Mitä luin tänään: Pekka Matilainen, Miniatyyrimaalari

Assyriologi sai joululahjaksi toivekirjan, Pekka Matilaisen Miniatyyrimaalarin (Atena 2017). Matilaisen aikaisemmasta renessassin aikakaudelle sijoittuvasta "dekkarista" Kupoli (Atena 2013) postasin jo lähemmäs viisi vuotta sitten & jo tuolloin toin esille sen, että tunnen kirjailijan kohtuullisen hyvin vaikken viime vuosina olekaan kohdannut hänen kanssaan juuri lainkaan. Keväällä 2014 kun olin Roomassa juhlimassa upeaa suomalaista tiedeinstituuttiamme Villa Lantea, asui Matilainen juuri parhaillaan instituutissa ja ilmeisesti jo kirjoitti tai ainakin valmisteli Miniatyyrimaalaria. Juttelimme ja vaihdoimme kuulumisia Trasteveren varmaankin kuuluisammassa baarissa San Calistossa (esiintyy tässä kirjassa Caliston tavernana) ja tätä taustaa vasten toistan Kupolin postauksen toteamuksen: en ole kirjailijan enkä nyt varsinkaan tarinan päätapahtumapaikan Rooman suhteen täysin objektiivinen. Koska kuulun kirjan pääkohderyhmään, postaan tässä silti pari huomiota.

Kun syksyllä näin Matilaisen uusimman kirjan nimen, Miniatyyrimaalari, se assosioitui minulla välittömästi Orhan Pamukin (1952- ) romaaniin Nimeni on Punainen (Tammi 2000, turkkilainen alkuteos Benim Adım Kırımzı, suomennos Tuula Kojo). Pamukin murhamysteerissä vilisee 1500-luvun ottomaaniajan miniatyyrimaalareita ja juoni rakentuu pitkälti koko kirjankuvitustaiteen antomiaan ja filosofiaan -- periaatteessahan islamilaisessa taiteessa ihmis- ja eläinhahmojen kuvaaminen oli/on kielletty ja oikeastaan ainoa foorumi niiden esittämiselle oli tuohon aikaan käsikirjoitusten miniatyyrimaalaukset.

Matilaisen tarinan päähahmo on miniatyyrimaalari, joka kirjan alussa pakenee Baselista Roomaan ja päätyy sekä kopioimaan että kuvittamaan historiallisen henkilön Poggio Bracciolinin (1380-1459) eräästä sveitsiläisestä tai saksalaisesta luostarista löytämää roomalaisen filosofin ja runoilijan Lucretiuksen (n. 99-55 eaa.) teosta De rerum natura (Maailmankaikkeudesta). Juonessa on jännitystä ja joitakin yllättäviäkin käänteitä, mutta varsinaiseksi dekkariksi sitä on kuitenkin vaikeaa luonnehtia.  Nimen ja Pamukin romaanin perusteella ennakko-odotukseni oli, että Matilainen olisi enemmän (siis Pamukin lailla) käsitellyt miniatyyrimaalauksen saloja, sen suhteen teksti oli siis hienoinen pettymys. Miniatyyrimaalari Toni ei oikein pääse käsikirjoituksen kopioimisessa eikä etenkään kuvituksessa vauhtiin ja enemmän hän maalaa isoja seinäpintoja. Sen sijaan tykästyin kovasti siihen tapaan, millä Matilainen kuvaa renessanssin maalareita: harva oli "suuri taitelija", moni enemmänkin käsityöläinen, joka jatkoi seinäkoristelun tekoa siitä mihin kollega oli jäänyt.

Kopio Lucretiuksen Maailmankaikkeudesta vuodelta 1483, Girolamo di Matteo de Tauris,
kuvalähde: Wikimedia Commons

Muutoin viihdyin miniatyyrimaalarin matkassa mainiosti. Kun Kupolissa seikkailtiin Firenzessä, tässä kertomuksessa tuo renessanssin kaunein kaupunki jää taka-alalle paikkana, josta moni on kotoisin ja jonne kenties jollain tasolla koko ajan kaivataan (myös kirjailija itse?). Päänäyttämönä on Matilaisen toinen rakkauden kohde eli Rooma, tai itse asiassa yksi Rooman kaupunginosista eli Trastevere. Santa Maria in Trasteveren kirkko sattuu olemaan lempikirkkoni Roomassa ja pystyin hyvin seuraamaan miniatyyrimaalarin liikkeitä kaduilla ja toreilla Trasteveren ja Vatikaanin välissä, olenhan itse kulkenut niitä lukemattomia kertoja. Roomassa monet kadut noudattavat vanhoja linjoja, monet rakennukset ovat yhä pystyssä. Tuota Calisto-nimistä tavernaa (s. 183) ei tainnut silloin olla olemassa, mutta sen liittäminen tarinaan on hauska yksityiskohta, jonka kaikki Bar San Calistossa ja sen terassilla notkuneet vastaanottavat hymyssäsuin. 

Rakenteellisesti Matilaisen Miniatyyrimaalari ei ole kauhean kerroksellinen tai monimutkainen, mutta jos tekstiä lähestyy enemmän viihteellisenä kuin syvällisenä, niin kirja lunastaa odotukset erittäin hyvin. Minua miellytti myös huolellisesti tuntuisesti maalattu ajankuva -- en ole renessanssin erikoistuntija, mutta uskon, että materiaalinen kulttuuri ja muut yksityiskohdat ovat kirjassa tarkasti omilla paikoillaan. Heräsi taas halu perehtyä renessanssin maailmaan tarkemmin -- minua odottaa vielä Matilaisen tietokirja Muutoksen tekijät Renessanssin synty ja perintö (Atena 2016), toivon että löydän pian aikaa sen lukemiseen.

Vilpittömästi ja lämpimästi suosittelen Miniatyyrimaalaria kaikille, jotka arvostavat faktoiltaan täsmääviä historiallisia romaaneja. Kirja on myös kaikille, jotka rakastavat Roomaa, mutta myös niille, jotka vasta haaveilevat ikuisesta kaupungista, ja ehdottomasti niille, jotka eivät tiedä Roomasta mitään ja eivät sen vuoksi älyä sitä rakastaa. Toni ja kumppanit siirsivät minut Kuusamon lumisissa maisemissa taaksepäin omiin lukuisiin oleskeluihin Trasteveressä, mutta etenkin viime toukokuun loppuun, erityisiin, unohtumattomiin hetkiin. Aivan viimeisinä päivinä toukokuussa löysin eräästä vanhojen tavaroiden kaupasta tämän repron vanhasta valokuvasta, josta on tullut yksi suurimmista aarteistani. Sieluni ja sydämeni kaipaa taas sinne.

Muutama roomalainen leijona

Assyriologi lupasi postata roomalaisista leijonista. Kun olin toukokuussa Roomassa, ilmestyi artikkelini eräästä Damaskoksen kansallismuseon sisäpihalla majailevasta basalttileijonasta. Nyt kirjoitan parhaillaan erään anatolialaisen vuorenhuippupaikan kivisistä leijonista -- ei siis ihme, että näen joka paikassa leijonia!

Tosin Roomassa leijonia on tosiaan joka paikassa.

Leijonia on museoissa ja kirjastoissa...

Leijonia on ulkosalla ja porttien pielissä, kirkkojen portiikeissa.

Rooman leijonat ovat egyptiläisiä, roomalaisia, ryöstettyjä ja väärennöksiäkin.

Leijonia on kirjoissa ja antiikkikaupoissa.


Roomassa on leijonakatu. Myös pikkuleijonan katu.



Tässä olisi hyvä alku jopa kokonaiselle kirjalle Rooman leijonista.

Yksin leijonanmuotoisista ovenkahvoista saisi kokonaisen kirjan!

Leijonia kun kerää virtuaaliseen kokoelmaan, ei tarvitse koskaan lopettaa. Täydellinen keräilykohde!

Roomasta löytyy myös yksi assyrialainen leijona, josta mieleni palaa kirjoittaa jotain. Löysin sen eräänä perjantai-iltapäivänä etruskimuseosta ja sitä sai myös kuvata. Olin löydöstä niin huumaantunut, että onnistuin jättämään kauan ja täysin palvelleen kamerani museon eteen kivipenkille. Sattui olemaan pääntoimimattomuuspäivä. Ensi keväänä Roomaan ja etruskimuseoon uuden kameran voimin.

Sydän täynnä & kesähattu Roomasta

Assyriologin piti postata Rooman leijonista. Postaan kunhan kerkeän. Kotiinpaluun jälkeinen viikko on ollu kuitenkin ylitsepursuavan täynnä kaikenlaista, ensin ylioppilasjuhlia, sitten kansainvälistä kokousta tämän projektin tiimoilta. Sydämeni on täynnä, eikä vähiten sen vuoksi, että esikoiseni täytti viikko sitten kahdeksantoista vuotta. Tänään on myöhemmin hänen juhlansa aika.

Tämä kesähattu minun on kuitenkin pakko jakaa täällä. Roomassa reittini kulkeutui ensin kahdesti iltapäivällä kirjastosta historialliseen keskustaan kulkiessani Patrizia Fabrin hattukaupan ohitse. Kahdesti myyjä kutsui minua sisälle, kahdesti kieltäydyin, vaikka hatut näyttivät aivan hurmaavilta -- mutta myös hyvin kalliilta... Olen hattuihmisiä, tosin nuorena naisena käytin hattuja paljon enemmän kuin nykyään. Nyt isoäiti-ikäisenä olen ajatellut, että voisin jälleen kantaa enemmän hattuja ja viimeisten kahden talven aikana olenkin tehnyt niin, koska otin itselleni muutaman edesmenneen anoppini päähineistä. 

Viimeisenä Rooman-päivänäni vihdoin rohkaisin itseni ja menin hattukauppaan ihan sisälle asti. Aavistukseni osoittautui todeksi -- monet hatuista olivat omalle kukkarolleni tällä hetkellä aivan liian kalliita, osittain sen vuoksi, että niitä valmistetaan vintagemateriaaleista. Jos on enemmän aikaa, he valmistavat toki mittatilaustyönä ja asiakkaan toiveen mukaisesti. Tätä on italialainen design ja käsityötaito parhaimmillaan.  Itse kauppa oli viehko, täynnä ihanuuksia. Ehdottomasti kuuma vinkki ihmisille, jotka nauttivat esteettisistä elämyksistä. Ja hatuista.

Hankin itselleni hieman edullisemman (vaikka yhä kohtuuhintavan) kesähatun. Sellaisen, jota voin pitää myös elokuussa Turkin helteissä, raunioilla ja maastossa kulkiessa. 

Arvelen käyttäväni sitä vähintään kymmenen vuotta, niin korkealaatuinen on työ ja viimeistely. 

Roomassa iso osa ostoksia on kaunis pakkaus. Vaikka joutuisitkin purkamaan hienon kassin kotiin tultuasi, koska matkustat seuraavana päivänä lentokoneessa ja matkalaukkusi on niin täynnä kirjoja, ettei tilaa vievä kassi mahdu mukaan.

Suomeenkin on nyt saapunut kesä. Sydän on täynnä. Ennen kaikkea rakkautta ja kiitollisuutta. 

Roma amor

Assyriologi lähettää terveiset Roomasta. Jo puolet ajasta on vierähtänyt enkä ole saanut postaustakaan aikaiseksi. Roma amor -- kaupunki varastaa huomioni ja aikani, mutta antaa vastineeksi suurta inspiraatiota. Olen ottanut niin paljon kuvia etten tiedä mitä niistä postaisin.

Rakastan Roomaa. Roomassa vietän aikaani kirjastoissa sekä museoissa ja kaduilla. Roomassa ollessani teen harvoin mitään täysin päämäärätietoista. Kutsun toimintaani haahuiluksi. Kävelen pitempiä matkoja kuin jalkani oikeasti kestäisivät. Imen itseeni äänet, tuoksut, värit ja viime aikoina olen viihtynyt erityisesti patsaita sisältävissä museoissa.

Monet pienemmät museot ovat liki yhtä tyhjiä kuin Turkissa. Suuret turistimassat liikkuvat muualla.

Myös paperikaupassa asioiminen kuuluu vakiojuttuihin (kirjakauppojen lisäksi). Fabrianon muistikirjat ovat tällaiselle papyrofiilille vastustamattomia. 

Kymmenen päivän aikana täällä on ollut valloittavan lämmintä, tosin viikonloppuna rajujen ukkosten ryydittämänä. Silti Fendin ikkunassa näytti olevan tällainen vaatimaton kesäturkki :)

Olen myös nähnyt näiden päivien aikana monta leijonaa. Säästän ne seuraavaan postaukseen. 

Jatkan haahuilua suurella antaumuksella.

Mitä luin tänään: Asko Sahlberg, Pilatus

Kun assyriologi kolme vuotta sitten kirjoitti Asko Sahlbergin Herodes -romaanista, pomppasi postaus hyvin nopeasti blogini suosituimmaksi ja on pysynyt siellä tähän päivään saakka. Oli siis itsestäänselvää pyytää myös Sahlbergin uudesta antiikin Rooman valtakuntaan sijoittuva Pilatus (Like 2016) kustantajalta, olen vannoutunut muinaisuuteen sijoittuvien historiallisten romaanien ystävä. Luin Pilatusta hitaasti nautiskellen, se toimi juuri sellaisena "irtiarjesta!"-romaanina, jotka ovat minulle aivan ehdoton henkireikä tässä varjojen maassa, Tasavallan Presidenttiä lainatakseni.

Pilatuksessa Sahlberg palaa Herodeksen tapahtumapaikoille ja aihepiiriin eli ajanlaskumme alun Välimeren maihin. Rooman imperiumin prefekti Pontius Pilatus, joka vilahtaa myös Herodeksessa, nostetaan kertomuksen päähenkilöksi ja hänen uraansa sekä kasvukertomustaan luodataan nuoruusvuosista vanhuuteen saakka. Tarina maalaa kankaalle ensin Palestiinasta takaisin Roomaan matkanneen virkamiehen, joka alkaa kerrata elämäänsä hyvin perinteisin, mutta silti taidokkain kertomuksellisin keinoin. On  hispanialainen nuori mies, joka sijoitetaan Teutoburgin metsään Publius Quinctilius Varuksen sotajoukkoihin. Ja mitä sitten tapahtui, juonipaljastuksia tässä tekemättä. Pilatuksen historiallisessa hahmossa on erityistä se, ettemme tiedä tästä roomalaisesta virkamiehestä oikeastaan mitään muuta kuin sen, mitä Uusi Testamentti antaa ymmärtää. Pilatuksesta ei 1960-luvun alkuun saakka ollut säilynyt yhtäkään aikalaisdokumenttia -- hänen henkilönsä historiallisuutta ei voitu siis aukottomasti todistaa. Caesaerea Maritimasta löydetty kivipiirtokirjoitus kuitenkin tukee Uuden Testamentin kertomusta prefektistä, joka tuomitsi Jeesuksen kuolemaan.

Kuvalähde: Wikimedia Commons/BRBurton

Koska emme tiedä Pilatuksen elämästä periaatteessa mitään, jättää se luonnollisesti kirjailijalle mitä otollisimman valkoisen maalauspohjan  -- kukaan muinaistutkija ei voi tulla sanomaan, ettei tuo tai tämä käänne sujunut näin. Kehykseksi ja autenttisen taustan aikaansaamiseksi Sahlberg käyttää kuitenkin kokonaisen patteriston muita roomalaisia, joista säilyneet kirjalliset lähteet ja niiden luova käyttö auttavat luomaan "uskottavan" miljöön. Aikakauteen ja tapahtumiin sukeltaa, eikä mikään pahempi anakronismi tai kauneusvirhe (ks. kuitenkin alla!) palauta lukijaa takaisin maanpinnalle. Mitä tulee Rooman keisareihin, pohjautuvat monet yksityiskohdat ja luonnehdinnat tunnettuihin antiikin auktoreihin, erityisesti Sahlberg näyttäisi lukeneen juoruilevaa Suetoniusta. Se että Suetonius ei varmaankaan anna meille todenmukaista kuvaa esimerkiksi Tiberiuksen irstaaksi väitetystä elämästä Caprin huvilalla, tuodaan ilmi Sahlbergille ominaiseen älykkään vihjailevaan tyyliin:

Orjaa seuratessani pälyilin uteliaasti ympärilleni. Kuljimme halki salien ja huoneitten, joissa ei ollut mitään ylellistä. Ne vaikuttivat päinvastoin karusti kalustetuilta ollakseen Rooman imperiumin hallitsijan koti. Paljon huhuttuja rivoja patsaita ei näkynyt missään, ja kun astuimme ulos ja ohitimme ison altaan, siellä ei polskinut yhtään keskenkasvuista poikalasta (s. 335).

Viehätyin suuresti myös siitä tavasta miten Sahlberg sitoo Pilatuksen aikalaisen Marcus Gavius Apiciuksen tarinaansa:

Seianus vei minut tapaamaan suojelijaansa Marcus Gavius Apiciusta. Hän osoittautui mieheksi, jonka nautinnonhalu uhosi hänen jokaisesta hyvinvoivasta rasvapoimustaan. Hän tarjosi meille palatsissaan suupaloiksi flamingonkieltä ja kertoi harras ilme kasvoillaan, miten hän oli alkanut lihottaa maatilansa sikoja kuivatuilla viikunoilla ja teurastuttaa ne juottamalla niille niin paljon hunajalla maustettua viiniä, että ne kaatuivat kuolleina maahan (s. 66).

Herkkusuu Apicius oli myöhäisantiikin aikana käsite -- hänen nimeään kantaa kokoelma ruokareseptejä, jotka löytyvät myös suomeksi käännettyinä kirjassa T. Elo/H. Laaksonen/E. Valjakka, Apicius, roomalainen keittokirja (SKS 2002). Tämä on erinomaisen kauniisti kuvitettu ja taitettu teos, jota jo ennen joulua yritin kotikirjastostani löytää -- olinhan puolisoni kanssa antanut sitä useamman kappaleen lahjoiksi... Järkytykseksi oli todettava, ettemme itse omistaneet Apiciusta! Helpotuksen tuskaan toi kirjan löytyminen joulun jälkeen anoppilasta Oulusta, emme ole siis aivan jääneet ilman roomalaista keittokirjaa!

Mutta millainen mies tämä Sahlbergin Pilatus sitten on? Pilatus ei ole sinänsä paha (vaikkakin itsekäs ja omahyväinenkin), eikä vallanhimoinen, toisin kuin ystävänsä Seianus, jonka kanssa hän joutuu moraaliseen ristiriitaan. Pilatus on surullinen ja traaginenkin hahmo, tahattomasti tapahtumien polttopisteeseen ajautunut -- hän suhtautuu myötämielisesti Jeesukseen, pitää häntä hieman hurahtaneena, mutta sinänsä harmittomana puuseppänä. Pilatus yrittää myöskin ymmärtää vaimoaan Claudia Proculaa ja vaimon kiinnostusta Jeesuksen oppeja kohtaan. Mikä symbolinen arvo on balsamipuisella vaatekaapilla, jonka Pilatus tilaa Jeesukselta?

Kun kaappi valmistui, se oli hyvänlaatuinen ja kaunis kapistus. Jeshua oli kaivertanut sen kulmalistoihin orjanruusureliefin ja oviin kaksi helleenien kirjainta, alfan ja omegan. Hän selitti, että nuo kirjaimet merkitsivät alkua ja loppua, mikä tuntui minusta tarpeettoman juhlavalta koristeelta kaapissa, jossa säilytettäisiin naisen hepeneitä... (s. 261-262).

Jäin miettimään kuinka paljon pilatuksia on omien aikalaispäättäjiemme keskuudessa? Ajopuina asemiinsa joutuneita, pieniä ja heikkoja sieluja, jotka yrittävät toimia parhaaksi katsomallaan tavalla, mutta jotka jälkeenpäin joutuvat pakenemaan virhearviointiensa ja huonojen päätöstensä aikaansaamia kalabaliikkeja. Vastuunkanto on näissä piireissä tuntematon käsite. Onnistuuko Pilatus pelastamaan oman nahkansa? Lukekaa kirja niin saatte vastauksen.

Koska rakastan Roomaa, en voinut olla huomaamatta sitä seikkaa, että Sahlbergin Pilatus vihaa sitä ja halusi sieltä pois. Tämä oli se syy, miksi Pilatus järjesti itselleen viran kaukaa periferisestä Palestiinasta. 

Rooma on valtava peto, jonka lonkeroon olet nytkin takertunut (s. 211).

Pilatuksen tekstin taso vaihteli vaikuttavasta taituruudesta hieman onnahteleviin suvantoihin -- jälki ei ollut niin viimeisteltyä kuin Herodeksessa. Ainoa suuri ärsytyksen aihe oli muutama maantieteellisen nimen kirjoitusasu: ei saa kirjoittaa Cilicia vaan pitää kirjoittaa Kilikia, Cappadocia on suomeksi Kappadokia ja tietysti Antiokia (eikä Antiochia)! Muutoin ei huomautettavaa, olen jälleen aika myyty. Sahlberg lunastaa paikkansa muinaisiin aikoihin sijoittuvan historiallisen romaanin kärkikirjoittajien joukossa, tästä ei ole enää pienintäkään epäilystä. Sahlbergin jälkeen voisin tarttua seuraavaksi Tatu Vaaskiven Yksinvaltiaaseen, on kiinnostavaa nähdä miten Tiberiuksen persoonaa käsiteltiin toisen maailmansodan aikana. Ja jälleen vieno toive Sahlbergille: lisää tällaista!

(Melkein) mikään ei voita Roomaa

Assyriologi oli perhelomalla Roomassa. Roomalla ja minulla on erityinen suhde. Olen ollut ikuisessa kaupungissa lukuisia kertoja, erityisesti työn merkeissä, ja neljännesvuosisata sitten tapasin siellä, Villa Lantessa, herra Valjuksen. Poikamme ovat vierailleet Roomassa vain sellaisessa iässä etteivät juuri muista käynneistä mitään. Oli siis korkea aika viedä heidät sinne uudestaan. Ohjelma oli sen mukainen, toimimme puolison kanssa eräällä tavalla "johdantokurssin" oppaina ja opettajina :). Monia tuttuja asioita tarkastelee silloin tietysti uusin silmin, eli myös opettaja oppii.

Roomassa tulee pian vastaanottokyky vastaan jos ahnehtii liikaa yhdellä kertaa. Tulee tehdä valintoja, koska yhdellä matkalla ei ehdi nähdä kaikkea. Italialaiset sanovatkin ettei yksi elämä riitä Roomaa varten. Tällä kertaa minua häiritsi ehkä hieman tavallista enemmän ne valtavat turistimassat, jota vellovat kaikilla nähtävyyksillä. Olen viime aikoina Turkissa saanut nauttia typötyhjistä museoista eikä Berliinissäkään tunnu juurikaan ahdistavalta (paitsi Nefertitin luona). Mutta ruusut kukkivat vielä Palatiumilla!

Roomassa on niin monta kerrostumaa ja tasoa, sekä fyysistä että mentaalista. Joitain ihmisiä kaupunki ei puhuttele lainkaan, toiset löytävät sieltä henkisen kotinsa. Johann Wolfgang von Goethe (1749-1832) kuului niihin ihmisiin, jotka hullaantuivat (vuonna 1786-87):

Myös Rooman muinaismuistoista olen alkanut innostua. Historia, piirtokirjoitukset, metallirahat, joista en aikaisemmin yhtään välittänyt, kaikki tuo työntyy nyt esiin. Samoin kuin minulle aikaisemmin kävi luonnonhistoriassa, niin käy myös nyt: sillä tähän paikkaan kytkeytyy koko maailman historia, ja lasken toiseksi syntymäpäiväkseni, todellisen jälleensyntymisen päiväksi sen, jolloin astuin Rooman kamaralle (Italian matkat päiväkirjoineen. Valikoiden suomentanut ja johdannon laatinut Sinikka Kallio (1992) s. 157).

Sää oli ensimmäisenä päivänä hieman sateinen, mutta nuorta innostusta se ei haitannut. Muina päivinä paistoi enimmäkseen aurinko.

Vaikka yritin valokuvata paljon ja runsaasti, melkein masennuin jälleen siitä, että Roomassa silmä huomaa niin paljon kaikkea mielenkiintoista ja viehättävää, ettei yksinkertaisesti ehdi. Haluaisi myös tietää niin paljon enemmän, kaikesta. Antiikin Rooman topografia on yhä hyvin hallussa, mutta entä myöhemmät vaiheet ja monumentit? Goethekin huokaa:

Mikä aluksi tuotti vain hauskuutta ja nautintoa, kun siihen suhtautui pintapuolisesti, alkaa nyt hellittämättä vaivata mieltä kun vihdoin huomaamme ettei ilman perusteellista tietoa voi todellista nautintoakaan syntyä (s. 165-166).

Ja edelleen Goethe huokaa:

Nyt minulle käy yhä vaikeammaksi tehdä tiliä oleskelustani Roomassa; sillä mitä pitemmälle mereen kahlaan, sitä syvemmälle joutuu, ja niin käy myös minun tätä kaupunkia tutkiskellessani (s. 166).



Ei nykyisyyttä voi tajuta tuntematta menneisyyttä, ja niiden vertailu vaatii enemmän aikaa ja rauhaa (s. 166)


Ensin täytyy oppia, jotta osaisi kysellä (s. 167).

Viime aikoina hyvän ja pahan kontrasti on äitynyt suorastaan räikeäksi omassa maailmassani. Yritän päivittäin olla kiitollinen kaikesta siitä hyvästä ja kauniista mitä on. Kuten terveistä lapsista, jotka elävät yhdessä maailman turvallisimmista maista. 

Roomassa jäin miettimään: mikään ei voita Roomaa. Se on ollut kohta kolmenkymmenen vuoden ajan lempikaupunkini, tai yksi lempikaupungeistani. Myöhemmässä vaiheessa myös Istanbul, Damaskos ja Aleppo ovat nousseet erittäin tärkeiksi. Melkein mikään ei voita Roomaa. Paitsi Damaskos ja Aleppo, joihin en tällä hetkellä pääse ja joihin sieluni kaipaa kovasti. Rooman ihanuuksien keskellä sen jälleen niin kipeästi tunsin. 

Jo kesällä aloitin varovaisesti unelmoimaan siitä, että voisin tulevana keväänä viettää hieman pidemmän ajan Roomassa, kirjoittamassa. Laitokselta kuitenkin kyselivät että voisinko sittenkin pitää ehdottamani luentokurssin, joka normaalisti on sijoittunut 2.-3. jaksolle. Eli tulen opettamaan muinaisesta Syyriasta 3. ja 4. jaksossa. Kurssin sisällöstä lisää jossain seuraavissa postauksissa.