Assyriologi palasi eilen Oulusta ja tänään oli ilo havaita kevään selkeän edistymisen kotikulmilla. Lumikelloja, sipulikukkien varsia, vaikkei vielä kukkia, melkein silmuja... Kaikkea sellaista mitä viikko sitten ei vielä ollut. Oi ihanuus kevät ja aurinko! Tätä on odotettu.
Tammikuun kirja-alennusmyynneistä hankin Karin Ehrnroothin (1960- ) teoksen Vinoon kasvanut tyttö (Gummerus 2011). Koska olin lukenut mm. Sinisen linnan kirjaston Marian ylistävän arvion kirjasta ja omaelämäkerrallinen genre kiinnostaa muutoinkin niin alle kymmenen euron hinnalla oli helppo päätös ottaa teos mukaan.
En aio tässä kirjoittaa kirjasta mitään pitkää arviota. Pari sanaa minun on kuitenkin kommentoitava, myös sen vuoksi, että oma lukukokemukseni ei ollut kokonaan positiivinen. Ensinnäkin kirjassa tökki sen luokittaminen "elämäkerralliseksi romaaniksi". Aika yleisesti ollaan sitä mieltä, että autobiografiat ja muistelmat ovat suureksi osaksi fiktiota, ja tämä pitää minun mielestäni paikkansa. Kaikki omaa elämäänsä kuvaavat konstruoivat elämänsä sen näköiseksi kuin haluavat, lisäävät ja jättävät pois vaikkeivät itse aina olekaan tietoisia siitä. Vaikka elämäkertakirjallisuus luokitellaankin tietokirjallisuudeksi, tulisi jokaisen lukijan tiedostaa näiden teosten fiktiivinen puoli. Tästä syystä minun on vaikea ymmärtää miksi autobiografia täytyy ristiä romaaniksi -- siksikö, että sisältö on osittain aika rajuakin vuodatusta lapsena koetuista "vääryyksistä"? Jokke oli omassa postauksessaan oikeassa siinä, että teksti sisältää monia ristiriitaisuuksia. Erikoisinta oli, että teksti on täysin vailla romaanin rakennetta. Jäi tunne, että tätä käsikirjoitusta ei olisi julkaistu romaanina, jos kirjoittaja ei olisi tunnettu ja jos sen henkilöt eivät olisi täysin tunnistettavissa.
Karinilla on erikoinen ja etäinenkin suhde molempiin vanhempiinsa, mutta erityisesti äitiinsä. Jos kirjan tapahtumat ja kuvaukset ovat edes osittain totta, säälin tätä naista ja tunnen häntä kohtaan syvää myötätuntoa. Nuorena tyttönä ja naisena hän kipuilee monin eri tavoin, varastelemalla ja sairastumalla syömishäiriöihin. Vanhemmiltaan hän ei ilmeisesti saanut minkäänlaista apua, tämä korostuu kirjan eri kohdissa useampaankin kertaan. Kirjan Karinilla ei myöskään ole selkeää halua ymmärtää tai antaa anteeksi.
Oma äitini oli lämmin ja turvallinen. Lapsuus ei kuitenkaan koskaan ole vain auvoista ja kaikista vanhemmista jää myös huonoja muistoja. Minä muistan päällimmäisenä äidin käden, josta oli hyvä pitää kiinni. Karinin tarina herätti taas suureen kiitollisuuteen omasta osasta.
Tänään katsoin myös YLEn Elävässä arkistosta Mirja Pyykön Karin Ehrnroothista tekemän haastattelun, joka on tehty jo 2005, siis ennen tyttären kirjoittamaa kirjaa kenraali-isästään Adolf Ehrnroothista (1905-2004) ja kauan ennen Vinoon kasvaneen tytön julkaisua. Haastattelussa Karinilla on pinkki neule ja huulipunaa ja siinä hän puhuu isästään hyvin kauniisti, osaksi kyyneleet silmissä. Äidistään hän sanoo hyvin vähän. Häikäisevän kauniin naisen silmissä asuu suru.