Syyriaa Helsingissä ja Agatha Christien sanoin

Tänään assyriologi käväisi kaupungilla ravintolapäivän merkeissä. Suomen Lähi-idän instituutin säätiön eli FIMEn ihanat naiset auttajineen olivat kokanneet lähi-itäisiä herkkuja ja päivän tuotto menee syyrialaisten hädän lievittämiseen. Ruoat myytiin loppuun noin parissa tunnissa, minäkin opiskelijani kera pääsin vain nipin napin osalliseksi...

Kohta pari viikkoa sitten kävin ensimmäisen kerran lounaalla uudessa Levant -nimisessä paikassa Helsingin Bulevardi 15ssä. Sieltä saa taivaallista syyrialaista ruokaa, joka synnyttää sydäntä korventavan kaipuun Syyriaan. Suosittelen paikkaa lämpimästi!

Näiden makujen viemänä poiminkin lukemattomien kirjojen pinostani viime syksynä Lontoon-matkalla hankkimani Agatha Christie Mallowanin kirjan Come, Tell Me How You Live (alkuperäispainos 1946, tämä HarperCollins 1999). Agathan toinen aviomies oli arkeologi Max Mallowan (1904-1978), ja Maxin matkassa tämä dekkarikirjallisuuden kuningatar osallistui monien vuosien ajan sekä pintatutkimukseen että arkeologisille kaivauksille, sekä Syyriassa että Irakissa.

Come, Tell Me How You Live on lumoava aikamatka 1930-luvun Syyriaan. Agatha kuvaa siinä millaista on matkustaa ja työskennellä koillisessa Syyriassa Turkin rajan pinnassa -- alueella, joka silloin ja nyt on jumalan selän takana mutta missä tuhansia vuosia sitten kukoisti monia suuria kaupunkeja ja kulttuurit kukoistivat. Teksti on erittäin henkilökohtaista, siinä kuvataan humoristiseen sävyyn arkeologisen kenttätutkimuksen luonnetta, innostavuutta ja kaikennäköisiä pikku ongelmia. Ihailen Agathan reippautta kestää telttailua, erikoisissa asumuksissa viliseviä rottia ja luteita, arkeologeja, jotka unohtavat ostaneensa Alepposta kuusi kypsää Camembert -juustoa, jättäen ne hyllylle kypsymään edelleen... Agatha kuvaa myös eri ryhmiin kuuluvia ihmisiä, on arabeja, armenialaisia, kurdeja ja jesidejä. Riidat kaivauksien työmiehistössä olivat jokapäiväisiä ja välillä hyvin rajujakin, silti kaikkien kanssa tultiin toimeen. 

Agatha rakasti Syyriaa, jokainen lause tihkuu ihastusta ja syvää kiintymystä, vaihtelevista ja osin sietämättömistä olosuhteista huolimatta. Palmyra on unenomainen:

That, I think, is the charm of Palmyra -- its slender creamy beauty rising up fantastically in the middle of hot sand. It is lovely and fantastic and unbelievable, with all the theatrical implausibility of al dream. Courts and temples and ruined columns... (s. 39).

Aamua rauniokummun juurella, kaivauspäivän ensimmäisellä tauolla kuvaa hän näin:

... the sun just pleasantly warm, and the morning shadows making the landscape incredibly lovely, with the blue Turkish hills to the north, and all around tiny springing flowers of scarlet and yellow. The air is wonderfully sweet. It is one of those moments when it is good to be alive (s. 87).

Elämä on hyvää. Sen sain itse niin monta kertaa kokea Syyriassa. Voin kuvitella Agathan rauniokummun reunalla, hörppäämässä teetä ja haaveilemassa.

Mallowan työryhmineen työskenteli ei kovinkaan kaukana siitä alueesta, missä palkittu valokuvaaja Niklas Meltio on viime aikoina käynyt dokumentoimassa paikallisten taistelua ISISiä vastaan. Sotaa käydään sekä Syyrian että Irakin puolella. Tämän aamun Helsingin Sanomissa oli jälleen Meltion kuvareportaasia.

Agathan kirjan epilogi on tällä hetkellä ajankohtaisuudessaan riipaisevan koskettava. Hän kirjoitti sitä keväällä 1944, kun Normandian maihinnousu oli vielä edessä ja sota täydessä käynnissä. Epilogissa hän valottaa niitä syitä miksi kaivoi vanhat muistikirjansa esille ja kirjoitti kirjansa:

For it seems to me that it is good to remember that there were such days and such places, and that at this very minute my little hill of marigolds is in bloom, and old men with white beards trudging behind their donkeys may not even know there is a war (s. 205).

Tällä erää sota on siellä (ja tietysti osaltaan myös Ukrainassa), mutta me täällä Euroopassa tiedämme syyrialaisten kärsimykset. Moni kääntää selkänsä ja unohtaa.

Mitä tein tänään: Syyrian tilannetta ja muuta

Assyriologin päivät ovat hektisiä -- pari saksankielistä tekstiä (roikkuneet ylikauan) pitäisi saada valmiiksi, mutta joka keskiviikko on luento ja siihen on valmistauduttava ainakin tiistain ajan. Kohta hukun työhuoneeni paperi- ja kirjakasoihin. Tänään kävin kiireestä huolimatta seminaarissa: STETE ja KATU järjestivät puhe- ja paneelitilaisuuden otsikolla Syyrian rauhanprosessin eteneminen ja humanitaariseen kriisiin vastaaminen. Vaikka olenkin muinaistutkija, yritän parhaani mukaan pysyä perillä myös siitä miten Suomessa keskustellaan nykyhetken Syyrian tilanteesta.

Kahden temppeliseinän välissä, Aleppo syyskuu 2010.

En ala tässä yksityiskohtaisesti ruotimaan seminaarin antia. Ulkoministeri Erkki Tuomiojan puhe oli erittäin hyvä, samaa ei voi sanoa kaikista muista. Niklas Meltio ei valitettavasti päässytkään paikalle. Henkilökohtaisesti eniten kismittää se, että niin moni luulee puhuvansa Lähi-idän asioista suurella asiantuntemuksella, vaikka he eivät koskaan elämässään olisi kunnolla oleskelleet alueella. Kongressihotellissa kokoustamista tai lomamatkoja rantakohteisiin ei lasketa. Tulisi jalkautua maastoon, turuille ja toreille, kyliin ja suurkaupunkien laita-alueille. Haistaa, maistaa ja kokea todellisuutta. Nähdä, että esim. shiia, sunni ja kristitty voivat olla hyviä ystäviä keskenään. Suuri ongelmamme täällä Suomessa on se, että emme voi ymmärtää Lähi-itää koska emme ole lähi-itäläisiä emmekä jaa lähi-itäläisten kollektiivista muistia. Voimme tietää paljon "faktoja" mutta ymmärtää emme voi. Monista puheevuoroista kävi ilmi sekin, että meillä menee täällä Suomessa liian hyvin: talvi- ja jatkosodista on liian kauan aikaa, olemme kadottaneet solidaarisuuden tunteen. Päättäjät ja viranomaiset eivät mieti kuinka monta pakolaista voisimme oikeasti ottaa, vaan kuinka monta meidän on pakko päästää rajojemme sisäpuolelle ilman että menetämme kansainvälisesti kasvomme. Äitini joutui kahdesti jättämään kotinsa Kannaksella ja tiesi mitä pakolaisuus merkitsee. Usein mietin mitä hän sanoisi niille, jotka ovat sitä mieltä, että Suomessa on asiat nyt niin huonosti ettemme voi tarjota syyrialaisille koteja. Totta: syyrialaiset eivät ole suomalaisia. Globalisaation myötä heistä on kuitenkin tullut lähimmäisiämme, kuin äitini oli teiskolaisille ja muille, joiden nurkissa hän majaili.

Päivän positiivinen asia on ollut AURINKO ja kävelyretki kuningas Mesilimin kanssa.

Vanhat hylätyt laiturit olivat valonsäteistä huolimatta iltapäivälläkin huurteessa.

Vesi kaislikon ympärillä jäässä.

Hitaasti mutta varmasti olen lukenut jo aikaisemmin syksyllä hankkimaani Merete Mazzarellan kirjaa Att berätta sig själv (Schildts&Söderströms 2013), suomennettuna Elämä sanoiksi. Siitä kirjoitan pian, kunhan saan nuo kirotut tekstit kasaan ja lähetettyä...

Kuningas Mesilim saapui taloon

Assyriologin perhe sai viime sunnuntaina uuden perheenjäsenen. Jo pidemmän aikaa nuorempi poikamme on toivonut koiraa. Emme kuitenkaan halunneet ottaa rotukoiranpentua koirien suhteellisen suuren hiilijalanjäljen vuoksi. Toiveenamme oli löytää kotia tarvitseva koira, jonka adoptoisimme.

Viikonloppuna meitä onnisti. Toivon, että koiraakin onnisti. Messiksi kutsuttu pieni romanialainen saapui taloon ja on sopeutunut tavoille todella nopeasti.

Uusi poikamme on jo ehtinyt tottua kutsumanimeensä Messi ja tunnistaa sen. Puoliso oli hieman sitä mieltä, että jalkapallosankarien ym. elossa olevien tähtien nimien antaminen koirille ei ole oikein järkevää. Assyriologi siis antoi sille uuden "virallisen nimen", joka on lähellä kutsumanimeä...

Messi on siis oikeasti Mesilim, sumerilaiskuningas Kishin kaupunkivaltiosta. Eli ja vaikutti noin 4500 vuotta ennen tätä päivää. Hänet tunnetaan parhaiten seremoniallisen sauvan nupista, johon hänen nimensä on kirjoitettu. Paljon muuta hänen elämästään ja teoistaan ei sitten tiedetäkään. Patsastakaan ei ole säilynyt, tai sitä ei ole vielä löydetty.

Yritämme tehdä Mesilimin elämästä niin ruhtinaallista kuin mahdollista. Ainoa asia, mikä minua jäi tässä prosessissa vaivaamaan: eläimet saavat kotimaassaan passin ja paperit, jos ne on asianmukaisesti rokotettu jne. Tällä passilla heillä on "viisumi" ylittää raja Suomeen ja lupa asettua asumaan. Missä vaiheessa avaamme näin avokätisesti ovemme myös kaltoin kohdelluille ja kodittomille ihmisille, esim. syyrialaisille? Muutamalle heistäkin meillä varmasti olisi tilaa. Katsoin eilen illalla Ylen Ulkolinjan vaikuttavaa ja järkyttävää dokumenttia Syyrian sisällissodasta ja valokuvaaja Niklas Meltiosta. Sen jälkeen sydämen valtasi jälleen suuri oman olemisen ja tekemisen turhuuden tunne. Kodittoman koiran adoptoiminen oli pientä. Oikeastaan haluaisin lähteä ja tehdä jotain konkreettista, auttaa hädässä olevia ihmisiä. Orkidea-assyriologi osaisi monia käytännöllisiäkin asioita, mutta ilman muodollista pätevyyttä on vaikea vakuuttaa.