Pari sanaa Iranin kulttuuriperinnöstä

Iranin kulttuuriperintö on ollut viime päivinä otsikoissa kun erään suurvallan johtaja uhkasi poliittisessa kriisissä iskeä nopeasti ja erittäin kovaa myös näihin kulttuuriperintökohteisiin. Ja vaikka hän muutama päivä myöhemmin oli pakotettu peräytymään sanojensa takaa, kävi ilmeiseksi ettei tällä johtajalla ole mitään käsitystä kansainvälisistä laeista tai edes siitä, että hän uhkauksillaan asettui samaan riviin kaikkien niiden kanssa, jotka ovat viime vuosina tuhonneet kulttuuriperintöä Lähi-idässä ja muualla. 

Välittömästi tämän suurvallan johtajan twiitattua uhkauksensa, some täyttyi tutkijoiden postauksista. Niissä jaettiin kuvia Iranin kulttuuriperintökohteista tunnuksella #IranianCulturalSites. Twiittejä seurasi erilaisten henkilöiden (esim täällä) ja instituutioiden lausunnot (esim. ICOM täällä), joissa yksikantaan tuomittiin tällaiset uhkaukset ja joissa korostettiin kulttuurikohteisiin iskemisen olevan sotarikos. Niillä ei ole tietysti mitään vaikutusta tämän suurvallan johtajan omiin asenteisiin, mutta tutkijoiden ja instituutioiden on selkeästi esitettävä se, että tämänkaltaiset uhkailut ovat alhaisia ja yksinkertaisesti väärin (puhumattakaan siitä, että se oli myös erittäin epäviisasta, lue Stephennie Mulderin mielipide täältä).

Itse mietin Irania ja sen kulttuuriperintöä autossa, palatessani Loppiaisena pohjoisesta takaisin etelään. Iran on yksi maailman rikkaimmista maista mitä tulee muinaismuistoihin ja kulttuuriperintöön, silti moni tietää maan historiasta tai kohteista vain vähän. Moni seikka nykyisessä poliittisessa ja tutkimuseettisessä tilanteessa on vaikeaa ja ristiriitaista. Oma suhteeni Iraniin alkaa jo varhain: vanhempani vierailivat siellä 1971 ja siksi olen jo leikkikouluikäisestä tiennyt tällaisen maan olevan olemassa. Opiskeluaikoina pääsin Iranin muinaiskulttuureita lähimmäksi silloin kun osallistuin Prof. Werner Gauerin seminaariin Phidias und die Perserkriege ja referaatissani kysyin oliko Phidiaan Parthenon-temppeliin suunnittelemat friisit ottaneet mallia Persepoliin reliefeistä. Näyttää siltä, että olin jo silloin kiinnostunut siitä, miten kahden "vihollisvaltion" välillä voi olla paljonkin kulttuurivaikutteiden vaihtoa poliittisista konflikteista huolimatta. Persialaiset käyttivät rakennustöissään mm. kreikkalaisia kivenhakkaajia ja kuvanveistäjiä, mutta säilöivät myös Persepoliin "aarrekammioon" taidetta/sotasaalista, esimerkiksi Gauerin Penelopeksi identifioiman korkealaatuisen veistoksen, jonka löytyminen Persepoliista on aiheuttanut päänvaivaa tutkijoille -- milloin ja miksi?

Olen päässyt itsekin kerran Iraniin -- siitä tulee keväällä tosin jo 15 vuotta. Se oli työmatka Suomen Lähi-idän instituutin säätiön asiamiehenä ja nyt minua harmittaa se, etten matkan luonteesta johtuen pystynyt valokuvaamaan muutamaa räpsyä lukuunottamatta. Arkeologisessa museossa Teheranissa oli ainakin silloin valokuvaaminen kielletty. Viime vuosina olen puolestani ollut hyvinkin kiinnostunut siitä miten erilaisia monumentteja ja patsaita ryöstettiin ja kuljetettiin sotasaaliina maantieteellisesti pitkiäkin matkoja. Elamilainen ja persialainen pääkaupunki Susa tuli 1900-luvun alussa kuuluisaksi kun ranskalaiset arkeologit löysivät sieltä Babylonian kuningas Hammurabin (1700-luku eaa) lakikiven, joka oli ennen ryöstöään seissyt Sipparissa jo useamman sadan vuoden ajan. Elamilaiskuningas Shutruk-Nahhunte I kunnostautui myös monien patsaiden kuljetukseen ja kaiverrutti usein oman piirtokirjoituksen ryöstämiinsä patsaisiin. Nyt nämä monumentit asustavat vieläkin kauempana alkuperäisestä sijoituspaikastaan  eli Pariisin Louvressa. Maailman museot ja yksityiskokoelmat ovat täynnä nykyisen Iranin maaperästä peräisin olevia muinaismuistoja, joiden eettisyys on kyseenalainen ja osittain esineistöä on viime vuosien aikana palautettu Iraniin, etenkin Yhdysvalloista (ks. esim. täällä,  täällä ja täällä)

Teheranissa, aikoinani, nappasin kuvan mutiloidusta pronssipatsaasta Sa'dabad-palatsin edustalla. Vasta myöhemmin kiinnostuin näistä, kaadetuista ja tuhotuista hallitsijapatsaista. Iranin 1979 vallankumouksen ja sen jälkeisen ajan melskeissä myös osa sen muinaismuistoista olisi voinut kokea saman kohtalon, tuhotuksi tulemisen. Mutiloidessaan 1900-luvun shaahien patsaita iranilaiset kuitenkin tuhosivat maansa tulevaisuuden kulttuuriperintöä (samoin kuin irakilaiset tekivät Saddam Husseinin patsaille), suojelevathan he tällä hetkellä museossaan esimerkiksi Dareios I:n patsasta, ja persialaiskuninkaiden muotokuvia moninaisissa reliefeissä. Jos/kun miellämme muinaismuistot usein "taiteeksi" ja lähdemme siitä, että kaikki muinaiset hallitsijapatsaat ovat taidetta ja sellaista kulttuuriperintöä, jota täytyy ehdottomasti suojella esimerkiksi ääriuskonnollisten ryhmien ikonoklasmilta, törmäämme näiden 1900-luvun diktaattoripatsaiden kanssa erikoiseen kaksoisstandardiin. Ovatko ne vain poliittista henkilöpalvontaa ja hirmuhallitsijoiden kuvat on ehdottomasti kaadettava, häväistävä ja tuhottava? Vai ovatko nekin tämän päivän taidetta, jota ihaillaan ja arvostetaan parin sadan vuoden päästä, kuten me vaalimme Assurbanipalin tai Konstantinus Suuren muotokuvia? Aihepiiri askarruttaa minua suuresti -- samoin kuin se, että hallitsijapatsaiden pystyttäminen ja niiden tuhoaminen poliittisissa konflikteissa on kulttuurejamme, sekä muinaisia että nykyisiä,  kuin itäisiä ja läntisiä, vahvasti yhdistävä piirre. Tällainen vuosituhantinen jatkumo on mielestäni hyvin kiinnostavaa. 

Nyt kun maailman huomio edes hetkeksi kääntyi Iranin rikkaaseen kulttuuriperintöön, olisi hyvä jos kiinnitettäisiin huomiota myös siihen, miten poliittiset jännitteet myös tässä kohtaa vaikeuttavat tutkijoiden työtä. Arkeologisen tutkimuksen osalta Iran on 1970-80 -lukujen taitteesta lähtien erittäin vaikeapääsyinen, vain harva tutkimusryhmä on saanut esimerkiksi kaivauslupia. Iranilaiset tutkijat puolestaan joutuvat työskentelemään hankalissa olosuhteissa ja he ansaitsisivat kaiken tuen kansainväliseltä yhteisöltä. Iranilaisten museoiden varastoissa on tiettävästi paljon tärkeää, julkaisematonta materiaalia. Poliittisesti puolueeton tutkimusyhteistyö olisi olennaista ja se auttaisi kansainvälistä yhteisöä paremmin kantamaan yhteisvastuuta "maailmanperinnöstä", 

UNESCOn hengessä. 

Paluumatkalla pohjoisesta etelään jäin viimeiseksi miettimään sitä, onko minunkaltaisteni randomtutkijoiden töistä mitään hyötyä? Muistoista nousi klassillisen arkeologian ordinarius Werner Gauerin hahmo Tübingenissä ja ylempänä mainittu tutkimuksensa Persepoliin "aarrekammiosta" löytyneestä kreikkalaisesta patsaan torsosta, hänen intohimoisesta suhtautumisestaan tutkimuksiinsa ja etenkin vahvasta vakaumuksestaan "minulla on oikeus tutkia sitä mikä on mielestäni kaunista".  En ikinä unohda hänen spontaania keskustelunaloitustaan "Übungsraumissa" eräänä viikonloppuna kun hän tahtoi muutaman opiskelijan kanssa pohtia "kanonin merkitystä" nappaamalla nurkasta karttakepin ja nojaamalla siihen ensin täysin hiljaa useamman minuutin ajan. Sodasta ja julmuuksista, valtioiden välisistä sodista huolimatta ihmiset, tieto, ideat, taidesuuntaukset ja tavarat liikkuivat muinaisessa maailmassa -- muinaistutkijat voivat myös jakaa tietoa kaikesta tästä kulttuurin rajat ylittävästä liikkuvuudesta ja sen hedelmällisyydestä. Ihmiskunta on kehittynyt monessa suhteessa, esimerkiksi kulttuuriperinnön suojelussa, sitten persialaissotien. Kansainvälisten sopimusten mukaan enää ei ole ok sotatilanteessa tuhota vihollisen monumentteja (eikä omiaan), enää ei ole ok myöskään uhkailla sellaisella. Monisyisiä ongelmia riittää vielä ratkaistavaksi omistajuuden ja muiden eettisten kysymysten osalta, mutta tehkäämme töitä niitten eteen.

Äitienpäivänä mm. Persepolissa

Äitienpäivänä assyriologi on usein ollut työmatkalla ja perhe kotona. Kuten kymmenen vuotta sitten, Iranissa. Itse äitienpäivänä taisimme vierailla Persepolissa, siellä oli oma äitini Iranin valtakunnan 2500-vuotisjuhlissa vuonna 1971.

YLEn Arkistojen salat -sarjassa on Areenassa katsottavissa mielenkiintoinen lyhyt dokumentti noista juhlallisuuksista. Persepolissa muistelin kovasti äitiäni ja hänen kertomuksiaan matkasta, lähisukua tuhannen ja yhden yön tarinoille. Äitini juhlissa kantamista puvuista olenkin postannut aikaisemmin.

Kuninkaallisia ja muita arvovieraita varten rakennettu telttakylä oli aikoinaan tässä, missä nyt kasvaa hentoa puuta. Vähemmän arvokkaat vieraat, kuten muinaistutkijat, saivat asua mukavammin Shirazissa ja sijoitettiin myös paraatin ajaksi varjon puolelle. Siellä ei ollut niin tukalaa kuten isännällä, emännällä ja arvovierailla, joiden naamaan yhä lokakuussa polttava aurinko porotti. Katsokaa dokumentti ja huomatkaa silinterihattuun sonnustautunut Tasavallan Presidentti Kekkonen, jota ei erikseen mainita, koska dokumentti on ranskalaista tekoa.

Perheemme äitienpäiväperinteisiin ei kuulu useinkaan kakkua, sillä en juurikaan välitä täytekakuista. Tänä vuonna sain mm. näin hienon kortin sekä lahjan.

Kohta lähdemme katsomaan esikoisen futismatsia Espoonlahden urheilupuistoon, siellä olimme myös viikko sitten kannustamassa EPSin joukkuetta. Pelin päätyttyä menemme syömään yhteen lempikiinalaisravintoloistamme. Siitä alkaa jo muodostua jonkinlainen perinne.

Poikani ovat elämäni suurin saavutus, äidin työ ei lopu koskaan (vai miten se menikään jossain Richard Scarryn kirjassa?). Myös kuningas Mesilimin adoptioäitinä koen työn merkittäväksi. Tässä karvaisessa pojassa on ehkä ollut eniten kasvatettavaa :). Varsinainen mammone Mesilim on.

Aamun paras lehtijuttu oli HSsä ja Anna-Stinä Nykäsen kynästä. Assyriologi-äiti lukee aina. Tai melkein aina, eikä vain silloin kun leffateatteriin tulee Tuulen viemää. Lapseni olen kuitenkin pyrkinyt ruokkimaan asiallisesti, lukemisen ja työmatkojen välissä :).

Hyvää äitienpäivää kaikille, jotka sitä viettävät ja kokevat sen tärkeäksi. Kenellekkään ei pitäisi asettaa paineita, kukin omalla tyylillään. Nauttikaa äitien seurasta ja kukkivista kirsikoista!

Heettiläiset UNESCOn Memory of the World -teoksessa

Loppiaisena assyriologi haahuili pohjoisesta palattuaan Akateemisen kirjakaupan ALEssa. Sieltä tarttui mukaan UNESCOn maailmanperintöosaston julkaisema teos Memory of the World. The Treasures that Record our History from 1700BC to the Present Day (2012) vajaan kymmenen euron hintaan. 

Kirja koostuu UNESCOn "maailman muistiksi" listaamista kirjoituksista ja kartoista ja vaikken muutoin olekaan mikään tällaisten kirjojen ystävä, ajattelin että tästä voisi toisinaan nopeasti tarkistaa jotain faktoja tai sitten kirjaa voisi huvikseen selailla ja löytää jotain sellaista eksoottista ja inspiroivaa, jonka olemassaolosta ei aikaisemmin ollut mitään hajua. Ja koska julkaisija oli itse UNESCOn hyvämaineinen organisaatio, ajattelin saavani rahoilleni vastinetta.

Jo kotimatkalla autossa aloin selata kirjaa ja järkytys oli suuri kun heti ensimmäisen osuuden The Hittite cuneiform tablets from Bogazköy kohdalla huomasin kuvituksen, ts. kuvien ja kuvatekstien olevan täysin pielessä! 

Aukeaman vasemmanpuoleisella sivulla on kuva nuolenpääpiirtokirjoituksesta ja kuvateksti Ancient Hittite cuneiform script. No eihän tuo ole heettiläistä nuolenpääkirjoitusta lainkaan, vaan yksityiskohta persialaisesta kivipiirtokirjoituksesta (heettiläiset eivät koskaan kirjoittaneet nuolenpäitään kiveen, ainoastaan savitauluihin tai metalliin, ts. nuolenpäillä kirjoitettuja heettiläisiä tekstejä ei ole tähän mennessä löytynyt). Persialaiskirjoitus on assyriologille heti tunnistettavissa merkkien muodosta sekä siitä, että persialaiset ainoana nuolenpäitä käyttäneenä kulttuurina erottivat jokaisen tekstirivin toisistaan viivoilla. Kotona otin esille Shirazin lentokentältä aikoinani 20 dollarilla ostamani kahvipöytäkirjan, jossa on kauniita kuvia Persepoliista. Alle kahden minuutin löysin eräästä seinästä täysin vastaavan tekstinpätkän (persialaiset toistivat samoja tekstejä useitakin kertoja).

Eikä tässä vielä kaikki. Myös aukeaman oikeanpuoleisen sivun kuva ja teksti eivät täsmää. Kuvassa on Boğazköystä noin parinkymmenen kilometrin päässä olevan toisen heettiläiskaupungin (muinainen nimi tuntematon) Alaca Höyükin sfinksein koristeltu portti. Portti on heettiläinen, muttei kuvaa Hattusasin sfinksiporttia niin kuin kuvatekstissä väitetään...

Hattusas/Boğazköyn oma sfinksiportti näyttää restauroinnin jälkeen tältä (sfinksi on kopio nykyään Boğazköyn museossa seisovasta sfinksistä, joka pitkään asusti Berliinissä):

Kuvien lähteeksi kirja ilmoittaa ilmeisesti kuvatoimiston nimeltä "Images & Stories" (joka ei heti googlaamalla löytynyt). Näyttäisi siltä, että tämä pulju on onnistunut huijaamaan UNESCOa ja/tai HarperCollins -kustantajaa myymällä julkaisuoikeudet kuviin. Aukeaman tekstin sisältö on sinällään suhteellisen korkealaatuinen ja oikea (vaikka parista yksityiskohdasta voisikin keskustella). Siitä huolimatta voi vain ihmetellä miten UNESCOn, arvostetun ja laatukriteereistään erittäin tarkan organisaation kontrolli on pettänyt tällä tavalla? Kysymys on uskottavuudesta: jos minä heettiläisten asiantuntijana oitis bongaan tämänkaltaisia virheitä, voinko luottaa kirjan muihinkaan teksteihin ja kuvateksteihin, niistä minulla kun ei ole samanlaista tietoutta saatavilla.