Kirje Mialle, joka ajattelee naisia öisin

[KIRJE KUUMAILMAPALLOPAPERILLE]

Rakas Mia,

eilen luin kirjasi loppuun. Siinä on opus, jota en tule milloinkaan laittamaan kierrätykseen ja lainaan sitä vain harvoille ja valituille luottoystäville tai rakkaille sisarille tai kälyille, vain naisista parhaille.

Muutama vuosi sitten postasin ensimmäisestä kirjastasi, Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013) täällä. Ihastuin kirjaasi, joskaan en varauksetta ja jäit mieleeni kiehtovana persoonallisuutena. Keväällä 2016 sattuma yhytti meidät, kuten ehkä muistatkin, Berliinin Hauptbahnhofilla. Halusin vierailla Berliinin jälkeen puolison serkun luona "Taikavuorella" ja sinä olit palaamassa isosta kaupungista kirjoitusretriittiisi. Juttelimme matkailijanaisista junassa. Teit minuun vaikutuksen ihan livenäkin. Minusta aiheesi oli herkullinen, ja jäin odottamaan tätä herkullista kirjaa innostuneesti. Vuosi sitten vuokrasin pienen kotisi kuukaudeksi, työhuoneeksi & koemielessä (onnistui hyvin, sain melkein päätökseen yhden artikkelin, jota ediittorit odottivat ehkä liiankin kärsivällisesti...) Pari viikkoa sitten olin tämän kirjasi Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) julkkareissa -- tulin sinne erityisen mielelläni sillä tutustuin uusiin ihmisiin ja samalla sain ostettua myös itse kirjan. Kiitos siis vielä kutsusta! Tämä postaus ei ole kirja-arvio, sillä ystävän kirjoja ei tietysti voi arvioida. Kerron kuitenkin jotain siitä, mitä kirjasi minussa herätti.

Kerrot naisista joita ajattelet öisin. Ketään heistä en tuntenut aikaisemmin paitsi Karen Blixenin (1885-1962), häneen ja Afrikkaan keskityt ensimmäisen ja pisimmän luvun verran. Sinulla on hillittömästi aineistoa, moni muu kirjoittaja olisi kirjoittanut materiaalista useammankin monografian. Turhaan ajattelet, että olet näissä tutkimushommissa pelkkä harrastelija: sekoittamalla faktaa (matkailija- & taiteilijanaisten biografisista tiedoista), omaelämäkerrallista matkakertomusta ja fiktiota (uskommeko kaiken mitä kirjoitat itsestäsi ja tunnoistasi?), olet luonut verrattoman konseptin joka saattaa kantaa sinua vielä seuraavissakin kirjoissa. Otteesi on vahva ja erityinen ja ihailen suuresti kykyäsi kirjoittaa itsestäsi humoristiseen sävyyn. Jos totta puhutaan, hieman kadehdin tuota taitoasi, koska osaan kyllä nauraa itselleni mutten kirjoittaa itsestäni humoristisesti... Todellinen taitolaji.

Veit minut kirjasi ja naistesi avulla moneen sellaiseen maailmankolkkaan, jossa en ole vielä käynyt enkä ole edes halunnut käydä. Kiitos siitä! Elän omassa lähi-itäläisessä ja välimerellisessä kuplassani, minua ei hirveästi kiinnosta niitä ympäröivät maailmat, mutta ennakkoluuloni sulivat usean paikan kohdalla. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että voittaisin pelkoni ja matkustaisin oikeasti jonnekin Afrikkaan. Onhan Afrikka ihan eri juttu kuin Syyrian autiomaa tai Taurus-vuoristo. 

Sinulle näyttää Afrikassa muodostuneen erityinen suhde leijoniin. Tämä yhdistää meitä -- tosin minä rakastan erityisesti kivisiä myöhäisheettiläisiä ja assyrialaisia leijonia, ajan ja ihmisten mutiloimia. Minulla on niistä oma listani & omat leijonasafarini Anatoliassa. Muistan kuitenkin lapsena katsoneeni dokumentteja Elsa-leijonasta ja kävin kirjasi kunniaksi kaivamassa kirjavarastostamme puolison Elsa-kirjoja, sinä kun kerrot kirjassasi tapaamisestasi henkilön kanssa, joka tunsi Adamsonit. Pippa-gepardin olin aivan unohtanut, mutta kirjan avulla muistot myös tästä savannien kaunottaresta nousivat pintaan. Tällaisia hetkiä varten kirjoja on hyvä säilyttää lähes käden ulottuvilla. 

Minäkin olen reissunainen. Tosin olen ollut naimisissa jo neljännesvuosisadan ajan, minulla on lapsia ja olen tehnyt työmatkoja myös heidän kanssaan. Naiset, joita ajattelet öisin ovat suureksi osaksi naimattomia, lapsettomia tai ainakin varattomia ja ihailet heidän rohkeuttaan ottaa elämä omiin käsiinsä -- lähteä maailmanympärimatkalle tai länsiafrikkalaiseen viidakkoon sairauksia ja kuolemaa uhmaten. Minäkin ihailen kaikkia, jotka uskaltautuvat mukavuusalueensa ulkopuolelle, itse teen sitä aivan liian harvoin. Ihailen sisartani, joka asui kolme vuotta Sambiassa ja tätiäni, joka oli ainoa suvustamme, joka kävi tapaamassa sisartani siellä. (Tädistäni ja hänen matkoistaan voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan). Reissunainen on reissunainen, huolimatta siviilisäädystä tai varallisuudesta ja siksi pystyin samaistumaan heihin ja sinuunkin. Myös tohtorintutkinnon suorittanut perheenäiti voi potea päänsärkyä, mielialojen heilahtelua ja matkakuumetta (ja vanhemmalla iällä menopaussi aiheuttaa monenlaista henkistä ja fyysistä vaivaa...). Monia harharetkiä (sekä tieteellisiä että ihmisuhderisteilyjä) kokeneena voin sanoa, että yhteen identiteettiin ei todellakaan pidä takertua, koska jonain kauniina päivänä unelmiesi prinssi voi seistä edessäsi ja muuttaa elämäsi täydellisesti.

En tiedä lohduttaako tämä sinua lainkaan, mutta laitan sen nyt kuitenkin tähän: minulla on pakkausneuroosi. Se kehittyi ja äityi todella pahaksi noin 15 vuotta sitten kun joudin monille työmatkoille, joilla oli tiukka aikataulu (neuvo: älä koskaan matkusta workaholic-pomon kanssa) ja pukukooditapahtumia -- neuvotteluita, lounaita ja illallisia protokollanmukaisine istumajärjestyksineen. Siksi piti aina etukäteen tarkkaan miettiä asut kaikkiin tapaamisiin. Jouduin pakkaamaan kiireessä ja printtaamaan työpapereita mukaan. Nykyään en saa koskaan pakattua ajoissa, koska koko ajatus pakkaamisesta ahdistaa. Heitän viimeiset tavarat laukkuun viisi minuuttia ennen lähtöä, paniikissa. Olen vähentänyt runsaasti tavaramäärää, jota raahaan mukanani, tosin Nellien pieni laukku ei riittäisi minullekaan.

Eniten rakastuin kirjasi kappaleisiin, joissa olet Italiassa -- onhan Italia ja erityisesti Rooma minulle niitä paikkoja, joissa voin aina erityisen hyvin. Taide on minulle välttämättömyys, humanismi elämänasenne. Kirjat jokapäiväinen leipä.

Kiitos, että kirjoitit Sofonisbasta ja hänen sisaristaan. Palasin Kansallismuseon Renessanssi -näyttelyyn katalogin avulla ja löysin Europan muotokuvan siitä. Löysin myös Artemisian Marjo T. Nurmisen kirjasta Tiedon tyttäret (WSOY 2008). Kirjasi nostaa esille monta naista, jotka maalasivat tauluja tai julkaisivat matkakirjallisuutta, mutta jotka eivät tule edes mainituiksi tiedon tyttärinä. Nämä kaksi kirjaa täydentävät hyvällä tavalla toisiaan. Niitä lukiessa syntyy halu tutustua moniin naisiin -- itse kun olen jumittunut niihin, joiden jalanjälkiä seuraan joko maantieteellisesti ja/tai tutkimuksellisesti, Agatha ja Dorothy, Gertrude ja Freya, joitakin mainitakseni. Gertrudessa on jotain samaa kuin Karenissa -- Gertrude matkusti yli aavikoiden mukanaan palvelija ja kokki, kristallit ja posliinit ja tietysti matkakirjasto ja valokuvaukseen tarvittava arsenaali, eli huomattava määrä parafernaliaa. Gertrude oli miltei koko elämänsä huomattavan varakas kun Freya taas joutuin tyytymään budjettimatkailuun. Molemmilla oli huono onni rakkaudessa, joten loppupeleissä puntit taisivat mennä tasan?

Ja sitten tunnustus: ihmiset, joita minä ajattelen useimmiten öisin... ovat miehiä. Esimerkiksi isääni, joka ei päässyt elämänsä aikana matkustamaan niin paljon kuin olisi halunnut ja siksi minusta tuntuu, että hän toisinaan seuraa mukanani sellaisiin paikkoihin, joissa olisi ollut hänelle jotain mieltä kiihottavaa katseltavaa. Silloin kysyn hänen kommenttejaan. Hän tietää, että olen nöyrän kiitollinen tästä monella lailla etuoikeutetusta asemasta, jonne olen erinäisten mutkien kautta päätynyt. Miehiä, joita ajattelen öisin on monia ja he tekevät elämästäni monimutkaista.  

Rakas Mia, uusi kirjasi on aivan loistava ja povaan sille suurta menestystä. Meillä kaikilla on sysimustat suden hetkemme ja kamppailemme elämää suurempien kysymysten kanssa. Ja sitten tulee noita päiviä, jolloin tekee museossa tai kirjastossa löydön, syö taivaallista simpukkapastaa trattoriassa, tai uudet ystävät vievät sinut Eufratin varrella olevaan puutarhaan juomaan teetä. Minttu tuoksuu nenääsi ja mielesi valtaa kevyt onni. Uskon, että yönaisillasi on voimaannuttava vaikutus moniin ja toivon, että myös miehet lukisivat sitä. Lopuksi toivotan hauskaa ja onnellista syntymäpäivää, joka on tänään. Marraskuussa minä matkaan Berliiniin ja sinä olet myös jossain, matkalla, inspiroitumassa uutta kirjaa kohti. 

Lopuksi siteeraan muutamaa runoilijaa.
Rilke (Briefe an einem jungen Dichter, 12.8.1904):
Vielleicht sind alle Drachen unseres Lebens Prinzessinnen, die nur darauf warten uns einmal schön und mutig zu sehen. Vielleicht ist alles Schreckliche im Grunde das Hilflose, das von uns Hilfe will. 

Edith Södergran kirjoittaa: (Livet) ... livet är att tro sig vara svag och icke våga

mutta Eva Dahlgren puolestaan (Vem tänder stjärnorna):

så många år som jag levt

Med den jag ville va'

så många kvinnor som jag spelat

men aldrig gjort det bra

måste våga bara vara

med minnet av det barn

som lät livet välja

och våga säga ja

lämmin halaus,
Sanna

Kun provosointi epäonnistuu: Riiko Sakkinen, Rajat kiinni

Kesälomamatkan alkaessa kävimme jälleen Mäntässä ammentamassa Serlachius-museoiden näyttelytarjonnasta. Heinäkuussa Joenniemessä näkemisen ja ihailemisen arvoista ovat myös puutarhan pionit -- ne ovat hurmaavia!

Tänä vuonna vietin eniten aikaa Riiko Sakkisen Rajat kiinni -näyttelyssä. Tähän alkuun on todettava, että Serlachius-museoiden johtaja Pauli Sivonen, joka on myös kirjoittanut tekstin samannimiseen, näyttelyn täydennykseksi tehtyyn kirjaan (Parvs 2017), on tuttavani -- itse kirjan minulle osti kuitenkin puolisoni kun se näyttelykokemuksen jälkeen museokaupassa selattuna osoittautui mielenkiintoiseksi. Sakkista en sen sijaan ole koskaan tavannut.

Näyttely itsessään oli kokemisen arvoinen, ajatuksia herättävä ja osittain antoisakin. Pakolaiskriisi on ajankohtainen ja tekotapa mielenkiintoinen: taiteilija ja kuraattori tekivät kaksi matkaa Eurooppassa, kävivät tai yrittivät käydä eri rajoilla, joita pakolaiset yrittävät ylittää. He kävivät tai yrittävät käydä myös pakolaisleireillä, jotka ovat rajojen välissä -- paikoissa, joissa ihmiset ovat liminaalitilassa, osa jämähtänyt niihin enemmän tai vähemmän pysyvästi. Sakkinen kerää hotellien logoilla varustettuja kirjepaperiliuskoja ja tekee niiden pohjalle teoksiaan -- papyrofiilinä ihmisenä erityisesti tämä kiehtoo minua valtavasti.

 

Mikä on Sakkisen sanoma? Hänen mielestään on turha huutaa, että rajat Eurooppaan tulisi sulkea, ne ovat jo kiinni. Tämä on totta. Sakkinen haluaa myös kiinnittää huomion siihen, että ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus ei ole käytännössä enää voimassa (s. 7). Tämäkin on niin totta. Me täällä Suomessa elämme turvassa piikkilanka-aitojen sisäpuolella ja nautimme privilegioista, joita Eurooppaan pyrkivillä ei ole. Tosin kumpikaan toteamus -- että rajat ovat kiinni tai että ihmisoikeuksien julistus ei ole voimassa -- eivät ole osa nykyhetken kehitystä, toisin kuin Sakkinen väittää. Muureja ja aitoja on ollut ennenkin, mutta Sakkinen nuorena ihmisenä ei osaa sitä oikein hahmottaa kun taas ihmisoikeudet ovat toteutuneet niiden julistuspäivästä (1948) lähtien vain paperilla. Sakkisen toiveuni on maailma jossa ei ole rajoja ja jossa ihmiset saavat valita vapaasti asuinpaikkansa. Hän haluaa maailman, jossa ihmisillä on oikeus muuttaa, mutta ennen kaikkea olla muuttamatta. Näihin on hyvin helppo yhtyä, kuten myös siihen että kenenkään ei tarvitsisi lähteä kotoaan sodan, väkivallan, vainon tai köyhyyden takia (s. 7). 

Mutta, mutta. Kun näyttelyn töitä ja kirjan tekstiä tarkastelee kokonaisuutena, törmää erikoiseen kontrastiin. Kirjan teksti sinänsä on hyvä, Sivonen kirjoittaa sujuvasti ja matkakuvaus on yksin "matkakirjana" monin tavoin arvokas dokumentaatio monesta asiasta kuten Euroopan rajojen nykytilasta, mentaalisista maisemista ja yhden taidenäyttelyn synnystä. Tekstiä voi myös lukea omana itsenäisenä kaunokirjallisena teoksena, koska siinä ei ole pyritty minkäänlaiseen objektiivisuuteen ja se kaikessa dokumentatiivisuudessaan on silti vahvasti henkilökohtainen kertomus Sivosen ystävyydestä Sakkisen kanssa. (Jossain vaiheessa tosin kyllästyin lukemaan yksityiskohtaiset raportit jokaisesta juomasta ja ruoka-annoksesta, jonka herrat matkan aikana nauttivat. Uskon sen olevan tietoisesti valittu ilmaisukeino). Kontrasti syntyy siitä, että näyttelyn sanoma ja taiteilijan kirjassa esille tulevat ajatukset ovat mielestäni ainakin osittain vahvassa ristiriidassa keskenään. Sakkinen on tekopyhä. Tekopyhyys vesittää näyttelyn vahvaksi tarkoitetun sanoman.

Jos Sakkinen koskaan lukee tätä postausta, hihkuu hän tässä kohtaa tekstiä todennäköisesti riemusta. Sakkinen kokee itsensä poliittiseksi taiteilijaksi ja hänen päämääränsä on provosoida ja ärsyttää ja tekopyhän leima saattaa olla hänen märkä päiväunensa. Sivonen kirjoittaakin Sakkisesta ja heidän matkan aikana käymistään väittelyistä: 

Riikoa ei haittaa, vaikka jokin hänen oma väitteensä sattuisi keskustelun lainehtiessa olemaan ristiriidassa hänen aiempien väitteidensä kanssa. Hän ei hae mukavia kompromisseja eikä aina loogisia lopputuloksiakaan. Tärkeintä on sohia itsestäänselvyydet ja puolivillaiset totuudet säälittä riekaleiksi (s. 107-108).

Tässä tekopyhyydessä ei kuitenkaan ole kysymys mukavasta kompromissista tai puolivillaisesta totuudesta vaan siitä, että jos taiteilija vain silkasta provosoinnin ilosta vaihtaa näkemystään ja mielipidettään, muodostuu taiteestakin epäjohdonmukainen ja epäuskottava sotku. En kirjaa lukiessani provosoitunut lainkaan vaan ennemminkin naurahtelin provosointiyritysten onnahteluille. Sivosen kuvaamien keskustelunaiheiden ristiriitaisuuksien runsaudesta poimin itselleni kaikkein läheisimmän: Syyrian.

Jostain minulle tuntemattomasta syystä Sakkinen tahtoo ihmisten uskovan, että hän ei näe Syyrian nykyhallintoa verisenä diktatuurina tai vaikuttavana osasyynä miljooniin syyrialaispakolaisiin ja syyttää tällaista näkökantaa esittänyttä Sivosta länsimaisen median valheiden levittäjäksi (s. 95). Tämäkin on varmaan hänen ehtaa tavaramerkkiään eli provosointia -- kun länsimaat kilvan nimittävät Syyrian presidenttiä julmaksi lapsenmurhaajaksi, Sakkinen heittää harkinneensa lähtöä Syyrian sisällissotaan puolustamaan Bashar al-Assadin hallintoa eli siis vaikuttamaan osaltaan viattomien siviilien pakoon pois taisteluiden alta (s. 84). Vaikka Sivonen itse on vaikuttunut Sakkisen perehtyneisyydestä aiheidensa taustoihin -- en tunne ketään muuta taiteilijaa, joka tekisi taiteellisen työnsä taustalla niin paljon tutkimuksellista työtä. Hän lukee jatkuvasti ja tietää useimmista asioista häkellyttävän paljon. Häneltä oppii jatkuvasti jotain (s. 159) -- niin Syyrian kohdalla Sakkisen tiedot edes lähihistoriasta tuntuvat olevan olemattomat. Hän näki Damaskoksessa seinä seinää vasten rakennettuja kristittyjen kirkkoja ja muslimien moskeijoita. Eri uskontokunnat ja poliittiset puolueet elivät rinta rinnan, missään ei ole ollut niin rauhallista ja monikulttuurista yhteiseloa (s. 95). Hänen kokemuksensa Syyriasta ennen nykyistä konfliktia oli sinänsä oikea ja oma vaikutelmani vuosilta 2000-2010 on jokseenkin sama. Rauhallinen monikulttuurinen yhteiselo ei ole kuitenkaan mikään al-Assadin perheen luoma utopia, jossa kaikilla oli hyvä olla, vaan se on Syyrian kulttuurihistorian vahvin ominaispiirre, ollut olemassa jo neoliittisista ajoista asti ja voimme oikeastaan ihmetellä sitä, että nykyhallinto ei kyennyt tätä syyrialaisen kulttuurin peruspiirrettä täysin tuhoamaan. Damaskoksen kulttuuridialogi oli myös muinaisina aikoina nykyistä monimuotoisempi eikä suinkaan koskaan täysin konfliktiton-- aikoinaan vahva juutalaisyhteisö sieltä on jo ajettu pois eikä heitä enää hyväksytty auvoiseen yhteiseloon osalliseksi al-Assadienkaan aikana :). Ja Sakkisen oleskelut Syyriassa ovat olleet varsin lyhytaikaisia -- hän ei ole tai ei ole halunnut aistia sitä pelon ilmapiiriä, joka asui näennäisen, ulkomaalaisille näytetyn harmonian alla. Ja jokainen, joka on itse kokenut hallinnon salaisen poliisin "kohteliaisuuskäynnin" tietää, etteivät ne ole ainoastaan länsimaisen median omia haamuja, vaan erittäin tehokas terroria levittävä organisaatio. Myös Sakkisen syyrialaiset ystävät ovat sittemmin paenneet maasta, vaikka olisivat voineet toki jäädä Damaskoksen "paratiisiin".

Nyt tässä käänteessä painotan sitä, mistä kirjoitin jo edellisessä, Kari Hukkilan artikkelia käsittelevässä postauksessani: pyrin pysymään Syyrian konfliktin kanssa neutraalina ja puolueettomana, vaikka se toisinaan onkin vaikeaa. Ja historian tärkeyden teema korostuu Sakkisen esimerkin myötä entisestään -- jos ei tunne Syyrian historiaa, päätyy juuri niin päättömiin lausumiin kuin Sakkinen. Tai sitten nekin ovat vain pelkkää provosointia? Siinä tapauksessa voi esittää kysymyksen provosoinnin mielekkyydestä, jos ihmiset oikeasti uskovat kaikkien heittojen olevan Sakkisen aitoja mielipiteitä. Muinaistutkijana näen myös, kuinka tärkeää on tuntea kaukaisemman historian tapahtumat ja kehityslinjat suuremmassa perspektiivissä ja tässä toimii Syyria mainiona esimerkkinä. Mutta Sivonen kirjoittaa: Puhun Rooman valtakunnasta (= paikkana, jossa eri etniset ryhmät tai uskontokunnat olisivat yhden valtion sisällä eläneet rauhanomaisesti keskenään), mutta se on Riikolle ajallisesti liian kaukana (s. 97). Yrittäkäämme me muinaistutkijat siis tuoda Sakkisen kaltaisille nuorille tapahtumat ajallisesti lähemmäs!

Ennen kuin lopetan tämän postauksen ja lähden pakkaamaan tavaroita Turkin matkaani varten, nostan Sakkisen näyttelystä yhden työn, josta kovasti pidin: The Aleppo lists. Yhdessä aikaisemmassa postauksessani linkitin Sakkisen "listataidetta" jo muinaisessa Mesopotamiassa alkunsa saaneeseen perin inhimilliseen tapaan listata asioita, kaikkea mahdollista. Monet meistä tunnustautuvat listaihmisiksi, esimerkiksi Mia Kankimäki, ja näissä aleppolaisten nuorten listoista henkii syvä humaanius.

Nuoren tytön elämä. Elämän universaalit viisaudet. Ihmiset joita rakastat, mutta joita et voi nähdä. Kaikkialla ja kaikkina aikakausina samat.

Viisauksia ja sananlaskuja, niitä viljeltiin jo muinaisessa Mesopotamiassa. Ehkä Sakkinen ei olekaan niin läpeensä paha kuin tahtoo ihmisten uskovan itsestään?

Kun ei tiedä millä avata postausruuhka: Mia Kankimäki, Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Assyriologin viime viikko kului suurimmaksi osaksi mahavaivoja potiessa: kun odottaa sieluaan palaavaksi ja suomalainen ruoka/bakteerikanta/jotain matkalta raahattua saa mahan sekaisin ja monenlaiset tehtävät odottavat tekijäänsä ei osaa päättää sitäkään, mistä aiheesta olisi tällä kertaa hauskaa postata. Paluu arkeen ei ole sujunut ongelmitta, mutta eiköhän se tästä. Ainakin siltä osalta ollaan jo normirutiineissa, että ISIS on tiettävästi jälleen sunnuntaipäivän kunniaksi tuhonnut palasen Palmyraa, tällä kertaa keisari Septimius Severuksen aikaisen riemukaaren -- tutut surun ja turhautuneisuuden tuntemukset siis tänäkin maanantaiaamuna. Pikkuhiljaa tuho toisensa perään turruttaa...

Olen viime aikoina lukenut paljon kirjoja, jotka toisaalla ovat herättäneet ajatuksia, mutteivät sitten kuitenkaan tarpeeksi niin, että niistä haluaisi postata. Tällä rajalla kulkee myös Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013), mutta koska niin palavasti haluan laittaa tähän lempisitaattini kirjasta, päätin että tämä teos on tällaisen lyhyen maininnan ja postauksen arvoinen. Kirja sai myös äskettäin HelMet-kirjallisuuspalkinnon.

Jo parisen vuotta sitten useat kirjabloggarit (esim. Sara ja Katja) kirjoittivat Kankimäen kirjasta kohtuullisen innostuneesti ja minä huomioin sen, että siinä on kuulemma listoja. Noiden listojen vuoksi olinkin päättänyt, että kun pokkaripainos ilmestyy ja se pomppaa jossain kaupassa nenäni eteen, ostan ja luen. Listat kiinnostavat, koska listojen laatiminen on jotain, mikä yhdistää meidät muinaiseen Mesopotamiaan ja tästä aiheesta olenkin jo kerran postannutkin.

Mietin, mikä onkaan saanut sinut kirjoittamaan kaikki ne listat. On nimittäin myönnettävä, että jotkut niistä ovat todella outoja. Mikä saa ihmisen listaamaan tuntemansa puut ja vuoret ja kertomaan mielipiteensä niistä? (s. 68).

No, juuri näin ne mesopotamialaisetkin tekivät!

Listat siis kiinnostivat, ei niinkään kirjan varsinainen aihe, eli kirjoittajan vuorotteluvapaa kirjakustantamosta, hänen kirjaprojektinsa tuhat vuotta sitten eläneen japanilaisen hovinaisen Sei Shonagonin elämästä ja kirjoituksista ja päiväkirjamaiseen muotoon koottu teksti, jossa siteerataan myös paljon Sein "Tyynynaluskirjaa". Tämä ei ollut mikään "pakko lukea kirja", vaikka toisaalla jokin kiehtookin japanilaissa kulttuurissa. Ja jonain päivänä haluaisin matkustaa Japaniin, mutta toistaiseksi, esim. kirjallisella tasolla, en tunne kulttuuria lainkaan.

Löysin Kankimäen kirjasta paljon mielenkiintoista. Ja sitten oli haukotuttavia ja puuduttavia kohtia, minä kun en parhaalla tahdollanikaan aina kyennyt samaistumaan 38-vuotiaan sinkkunaisen elämään ja ongelmiin. Sielunsiskoja taidamme kuitenkin olla sen suhteen, että olemme molemmat papyrofiileja -- ihmisiä, jotka rakastavat paperia ja muita ihania kirjoitusvälineitä. Ihmisiä, joille kuulakärkikynä on kauhistus. Tämä yhdistää meidät myös Sein elämään:

Ensin valittiin paperi, jonka paksuus, koko, kuviointi ja väri vastasivat sitä tunnetilaa, joka haluttiin välittää, samoin kuin vuodenaikaa ja jopa vallitsevaa säätä. Valmis kirje taiteltiin sopivalla tavalla, ja sen jälkeen valittiin oksa tai kukka, johon kirje kiinnitettiin (s. 45).

Ja sitten kohta, joka sai minun sydämeni lyömään nopeammin:

Kaikki olisi hyvin, jos vain:

olisi aina tarpeeksi kirjoituspaperia. Kun masentuneena saa käsiinsä oikein hyvää paperia, tekee sittenkin mieli elää vielä hetken! (s. 168)