Assyriologi Knut Tallqvistin syntymästä 150 vuotta

Tänään, 16.3. on 150 vuotta assyriologi Knut Tallqvistin (1865-1949) syntymästä. Tammikuun syntymäpäiväpostaukseni hänen oppilaastaan Armas Salosesta (1915-1981) nousi nopeasti suosituimpien joukkoon, ja nyt on vuorossa siis Tallqvist, papinpoika Kirkkonummelta. Koska Suomen ensimmäinen assyriologi Karl Fredrik Eneberg (1841-1876) kuoli nuorena ensimmäisellä tutkimusmatkalla Mosulissa, muodostui Tallqvistista suomalaisen assyriologisen tutkimuksen varsinainen perustaja.

Toisin kuin Armaksesta, minulla ei ole mitään henkilökohtaisia muistikuvia sata vuotta minua ennen syntyneestä Tallqvistista. Isäni Jussi Aro (1928-1983) puolestaan pääsi näkemään iäkkään, suuresti ihailemansa professorin aloitettuaan opintonsa Helsingissä syksyllä 1945, mutta vain matkan päästä, tieteellisten seurojen kokouksissa ja muissa vastaavanlaisissa tilaisuuksissa. Kerran, keväällä 1947, Jussi yritti ottaa yhteyttä Tallqvistiin, rohkaisi mielensä ja soitti puhelimella. Nuoren miehen sosiaaliset taidot eivät olleet vielä juurikaan kehittyneet eikä professori syystä tai toisesta suhtautunut yhteydenottoon myönteisesti -- Jussin mukaan Tallqvist tiuskaisi puhelimeen: Minä en ole mikään näyttelyesine. Erään kirjan välistä löysin sattumalta Tallqvistille osoitetun, mutta lähettämättömän kirjeen, joka huolimatta kohteliaasta anteeksipyynnöstä sisältää myös hienoista ironiaa. Ehkä oli sittenkin parempi, ettei kirjettä lähetetty.

Vasta Tallqvistin kuoleman jälkeen heidän välilleen syntyi yhteys: Jussi luetteloi yliopiston silloiselle Historiallis-kielitieteelliselle kirjastolle professorin sinne lahjoittamat kirjat ja sai Armas Saloselta tehtäväkseen editoida Tallqvistilta kesken jääneen kokoelman babylonialaisia hymnejä ja rukouksia. Vielä hieman myöhemmin Jussi saattoi loppuun Armas Salosen kanssa Tallqvistin aloittaman Koraanin käännöksen. 

Tallqvist oli aikalaistensa piirissä hieman pelätty persoona. Kirjekokoelma Knut Tallqvist och hans fästmö. Deras brevväxling under hans resa i Orienten 1893-1895 (1986) toimittaja, Tallqvistin miniä Helene Tallqvist kuvaa esipuheessa appiukkonsa tuikeutta (ruots. barskhet) legendaariseksi. Pelko perustui siihen, että Tallqvist oli erittäin älykäs ja etenkin assyriologina myös kansainvälisesti tunnustettu tutkija, mutta hän sieti hyvin vähän minkäänlaista humpuukia eikä koskaan käsitellyt ketään silkkihansikkain jos kritiikin tarvetta ilmeni. Jussikin kirjoittaa 1948 päiväkirjaansa, haettuaan Tallqvistin perustaman Suomen itämaisen seuran jäsenyyttä:

Tallqvist on nerokas tiedemies, ja niin suorapuheinen, että ainakin minä jo edeltäkäsin melkoisesti vapisen.

En ala tässä laajemmin esittelemään Tallqvistin ansioita tutkijana ja assyriologian popularisoijana -- kirjoittamiani esityksiä hänestä on saatavilla neljällä kielellä, mm. på svenska. Voin ilmaista vain suuren ihailuni -- ensinnäkin tuosta "tuikeudesta", koska siedän itsekin hyvin vähän humpuukia tieteellisissä teksteissä ja taidan olla tullut jo minäkin tunnetuksi suoruudestani :). Tallqvist ei myöskään linnottautunut omaan työhuoneeseensa eikä eurooppalaisiin tutkimuskirjastoihin tai savitaulukokoelmiin vaan oleskeli useamman vuoden Lähi-idässä ja rakastui sitä kautta itse alueeseen ja sen ihmisiin. Jos käy maissa vain turistimatkoilla eikä koskaan jalkaudu toreille, kyliin ja opettele paikallisten kieltä paikallisissa olosuhteissa, jää kulttuurin tuntemus ja ymmärtämys pakostakin erittäin kapeaksi. Edelleen, jo iäkäs Tallqvist ei 1930-luvulla antanut päätään nostavan antisemitistisen hengen viedä mukanaan, mikä tuli ilmi esimerkiksi hänen suhtautumisessaan Israel-Jakob Schuria (1879-1949) kohtaan, jonka väitöskirja hylättiin Helsingin yliopistossa 1937 (aiheesta voi lukea enemmän: S. Muir/I.Salomaa (toim.), Hyljättiin outouden vuoksi. Israel-Jakob Schur ja suomalainen tiedeyhteisö (2009). 

Vakavampaa tekstiä Lähi-idän muinaismuistoista

Viime viikko oli assyriologille pientä painajaista -- migreeniä pukkasi ja sitten Pohjois-Irakissa tapahtui se mitä oli jo jonkin aikaa pelätty: Mosulin kaupungin museo esineistö tärveltiin ISISin toimesta. Tämä on tapahtuma, johon minun pitää ottaa kantaa ammattini puolesta. Kirjoitin eilen tekstin, jota tarjosin tänä aamuna HS:n Vieraskynä -palstalle. Heillä on kuulemma sinne niin suuri tarjonta, etteivät he sitä julkaise. Julkaisen siis tekstin nyt tässä, vaikka yleensä postaukseni ovatkin kevyempää tavaraa -- blogini tarkoitus ei ole olla liian vakava tai tieteellinen vaan tarjota lukijoille sanallisia ja kuvallisia virikkeitä asioista ja ilmiöistä, joita itse pidän mielenkiintoisina.

Kesällä 2012, runsas vuosi Syyrian kansannousun alkamisesta, UNESCO ja kansainvälinen tutkijayhteisö alkoi huolestua maan muinaismuistojen tuhosta sisällissodan keskellä. HS:n Vieraskynässä 9.7.2012 käsittelin aihetta ensimmäisen kerran. Kolmen viimeisen vuoden aikana pahimmat uhkakuvat ovat toteutuneet Syyrian osalta. Erityisesti Aleppon historialliset kohteet ovat sittemmin kärsineet korvaamattomia vahinkoja. UNESCO antaa säännöllisin väliajoin julkilausumia, mutta tuhon jatkumista eivät nämä kirjalliset kannanotot pysty estämään.

Viimeisen vuoden aikana Lähi-idän muinaismuistojen tuho ja ryöstely on saanut täysin uuden ulottuvuuden ja nopeamman vaihteen. Parrasvaloihin on astunut terroristijärjestö ISIS, jonka maailmanvalloitusideologiaan ja –strategiaan kuuluu muinaismuistojen näyttävä hävittäminen ja laaja esinekauppa, jolla osaltaan rahoitetaan toimintaa. Vain ISIS tietää kuinka suurta tiliä se tekee arkeologisilla ryöstökaivauksilla. UNESCO ja Interpol arvioivat laittomien muinaisesineiden kaupan  ylipäätään liikkuvan tällä hetkellä 5-7 miljardissa eurossa vuosittain.  Laiton esinekauppa ei olisi kannattavaa ilman antiikkikauppiaita ja heidän asiakkaitaan, jotka ostavat muinaismuistoja kyselemättä niiden alkuperää. Timanttien rinnalle ovat nousseet verellä tahratut muinaismuistot.

Nopean sähköisen tiedonvälityksen ja sosiaalisen median kautta vaikuttaa siltä, että yleinen suhtautuminen tuhoutuvaan maailmanperintöön on muuttunut. Tietoisuus historiallisten monumenttien tärkeydestä on kasvanut ilahduttavasti ja  aiheesta on saatavilla runsaasti tietoa, vaikka itse tuhojen suhteen olemme suurimmaksi osaksi olleet sotaa käyvien osapuolten levittämän propagandistisen kuvamateriaalin armoilla. Näitä aineistoja käytettäessä on aina pidettävä mielessä se, että ne on valmistettu ja jaettu pyrkimyksenä osoittaa vastapuolen syyllistyneen sotarikoksiin.

ISIS toimii eri tavalla, tämä tuli erityisen selvästi ilmi helmikuun viimeisellä viikolla, kun järjestö julkaisi viiden minuutin ”lehdistötiedotteen”.  Suunnitelmallisesti kuvatussa videossa järjestön jäsenet itse kaatavat ja moukaroivat pohjoisirakilaisen Mosulin museon kuvanveistoa. Muutamia päiviä aikaisemmin huhuja Mosulin kirjaston poltosta jaettiin jonkin verran mm. Facebookissa, mutta tämä patsaiden tuhoamista esittävä video levisi epidemiamaisesti sosiaalisessa mediassa ja aiheutti suurta paheksuntaa. Vain harva, joka katsoi videon ja laittoi se sitten kiertoon, ymmärsi, että ISIS oli täydellisesti onnistunut valjastamaan heidät propagandansa airueiksi. ISIS tiesi länsimaisen yhteisön reagoivan tekoon juuri odotetulla tavalla eli kauhistelulla ja levittämällä sitä erilaisissa sähköisissä kanavissa. Koska läntinen maailma oli pelännyt tätä jo viime vuoden kesäkuusta lähtien, jolloin ISIS valtasi Mosulin, ja useat tahot olivat esittäneet huolensa museon kohtalosta, saimme juuri sen mitä kerjäsimme.

ISIS vetää meitä kuin pässiä narussa. Sen ymmärsi Chicagon yliopistossa työskentelevä arkeologi Ömür Harmanşah. Hän postasi omalla FB-seinällään pyyntöjä siitä, että ihmiset poistaisivat kyseiset videolinkit. Harmanşahin mielestä video on toteutettu samalla tavalla kuin tositelevisio, sillä tarkoituksella, että meistä tulee sekä filmin yleisö että ISISin ideologian levittäjä. Video ei dokumentoi väkivaltaa, se ON väkivaltaa, samalla tavalla kuin järjestön tarkoin ohjaamat ja kuvaamat panttivankien mestaukset. Niitähän länsimainen media ei suostu uutislähetyksissään näyttämään.

UNESCOn pynnöstä YK:n Turvallisuusneuvosto kokoontui hätäistuntoon ja tuomitsi lausunnossaan ISISin teot. Lausunnot eivät valitettavasti pysäytä näitä fundamentalisteja, olemme tapahtumien edessä jokseenkin voimattomia. Suru tuhotusta maailmanperinnöstä on kuitenkin vähäinen verrattuna alueen ihmisten kärsimyksiin. Tässä akuutissa henkisessä katastrofissa humanitäärisen avustustyön tulisi ajaa monumenttien pelastamisen edelle, vaikka toivottavaa yhä edelleen olisi, että sekä ihmiset että muinaismuistot voitaisiin pelastaa.

Tällaisissa lehtiartikkeleissa tekstin täytyy olla tiivistä. Monet yksityiskohdat piti jättää pois ja tulen postaamaan niistä myöhemmin tällä viikolla erikseen. Mosulin kaupungista voi kuitenkin mainita sen verran, että se sijaitsee Tigris-virran varrella ja 600-luvulla eaa tiettävästi maailman suurimman kaupungin, Niniven kyljessä. Ninive oli viimeinen Assyrian suurvallan (n. 900-600 eaa) pääkaupungeista, sen valtionarkistoja julkaisi 1980-2000 -luvuilla Helsingin Yliopiston projekti toimesta ja toimintaa jatkaa tällä hetkellä Suomen assyriologisen tutkimuksen säätiö. Mosul on myös siksi mielenkiintoinen paikka, että Suomen ensimmäinen assyriologi Karl Fredrik Eneberg kuoli siellä keväällä 1876 (tästä aiheesta olen postannut hieman aiemminkin)

Teoksesta: A.H. Layard, Nineveh and its Remains (1850).

Minulla on jo vuosia ollut palava halu käydä Mosulissa ja Ninivessä. Poliittiset levottomuudet ovat estäneet sen toistaiseksi. Isäni Jussi Aro (1928-1983) pääsi keväällä 1972 Mosuliin kutsuvieraana, visiitti ei ollut kummoinen. Matkakirjassaan Pyhissä maissa ja pahoissa (Kirjapaja 1975) hän kuvaa sitä näin:

Mosulissa nähtiin paikallinen, poliittisesti kuvioitu kevätjuhla ja ruokailtiin kasinolla aivan Niniven vieressä. Mutta Ninivessä ei ennätetty käydä. Sen sijaan meidät vietiin erämaasta esiinkaivettuun rauniokaupunkiin Hatraan, (ks. yllä vanha postikortti) joka oli ollut kukoistava paikka ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina (s. 208).

Muutoin hän oli viehättynyt mesopotamialaiseen jokimaisemaan:

Kevätsateiden kaselema Irak tuntui minusta sikäli kotoisalta, että se oli aivan kuin Lapuan jokilaaksoa, tosin vielä avarampaa ja valtaisampaa. Kun auton ikkunasta katsoi taivaarannalla siintävää metsää, sitä luuli samaksi, joka reunustaa sitä maisemaa, missä poikasena paimensin lampaita (s. 206-207).

Ja intohimoinen murteiden ja harvinaisten kielten kerääjä halasi kenttätöihin:

Olisin halunnut tehdä Irakissa samaa kuin Libanonissa ja Syyriassa: lähteä magnetofoni mukana kiertelemään Mosulin seudun ja Kurdistanin kyliä. Mutta en edes kysynyt olisiko se mahdollista, tiesin ettei se olisi. Ei taida minun elinaikanani tulla tilaisuutta... (s. 209).

Palaan siis Mosuliin, huomenna aamulla ensin radioon.

David Damrosch, The Buried Book & Enebergin kohtalo

Harvardilaisprofessori David Damroschin kirja The Buried Book. The Loss and Rediscovery of the Great Epic of Gilgamesh (Henry Holt) julkaistiin kovakantisena editiona jo 2007 ja pokkarina 2008, mutta jostain syystä tätä kirjaa ei ole saatavilla Helsingin yliopiston kirjakokoelmissa lainkaan. Olen jo jonkin aikaa ollut tietoinen sen olemassaolosta, mutta vasta tänä syksynä sain aikaiseksi tilata tämän muiden kiinnostavien teosten alle hautautuneen eräästä nettikaupasta. Rakastan kirjojen fyysistä ostamista, kirjakaupoissa kiertelyä, kirjojen hypistelyä ja uusien juttujen löytämistä. Sen sijaan inhoan kirjojen tilaamista internetistä ja vältän sitä aina viimeiseen saakka. Damroschin kirja oli saatava luettua eli tilasin sen, vihdoin.

Kirja käsittelee siis mesopotamialaisen Gilgamesh-eepoksen katoamista kirjalliselta kartalta ja sen uudelleenlöytymistä assyriologian syntyaikoihin eli 1800-luvun loppupuolella. Kirjoittaja ei ole assyriologi vaan kirjallisuudentutkija ja sen vuoksi hänellä on aiheeseen osittain erilainen ote kuin assyriologeilla olisi.

Kirjassa on kaksi asiaa, joita haluan käsitellä: toinen liittyy tutkimushistoriaan ja toinen itse tuohon Gilgamesh-eepokseen ja sen jälkivaikutukseenkin. Koska postauksesta tulisi muutoin aivan liian pitkä, jaan sen kahteen osaan.

Ensin kuitenkin pari sanaa kirjan ulkoasusta. Ainakin pokkaripainoksen kannet (Raquel Jaraunillon suunnittelema) eivät herätä minussa suuria tunteita suuntaan eikä toiseen. Sivujen layout sen sijaan noudattaa ihanasti 1800-luvun lopun assyriologisten teosten henkeä kirjasintyyppejä ja mustavalkoista kuvitusta myöten -- tämä on mielestäni loistava oivallus, mutta jättää kuitenkin kannet ja sisuksen eriparisiksi, likitulkoon riiteleviksi elementeiksi. 

Kuvalähde: H. Rassam, Asshur and the Lands of Nimrud (1897) p. 407.

Damrosch aloittaa kertomuksensa George Smithistä (1840-1876) ja kuvaa mukaansatempaavasti sen,  miten tämä alunperin nuori setelinkaivertaja lounastunneille opiskeli Raamattua ja assyriologiaa ja miten hänet lopulta palkataan British Museumiin kopioimaan ja yhdistelemään savitauluja.

Kuvalähde: Wikimedia Commons

Alle pari vuosikymmentä aikaisemmin arkeologian ja assyriologian pioneerit olivat löytäneet Pohjois-Irakista muinaisten assyrialaisten palatseja ja tuhansittain savitauluja ja savitaulujen fragmentteja. Smith omasi taiteellisen silmänsä vuoksi suuret kyvyt löytää pienistä palasista toisiinsa yhteensopivia (assyriologian jargonissa kutsumme niitä termillä join). Siinä sivussa hän oppi lukemaan myös itse tekstejä. Marraskuussa 1872 Smith tekee löydön: savitaulun, jossa on mesopotamialainen versio Raamatun vedenpaisumustarinasta! 

Vedenpaisumustaulu: P. Collins, From Egypt to Babylon (2008) p. 176.

Löytö oli aikansa sensaatio, jopa Britannian silloinen pääministeri William Gladstone saapui kuuntelemaan Smithin ensimmäistä esitelmää aiheesta. Vedenpaisumustarina on osa Gilgamesh-nimisestä kuninkaasta, puolijumalasta ja sankarista kertovaa eeposta, mutta tarina jäi Smithin ensimmäisen löydön myötä valitettavan vajaaksi, koska suuresta savitaulusta puuttui useita palasia. Smithin mieli paloi lähteä taulun löytöpaikkaan Niniveen etsimään puuttuvia palasia mutta British Museum ei suostunut rahoittajaksi. Ensimmäisen kerran assyriologian historiassa suuri mediatalo The Daily Telegraph ryhtyi kaivausten sponsoriksi ja Smith onnistui 1873, hetimmiten uusien kaivausten alkamisen jälkeen, löytämään samaan vedenpaisumustauluun kuuluvan täydentävän osan.

D. Damrosch, The Buried Book (2008) p. 51.

Näihin tapahtumiin ja Gilgamesh-eepokseen palaan seuraavassa postauksessa, harppaan nyt vuoteen 1876 jolloin Smith oli uudemman kerran matkalla Niniveen kaivaakseen esille vielä enemmän savitauluja. Tämä oli Smithin kohtalokas viimeinen matka -- hän kuolee punatautiin Aleppon lähellä ja vaikka se ei millään tavalla liitykään Gilgamesh-eepokseen, Damrosch uhraa näille tapahtumille sivukaupalla tilaa, kuten myös myöhemmässä vaiheessa Hormuzd Rassamin (1826-1910) (vedenpaisumustaulun ensimmäisen osan löytäjän) diplomaattiselle uralle. Ylipäätään Damroschin tekstissä on kaikennäköistä Gilgameshiin kuulumatonta harharetkeä ja sivujuonta.

Smithin viimeiseen matkaan liittyy kuitenkin yksi suomalaisille mielenkiintoinen yksityiskohta: meidän ensimmäinen assyriologimme Karl Fredrik Eneberg (1841-1976). Eneberg matkusti vuoden 1876 alussa yhdessä Smithin kanssa Aleppoon saakka ja heidän tarkoituksenaan oli yhdessä suorittaa arkeologisia kaivauksia Ninivessä. Damrosch mainitsee kuvauksessaan Enebergin mutta hän on tyytynyt E.A. Wallis Budgen teoksessa Rise and Progress of Assyriology (1925) annettaviin valitettavan vääriin tietoihin. Budge antaa kyllä Enebergin kansallisuuden oikein, mutta on saanut jostain päähänsä, että Eneberg olisi lähetetty matkaan Ruotsin hallituksen toimesta (s. 116). Damrosch siis arvelee Enebergin olleen "a Scandinavian archaeologist"(s. 64),  mikä ei tietysti pidä lainkaan paikkaansa -- Suomi kuului tuolloin Venäjään autonomisena suuriruhtinaskuntana eikä Enebergin kaltaista arabian kieleen perehtynyttä runosielua voinut edes hyvällä tahdolla kutsua arkeologiksi. Budge ei myöskään ollut perillä siitä, että alkuvuodesta 1876, saavuttuaan Aleppoon, herrojen Smith ja Eneberg tiet erosivat. Smith halusi matkustaa Mosuliin ja Niniveen Bagdadin kautta mutta kaupungissa oli koleeraepidemia ja Smith päätti jäädä Aleppoon odottamaan karanteenin päättymistä. Eneberg puolestaan oli niin malttamaton, että lähti Mosuliin itsekseen pohjoista reittiä pitkin ja kuoli toukokuussa mystisissä olosuhteissa. Niinpä Damrosch olettaa: Tragically, his companion Eneberg died of cholera as they were heading down to Baghdad (s. 66). Se mitä Enebergille oikeasti tapahtui on luettavissa täältä ja Jörn Donner on kirjoittanut erinomaisen kirjan isoäitinsä ja Enebergin rakkaussuhteesta Kärlekens ingenmansland (Söderströms 2002), jota on myös saatavilla suomennoksena Minetten rakkaus (Otava 2002). Myös Håkan Gullmets on kirjoittanut Enebergistä ja koonnut hänen kirjoituksiaan yksien kansien väliin.

Eneberg on yksi suomalaisen tiedehistorian kiehtovimmista persoonista ja hänen viimeisessä matkassaan on jo itsessään kaikki romanttisen tai jännityskertomuksen ainekset. Itse olen viime vuodet haaveillut dokumenttielokuvasta, joka olisi seurannut Enebergin jalanjälkiä Alepposta Mosuliin. Reitti kulki mm. Eufratin varrella sijaitsevan Birecikin kaupungin halki.

Kun vielä muutamia vuosia sitten Turkin ja Irakin välisen rajan ylitys Mosuliin olisi voinut tuottaa vaikeuksia, niin tällä hetkellä on Syyriassa riehuvan sodan vuoksi (lähes) mahdotonta päästä Alepposta Turkin puolelle Birecikiin. Olisin niin halunnut aloittaa filmin Smithin haudalta Alepposta ja viedä sen Lontoon kautta Mosuliin Enebergin haudalle. Dokumentti-ideasta en kuitenkaan luovu sillä ihmisellä täytyy aina olla hulluja haaveita.