Mitä luin tänään: Pekka Matilainen, Miniatyyrimaalari

Assyriologi sai joululahjaksi toivekirjan, Pekka Matilaisen Miniatyyrimaalarin (Atena 2017). Matilaisen aikaisemmasta renessassin aikakaudelle sijoittuvasta "dekkarista" Kupoli (Atena 2013) postasin jo lähemmäs viisi vuotta sitten & jo tuolloin toin esille sen, että tunnen kirjailijan kohtuullisen hyvin vaikken viime vuosina olekaan kohdannut hänen kanssaan juuri lainkaan. Keväällä 2014 kun olin Roomassa juhlimassa upeaa suomalaista tiedeinstituuttiamme Villa Lantea, asui Matilainen juuri parhaillaan instituutissa ja ilmeisesti jo kirjoitti tai ainakin valmisteli Miniatyyrimaalaria. Juttelimme ja vaihdoimme kuulumisia Trasteveren varmaankin kuuluisammassa baarissa San Calistossa (esiintyy tässä kirjassa Caliston tavernana) ja tätä taustaa vasten toistan Kupolin postauksen toteamuksen: en ole kirjailijan enkä nyt varsinkaan tarinan päätapahtumapaikan Rooman suhteen täysin objektiivinen. Koska kuulun kirjan pääkohderyhmään, postaan tässä silti pari huomiota.

Kun syksyllä näin Matilaisen uusimman kirjan nimen, Miniatyyrimaalari, se assosioitui minulla välittömästi Orhan Pamukin (1952- ) romaaniin Nimeni on Punainen (Tammi 2000, turkkilainen alkuteos Benim Adım Kırımzı, suomennos Tuula Kojo). Pamukin murhamysteerissä vilisee 1500-luvun ottomaaniajan miniatyyrimaalareita ja juoni rakentuu pitkälti koko kirjankuvitustaiteen antomiaan ja filosofiaan -- periaatteessahan islamilaisessa taiteessa ihmis- ja eläinhahmojen kuvaaminen oli/on kielletty ja oikeastaan ainoa foorumi niiden esittämiselle oli tuohon aikaan käsikirjoitusten miniatyyrimaalaukset.

Matilaisen tarinan päähahmo on miniatyyrimaalari, joka kirjan alussa pakenee Baselista Roomaan ja päätyy sekä kopioimaan että kuvittamaan historiallisen henkilön Poggio Bracciolinin (1380-1459) eräästä sveitsiläisestä tai saksalaisesta luostarista löytämää roomalaisen filosofin ja runoilijan Lucretiuksen (n. 99-55 eaa.) teosta De rerum natura (Maailmankaikkeudesta). Juonessa on jännitystä ja joitakin yllättäviäkin käänteitä, mutta varsinaiseksi dekkariksi sitä on kuitenkin vaikeaa luonnehtia.  Nimen ja Pamukin romaanin perusteella ennakko-odotukseni oli, että Matilainen olisi enemmän (siis Pamukin lailla) käsitellyt miniatyyrimaalauksen saloja, sen suhteen teksti oli siis hienoinen pettymys. Miniatyyrimaalari Toni ei oikein pääse käsikirjoituksen kopioimisessa eikä etenkään kuvituksessa vauhtiin ja enemmän hän maalaa isoja seinäpintoja. Sen sijaan tykästyin kovasti siihen tapaan, millä Matilainen kuvaa renessanssin maalareita: harva oli "suuri taitelija", moni enemmänkin käsityöläinen, joka jatkoi seinäkoristelun tekoa siitä mihin kollega oli jäänyt.

Kopio Lucretiuksen Maailmankaikkeudesta vuodelta 1483, Girolamo di Matteo de Tauris,
kuvalähde: Wikimedia Commons

Muutoin viihdyin miniatyyrimaalarin matkassa mainiosti. Kun Kupolissa seikkailtiin Firenzessä, tässä kertomuksessa tuo renessanssin kaunein kaupunki jää taka-alalle paikkana, josta moni on kotoisin ja jonne kenties jollain tasolla koko ajan kaivataan (myös kirjailija itse?). Päänäyttämönä on Matilaisen toinen rakkauden kohde eli Rooma, tai itse asiassa yksi Rooman kaupunginosista eli Trastevere. Santa Maria in Trasteveren kirkko sattuu olemaan lempikirkkoni Roomassa ja pystyin hyvin seuraamaan miniatyyrimaalarin liikkeitä kaduilla ja toreilla Trasteveren ja Vatikaanin välissä, olenhan itse kulkenut niitä lukemattomia kertoja. Roomassa monet kadut noudattavat vanhoja linjoja, monet rakennukset ovat yhä pystyssä. Tuota Calisto-nimistä tavernaa (s. 183) ei tainnut silloin olla olemassa, mutta sen liittäminen tarinaan on hauska yksityiskohta, jonka kaikki Bar San Calistossa ja sen terassilla notkuneet vastaanottavat hymyssäsuin. 

Rakenteellisesti Matilaisen Miniatyyrimaalari ei ole kauhean kerroksellinen tai monimutkainen, mutta jos tekstiä lähestyy enemmän viihteellisenä kuin syvällisenä, niin kirja lunastaa odotukset erittäin hyvin. Minua miellytti myös huolellisesti tuntuisesti maalattu ajankuva -- en ole renessanssin erikoistuntija, mutta uskon, että materiaalinen kulttuuri ja muut yksityiskohdat ovat kirjassa tarkasti omilla paikoillaan. Heräsi taas halu perehtyä renessanssin maailmaan tarkemmin -- minua odottaa vielä Matilaisen tietokirja Muutoksen tekijät Renessanssin synty ja perintö (Atena 2016), toivon että löydän pian aikaa sen lukemiseen.

Vilpittömästi ja lämpimästi suosittelen Miniatyyrimaalaria kaikille, jotka arvostavat faktoiltaan täsmääviä historiallisia romaaneja. Kirja on myös kaikille, jotka rakastavat Roomaa, mutta myös niille, jotka vasta haaveilevat ikuisesta kaupungista, ja ehdottomasti niille, jotka eivät tiedä Roomasta mitään ja eivät sen vuoksi älyä sitä rakastaa. Toni ja kumppanit siirsivät minut Kuusamon lumisissa maisemissa taaksepäin omiin lukuisiin oleskeluihin Trasteveressä, mutta etenkin viime toukokuun loppuun, erityisiin, unohtumattomiin hetkiin. Aivan viimeisinä päivinä toukokuussa löysin eräästä vanhojen tavaroiden kaupasta tämän repron vanhasta valokuvasta, josta on tullut yksi suurimmista aarteistani. Sieluni ja sydämeni kaipaa taas sinne.

Mitä luin tänään: Pekka Matilainen, Kupoli

Eilen sunnuntaina satoi miltei koko iltapäivän. Se ei minua haitannut, tunnit kuluivat rattoisasti Pekka Matilaisen Kupolia (Atena 2013) lukiessa, joka Vera Valan uutuuden lisäksi kuuluu tämän kesän dekkareihin, jotka halusin lukea.

Tunnen Pekan vuosien takaa -- olemme mm. opiskelleet muinaiskreikkaa yhdessä Helsingin yliopistossa, kiivenneet Bosran teatterin jyrkkiä portaita Syyriassa ja istuneet kummisetäni keittiössä Spellossa. Muutamia vuosia sitten pysähdyimme juttelemaan paikallisen kauppakeskuksen liepeillä kohdatessamme, mutta vähään aikaan en ole Pekkaan törmännyt. Koska tunnen kirjailijan, en pyytänyt kustantajalta arvostelukappaletta enkä tunne olevani täysin objektiivinen arvioimaan hänen kirjaansa. Lukemani kappaleen lainasi minulle puolisoni SKSn kirjastosta, missä oli kuulemma ollut uutuushyllyssä myös Valan uusin. Aion ostaa kirjan omaksi -- myös sen vuoksi, että kustantaja on jaksanut panostaa ulkonäköön esilehtien kuvittamisella. Myös Mika Perkiökankaan suunnittelemat kannet ovat tyylikkäät.

Jos kirjailija ja kustantaja ovat yhdessä mahdollisesti miettineet Kupolille kohderyhmää, niin tunnen jälleen (Valan uusimman tavoin) kuuluvani siihen. Renessanssin Firenze tapahtumapaikkana, vanha arabiankielinen käsikirjoitus, historian siipien havinaa... Pidin erityisesti siitä, että suurin osa kertomuksen henkilöistä ovat historiallisia ja Antonio Loschin valitseminen toiseksi päähenkilöksi sekä ylipäätään tapahtumien ajankohta on hyvin onnistunut: useimmiten Firenzestäkin valitaan kaikki tunnetuimmat ja kliseisimmät kuten Giulio Leonin Dante-dekkareissa, muttei välttämättä niitä mielenkiintoisimpia hahmoja. Loschi on salaperäinen, älykäs ja ennen kaikkea sanavalmis ja hänessä olisi ainesta myös uusiin tarinoihin.

Kokonaisuutena teksti oli hyvin luettavaa -- Kupolinkaan kohdalla ei kertaakaan tehnyt mieli jättää sitä kesken. Juoni kuljetti hyvin mukanaan vaikka henkilökohtaisesti olisin sietänyt pysähtyä useammankin kerran pidemmäksi aikaa nauttimaan syvemmälle ja yksityiskohtiin vievistä kuvauksista -- koskien sekä henkilöhahmoja että yleisesti renessanssin maailmaa. Arvelen, että tässä on tietoisesti tehty valinta olla paisuttamatta sivumääriä liikaa, mutta näin persoonat jäävät hieman ohuiksi. Ja vanhoissa käsikirjoituksissa olisi tietysti muinaistutkijan mielestä voinut viipyillä vaikka kuinka kauan...

Kupoli oli viihdyttävä, innostava ja antoisa -- suosittelen lämpimästi kaikille, myös niille, jotka eivät aikaisemmin ole tunteneet vetoa historiallisiin romaaneihin tai dekkareihin. Erityispiirteenä mainittakoon vielä, että kirjassa on myös kaksi hyvin hyödyllistä liitettä -- luettelo historiallisista henkilöhahmoista sekä dekkareille harvinainen kirjallisuusluettelo. Henkilöluettelosta voi heti lukea, että esim. Niccolò Niccoli oli oikeasti olemassa ja perusti Cosimo di Medicin kanssa ensimmäisen julkisen kirjaston. Kirjallisuusluettelo puolestaan antaa lukijalle mainiosti avaimet lähteä tutustumaan renessanssin aikakauteen lähemmin sekä suomeksi että muilla kielillä. Renessanssi on aihe, joka on inspiroinut monia suomalaisia kulttuurihahmoja -- etenkin heidän nuoruudessaan. Georg Henrik von Wright mainitsee ottaneensa mukaan Jacob Burckhardtin Die Kultur der Renaissance in Italien (1860) lähtiessään Göran Schildtin kanssa Italiaan. Sama kirja löytyi myös isäni kirjahyllystä -- tosin siinä ei ole merkintää milloin hän sen on hankkinut -- teos on saattanut toimia myös myöhemmin taustalukemistona silloin kun hän käänsi joitain von Wrightin esseitä suomeksi (= assyriologi voi rahoittaa mm. kongressimatkoja mm. käännöstöillä). Matilaisen Kupolin jälkeen mieleni palaa lukea enemmän renessanssista -- tähän mennessä tiedän aikakaudesta vain vähän. 

Humanisti kiittää humanistia!