(Myös) Pariisi on ihmeellinen!

Assyriologi oli viime viikolla joitakin päiviä Pariisissa. Edellisestä kerrasta oli kulunut 21 vuotta, ja silloinkin olin itse asiassa vain viikonlopun pituisella läpikulkumatkalla Lontoosta Roomaan.

Matkan päätarkoitus oli eräs pää Louvressa. Muutoinkin oli tarvetta käydä valokuvaamassa kaiken näköistä esineistöä, sekä omia tutkimuksia että myös opetusta varten. Lopputuloksena oli, etten juurikaan nähnyt kaupungista mitään, päiväni kuluivat siis pääasiassa museossa. Seuraavalla kerralla lupaan viipyä pidempään ja katsella myös muita nähtävyyksiä. 

Monet ystäväni ja tuttavani tietävät, että Pariisi oli lempikaupunkini ennen kuin pääsin ensimmäistä kertaa Roomaan. Minulla on myös erittäin ikäviä muistoja Pariisista, sellaisia, jotka mieluusti eliminoisin totaalisesti pääni ja sydämeni arkistoista.

Tällä matkalla rakastuin Pariisiin uudestaan. Kaikki onnistui täydellisesti, ei sattunut ensimmäistäkään pientä harmia. Olo oli silkkaa onnea ja euforiaa, lukuunottamatta iltaisin kipeitä jalkoja, jotka ovat väistämättä seurauksena kun ravaa kilometrikaupalla museon käytäviä. 

Huomionarvoista Pariisissa olivat ihmiset, vaikka aika kuluikin suurimmaksi osaksi kuolleita kiviä tuijotellessa. Toisinaan ranskalaisia moititaan ylimielisiksi, etenkin jos ei puhu sulavaa ranskaa. Kaikkialla, museoissa, hotellissa, ravintoloissa ja kahviloissa sain kuitenkin osakseni suurta ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta -- se suorastaan häkellytti. Ruoan hinta-laatusuhde oli erinomainen ja pidän erityisesti pariisilaisten kahviloiden tunnelmasta. Se on sitä "savoir vivre".

Vuosi sitten tapahtuneet terrori-iskut Pariisissa vaikuttavat yhä kaupungin turismiin ja totta tai kuvittelua, olin itse aistivinani tunnelmassa yhä hienoisen alavireisyyden. Suosittelen kuitenkin Pariisia, (sekin) on ihmeellinen! Jos hotellit tai niiden taso arveluttavat (olen tähän mennessä asunut Pariisissa ainoastaan halvemmissa majoituslaistoksissa, joissa kohtasin myös kuuluisia torakoita ym...), niin voin nyt täydestä sydämestäni suositella paikkaa nimeltä Les Matins de Paris. Hotelli on uusi ja uskomattoman siisti (sekä vielä tyylikäs!), henkilökunta maailman ystävällisintä, 

täälläkin hinta-laatusuhde kohdillaan.

(Myös) Pariisi on ihmeellinen! Paluumatkalla minulla oli mielenkiintoista seuraa valokuvaaja ja toimittaja Jacopo Brancatista. Sain kutsun Kotkaan valokuvanäyttelyn avajaisiin. Siitä kenties seuraavalla kerralla enemmän.

Voihan hittiläiset... pitääkö tietokirjat toimittaa huolellisesti?

Viime torstaina assyriologi haahuili hetken kirjakaupassa ennen lounastapaamista. Olin toki jossain aikaisemminkin nähnyt professori Jukka Korpelan (1957- ) kirjan Länsimaisen yhteiskunnan juurilla (Gaudeamus 2015), mutta en ollut sitä ehtinyt edes selaamaan. Sinänsähän aihepiiri on kiinnostava, mutta jostain syystä jo kannen kuvat eivät minua ole houkuttaneet. 

Nyt kun minulla oli siis muutama minuutti aikaa, jäin selaamaan tuota kirjaa. Pian katseeni osui perin tuttuun kuvaan.

Uhh, niskakarvani nousivat pystyyn. Ei voi olla totta! Vuonna 2015 ilmestyneessä kirjassa käytetään täysin vanhentunutta kirjoitusmuotoa anatolialaisesta muinaiskansasta, nimittäin heettiläisistä, joita englanniksi kutsutaan termillä "the Hittites". Mistä Korpela tämän on repäissyt? Hittiläisiä ja hittologeja oli ehkä olemassa Suomen tutkimusterminologiassa joskus 1800-1900 -lukujen vaihteessa, mutta esimerkiksi jo Otavan Isossa Tietosanakirjassa, jonka osa 4 (Gottlund-Ihmels) ilmestyi 1932, tämän kansan löytää hakusanan "heettiläiset" alta (artikkeli Knut Tallqvistin kynästä) ja isäni 1930-luvun Pikkujättiläisessä oleva historiallinen kartta antaa sekä jo vakiintuneen kirjoitusasun että sijainnin heidän valtakunnalleen.

Kun kuvatekstiä lukee eteenpäin törmää toiseen hullunkurisuuteen: sulkuihin on kirjoitettu "aramealaisia", aivan kuin heettiläiset olisivat olleet itse asiassa aramealaisia. Minä, nk. "myöhäisheettiläisistä" väitöskirjani kirjoittanut suomalaisassyriologi huokaan uudemman kerran, tässä kun menee itse asiassa kolme eri kansaa, kulttuuria ja kieltäkin iloisesti sekaisin. Kronologisiakin ongelmia löytyy.

Hattusasin nk. sfinksiportti, heettiläistä kuvanveistoa n. 1400-1200 eaa

Tässä heettiläisten, myöhäisheettiläisten ja aramealaisten lyhyt oppimäärä:

heettiläiset

• indoeurooppalainen "kansa"
• puhuivat ja kirjoittivat etusijassa nk heetin (nesilin) kieltä nuolenpääkirjoituksella, mutta kirjoittivat myös sukulaiskieltä luuvia, nk. luuvilaisella hieroglyfikirjoitusjärjestelmällä
• pääkaupunki Hattusa, nykyisessä Keski-Turkissa
• valtakunta myöhäispronssikaudella, n. 1600-1200 ea, ulottui parhaimmillaan Pohjois-Syyriaan saakka

Heettiläistä nuolenpääkirjoitusta

myöhäisheettiläiset

• indoeurooppalainen "kansa"
• puhuivat ja kirjoittivat luuvia hieroglyfikirjoitusjärjestelmällä
• pieniä kaupunkivaltioita, kukoistivat etenkin Pohjois-Syyrian ja Etelä-Turikin alueella, n. 1200-700 eaa

Sijaishallitsija Yaririn hieroglyfiluuvinkielinen teksti Karkamisista, n. 800 eaa,
Ankara Anatolian sivilisaatioiden museo, inv. 90

aramealaiset

• seemiläinen "kansa"
• puhuivat ja kirjoittivat arameaa foinikialaisilta omaksumallaan aakkoskirjoitusjärjestelmällä
• pieniä kaupunkivaltioita, kukoistivat etenkin Pohjois-Syyrian alueella n. 900-600 eaa

Aramealainen hallitsija Barrakib, Sam'al/Zincirli, n. 732 eaa, Berliini Vorderasiatisches Museum, Inv, 2817.

No, miten tässä nyt on näin päässyt käymään? Oppinut arvaukseni on (ilman että olisin katsonut Korpelan kirjasta, antaako hän mitään lisäinformaatiota kuvaliitteille), että kirjoittaja itse tai joku muu on Istanbulin arkeologisessa museossa vieraillessaan napannut kuvan, ja informaationa on luultavasti käytetty museon  tekstiä. Hitit/Hittite on tuosta noin vain kirjoitettu suomeksi "hittiläinen" tarkistamatta mikä on sanan oikea kieliasu (joka pohjautuu saksankieliseen termiin "die Hethiter"). Luultavasti tämä aramealaiset on peräisin samasta lähteestä. Ja kyllä: tuona aikana Pohjois-Syyrian alueella asuneet aramealaiset omaksuivat taidevaikutteita myöhäisheettiläisiltä ja osa varhaisemmista kirjoista lokeroi aramealaisia reliefejä ja patsaita myöhäisheettiläiseen "taidelokeroon". Se ei silti oikeuta laittamaan varsinkaan heettiläisen ja aramealaisen taiteen välille yhdysmerkkiä tämänkaltaisessa kuvatekstissä, etenkään vuonna 2015.

Entä mistä tämä "muusikkoreliefi" on peräisin? Samasta rakennuksesta kuin ylle laittamani hallitsija Barrakibin muotokuva eli nykyisen Turkin puolella rajaa sijaitsevasta Zincirlin rauniokummusta jonka nimi aramealaisaikana oli Sam'al. Istanbulin arkeologisessa museossa sen inventaarionumero on 7723. Minullakin on jonkun kuva-arkiston uumenissa valokuva samaisesta reliefistä, mutta en ehtinyt sitä tähän vielä kaivamaan.

Miksi nyt tuohdun tällaisesta vähäisestä muotoseikasta, jossain kuvatekstissä? Siksi, että kyseessä on itseään kunnioittavan suomalaisen tutkijan kirja, josta näkee, että kustannustoimittaminen ei ole tässä piskuisessa maassa kovin korkeatasoista. Tietokirjat eivät saa olla mitä tahansa, minun mielestäni. Joko kustantaja ei arvosta kirjoittajaa tai kirjoittaja ei sitten kuitenkaan arvosta itseään -- ehkä molempia? Edelleen harmittaa se, että tietokirjojen teksti voi sinällään olla hyvä ja korkeatasoinen, mutta kirjan kuvitus on usein vain pakollinen paha eikä kuvituksella silloin ole mitään yhteyttä tekstiin. Aion jossain vaiheessa lukea Korpelan kirjaa, ainakin alkuosaa ja ottaa selvää toimiiko kuvitus tekstin kanssa vai ei.

PS: Blogger on tänään tehnyt minulle kaikenlaisia tepposia. Pahoittelut jos teksti näkyy erikokoisina fontteina tai läikkyy liikaa laidan yli, joskus tätä ohjelmaa on mahdotonta saada toimimaan, siitäkin huolimatta, että yrittäisi huijata sitä vähän...

Ja jälleen sielu ei ole ehtinyt palata

Jo kolmatta päivää assyriologi haahuilee fyysisesti kotonaan, mutta sielulle lentokoneet ovat aivan liian nopea matkustusväline. Koska sielu ei ole vielä ehtinyt palata, pääkään ei toimi kunnolla -- unohdan uusia kirjaston lainat (fataalia) ja tusina muuta asiaa poukkoilee hakemassa tärkeysjärjestystään (varmaankin jotain fataalia niissä myös).

Juuri ennen matkaa jouduin täysin mukavuusalueeni ulkopuolelle. Vaikka blogissani kuvaan paljon henkilökohtaisiakin asioita ja tuntoja, minusta ei oltu vielä ennen tätä Aamulehden juttua tehty yhtään tällaista henkilöhaastattelua. Etenkin valokuvatuksi tuleminen on kova paikka, en edelleenkään kestä olla kameran edessä tai katsoa minusta otettuja kuvia. Kaunis kiitos kuitenkin Simopekka Virkkulalle ja Aleksi Poutaselle, ehkä kokemus (& lopputulos) ei ollut niin paha kuin pelkäsin.

Matkan kaikki 14 päivää nautin Turkista. Nautin museoista, katuelämästä, ruoasta, bussimatkoista, raunioista, 35-41 C-asteen lämmöstä (kipukroonikkona voin aina erityisen hyvin kun on kunnolla lämmintä), museoista, patsaista ja mosaiikeista ja ... Nautin Turkissa (ja "tällä puolella Syyriaa" olemisessa) yleensä aivan kaikesta, tänään haluan kuitenkin nostaa esille ihmiset. Sen sanoinkuvaamattoman ystävällisyyden ja avuliaisuuden. Symbolina olkoon tämä viikuna, joka minulle puusta poimittiin. Tai vanhan talon erään huoneen katto, kylässä sata metriä Syyrian rajasta, jossa istuttiin syömässä lounasta ja jossa ystävän isoäiti oli synnyttänyt hänen äitinsä. Isoäiti on luultavimmin elänyt ajan kun Karkamisin muinaiskaupungissa kaivoivat Leonard Woolley ja T.E. Lawrence (ks. myös vanha postaukseni tästä ).

Karkamisin muinaiskaupungin arkeologinen puisto on valmis, mutta vielä odotan, että alueen ja Syyrian puolella rajaa valtaa pitävän ISISin väliin saadaan rakennettua suojamuuri. Toivottavasti ensi vuonna pääsen myös sinne, katsomaan uusia löydettyjä reliefejä ja muuta. Mutta olen myös kiitollinen niistä hetkistä, jotka sain viettää italialais-turkkilaisen kaivausryhmän talossa, keskustelusta Nicolò Marchettin kanssa. Moni idea sykähti taas eteenpäin, etenkin mitä tulee "patsasprojektiini".

Gaziantepessä majailen aina Asude Konak -nimisessä paikassa. Vahva suositus. Yhdestä sen huoneista avautuu tämä maaginen näköaöa moskeijan katon yli vanhalle linnoitukselle päin. Minua ei häiritse minareetista kuuluva aamurukous. Päinvastoin, ensimmäisenä aamuna se sykähdyttää, koska tietää taas palanneensa paikkaan, jossa voi hyvin. Kun kutsuun taas tottuu, ei siihen useimmiten edes enää herää. Hatayssa soi sunnuntaiaamuna kirkonkellot. 

Tämä oli syntymäpäivämatkani. Halusin juhlistaa sitä matkaamalla sinne, missä on minulle kaikkea mielenkiintoista ja mukavaa, myös tutkimusta. Tiesin myös etukäteen, että tulisin todennäköisesti kohtaamaan myös tunnelmia ja kuvia Syyrian sodasta. Viime vuoteen verrattuna tilanne on jotakuinkin yhtä rauhallinen, suurta ero ei ollut havaittavissa missään. Turistit ovat kuitenkin kaikonneet. Gaziantepen, Hatay/Antakyan ja Şanlıurfan uudet giganttiset museot upeine mosaiikkeineen ja muine esineineen kaikuivat tyhjyyttään. Tunnelma oli surullinen, sillä juuri matkailijoita alue toivoisi ja tarvitsisi ja kaikissa näissä paikoissa on paljon ainutlaatuista hienoa katseltavaa. Matkustussuositukset toimivat vastaan, valitettavasti.

Myös Hatay/Antakyan bussiasema sunnuntaiaamupäivällä pysäytti. Vuotta aikaisemmin sieltä pääsi vilkkaasti siirtymään seuraavalla bussilla Gaziantepeen. Nyt tilaa oli vasta muutamaa tuntia myöhemmin lähteneessä autossa. Jokainen penkki, nurkkaus, myös laiturit olivat täynnä syyrialaisia. Nuoria miehiä, naisia, lapsia, perheitä. Väsyneitä, ahdistuneita kasvoja. Lapset nukkuvat maassa. Ja he olivat vasta matkansa alussa, todennäköisesti juuri rajan ylittäneitä tai pakolaisleirien sietämättömistä oloista lähteneitä. Kukaan ei pidä suurta ääntä itsestään, arabiaa kuulee jos pinnistää korvansa.

Karkamis ennen ja tänään ja vähän lisää Arabian Lawrencestä

Pari päivää etsin T.E. Lawrencen Karkamisin linnavuoresta tekemää piirrosta (ks. aikaisempi postaukseni), jonka muistan nähneeni jossain julkaisussa -- jos muistikuvani ei petä, on se piirretty hyvinkin läheltä paikkaa, josta on otettu tämä valokuva. En löytänyt tuota skissiä tähän hätään, kenties johonkin myöhempään postaukseen.

Takana siintää Eufrat-joki, matkalla Mesopotamiaan. Otin kuvan viime vuonna kun olin sattumalta asettunut Gaziantepessä Asude Konak-nimiseen, historialliseen taloon kunnostettuun hotelliin, jonka isäntäväki Bayramina oli lähdössä tapaamaan perhettä lähistölle ja ottivat minut sinne mukaan. Vuosia vanha unelma nähdä Karkamis ja Eufrat yhtä aikaa toteutuivat. 

Kuvalähde: Google Earth

Karkamis on kaikkinensa kiehtova paikka. Sen sijainti otollisena virranylityspaikkana kauppareittien varrella teki siitä strategisesti tärkeän todennäköisesti jo varhaisella pronssiajalla ja ensimmäisen maailmansodan jälkeisissä rajanvedoissa vanha rauniokumpu jakautui kahteen, turkkilaiseen ja syyrialaiseen osaan. Sensitiivinen sijainti johti myös rauniokummun miinoittamiseen ja turkkilaisten sotilaiden pysyvään läsnäoloon vanhan linnavuoren huipulla. Tästä syystä monissa käsikirjoissa lukeekin varmoja käsityksiä siitä, että paikalla ei tulla enää koskaan suorittamaan arkeologisia kaivauksia. Onneksi voimme tänään pyyhkiä yli tällaiset lausunnot -- Karkamisissa kaivetaan taas!

Kuvalähde: D.G. Hogarth, Carchemish I (1914; pl 4b).

Vielä 1800-luvun loppupuolella valtava rauniokumpu uinui ruususenunta vaikka sen pinnalla lojui patsaiden ja piirtokirjoitusten palasia. Assyriologisen tutkimuksen pioneeriajan legenda George Smith (1840-1876) oli keväällä 1876 matkaamassa yhdessä Suomen ensimmäisen assyriologin Karl Fredrik Enebergin (1841-1876) kanssa kohti Mosulia, missä heidän oli tarkoitus jatkaa assyrialaisen pääkaupungin Niniven kaivauksia ja löytää uusia savitauluja kuningas Assurbanipalin (668-330 eaa) valtavasta kirjastosta. Bagdadissa riehui kuitenkin koleera ja Smith, joka halusi matkata Mosuliin Bagdadin kautta, jäi Aleppoon odottamaan karanteenin loppumista. Sillä aikaa hän teki tutkimusretkiä Aleppon ympäristöön, vieraili maaliskuussa Jerablus-nimisen kylän liepeillä olevilla raunioilla ja koska hän tunsi assyrialaisten nuolenpääpiirtokirjoitukset luultavasti paremmin kuin kukaan muu aikalaisensa, päätteli hän, että paikan nimi täytyi olla assyrialaisistakin lähteistä jo tuttu KUR/URU.gargamis, eli Karkamisin maa/kaupunki. Tämän Smith merkitsee muistiin päiväkirjaansa, mutta hän ei ehdi itse julkaista havaintojaan koska kuolee myöhemmin elokuussa Aleppon liepeillä punatautiin (ks. D.G. Hogarth, Carchemish I (1914) s.6)

Assyrialainen pronssireliefi, jossa kuvataan Karkamisin kaupunginportteja ja sieltä lähtevää kuningas Sangaran tribuuttikulkuetta kohti kaupungin ulkopuolella seisovaa assyrialaiskuningasta.
Kuvalähde: L.W. King, Bronze Reliefs from the Gates of Shalmaneser, King of Assyria, B.C, 860-825 (1925) pl.33

Smithin löytö johti ensimmäisiin arkeologisiin kaivauksiin Karkamisissa, joiden aikana löytyi huomattava määrä veistoksia ja "heettiläisiä" hieroglyfipiirtokirjoituksia, suureksi osaksi tummaan basalttiin kaiverrettuna. Monet löydöistä olivat kuitenkin niin massiivisen painavia, että niiden kuljetus Lontooseen, British Museumin kokoelmiin, osoittautui mahdottomaksi. Ne jäivät vuosikymmeniksi lojumaan paikan päälle...

Kuvalähde: H. Ward, American Journal of Archaeology 1888

Seuraavat kaivaukset British Museum suoritti juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa 1911-1914. Saksalaisten suurprojekti, nk. Bagdadin radan rakennustyöt lähestyivät Eufratia ja ilmeisesti brittiläinen edunvalvonta heräsi, koska samanaikaisesti paikalle ennättää myös D.H. Hogarth, arkeologi ja myös Brittien tiedustelupalvelun mies, joka erikoisella tavalla suorittaa tutkimuksia juuri siellä, missä alkaa poliittisesti tapahtua  ja joka olisi jo kauan aikaa sitten ansainnut myös arkeologisen biografian.

In fact, he was a remarkable man of a type that Britain seldom seems to produce nowadays. Ha was an intellectual, a man of letters with immense knowledge of a wide range of subjects, and yet, when the moment required it, a man of action. He spoke French, German, Italian, Greek, Turkish and Arabic. ... And, like many of his kind, when the opportunity presented itself he carried out political intelligence work for the British government. (P. Knigthley/C.Simpson, The Secret Lives of Lawrence of Arabia (1969) s. 34)

Hogarth, joka hankki kaivausbudjenttinsa tuntemattomasta "lahjoittajalähteestä", pestasi kaivauksilleen nuoren Lawrencen, jolla ei ollut juuri ollenkaan arkeologista kokemusta, mutta joka oli hyvä piirtämään, valokuvaamaan sekä erinomaisen arabiankielentaitonsa vuoksi tulemaan toimeen paikallisten ihmisten kanssa. Karkamisissa Lawrencelle ilmeisesti opetettiin myös vakoiluun liittyviä taitoja, koska heti sodan puhjettua Hogarth "siirsi" Lawrencen Kairoon ja siitä alkoi myös Lawrencen tunnetumpi tarina arabikapinan keulahahmona. Arkeologian pariin Lawrence ei palannut, ehkä Karkamisin (ja paikallisen ystävän Dahoumin) menettäminen oli liian suuri menetys -- kaivaustalon varastoon jäi koko hänen vaivalla kokoamansa materiaali, n. 800 veistosfragmenttia.

Kuvalähde: F. Both et al, Lawrence von Arabien. Genese eines Mythos (2011) s. 123.

Viimeistään tässä vaiheessa minun täytyy selittää se, miksi olen niin kiintynyt Lawrencen Karkamis-vuosiin ja hänen työhönsä siellä. Kerään aineistoa kirjaan myöhäisheettiläisistä vapaasti seisovista patsaista ja Karkamis on SE löytöpaikka, siellä on viitteitä suuresta määrästä tällaisia monumenteista. Valitettavasti suurin osa juuri tästä patsasaineistosta on ollut "hukassa" siitä lähtien kun Lawrence sulki varastonsa oven toukokuussa 1914 ja sitä on ollut mahdotonta jäljittää (suurin osa reliefeistä taas on säilynyt Ankaran Anatolian Sivilisaatioiden Museossa). Tämän vuoksi olen käynyt British Museumissa lukemassa ne kaivausdokumentit, jotka säästyivät tuholta, saaden vinkkiä myös sellaisista fragmenteista joita ei vuonna 1952, L. Woolleyn viimeisessä kaivausraportissa julkaistu. Toivoisin voivani laittaa tähän kuvan Lawrencen minutiöösistä käsialasta ja delikaateista skisseistä kaivauspäiväkirjoissa, mutta valitettavasti niitä ei saanut valokuvata. Pienuudesta huolimatta käsiala oli aivan luettavaa.

Patsasfragmenttien vuoksi vietinkin sitten päivän Karkamisissa kolme viikkoa sitten. Kaivauksia johtaa tällä hetkellä prof. Nicolò Marchetti Bolognan yliopistosta ja hänen erittäin vaikeissa oloissa suorittamat kaivauksensa ovat herättäneet myös ansaittua kansainvälistä huomiota. Itse kaivausalueelle en vielä tällä kertaa sotilaiden antamien määräysten vuoksi päässyt, mutta Marchetti näytti minulle ystävällisesti kaivausten löytövaraston, joka tällä hetkellä oli minulle paljon tärkeämpää. He olivat viime vuonna kaivaneet Woolleyn ja Lawrencen kaivaustalon kohdalla ja löytäneet monia niistä veistosfragmenteista mitä Lawrence kirjeessään kotiin mainitsee.  Monia tärkeitä palasia on nyt tallessa. Lisäksi on löytynyt uutta materiaalia. Kaunis kiitos Nicolòlle kaikesta avusta!

Kuvalähde: L. Woolley, Carchemish III (1952) pl. 63b.

Muutoin tunnelma Karkamisissa oli jotain aivan muuta kuin olin odottanut. Kuten ylhäällä olevasta Google Earth -kuvasta näkyy, kylä on rajan pinnassa ja Syyriassa riehuvan sisällissodan vuoksi UM ei tällä hetkellä suosittele matkustamista sinne ilman pätevää syytä. Muualla rajaseudulla voikin olla levotonta, Karkamisin tunnelmaa voisin keskipäivän tienoilla kutsua maagisen unenomaiseksi.

Tällä paikalla, muinaisina aikoina oli suuren valtakunnan pääkaupunki. Nyt kylässä on 1500 asukasta, kolossaalisista rakennuksista ei tietoakaan.

Kylä on itse asiassa yhtä nuori tai vanha kuin Turkin tasavalta, se syntyi rajalle kun Jerabulusin kylä, jo Lawrencen aikaan olemassa, jäi Syyrian puolelle. Keskusaukiolla on pakollinen tasavallan monumentti ja maata tällä hetkellä johtavan puolueen toimisto.

Odotellessani kaivausryhmää rauniokummulta pari armeijan autoa pyörähtää kunnantalon edessä, mutta se ei ole mitään epänormaalia, kasarmikylässä kun ollaan. Yhtään tankkia en näe missään, mitään laukauksia ei kuulu rajan toiselta puolelta. Viime vuotisesta käynnistäni ja ajosta joenvartta pohjoiseen tiedän, että läheisyydessä on ainakin yksi suuri syyrialaisten pakolaisleiri. He ovat siis läsnä mutta kylällä näkymättömissä, tässä postauksessa esiintyvää nuorta miestä lukuunottamatta. Turkin Punaisella Puolikuulla on toimisto Karkamisissa.

Herrat istuvat kahvilassa korttia pelaten niin kuin missä tahansa muualla Turkissa tai Välimeren maissa yleensä.

Kesän paprikasato kuivui lähes joka seinässä.

Tein kävelyretken hautuumaalle. Sinne on haudattu muinaisia karkamisilaisia sekä uudempia tasavaltalaisia kansalaisia. Minua viehätti erityisesti tämä Fatima-hanım, syntynyt samassa kuussa ja samana vuonna kun Lawrence poistui paikalta 1914. Hän myös saavutti huomattavan korkean iän.

Mikäli Karkamisin maaginen tunnelma voi vielä kohota, se kohoaa juuri tällä hautausmaalla. Sen laidalta on myös parhaat näkymät rauniokummulle. Historian siipien havina on klisee, mutta siltä assyriologista kuitenkin Eufratin varrella tuntuu.

Vierailu Karkamisissa jättää ristiriitaiset tunnelmat. Vietin yhden elämäni parhaista päivistä siellä, ikävä Syyriaan oli kuitenkin suuri. Italialaiset valmistelevat täyttä häkää arkeologista puistoa, jonka olisi määrä ainakin osaksi avautua vierailijoille jo ensi vuonna. Karkamisin asukkaille toivoisi kaikki ne matkailijoiden tuomat tulot mutta EUn ja muiden valtioiden asettamat matkustusvaroitukset estävät tehokkaasti turistiryntäyksen. Tahtoisin kovasti viedä ensi keväänä Karkamisiin ryhmän suomalaisia opiskelijoita, mutta todennäköisesti suunnitelma kaatuu joko kehoitukseen olla matkustamatta tai siihen, että Syyrian sisällissota tekee koko raja-alueesta epävakaisemman ja Karkamisin uinuva idylli särkyy jollain ennalta-arvaamattolmalla tavalla. Marchetti voi olla tyytyväinen, että hän vaikeuksista huolimatta voi suorittaa kaivauksiaan Turkin puolella rajaa. Kaikki sympatiani kuuluu brittitutkijoille, jotka ennen konfliktin puhkeamista ovat tutkineet Syyrian puoleista Karkamisia ja sen ympäristöä. He ovat nyt samassa tilanteessa kuin Wolley ja Lawrence aikoinaan: lähtö tuli yllättäen eikä paluuta ole näköpiirissä.

Tämän Türkyurdun kylässä kasvaneen oliivipuun myötä toivon rauhaa ja menestystä Karkamisiin ja sen ympäristöön. Todennäköisesti palaan vielä Karkamisiin, tulevissa postauksissakin.

Edith Södergran, De främmande länderna

Yksi viikko kotona. Koivun lehdet kellastuvat ja ehkä sielunikin alkaa pikkuhiljaa palata Anatoliasta, vaikka tutkimuksellisella tasolla oleskelenkin siellä alituiseen. Karkamisista postaan pian pidemmin, mutta tähän väliin täytyy laittaa kuva viime viikon lauantain automatkalta: huoltoasemalla myytiin räsymattoja. Räsymatot ovat niin suomalaisia, ettei ajattelisi äkkiseltään niitä tehtävän myös muualla. Missään turkkilaisessa sisätilassa en tosin ole räsymattoja kohdannut.

Käydessäni lävitse matkan valokuvia = kiviä, kiviä ja lisää kiviä...

Heettiläisten pääkaupunki Hattusa, kesän uusi kaivausalue

... mieleeni muistui äkisti Edith Södergranin runo, josta jo opiskeluaikoina pidin kovasti, mutta jota en enää osaa ulkoa:

De Främmande Länderna

Min själ älskar så de främmande länderna, 
som hade den intet hemland.
I fjärran land stå de stora stenarna
på vilka mina tankar vila.
Det var en främling som skrev de sällsamma orden
på den hårda tavla, som heter min själ.
Dagar or nätter ligger jag och tänker
på saker som aldrig hänt:
min törstiga själ har engång fått dricka.

(Samlade Dikter, Wahlström & Widstrand 1985 s. 30)

Ajatuksissani tosiaan elän muilla mailla, suurien kivien äärellä.

Södergranin runoissa on monia, joita rakastan ja tuntui ihanalta ottaa ohut, huonolle paperille painettu pokkarilaitos hyllystä, 1985 hankittu, lukea uudestaan, löytää jälleen De främmande länderna. Vaikka inhoankin pakkaamista ja lentokenttien turvatarkastuksia, matkojen kohokohtia on aina se, kun lentokone kohoaa ilmaan, usein pilvien yläpuolelle. Södergran ei tiettävästi koskaan fyysisesti lentänyt -- uskon, että kokemus olisi kuitenkin kirvoittanut hänestä runon.

Kuin Akseli Gallén-Kallelan maalauksesta, mukana myös nuori Kai Donner.

Pilviä ja laskevaa aurinkoa voi kuitenkin ihailla myös maalta käsin, sen olen kuluneella viikolla todennut kun olen kävellyt tuttua reittiäni kotirannassa.

Asun todella kauniissa paikassa, aina en vain osaa ihan arvostaa ympärilläni olevaa. Samalla sieluni alkaa soimata & syyllistää -- niin moni ihminen elää mahdottomissa olosuhteissa, sodan, nälän ja toivottomuuden keskellä... 

Mielessäni alan lausua toista Södergranin runoa, Jag längtar till landet som icke är, ty allting som är, är jag trött att begärä...

vakoilua, rauniokumpuja ja vähän Arabian Lawrencesta

Assyriologi on viime päivät kamppaillut kaikenlaisten tutkimuksellisten ja arkisten trivialiteettien kanssa: muutama käsikirja-artikkeli, saksaksi laadittuna, tulisi saada lähtemään (tylsiä tapauksia kun ei niihin ei voi liittää mitään kuvia), läheisen sukulaisen leikkaus ja hänen hidas toipumisensa ovat olleet huolen aiheita, sitten hajosi vanha uskollinen Palm1-puhelimeni vuosimallia 2006 ja puhelin&liittymäkaupassa oli jono pitkä kuin nälkävuosi. Ajatukseni ovat alkaneet myös harhailla Turkin suuntaan kun nyt voisi/pitäisi alkaa suunnittelemaan syyskuista matkaa -- jos saisin siis valita, niin nyt vain tekisin virtuaalimatkoja Google Earthin avulla, muistelisin vanhoja vaelluksiani ja miettisin siis myös uusia kohteita. Olen koulussa Google Earthin käyttöön...

Sateliittikuva: Google Earth

Minun on jo pitkään pitänyt postata assyriologeista vakoilijoina -- sivusin aihetta kesäkuussa kun arvioin Vera Valan dekkaria Kosto ikuisessa kaupungissa (2013) ja viittasin siihen, että niin erikoiselta kuin se saattaa tuntuakin, assyriologit ovat erityisesti menneisyydessä usein tavalla taikka toisella toimineet maidensa tiedustelupalveluille. Aihe on erittäin laaja, näistä voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan, eli aloitan tässä yhdestä henkilöstä ja kirjoitan lisää toisista. Kun muinaistutkimuksen alat alkoivat kehittyä 1800-luvun puolivälissä, ei edes arkeologin ja/tai assyriologin ammatteja tai tutkintoja ollut: alaa "harrastivat" usein diplomaatit ja sotilasupseerit, joiden toimenkuvaan tiedustelutiedon kerääminen kuului.

1900-luvun alkupuolella etenkin Lähi-idässä paljon oleskelleet arkeologit olivat erityisen sopivia tiedonkeruuseen koska heillä oli runsaasti kielitaitoa ja paikallistuntemusta. Saattaakin olla, että joitain tiedusteluoperaatioita peitettiin arkeologisen tutkimuksen viattomalta vaikuttavien tarkoitusperien alle. Oli myös luonnollista, että heillä oli läheiset välit oman maansa edustustoihin ja muihin tärkeisiin toimijoihin. Jos haluat saada tietää millaista Lähi-idän arkeologisilla kaivauksilla oli 1900-luvun alkupuolella niin lue Agatha Christien Murha Mesopotamiassa (1936) ja He tulivat Bagdadiin (1951), tai omaelämäkerrallisessa Come, Tell How You Live (1946). Dekkareista tietysti paistaa hyvin sen aikaiset käsitykset siitä, että kaivausryhmässä oli aina joku, joka ei ollutkaan "ammattilainen" vaan ujuttautunut arkeologisille kaivauksille jostain aivan muusta syystä...

Agatha Christie osallistui usein assyriologikongresseihin arkeologimiehensä Max Mallowanin seurassa.
Kuva isäni albumista, Pariisi 1955.

Konfliktitilanteissa, etenkin 1900-luvun maailmansotien aikana, tieteellinen tutkimus pysähtyi suurimmaksi osaksi. Silloin sekä arkeologit että assyriologit palvelivat isänmaataan erilaisissa tehtävissä. Monet kielimiehet ja kirjoitussysteemiekspertit laativat (omia) ja ratkaisivat (vihollisen) salakielikoodeja. Sodan jälkeen palattiin taas nuolenpäiden pariin.

Karkamis elokuussa 2013

Maailmalla yksi nimi Lähi-idän arkeologien parissa on legenda isolla ällällä -- Arabian Lawrence eli T.E. Lawrence (1888-1935). Koska nuori Lawrence työskenteli juuri ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista yhdessä mielenkiintoisimmista rauniokummussa Pohjois-Syyrian ja koko Lähi-idän alueella, nimittäin Karkamisissa, on hän minusta se kaikkein salaperäisin ja kiehtovin. Karkamis sijaitsee strategisella kohtaa Eufratvirran länsirannalla ja brittien kaivausten aikaan saksalaiset rakensivat Bagdadiin johtanutta rautatietä. 

Yhtään Lawrencesta kirjoitettua biografiaa (niitä on runsas määrä) ei tietääkseni ole, joissa ei viitattaisi siihen, että sekä Lawrence että hänen "esimiehensä" Leonard Woolley (1880-1960) olisivat ainakin puolivirallisesti tarkkailleet saksalaisten hankkeen etenemistä ja raportoineet siitä imperiuminsa virkamiehille. Saksalaisten leivissä toimi puolestaan ihan oikea ammattidiplomaatti Max Freiherr von Oppenheim (1860-1946), joka löysi ja kaivoi yhtälailla suurenmoista Tell Halafin rauniokumpua. Brittien ja saksalaisparonin välistä epäluuloa ja konfliktia kärjistetään eräässä saksalaisessa tv-dokumentissa (suosittelen silti lämpimästi!). Von Oppenheimin elämästä postaan joskus toiste, nyt yritetään pysyä Lawrencessa: oikeastaan kukaan ei varmasti tiedä kuinka paljon hän vakoili, vakoilusta kun ei ole jäänyt jäljelle mitään konkreettisia todisteita. 

Hänen äidilleen Karkamisista kotiin kirjoittamat kirjeensä The Home Letters of T.E. Lawrence and His Brothers (1954) kertovat kaivauselämän tapahtumista, usein suuresta innosta arkeologiaan = Digging is tremendous fun, & most exciting & interesting (31.3. 1911) tai lievästä turhautumisesta assyriologi-kollegaan = Thompson as a cuneiformist has no case for buildings or pottery, or sculptures. He wants tablets in cuneiform; and we have found none (23.5. 1911). 

Lawrence yritti rekonstruoida paikanpäällä lukuisia patsasfragmentteja -- monumentteja, jotka assyrialaiset olivat pirstoneet rikki valloittaessaan kaupunkin 717 eaa. Sitä oliko niitä palasia tosiaan 800 niinkuin Lawrence eräässä kirjeessään antaa ymmärtää on vaikeaa todentaa koska suurin osa niistä katosi tai jäi paikan päälle sodan päätyttyä. Sen jälkeen turkkilaiset miinoittivat alueen (joka sijaitsee Turkin ja Syyrian välisellä rajalla jakaen rauniokummun kahteen valtioon) ja vasta viime vuosina paikalla on rajoitetusti voitu suorittaa arkeologisia kaivauksia.

Ensimmäisen maailmansodan aikana sekä Woolley että Lawrence työskentelivät tietysti tahoillaan brittiarmeijassa. Lawrence johti arabikapinalliset Damaskokseen ja Woolley joutui kahdeksi vuodeksi turkkilaisten sotavangiksi. Vain Woolleyn arkeologinen ura jatkui Urin henkeäsalpaavien kuningashautalöytöjen merkeissä. Lawrence ei palannut Syyriaan eikä muinaistutkimukseen vaan kuoli moottoripyöräonnettomuudessa 1935.

En saa millään mahtumaan tähän kaikkea syvän inhimillistä tai traagistakin mikä etenkin Lawrenceen ja hänen työhönsä arkeologina liittyy. Hänestä on kuitenkin kirjoitettu myös jännityskertomus, jonka löysin kesän alussa sattumalta pilkkahintaan erään kirjakaupan outletin tyhjennysmyynnistä.

En yleensä tartu tämäntapaisiin kirjoihin lainkaan -- otinkin Robert Ryanin Empire of Sandin (2008) mukaan lähinnä vitsinä enkä ollut varma lukisinko sitä edes loppuun. Yllätyin jälleen positiivisesti. Tarina on fiktiota mutta sisältää paljon historiallisia tapahtumia ja yksityiskohtia. Esimerkiksi saksalainen vakooja "Woss Moss" oli oikeasti Iranissa vaikuttanut Wilhelm Waßmuß. Tästä tarinasta ei puutu vakolijoita ja vakoiltavia eikä myöskään yllättäviä juonenkäänteitä.

Lawrence kuvataan lähes yhtä salaperäiseksi ja erikoisesti puoleensavetäväksi persoonaksi kuin hän oli todellisessa elämässään. Lawrence julkaisi 1922 kohuteoksensa Seven Pillars of Wisdom. Tähän ei mahdu enää kertomusta siitä, mitä kirjan ensimmäiselle käsikirjoitukselle tapahtui. Enkä edes löytänyt tähän hätään sitä Lawrencen elämäkertaa, jossa tapauksesta kerrotaan. Jatkan etsimistä ja kerron sitten mitä sillä on tekemistä Readingin rautatieaseman kanssa.