkenöivää energiaa elämääni. Paras hankinta.

Ennen Pariisia Sitaattien saloista

Tulevan viikon assyriologi viettää Pariisissa -- edellisestä visiitistä onkin vierähtänyt jo 21 vuotta enkä viitsi edes laskea kuinka monta ensimmäisestä... Matkan pääasia on yksi hallitsijapatsaan pää, siitä lisää jossain seuraavista postauksista.

Yksi kuluneen viikon tapahtumista oli kutsu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan. Siellä Tuula Uusi-Hallila ja Anne Helttunen kertoivat kirjastaan Sitaattien salat (SKS 2016) ja samalla sai muutoinkin hyvän yleiskuvan kustantajan muusta tämän vuoden tuotannosta. Henkilökohtaisesti vierailu seuran upeassa, nyt entisöidyssä rakennuksessa, oli hieman nostalginen -- runsas kymmenen vuotta sitten ehdin siellä jonkin aikaa ravata useammankin kerran kokoustamassa, yhden kesän ajan myös aivan pienen kuopuksen kanssa. Kun pääsihteerin avustaja ensimmäisellä kerralla huomasi vauvan sylissäni, totesi hän heti, että tuolla jääkaapissa on voileipiä, hänpä tuo niitä kahvin kanssa.

Kustantajana SKS keskittyy lähinnä suomenkieliseen tietokirjallisuuteen ja ehkä sen vuoksi kirjabloggaajat eivät niin hirveän usein bloggaa heidän kirjoistaan. Omasta mielestäni SKSn kirjoissa on runsaasti mielenkiintoista ja innoittavaa -- erityisesti rakastan näyttelyiden yhteyteen tehdyistä taidekirjoista (kuten tästä Birger Kaipiaisesta...). Ymmärrän kuitenkin, että olen tavallista bloggaajaa paremmin informoitu SKSn kirjoista, koska puolisoni on Seurassa töissä ja yleensä saan minkä tahansa kirjan kotiin kuljetettuna kunhan vain hoksaan niitä pyytää (ei ilmaiseksi, vaan siksi että puoliso tykkää ostaa minulle kirjoja :) ).

Kun kirjamessuilla taannoin katselin Sitaattien saloja SKSn osastolla, minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä kirjan sisältö on. Itselleni tulee sitaateista ensimmäiseksi mieleen latinankieliset lentävät lauseet ja lausuinpa ystävälle väärän oletuksen juuri ennen tilaisuutta, että kirjassa saatettaisiin neuvoa oikeita siteeraustapoja. Luulo ei ole tiedon väärti...

Hirveän kaukana noista latinalaisista lentävistä lauseista ei kuitenkaan olla -- Uusi-Hallila ja Helttunen ovat koonneet yksiin kansiin valikoiman suomalaisesta kirjallisuudesta (ja muustakin kulttuurista) käyttöömme juurtuneita käsitteitä ja sanontoja. Koska aika harva meistä tuntee suomalaiset kirjaklasssikot niin perusteellisesti, että osaisi heti avata kunkin sitaatin etymologian, on tästä opuksesta aivan sanomatonta hyötyä, vaikka valikoima on luonnollisesti rajallinen. Lyhyet kuvaukset on nasevasti kirjoitettuja ja niitä lukee ihan huvikseenkin. Ja kuten kirjoittajat totesivat -- kun lainauksille herkistyy, ne alkavat pomppia silmille joka paikasta -- mainoksista, blogipostauksista, poliitikkojen puheista...

Nyt ennen matkaa olen niin kiireinen, etten ehdi mitenkään syvällisesti perehtymään Sitaattien saloihin. Avasin kirjan kuitenkin kohdasta, jonka kenties kaikkein parhaiten tunnen: Nefernefernefer (s. 108). Hänet tituleeraataan suomalaisen kirjallisuuden kauneimmaksi naiseksi ja tämä saattaa hyvinkin olla totta. Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen (WSOY 1945) kauniin mutta itsekkään ja petollisen porton tuntevat miltei kaikki. 

Tekstissä kerrotaan aivan oikein nefer-sanan tarkoittaneen muinaisegyptiksi "kaunista", mutta sitä käytettiin yhtälailla komponenttina myös miesten nimissä eikä vain naisten (ks. esim. farao Nererefre). Kohdan kuvitukseksi on valittu, jälleen kerran aivan oikeutetusti, maailman kauneimmaksi naismuotokuvaksi väitetty Nefertiti (Berliini, Neues Museum). Tekstiin olisi vielä voinut lisätä sen, että Waltari ilmeisesti viittasi juuri tähän Nefertitin muotokuvaan, "maailman kauneimpaan naiseen", luodessaan Neferin hahmon romaaniinsa (ks postaukseni Muinaisajan ihmeistä täältä ). Näin Nefernefernefer, missä ikinä sitä suomalaisessa kontekstissa käytetäänkin, on sitaatin sitaatti. 

Uusi-Hallilan ja Helttusen esittelystä mieleeni jäi vielä se, miten he kertoivat "julkaisuodotustensa" olleen alun perin hyvin vaatimattomat -- ajatuksena oli valmistaa jonkinlainen kopioversio teksteistä. SKSn päätös tehdä Sitaattien saloista kunnon kirja, ja panostus sekä taittoon että kuvitukseen, näyttää häkellyttäneen tekijät.  Turhaa vaatimattomuutta -- Sitaattien salat on erinomainen kirja ja nimenomaan tyylikäs ulkoasu ja kuvitus tekevät siitä jokaiselle lukijalle ja/tai konsultoijalle myös aisteja stimuloivan elämyksen. Sähköiset kirjat eivät koskaan tule voittamaan perinteistä kirjamuotoa visuaalisen mielihyvän tuottajana.

Kiitän SKSn väkeä kutsusta ja toivotan edelleen menestystä ansiokkaassa työssä ja julkaisutoiminnassa!

Beda Stjernschantz: näyttely & kirja

Assyriologi käväisi toissa viikolla taidenäyttelyn avajaisissa: Amos Andersonin museossa on aina elokuun loppuun saakka nähtävillä Beda Stjernschantzin (1867-1910) tuotantoa. 

Stjernschantz oli minulle ennen avajaisiltaa täysin tuntematon taiteilija. Hän kuului muiden, enemmän kuuluisuutta saaneiden suomalaismaalareiden ja kuvanveistäjien ystäväpiiriin, mutta naisena hänellä oli kosolti vaikeuksia lyödä itsensä lävitse. Elämä kävi hänelle ajan mittaan niin raskaaksi, että hän näki nuorella iällään ainoaksi ratkaisukseen itsemurhan. Bedan tarina on siis sekä aikakaudelleen tavallinen (naistaiteilijan vaikeudet tulla tunnustetuksi tai ansaita taiteella elantoaan) että erittäin murheellinen. Amos onkin tehnyt loistavaa työtä nostaessaan Bedan elämäntyön esille. Näyttely oli laajempi kuin osasin odottaa ja töiden joukossa on monia helmiä, maalauksia joihin rakastuin.

Suosittelen näyttelyä lämpimästi jokaiselle, etenkin niille, jotka haluavat nähdä monia suomalaisen symbolismin huipputöitä.

Näyttelyn lisäksi Amoksen kuraattori Itha O'Neill on toimittanut upean kirjan Bedan elämästä ja tuotannosta, joka toimii samalla näyttelyluettelona. SKSn kustantama teos Beda Stjernschantz, Ristikkoportin takana/Bakom Gallergrinden (2014) näytti avajaisissa museokaupassa niin houkuttelevalta, että heti kotiin päästyäni sanoin puolisolleni: haluan sen heti! (puoliso työskentelee SKSllä ja saa sen kirjamyymälässä alennusta). Vasta viime perjantaina kirjaa oli saatavissa SKSn kaupassa ja eilen selasin sitä jo innoissani. Erittäin kauniisti toteutettu ja taitettu, korkealaatuinen paperi teksti on suomeksi ja på svenska. Lukemaankin olen jo aloittanut ja heti alkusivuilta löytyi jotain assyriologille erittäin mielenkiintoista: 1891 Pariisissa opiskellessaan Beda piirsi Louvressa iltapäivisin. Stjernschantzin luonnoskansiossa on koko joukko Louvren assyrialaisella ja egyptiläisellä osastolla tehtyjä tutkielmia (s. 18). 

Nyt alkoi tietysti kiinnostaa nuo luonnokset -- mitä Beda noilta osastoilta piirsi? Assyrialaisia reliefejä vai Gudea-patsaita? Ja kuinka moni muu suomalainen taiteilija kenties Pariisissa työskennellessään piirtänyt Louvressa juuri muinaismesopotamialaisia löytöjä? Voisiko noista skisseistä jopa kerätä oman näyttelynsä? Joka tapauksessa myös kirja on ansainnut oman yleisönsä ja sopii erinomaisesti esimerkiksi lahjakirjaksi. Tutustukaa Bedaan ja hänen töihinsä sekä näyttelyssä että kirjan kautta!

Birger Kaipiainen & Harri Kalha, osa 2

Assyriologi palaa  vielä tämän viikon EMMAssa esillä olevaan näyttelyyn Birger Kaipiaisen keramiikasta sekä Harri Kalhan erinomaiseen, samettiseen kirjaan (SKS 2013). Sekä kirja että näyttelyn työt herättivät niin paljon erilaisia assosiaatioita myös muinaiseen esineistöön, että niitä on tuotava vielä muutama esille.

Kaipiainen taideteokset tuovat lohtua keskelle talven pimeintä pimeyttä -- kun kello kymmenen aamulla on oikeastaan ihan pimeää, sumuista ja tuhruista, niinkuin tänään. Kaipiainen itse luonnehti tuntojaan: Ikävä on minulle pysyvä olotila, joka voi hetkeksi kaikota, tullakseen uskollisesti takaisin (s. 50). Kalha tulkitsee puolestaan Kaipiaista: Teosten perusvireenä on aina kaipaus toisaalle -- kauniimpaan maailmaan, pois tästä hetkestä: irti arjen proosasta, rujoudesta runouteen (s. 50).

Teos, joka teki minuun joutsenen ohella suurimman vaikutuksen oli tämä istuva kaunotar. Se assosioituu päässäni lukuisiin muinaisiin patsaisiin, jotka on kuvattu istuvassa asennossa ja heettiläis-luuvilaisessa ikonografiassa juuri jumalattaret kuvattiin usein istuvina. Myös "kuolevaiset" saivat omia kivipatsaitaan, toisinaan miniatyyrimuodossa, kuten tämä Pohjois-Syyrialaisesta Tell Halafista löytynyt.

Istuvan naisen pää ja silmä ovat myös erittäin lähellä etenkin Tell Brakista löytyneitä nk. "silmä-idoleita" (eng. eye idols).

Kuvalähde: M. Fortin, Syria, Land of Civilizations (1999) s. 279

Äärimmäisen vaikuttavia olivat kuitenkin Kaipiaisen suloisen turhat "kukkapuut", joita oli EMMAssa esillä kolme kappaletta.

Näillä Kaipiaisen luomuksilla ei ole mitään muuta funktiota kuin olla koristeina. Minulle tuli niistä kuitenkin mieleen kaikenlaiset mesopotamialaiset kulttiparafernaliat -- erityisesti uusassyrialaiset suitsukeastiat, joita on kuvattu kaksin kappalein esimerkiksi kuningas Assurbanipalin (668-n. 627 eaa) kuuluisassa "puutarhareliefissä".

Kuvalähde: J. Reade, Assyrian Sculpture (1983) s. 68.

Nämä muinaiset suitsukeastiat eivät kuitenkaan läheskään aina olleet keramiikasta vaan metallista valmistettuja. Upeita kappaleita on löytynyt esimerkiksi nk. "lyydialaisesta aarteesta".

Kuvalähde: I. Özgen/J. Öztürk, Heritage Recovered. The Lydian Treasure (1996)  s.114.

Jos ette ole vielä näyttelyä nähneet, tämän viikon sunnuntaihin on aikaa! Käykää vaikuttumassa ja saamassa kontrastia ulkona vallitsevaan harmauteen!

Birger Kaipiainen & Harri Kalha, osa 1

Joulunpyhinä assyriologi on lueskellut lisää Harri Kalhan kirjaa Birger Kaipiaisesta (SKS 2013) ja niinkuin olen jo pariinkin otteeseen postannut, liittyy kirja EMMAssa olevaan näyttelyyn Kuriton kaunosielu. Kustantajan varastosta kirja on loppuunmyyty, mutta ainakin vielä ennen joulua sitä sai EMMAn myymälästä.

Kirjan teksti ei ole perinteinen biografia vaikka sen lyhyt ja ytimekäs nimi ehkä näin antaa ymmärtää. Itse asiassa Kalha käsittelee todella vähän Kaipiaisen elämää, omaan henkilökohtaiseen makuuni liian niukasti. Olisin etenkin ollut kiinnostunut lukemaan enemmän Kaipiaisen mahdollisista ulkomaanmatkoista -- matkoilla me kaikki imemme itseemme mitä erilaisimpia vaikutteita.

En tähänkään postaukseen saa avattua kaikkia niitä mielleyhtymiä Kaipiaisen töiden ja muinaisten asioiden välillä -- etenkään kun pitäisi pakata tämä tietokone reppuun ja suunnata kohti pohjoisia ulottuvuuksia. Tyydyn siis tällä kertaa tähän kollaasiin: Kaipiaisen pulleamahaiset linnut ovat sukulaisia Keski-Turkissa kukoistaneiden muinaisassyrialaisten kauppakolonioiden kulttivaaseille.

Eläimenmuotoinen keramiikka on ollut varhaisista ajoista lähtien todella suosittua monissa kulttuureissa.
EMMAn näyttelyn keskeisimpiä esineitä on valtava koboltin- ja lapislasulinsiniseen verhottu joutsen, jonka valkoinen versio lahjoitettiin aikoinaan Iranin shaahille.

Kalhan mukaan Kaipiainan ei antanut politiikan tai nuorisoradikalismin häiritä työtään; hänelle lahjan pääkohde, kansainväliseksi mediahahmoksi noussut shaahitar oli ihailtu julkkiskaunotar ja Persian hovi edusti romanttista eksotiikkaa (s. 136-138)

Kalha kertoo myös, että Iranin vallankumouksen yhteydessä se (=lahjajoutsen) hävisi, varastettiin tai tuhottiin -- kenties se lyötiin jonkun kiihtyneen vallankumouksellisen toimesta tuusan nuuskaksi hovin rappion ja epätasa-arvon symbolina (s. 138). Tässä kohtaa olisin kiinnostunut tietämään, mitkä Kalhan lähteet ovat joutsenen häviämiselle: Teheranin lukuisia keisarillisia palatseja ei minun tietojeni mukaan juurikaan ryöstelty ja tänään osa niistä on julkisia museoita (= olen vieraillut yhdessä niistä) kaikkine prameine sisustuksineen. Viha ja tuhovimma keskittyi perinteiseen tapaan hallitsijapatsaisiin, ei perheen luksusesineisiin. Olisiko mahdollista, että joutsen sittenkin lymyää joissain palatsien sadoissa, ehkä tuhansissa huoneissa? En pidä mahdottomana sitä, että shaahiperheen Iraniin jääneestä omaisuudesta ei vieläkään ole laadittu kattavaa inventaariota, mutta saatan olla tässä väärässä.

Edelleen suosittelen sekä kirjaa että näyttelyä, auki 12. tammikuuta asti! Lähden nyt kohti Kuusamoa ja postaan jos kerkeän. Pari lumista kuvaa on todennäköisesti odotettavissa. Antoisaa loppuvuotta!

Kirjamessujen anti: seitsemän kirjaa ja Sahlberg

Minun piti tänäänkin mennä ainakin aamupäiväksi kirjamessuille -- etenkin kuuntelemaan Vera Valaa, jonka Rooma- ja assyriologiaiheisesta dekkarista Kosto ikuisessa kaupungissa (Gummerus 2013) postasin kesällä. Nyt olen kuitenkin lievän flunssainen (kirjamessujen kosto?) ja koska luentoni tosiaan alkaa ensi viikolla, en voi riskeerata opetuskuntoani vaan jään tänään kiltisti kotiin.

Eilen kiersin ennen kaikkea antikvaarisia osastoja. Ensinnä haluan kiittää antikvariaatti Punaista Planeettaa: teiltä sain kutsukortin erään ystävän välityksellä vaikka minua ette tunnekaan. Kaunis kiitos! Tänä vuonna minua onnisti paremmin kuin normaalisti, löysin kolme kiintoisaa kirjaa, joita minulla ei ole vielä hyllyssäni. Itse asiassa olen kesästä lähtien omaan epäsystemaattiseen tapaani etsiskellyt Gustav Büscherin Ihmeiden Pikku Jättiläistä (suomennos Antero Manninen, toinen painos 1958), minua kun kiinnostavat ensinnäkin antiikin (seitemät) ihmeet ja etenkin miten niistä kirjoitetaan.

Eilisen todellinen löytö oli kuitenkin Alberto Albertinin romaani Kroisos (suomentanut J.A. Hollo, Suomen Kirja 1945). En tiennyt se olemassaolosta lainkaan ja nyt voi verrata sitä luonnollisesti Fredrik Långin Kroisos-romaaniin, josta postasin niinikään viime kesänä.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran osastolla viihtyy aina pitkään kun henkilökunta on niin mukavaa ja aina sieltä lähtee jotain mukaan niinkuin ylläolevasta kuvasta näkyy.

Yksi päivän kohokohtia oli kuitenkin kun Seppo Puttonen haastatteli Asko Sahlbergia Herodes-romaanin tiimoilta -- kirjasta postasin hullaantuneesti täällä.

Sahlberg kertoi työstäneensä romaania noin kymmenen vuotta ja mielestäni se näkyy huolitellussa tekstissä, myös taustatyön tarkkuudessa. Hyvää viikonloppua kaikille & uusia elämyksiä kaikille, jotka vielä viikonloppuna käyvät kirjamessuilla!