Ennen Berliiniä vielä kirjoista ja tavaroista

Assyriologi on lähdössä koko marraskuuksi Berliiniin. Minua on onnistanut. Keväällä kävi kutsu tutkijakollegiumiin, jonka vetäjille sopii hyvin se, että käyn rikastuttamassa heidän tiedeyhteisöään aina kuukauden kestäviä pätkiä aina silloin kun minulle sopii. Saan edistää omia tutkimuksiani erittäin inspiroivassa työympäristössä loistavan kirjaston kupeessa, minulla on oma työtila ja minulle jopa vielä maksetaan kohtuullinen korvaus siitä, että käytän näitä ylellisiä fasiliteetteja.

Ennen lähtöä on pakko vielä palata lyhyesti kirja- ja tavara-aiheeseen. Postaukseni Kirjat, konmaritus ja "Loistava järjestys" herätti kovasti keskustelua etenkin ammattijärjestelijä Ilana Aallon Paikka kaikelle - Facebook-ryhmässä. Vaikka postauksen alussa painotin sitä, että en arvostele näitä ihmisiä henkilöinä vaan tarkastelen heidän kirjasuhdettaan verrattuna omaani, vetivät monet Marie Kondoa ihailevat herneet nenään tekstistäni. Useat myös asettivat kyseenalaiseksi suomalaistutkimuksen (johon linkki yllämainitussa postauksessa), jonka tuloksena kirjojen määrällä kotitalouksissa on yhteys lasten koulumenestykseen erityisesti matemaattisluonnontieteellisissä aineissa. Ja samaan aikaan kun Facebook-ryhmässä väiteltiin siitä, voiko kirjoja surutta mutiloida ja heittää roskiin ja toiset pitivät kirjojen keskellä elämistä naurettavana, elitistisenä ja asennettani ylimielisenä, sain tekstistäni myös henkilökohtaista kiittävää palautetta yllättäviltäkin tahoilta. Sydäntäni lämmitti, kiitos!

Kuluneen vuoden aikana olen ottanut ihan asiakseni reflektoida omaa suhdettani kirjojen lisäksi myös muuhun tavaraan. Sen vuoksi olen lukenut joitakin tavaranjärjestelyoppaita ja muuta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, en siksi, että hakisin niistä opastusta vaan siksi, että minua kiinnostaa se, mitä muut ihmiset ja etenkin nämä "ammattilaiset" aiheesta ajattelevat.  Kun Ilana Aalto tuo kirjassaan Paikka kaikelle (Atena 2017) taitavasti esille sen, miten esineet vaikuttavat ja miten esineistä tulee ihmisen ja esineen elinkaaren aikana osa identiteettiä (Tavarat eivät ole vain tavaroita. Ne ovat viestejä, tunteiden herättäjiä, tarpeiden tyydyttäjiä ja halun kohteita, s. 16) 1, ja miten esineet myös kantavat mukanaan ihmisen, perheen ja yhteisöjen muistia (Niihin sisältyy elämäntarinoita ja ne aikaansaavat tunteita, jotka ovat paljon esineiden käyttötarkoitusta laajempia s. 310), toistaa Mira Ahjoniemi kirjassaan Loistava Järjestys  (Otava 2017) Marie Kondon onttoa väittämää, että muistot eivät katoa vaikka hävittäisi menneisyyden tavaroita (s. 19). Järjestelyoppaat ovat aikamme ilmiö. Suomessa ihmiset ovat vauraampia kuin koskaan, on ollut varaa ostaa tavaraa yli tarpeen ja moni on päätynyt tilanteeseen, missä esineistä tuleekin yhtäkkiä ongelmajätettä. Tartutaan siis self help-kirjaan ja toivotaan sen antavan ohjeet siihen, miten "roinasta" hankkiudutaan eroon. Konmarittamisen ydinajatus -- tehdään esineelle ilotarkistus ja heitetään se surutta pois -- voi ensin kuulostaa nerokkaalta, mutta kuten olen jo joissain muissa postauksissani (esim. täällä ja täällä) huomauttanut, monet esineluokat kuten perintöesineet, arvoesineet ja erityisesti taide eivät ole hänelle lainkaan olemassa.  Myös Ahjoniemi vaikenee pikadieetissään näistä esineluokista. Haluan itse taistella tällaisia pikadieettejä vastaan, koska jokaisen pitäisi pysähtyä hetkeksi aikaa oikeasti miettimään esineiden merkityksiä ja niitä seurauksia jos impulsiivisesti heitetään tavaraa menemään.

Kun appivanhempani poistuivat keskuudestamme runsaat neljä vuotta sitten, tiivistyi heidän kodissaan jo ennen lähtöä ymmärrys siitä, että mitään he eivät voisi sieltä mukaansa ottaa. Jälkeen jäi kahden keräilijäpersoonallisuuden ja taiteenrakastajan esineet. Niitä oli paljon, valtava määrä. Tässä kodissa pidettiin tavaroista hyvää huolta ja jokaiselle tavaralle oli enemmän tai vähemmän oma paikkansa. Meidän jälkeenjääneiden osaksi tuli kuolinsiivous -- tehtävä, jonka moni haluaa tänään tehdä itse säästääkseen perillisiään.

Kun lähdön hetki koittaa, mitään emme voi mukaan ottaa. Siitä näkökulmasta katsottuna hyvin moni esine, jonka elämämme varrella haalimme, etenkin ne, joilla ei ole varsinaista käyttötarkoitusta, ovat täysin "turhia". Turhuuksien turhuus, turhake? Omat vanhempani perivät hyvin vähän mitään esineitä. Isä oli suorastaan köyhistä oloista ja äitini perheen omaisuus jäi aikoinaan suureksi osaksi Kannakselle. Puolison perheessä puolestaan appivanhemmat perivät jo vanhempiensa esineistöä. Kaikkia perintöesineitä on usein mahdotonta säilyttää, mutta jokainen esine kantaa mukanaan muistoja ja tietojakin menneistä sukupolvista ja täten luo yhteyden omaan lenkkiin sukupolvien ketjussa. Kun kodissasi on jokin esine, joka on kuulunut vaikkapa isoisoisällesi tai isoisotädillesi, muistuttaa se siitä, mistä olet tullut, tiedät olevasi osa elämän jatkumoa. Monilla esineillä on jokin pikku tarina -- "tämä kiikari kuului isoisotädillesi, hän eli seikkalijan elämää iloisella 1920-luvulla ja matkusteli pitkin Eurooppaa, kiikaroi kotkia Italian Alpeilla". Kertoessasi lapsillesi esineen omistaneista ihmisistä, siirrät myös henkistä perintöä eteenpäin. Henkinen perintö on tärkeä ja olennainen ihmisen identiteetille, sen vuoksi monilla adoptoiduilla lapsilla on suuri tarve saada tietää biologisista vanhemmistaan, huolimatta siitä kuinka yltäkylläisen tai onnellisen lapsuuden he ovat jossain muualla viettäneet.

Perintöesineille ei siis voi tehdä simppeliä ilotarkistusta ja heittää sitten vain menemään, ei silloinkaan jos esineellä ei ole jälleenmyyntiarvoa, eikä silloinkaan, jos jälkeen ei ole jäämässä yhtään rintaperillistä.  Paikka kaikelle -Facebookryhmässä eräs jäsen kyseli mitä tehdä Grimbergin Kansojen historia -kirjasarjalle, jonka hyvin moni tänään kokee silkaksi ongelmajätteeksi, tätä sarjaa kun on niin paljon, että divaritkaan eivät sitä enää huoli. Meillä Kansojen historia on kunniapaikalla Aurora Karamzinin talouteen kuuluneen kirjoituslipaston päällä. Isäni luki varhaisempaa painosta lapsena ja hankki 1950-luvun painoksen puolestaan omien lastensa iloksi. Kehotin kommentissani ihmisiä kysymään kuka heidän kirjasarjansa oli aikoinaan hankkinut, mitä se oli merkinnyt hänelle ja vaikka itse ei kirjasarjasta välittäisikään, olisiko mahdollista että seuraava sukupolvi kuitenkin innostuisi siitä ehkä muutaman vuosikymmenen päästä? Viime aikoina on ollut paljon kirjoituksia siitä, kuinka vastuutonta on jättää kuolinsiivous perillisten riesaksi. On totta, että kuolinsiivous on sekä henkisesti rankkaa että aikaavievää puuhaa. Itse arvostan kuitenkin sitä, ettei äitini esimerkiksi ajatellut tehdä meille sisaruksille "palvelusta" viemällä vanhat cocktail-pukunsa (postasin niistä aikoinani täällä ) vintagekauppaan, ne kun on ompelija hänen mittojen mukaan ommellut eikä ne enää edes aikoinaan sopineet yhdenkään tyttären päälle. Vielä niille voi löytyä "ottaja" omasta perheestä ja heillä tulisi niinikään olla perintöesineiden kohdalla mahdollisuus vapaaseen valintaan (vrt. Ilana Aalto, Paikka kaikelle, s. 250).

Appivanhempien jälkeisen kuolinsiivouksen seurauksena kodissani on nyt runsaasti heille kuuluneita esineitä. Olemme puolison kanssa perineet ne, omistan nuo esineet yhdessä puolisoni kanssa, eli periaatteessa minullakin on jokin valta päättää niiden kohtalosta. Itse näen kuitenkin oman roolini enemmänkin hallinnoijana kuin omistajana, myös omilta vanhemmiltani perityn tavaran suhteen. En ehkä tahtoisi elää kaikkien noiden esineiden kanssa, mutta koska en oikeastaan "omista" niitä, minulla ei ole oikeutta tuosta noin vaan kierrättää sellaista tavaraa mistä en satu henkilökohtaisesti pitämään. Minulla on nyt "vain" loppuelämäni hallintaoikeus niihin ja minun on löydettävä jokin sopu niiden kanssa.

Tämä ajatus kiinteistöjen ja esineiden hallinnasta kiteytyy hienosti Merete Mazzarellan (1945- ) romaanissa Alma (Schildts&Söderströms ja Tammi 2018). Alman ystävätär Thyra on naimakaupan kautta perinteikkään kartanon Stavsundin emäntänä. Tästä talosta ja esineistä, joita ihmiset saavat vuorollaan käyttää, Alma kirjoittaa:

Det var också på Stavsund jag lärde mig hur föremål kan bli traditionsbärande genom det sätt på vilket de används, hanteras. På Stavsund fanns en alldeles speciell byrå i vilken varje svärdotter som kom till huset fick lägga sin brudutstyrsel. Där fanns också en liten stol i vilken den förstfödda i varje generation skulle sitta när han för första gången fick äta med vid bordet (s. 117).

Ja sitten Alma jatkaa itse Stavsundista:

Att äga ett gods som Stavsund ... var till den grad att ingå in en tradition att man inte kunde vara en individ. Det var inte ens att äga för man förfogade inte fritt, det var snarare att ha till låns, att förvalta, att föra vidare från förfäder till efterkommande (s. 117).

Thyralle oli itsestäänselvyys olla ja toimia ensisijaisesti sukunsa jäsenenä eikä yksilönä, hän ei ainakaan Alman mukaan kaivannut omia esineitä. Jokainen meistä tarvitsee kuitenkin jotain omaa, jotain josta tulee identiteetin osa. Minulle itselleni tärkeimpiä ovat kirjat, joita olen lukenut ja rakastanut ja jotka kulkevat kanssani muutosta toiseen vaikken olisi niitä vuosikymmeniin enää lukenut. Muistoja kantavat esineet ovat tärkeitä. Jos koti tuhoutuu esimerkiksi tulipalossa, mutta ihmiset pelastuvat, sanotaan usein että esineet olivat vain materiaa ja niiden tilalle voi ostaa uudet, vakuutus korvaa. Kaikkia esineitä ei kuitenkaan voi hankkia uudelleen, kuten paperisia valokuvia. Valokuva-albumit ovatkin yhä niiden esineiden kärjessä, jotka napataan mukaan kun paetaan sotaa tai luonnonkatastrofeja. Nykyajan pakolaisille älypuhelin on se, missä kulkee rakkaitten kuvat mukana.

Ja lopuksi palaan vielä hetkeksi kirjoihin. Toissa viikolla maailmalla uutisoitiin australialaistutkimuksesta, jossa oli tutkittu kirjojen määrän vaikutuksista kotitalouksissa. Juttua oli esimerkiksi Guardianissa ja suomeksi siitä kirjoitettiin YLEn verkkosivuilla. Tätä YLEn juttua jaettiin runsaasti sosiaalisessa mediassa ja itsekin osallistuin kommentoimalla muiden jakoja. Mielenkiintoista keskusteluissa oli se, että monet ihmiset alkoivat korostaa yleisten kirjastojen ja oman lukuharrastuksensa ihanuutta vähätellen juurikin sitä kotikirjaston merkitystä. Jäi tunne, että siinä oli ihmisiä, jotka olivat jo konmarittaneet kirjansa ties minne ja tunsivat lievän piston sydämessään. Niinpä kommenttini siitä, että nyt ei taidettu ymmärtää, että tutkittiin ihan puhtaasti  fyysisten kirjojen määrää kotitalouksissa ja määrän vaikutusta lapsiin (eikä lukemisharrastusta tai julkisten kirjastojen voimaa), herättivät lievää närkästystä. Sain vastakommentteja siitä, että kaikilla ei ole varaa hankkia täydellistä kotikirjastoa. Jälleen vastasin, että tutkittiin vain kirjojen fyysistä presenssiä esineinä, ei niiden sisältöä eikä sitä luettiinko niitä kirjoja lainkaan. Kotikirjasto ei ole tänä päivänä jokin sellainen luksusjuttu, johon vain harvoilla on varaa. Kotikirjaston pitäminen on elämäntapa ja arvovalinta, koska kirjoja saa hankittua eurolla puhumattakaan siitä, että kirjastojen kierrätyshyllyistä ja Kierrätyskeskuksista voi hakea kirjoja ihan ilmaiseksi. Toisinaan somessa saa lukea purnausta siitä, että ainoa mahdollisuus oli kipata kuolinpesän kirjat roskalavalle kun Kierrätyskeskuskaan ei niitä huoli. Twitterissä pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskus kuitenkin vahvisti sen, että:

Pääkaupunkiseudulla otamme ilomielin vastaan käytettyjä kirjoja. meidän kautta kiertää vuosittain 1,2 miljoonaa kirjaa. Lähes puolet niistä jaetaan ilmaiseksi, loput myydään keskimäärin 1–2 euron kappalehintaan. Mekin rakastamme lukemista!

Kotikirjasto, myös kaikki aikuisten kirjat ja etenkin kaikenlaiset kuvalliset taidekirjat, tietosanakirjat ja hakuteokset, toimivat lapselle inspiraation lähteenä. Kirjastossa käyminen on tärkeää ja sieltä voi lainata lisää luettavaa, mutta lapsille tekee hyvää kasvaa kirjojen keskellä, joista avautuu lukemattomia maailmoja, myös sellaisia joista lapsi ei usein pysty edes haaveilemaan. Ihmiset kertovat muistelmissaan siitä, mitkä kirjat innoittivat heitä lapsuudessa ja ne ovat usein Pikkujättiläisiä ja Tiedon värikästä maailmaa. Eräs kommentoija kirjoitti miten "omat" kirjat toivat turvaa ja lohdutusta, kirjaston kirjat täytyy aina palauttaa... Hakuteossarjoja ei juuri lainata koteihin (eikä googlaaminen tuo samanlaista elämystä vaikka itsekin teen sitä aina välillä). Eikä nykyisissä "kunnankirjastoissa" juuri pidetä (enää) vanhoja kirjoja. Oma lapsuuteni oli muuten materiaalisesti vaatimaton, mutta kotikirjasto oli rikas ja laaja. Olen kirjojen positiivisen vaikutuksen kävelevä esimerkki. Tarjotkaamme omille lapsillemme, kaiken tämän digitaalisuuden ja virtuaalimaailmojen keskellä, myös fyysisten kirjojen vaihtoehto. Tällaisia tutkimuksia ei tietenkään kannata ottaa haudanvakavasti, mutta oma kokemukseni ja vakaumukseni on, että kotikirjasto ei ainoastaan edistä lasten oppimista vaan luo onnellisuutta myös aikuisille.

Kööpenhamina, muistoja kätkevät esineet ja perintöjärjestelmä

Assyriologi oli viime viikon Kööpenhaminassa. Jo ennen matkaa oli mielessä monenlaista mistä olisin halunnut ehdottomasti postata, etenkin eräästä populaarista tiedekirjajutusta. Kirjoitin postausta jo todella pitkälle, mutta sitten aloin epäillä tekstin mielekkyyttä. Seuraavana päivänä edessä oli matka ja minulle käy aina niin, että matkalla näen ja koen niin paljon mielenkiintoista etten sitten kotiin päästyäni tiedä mistä pitäisi vaikuteähkyä alkaa purkamaan. 

Matkan ensimmäiset kolme päivää kuluivat pääasiassa syyrialaisen ystäväkollegani seurassa, joka kutsuttiin täältä Helsingistä paikallisen kulttuuri-instituutin Homs-iltaan esitelmöimään. Viivyin Kööpenhaminassa muutaman päivän senkin jälkeen, koska minulle on elintärkeää saada kuljeskella museoissa myös aivan itsekseni. Olen pitkään odottanut kohtaamista Syyrian Hamasta löydetyn myöhäisheettiläisen kivileijonan kanssa. Haman leijonat saavat minut palaamaan kaupunkiin todennäköisesti aika piankin. Matka sujui erinomaisesti lukuunottamatta tulopäivän pikku hässäkkää: Rosenborgin linnassa olin niin syventynyt esineiden ja peilien kuvaamiseen, että pitkäkyntinen varas kähvelsi lompakkoni. Varkaalle kelpasi vain käteinen, itse kukkaro oli sitten heitetty linnan puistikkoon. Alkujärkytyksestä ja luottokorttien sulkemisesta seurasi tietysti lievää epämukavuutta, mutta sain kokea sen miten etuoikeutetussa asemassa oleva henkilö, jolla on myös edes yksi ystävä vieraassa kaupungissa selviytyy tällaisesta minimaalisin vahingoin. 

Erityisen sykähdyttävä paikka Kööpenhaminassa on kuvanveistäjä Bertel Thorvaldsenin (1770-1844)  töitä, antiikkikokoleman ja kirjoja esittelevä museo. Siellä minunkaltaiseni patsasentusiasti, kauniiden kattojen ja vanhojen kirjojen rakastaja pakahtuu kaikesta kauniista. Se joka pitää Roomasta ja klassisismin aikakaudesta ei voi olla ihastumatta tähän museoon. Sinne minun on nyt sitten aina Kööpenhaminassa käydessäni päästävä.

Nähtävyyksien katseleminen syyrialaisen pakolaisen kanssa tällaisessa historiallisessa kaupungissa, jossa on erittäin hyvin säilynyt vanha rakennuskanta ja taloista on pidetty ainakin keskustan alueella erittäin hyvää huolta, nosti minussa monenlaisia tunteita ja ajatuksia pintaan. Olin aistivinani, että ystäväkollegaani Kööpenhaminan vauraus vaikutti sekä kohottavasti että masentavasti. Mieleen tulivat muistot kaikesta siitä, mitä oli pitänyt taaksensa jättää -- oma talo, puutarha ja kaikki tavarat. Hän itse sanoi, että potee huonoa omaatuntoa surustaan, koska hänen henkensä on sentään säästynyt ja niin moni, myös sukulainen, on menettänyt henkensä. Omassa mielessäni ystäväni tunnot ja reaktiot yhdistyivät jo vuosia sitten kirjoittamaani postaukseen Virpi Hämeen-Anttilan romaanista Tapetinvärinen (Otava 2012). Siinä pohdin sitä miten

"köyhistä" perheistä peritään vähemmän omaisuutta ja juuri esineisiin sitoutuu muistoja. Myös taloihin ja koteihin kiinnittyy elämä -- kuinka paljon helpompaa onkaan kokea olevansa osana jotain merkityksellistä jos talot periytyvät sukupolvelta toiselle. On vaikea hahmottaa omaa ja perheensä menneisyyttä silloin kun mitään muistoja kantavaa materiaa ei ole. Kirjan päähenkilö kuvittelee pitäneensä päiväkirjaa, vaikkei olekaan. On niin paljon helpompaa todistaa eläneensä, jos siitä on jäljellä jotain kirjallisia dokumentteja. Päähenkilö saa kuitenkin lapsuutensa takaisin kun alkaa kirjoittaa siitä. Traumaattisten muistojen lisäksi löytyy myös niitä positiivisia ja kauniitakin.

 Voin vain aavistaa kuinka kipeää on kun koko elämä on jäänyt taakse, siitä huolimatta että esimerkiksi valokuvia on säilössä sähköisillä laitteillasi. Valokuva ei ole sama kuin taloosi jäänyt astiasto, taulut, huonekalut, matot... Marie Kondo on KonMari-kirjassaan sitä mieltä, että todella kallisarvoiset muistot eivät katoa, vaikka luopuisit niihin liittyvästä esineestä (Siivouksen elämänmullistava taika s. 125). Ongelmana tässä Kondon teesissä on se, että esineisiin voi olla kiinnittyneinä sellaisia elämäsi asioita, joita et kenties sillä hetkellä "muista" kun heität tavaran pois, mutta jotka saattavat olennaisella tavalla auttaa sinua muistamaan jotain jollain toisella hetkellä -- juuri silloin kun työstät erityistä elämäntilannetta, sellaista johon et ikinä aikaisemmin olettanut päätyväsi. Itse en läheskään aina "muista" lapsuudenkodissani ollutta esinettä tai siihen liittyvää tapahtumaa. Jos näen valokuvan esineestä, tai pitelen kädessä kyseistä esinettä, laukaisee se mielessäni monia tapahtumia juuri tuosta talosta ja siinä asuneista ihmisistä. Esimerkkinä tästä voin antaa kaksi pientä "koristeapinaa", joita en enää muistanut olevan olemassa, mutta jotka viime tammikuussa kaivoin esille eräästä kassista "arkistohuoneestamme". Muistin vasta apinat nähtyäni ja niitä kädessä pidellessäni varhaislapsuuteni ympäristön esteettisen niukkuuden. Apinat olivat tyttöjen makuuhuoneen hyllyllä koristeina, ja nämä sekä muut huoneessa olleet esineet sekä vaaleankeltaisiksi maalatut seinät ja haalistuneet ruutusamettipäiväpeitot jne., aiheuttivat minussa jo varhaisteininä totaalisen henkisen täyskäännöksen kohti "kauniimpia" esineitä. Jos olisin tuolloin tai myöhemmin vain heittänyt nämä apinat ilotarkistuksen seurauksena roskiin, koska ne minun mielestäni ovat äärettömän rumat, en tänään täydelleen ymmärtäisi kuka olen, mistä olen tullut ja mistä esteettinen makuni kumpuaa. Toisinaan on tärkeää muistaa myös epämiellyttäviä asioita (joskaan niitä ei kannata alati kantaa taakkana sydämessään).  Esineiden merkitystä kaikenlaisessa muistamisessa on tutkittu paljonkin ja esineistä nimenomaan mnemoteknisinä apuvälineinä voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Jätän tämän tällä kertaa tähän ihan henkilökohtaiseen kokemukseen. Pelastunut ihmishenki on tärkeä, mutta ilman menneisyyden esineitä elämän jatkaminen voi olla vaikeaa. Ja todella kallisarvoisetkin muistot voivat kadota jos heität tavaraa menemään. 

Muissa järjestelyoppaissa ja selfhelp-kirjoissa esineiden ja muistin välinen yhteys tunnistetaan paremmin. Paikka kaikelle Ilana Aalto myöntää sen, että muisto on kiinni fyysisessä esineessä ja kirjassaan hän siteeraa ystäväänsä Pia Ingströmiä, jolle esineet ovat muistivarastoja, jotka luovat yhteyden omistajiensa menneisyyteen (s. 328). Aalto kritisoi edelleen Marie Kondon neuvoa valita itselleen diktaattorimaisesti menneisyys, jonka tahtoo itselleen säilyttää (s. 329). Ei tarvitse sitten ihmetellä, jos myöhemmässä vaiheessa on itsensä kanssa hukassa. Myös Mitä jälkeen jää -- taito tehdä kuolinsiivous -kirjan (Tammi 2018) kirjoittaneen Margareta Magnussonin suhtautuminen on hyvin antikonmarimainen. Hän kertoo säilyttäneensä muutamia tavaroita ainoastaan itseään varten. Sellaisia ovat esimerkiksi vanhat rakkauskirjeet, ohjelmalehtiset ja matkamuistot. Ne auttavat monia muistamaan asioita, jotka muuten saattaisivat unohtua (s. 173).

Perintönä sukupolvilta toisille kulkeutuvista esineistä saa oivan aasinsillan viime sunnuntain Helsingin Sanomissa olleeseen mielipidekirjoitukseen, jonka kirjoittaja Roy Sandberg on sitä mieltä, että koko tällä hetkellä vallitseva perintöjärjestelmä tulisi kokonaan lakkauttaa. Sandbergin mielestä perintönä kulkeutuva omaisuus on aidon tasa-arvon este yhteiskunnassamme. Yhtäläisistä mahdollisuuksista koulutukseen ja lukio-opintojen kalleudesta on ollut tänä vuonna hyvin paljon keskustelua. Nykysysteemi ei toimi, koska nuoret keskeyttävät lukion sen vuoksi, ettei oppikirjoihin ole varaa ja tähän on ehdottomasti saatava muutos eli Suomeen on luotava sellainen mekanismi, että vaatimattomistakin oloista ponnistavilla on mahdollisuus päästä ylioppilaiksi ja siitä eteenpäin. Ajattelen tässä omaa isääni, jonka lapsuudenkoti oli suoraan sanottuna todella köyhä, mutta jonka kouluttamaton äiti siitä huolimatta ymmärsi poikansa lahjakkuuden ja teki kaikkensa, jotta oppikoulun käynti onnistui. Monet ystävät auttoivat tavalla taikka toisella ja oppikoulussa isäni opiskeli vapaaoppilaana. Tasavertaiset koulutusmahdollisuudet ovat siis tärkeät, mutta tarvitaanko siihen perintöjärjestelmän poistaminen? Ajatus on järjetön.

Jos perintöjärjestelmä poistettaisiin, eivät varakkaat jättäisi perinnöksi mitään vaan lahjoittaisivat omaisuutensa ennen kuolemaa joko lapsilleen tai muihin kohteisiin. Kansalaisten tasapäistäminen tällä tavalla ei onnistuisi mitenkään. Sandberg ei myöskään ajattele sitä, kuinka tärkeitä perintönä suvuissa kulkevat talot ja loma-asunnot voivat olla ihmisen identiteetin kannalta. Puhumattakaan esineistä, etenkin sellaisista joilla ei ole juurikaan rahallista arvoa. Pitäisikö nekin sitten ihmisen kuoleman jälkeen realisoida? Sandberg ei ajattele sitä, että sukutaloja tai -mökkejä omistavat myös vähemmän varakkaat ihmiset. Ne kaikki kantavat perheiden muistoja, historiaa ja antavat niissä varttuneille ihmisille tunteen yhteenkuuluvuudesta. Pahimman ajatusvirheen Sandberg kuitenkin tekee tuijottaessaan ainoastaan ihmisen materiaalisiin kehyksiin ja rahan tuomiin mahdollisuuksiin. Raha voi tasapäistää ihmisiä jonkin verran, mutta tasa-arvoisia se ei meistä kuitenkaan tee. Ihmisen menestykselle elämässä paljon rahaa olennaisempaa on yksilön omat resurssit. Emme synny yhtä älykkäiksi ja meillä kaikilla on erilaiset taipumukset ja lahjakkuudet pärjätä, siitäkin huolimatta että lahjakkuuden on väitetty muodostavan vain vähäisen osan esimerkiksi urheilijan menestyksestä. Harjoitus tekee kuulemma sen mestarin tälläkin saralla. Lisäksi materiaalista perintöä tärkeämpi on se henkinen perintö, jonka lapsi saa vanhemmiltaan ja muulta suvultaan. Materiaalinen ja henkinen rikkaus eivät aina kulje käsi kädessä. Geenit ja henkinen perintö tulevat aina tekemään ihmisistä hyvin epätasa-arvoisia, tahdoimme tai emme.

Esine, tavara, kama, roju... ja ihminen

Esine, tavara, kama, roju... Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Assyriologi aloitti muutama viikko sitten "terapeuttisen" kirjoitussarjan omasta suhteestaan esineisiin, ensimmäisen postauksen nimi on Elämän ilotarkistus. Olen tästä syystä lukenut joitakin self help -kirjoja liittyen tavaroiden järjestelyyn (en ole aikaisemmin avannut yhtäkään tämän genren julkaisua), ihan vain koska niiden aihepiiri on kiehtova (ja kuvaa yhteiskuntaamme sattuvasti), korostekynäviivannut niitä villisti, tehnyt sivukaupalla muistiinpanoja e-kirjoista ja huomannut usein kuinka erilainen (erityinen?) oma elämäntilanteeni tavaran kanssa on. Olen kirjoittanut ylös liudan muita samaa tematiikkaa käsitteleviä kirjoja ja artikkeleita, joita aion vielä lukea. Jo nyt olen huomannut: "muinaistieteitä" opiskelleena ja harjoittavana minulla on lähtökohtaisesti toinen perspektiivi esineisiin. Me kaikki elämme tavarapaljouden keskellä, ostamme ja kulutamme -- monet meistä myös kirjaimellisesti hukkuvat tavaraan. On edelleen paljon ihmisiä, joiden mielestä lähes kaikki esineet ovat rojua ja täysin toisarvoisia henkisiin asioihin verrattuna. Harva kuitenkin pysähtyy sen tosiasian edessä, että esineet on yksi niistä merkittävistä elementeistä, mitkä tekevät ihmisestä ihmisen. Apinat saattavat "valmistaa" ja käyttää esim. kiviä  työkaluinaan, mutta muut eläinlajit eivät valmista apuvälineitä tai muitakaan esineitä (pesiä tietysti on monillakin ja majava rakentaa patoja...). Nykyihminen on täysin riippuvainen esineistä, useimmat eivät selviytyisi päivääkään ilman kaikennäköisiä tarvikkeita. 

Ihmisellä on siis valtavan pitkä suhde esineiden valmistamiseen ja valmistamiinsa esineisiin. Tästä en ole vielä missään järjestelyoppaasta lukenut. Hankin suomalaisen ammattijärjestäjän Ilana Aallon kirjan Paikka kaikelle (Atena 2017) e-kirjana (tämä oli opus, jota en tahtonut fyysisenä esineenä kotiini). Marie Kondon jälkeen Aallon kirja oli virkistävää luettavaa. Kirjoittaja on kulttuurihistoriaan perehtynyt tohtorisnainen ja huomasin hänen suhtautuvan moneen konmarittamisen kestämättömään ajatukseen samoin tavoin kun ensimmäisessä "tavarapostauksessani" kirjoitin.  Aalto katsoo ilmiöitä enemmän suomalaisten kotitalouksien näkökulmasta -- jos japanilaiset kodit ovat kenties keskimääräistä pienempiä kuin meillä ja suomalaiset asunnot eivät ehkä niin usein ole NIIN täynnä tavaraa, että ne täyttävät myös huoneiden lattiatilan,  voidaan käsitellä meidän olosuhteisiimme nähden relevantimpia aiheita. Toisaalla Aallolta puuttuu yhtenäinen ja kattava metodi, jota noudattamalla voisi päästä tehokkaasti ja pysyvästi hyviin tuloksiin tavarakaaoksen hallinnassa. Marie Kondo lupaa elämäsi mullistusta jos noudatat tarkkaan hänen ehdottamaansa metodia ja käsittelyn järjestystä. Hän myös lupaa, että kerran vietyäsi systeemin lävitse, ei kaaos uudelleen valtaa paikkojasi. Aalto luotaa ilmiöitä hieman syvemmälle ja antaa myös esimerkkejä omasta elämästään (oli kiinnostavaa lukea esim. kuinka montaa eri astiastoa hänen kaapeistaan löytyy...). Kun Konmari herätti useassa kohdassa vahvojakin vastareaktioita, en ole varma, että Paikka kaikelle auttaa minua löytämään paikan kaikelle. Yksi isompi asia, josta olen jotakuinkin eri mieltä, on keräilyyn ja hamstraamiseen liittyvät kappaleet, mutta kommentoin niitä jossain toisessa postauksessa yksityiskohtaisesti. 

Nyt takaisin ihmisen ja esineiden pitkään symbioosiin. Evoluutiobiologi Juha Valsteen erinomaisesta kirjasta Ihmislajin synty (SKS 2012, useampia painoksia) opin, että jo  n. 400 000 vuotta sitten eläneet nk. "melkein ihmiset" valmistivat hienostuneita tarvekaluja ja että [e]rikoiskäyttöön tehtyjä tai erityisen onnistuneita työkaluja käytettiin ilmeisesti pitkään ja niiden terää muokattiin tarpeen vaatiessa uudelleen purevaksi (s. 213). Heidelberginihmisten puukeihäät olivat aikansa high-tec -esineitä, niiden kärjet olivat teroitettu neulanteräviksi ja sen jälkeen kovetettu tulessa (s. 213-214).  Vasta tämän vuoden alussa tajusin esimerkiksi sen, että Bellinon Tarja Ikävalko ei käytä mitä tahansa nipsuttimia leikatessaan hiuksiani vaan käsintehtyjä erikoissaksia, jotka lähetetään valmistajalle Japaniin teroitettavaksi. Kunnon saksilla on hiusmuotoilijan mukaan ratkaiseva merkitys.

Luulisi siis, että olemme "naimisissa" kaikkien sellaisten esineiden kanssa, joita tarvitsemme selviytyäksemme päivittäisistä askareista emmekä edes harkitsisi sellaisten esineiden heittämistä pois vain sen vuoksi, etteivät ne tuota meille "iloa". "Melkein ihmisille" ja varhaisille ihmisille tarpeelliset työkalut varmasti tuottivat myös "iloa", olihan ne huolellisesti valmistettuja ja niistä pidettiin tarpeellisuuden vuoksi myös hyvää huolta. Marie Kondo puolestaan tuntuu aika lailla omassa "ilofilosofiassaan" hukanneen käsityksen siitä, että ihminen on satoja tuhansia vuosia kehittänyt työkaluja ja apuvälineitä ja työkalut ovat aikojen saatossa erikoistuneet erikoistumistaan, mutta että tarvekalut ovat ihmisyyden ytimessä ja että niiden tuottama ilo on nimenomaan niiden käyttöarvossa.

Konmarittamisen papitar ymmärtää kyllä periaatteessa, että esineillä on jotain sellaista kuin käyttöarvo (Siivouksen elämänmullistava taika Bazar 2015, s.54), mutta siitä huolimatta toisaalla ilon tuottaminen menee hänen mielestään aina sen ajatuksen edelle, että esineelle voisi olla tulevaisuudessa käyttöä. Sille voi vielä olla käyttöä on KIELLETTY AJATUS! (Iloa säkenöivä järjestys Bazar 2016, s. 32-33). Hän on edelleen sitä mieltä, että yhdenkään karsitun esineen puuttuminen ei ole johtanut katastrofiin. Ja siitä huolimatta hän kertoo kuinka heitti pölynimurin pois, koska se oli "vanhanaikainen" ja palasi käyttämään paperipyyhkeitä ja puhdistusliinoja... No, jopa Marie Kondo ymmärsi, että siivoamiseen ilman imuria meni liian paljon aikaa ja hän joutui ostamaan uuden imurin. Marie Kondo kertoo yhtä estottomasti naulaavansa nauloja paistinpannulla ja rikkoneensa rakastetun viivottimensa, koska oli heittänyt ruuvimeisselin menemään ja yrittänyt käyttää viivotinta ruuvimeisselinä.  Katumuspilleriäkin tarjotaan: Tietenkin jos tarvitsen jotakin oikein kovasti, ostan uuden, mutta en enää osta millaista tahansa (Iloa säkenöivä järjestys s. 32). Marie Kondolla on tätä nykyä varmasti varaa ostaa uusia ja hyvälaatuisia tarvekaluja, mutta entä hänen lukijansa? Olisi mielenkiintoista jos "konmarittamisen uhrit" avautuisivat jollakin foorumilla siitä, miten he työ- ja tarvekaluja pois heitettyään ymmärsivät kuinka paljon ne olivat helpottaneet heidän elämäänsä ja jotka olivat olleet pakotettuja hankkimaan uusia tavaroita hyvien ja käyttökelpoisten tilalle. Toki Marie Kondo hetkeä myöhemmin kehottaa lukijoitaan ylistämään näitä tarvekalujaan: Kerro niille, että tarvitset niitä, vaikka ne eivät ehkä tuotakaan iloa (s. 35).

Itse olen yli neljännesvuosisadan ajan elänyt puolison kanssa, jonka perusperiaatteisiin kuuluu se, että yhtäkään työkalua ja/tai laitetta ei heitetä menemään ennen kuin se lakkaa toimimasta tai muutoin täyttämästä tehtäväänsä. Taloudessamme oli (ja taitaa olla yhä varastohuoneessa) pieni televisio, jonka korjaamisesta kodinkoneliikkeet olisivat laskuttaneet ihan liikaa (ja mieluummin myyneet uuden tilalle), mutta jota pidettiin toimintakuntoisena ystävän tietokonefirman työntekijöiden avustuksella. Itse suren tänä päivänä elektronisten laitteiden, kuten printterien lyhyttä käyttöikää. Näistä laitteista syntyy valtavat määrät jätettä, koska ne on valmistettu tietoisesti niin, ettei käyttöikä ylitä muutamaa vuotta. Esteettisestikään ne eivät ole esineitä, joita tahtoisi säilyttää nurkissaan, toisin kun vanha lankapuhelin.

Toinen asia, mikä tekee työkalujen ohessa ihmisestä ihmisen, on työkalujen koristaminen sekä myös ihmisen hyvin varhaisessa vaiheessa valmistamat esineet, joilla ei ole käyttöarvoa. Osaatteko arvata mistä lähtien ihmiset ovat valmistaneet koruja ja mitä me tiedämme niiden funktiosta: käytettiinkö niitä vain "juhlassa" vai kenties myös arjessa? Vai olivatko korut jotain, mitä kannettiin vain tuonpuoleisessa? Näistä ensi kerralla. Ja siitä, miksi assyriologin täytyy aina perustella sitä, miksi on tekstien lisäksi kiinnostunut myös materiaalisesta kulttuurista.

Ps. Elämänmullistavaa taikaa elämääni on runsaan viikon ajan tuonut suuri taideteos (ei konmarittaminen). Teos ei oikeastaan mahdu meille ollenkaan ja ajattelin, että en voi hankkia sitä, koska meillä varastoidaan puolensataa maalausta ja muuta, paketeissa... Tämä maalaus tuo iloa säkenöivää energiaa elämääni. Paras hankinta.