Mitä luin tänään: kaksi Haahtelaa

Joel Haahtela (s. 1973) on kirjailija, jolla on ainakin kirjablogistien keskuudessa paljon uskollisia lukijoita ja ihailijoita. Runsas vuosi sitten nimi jäi mieleeni Sinisen linnan kirjaston Marian postauksen jälkeen ja silloin jouluostoksilla kustantajien kaupoista otin itselleni pari euroa maksaneen Lumipäiväkirjan. Viime syksynä pistin eräänä sateentuhruisena iltapäivänä ranttaliksi ja hankin kerralla kaksi Haahtelaa pokkareina: Perhoskerääjä (Otava 2006) ja Tähtikirkas, lumivalkea (Otava 2013).

Perhoskerääjä on ehkä hieman lyhyt minun makuuni -- minulta kun jäävät lähestulkoon kaikki novellit kesken (en vain osaa lukea lyhyitä kaunokirjallisia tekstejä, rakastan puolestaan paksuja mammuttiromaaneja...) ja tämä pienoisromaaniksi luonnehdittu teksti kulkee näemmä lukukykyjeni rajoilla. Pidin tunnelmasta, oikeista perhos- ja muista kirjoista, joita päähenkilö selaa Henri Ruzickan talossa, pidän Haahtelan taitavasta tavasta muutamilla lauseilla luoda sellainen tila ja tunnelma, missä menneisyys väreilee erilaisina kerroksina tapahtumahetken taustalla. 

Meille, joilla on koko elämämme ajan ollut perhettä ja ihmisiä ympärillämme, ihmisiä, joista on kerrottu tarinoita, tuo Haahtela käsinkosketeltavan konkreettisesti eteen sen, että maailmassa vaeltaa, elää ja kuolee myös niitä, joilla ei ole ketään. Ei yhtään ketään, joka välittäisi miten elät, mitä teet tai ajattelet, hoitaisi kun sairastut tai pitäisi huolen maallisesta jäämistöstäsi lähtösi jälkeen. Rakkaudesta ja hellyydestä puhumattakaan. Perhoskerääjän kertojaminä kunnioittaa Henrin elämää postuumisti siten, että lähtee selvittämään kuka tämä mies oli, osaksi saadakseen vastauksen kysymykseen miksi ventovieras testamenttaa omaisuutensa juuri hänelle. Loppusivuilla syy selviää, vaikka juonellisena ratkaisuna yhteys Henrin ja kertojan välillä, tai sen paljastuminen vasta tuossa vaiheessa, ei olekaan huikaisevan uskottava. Paljastuu, että mies ei tiedä oman äitinsä kuolemasta mitään, ei ole koskaan puhunut isänsä kanssa siitä, tai kysynyt, vaikka toisaalla annetaankin ymmärtää, että hänen ammattinsa liittyy juuri menneiden aikojen tutkimiseen:

... että kuva oli otettu kaksi vuotta sitten kun olimme olleet matkalla Roomassa ja vierailleet Hadrianuksen Villassa. Olimme istuneet illan hämärtyessä suorakaiteen muotoisen kanavan rannalla, katselleet liikkumattomaan veteen heijastuvia karyatideja, ja muistin tunteneeni silloin selittämätöntä rauhaa, jonka täytyi liityä, niin ajattelin, kokemukseen historian ikiaikaisuudesta ja katoamisen varmuudesta sen edessä. Sama rauhan tunne valtasi minut usein kun olin vanhojen esineiden ympäröimänä, ja ehkä sen vuoksi olin alunperinkin hakeutunut ammattiin, jossa minua ympäröi pikemminkin mennyt kuin tuleva. (s. 111).

Kenties tämä ristiriita oli tarkoituksellinen? Tutkimme toisten menneisyyttä, muttemme oman elämämme tai omaan elämäämme vaikuttaneiden vanhempien, esivanhempien tapahtumia. Kertoja lähtee tutkimaan tuntemattoman Henrin elämää ja lopuksi löytää... oman itsensä.

Tähtikirkas, lumivalkea on puolestaan yksinäisen miehen päiväkirja kuolleelle rakastetulleen. Eletään Pariisissa 1889 maailmannäyttelyn aikoihin, lisäksi 1900-luvun alun Berliinissä. Kolmannen Haahtelan luettuani olen huomaavinani sen, miten hän linkittää romaanejaan toisiinsa. Peruslähtökohtana on aina mies, joka kertoo. Mies, jolla on yhteyksiä Saksaan (tätä pidän henkilökohtaisesti viehättävänä, sillä olen opiskeluvuosieni jälkeen tiukasti kiinni saksan kielessä ja kulttuurissa). Mies, jonka avioliitto tai muut suhteet naisiin ovat onnettomia. Perhoskerääjässä Haahtela käyttää useammin kuin kerran adjektiivia tähtikirkas (esim. s. 84), Tähtikirkas, lumivalkeassa puolestaan esiintyy myös saksalainen perhoskerääjä. Ja aivan lopuksi nykyajassa elävä minäkertoja kirjoittaa puhtaaksi Leon päiväkirjoja, lähtee Saksaan etsimään sairaalaa, jossa hän toisen maailmansodan aikana kuoli ja ymmärtää masennuksensa ilmeisesti periytyneen isoisä-Leolta hänelle. 

Kolmen Haahtelan jälkeen voisin todeta, että varmasti tulen lukemaan häntä vastakin. En ole täysin hullaantunut, mutta koen hänen romaaninsa kovasti antoisiksi.

PS. Tähtikirkas, lumivalkeassa Leo matkustaa 1923 Angkorin temppeliin -- hauskana sattumana todettakoon, että Kim Fayn Kadonneiden muistojen kartta sijoittuu samaan aikaan ja paikkaan.

Annus horribilis vaihtuu uuteen

Assyriologin elämässä 2014 ei ollut erityisen onnellinen tai onnistunut vuosi, voisin siis siteerata kuningatar Elizabethia ja todeta:

1992 is not a year on which I shall look back with undiluted pleasure. In the words of one of my more sympathetic correspondents, it has turned out to be an Annus Horribilis.

Paljon hyvääkin on silti mahtunut mukaan, etenkin antoisia kirjoja, näyttelyitä, matkoja, museoita ja etenkin muutama hengennostattava tapaaminen ystävien kanssa. Ne ovat auttaneet eteenpäin. Jouluna ja välipäivinä olen lukenut mm. joululahjaksi saamaani Sirpa Kähkösen Graniittimiestä ja Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkeaa. Niistä saata postata kotiin palattuani.

Nyt olen vetäytynyt Kuusamon maisemiin, joista olen postannut aikaisemminkin. Vedän muutaman päivän henkeä aivan itsekseni.

Ulkoilen kuningas Mesilimin kanssa ja kuvaan satunnaisesti. Luen ja kirjoitan mökissä.

Koira kaivaa innoissaan lumesta pupunpapanoita, joita en anna sen syödä... 

Toivotan kaikille onnellista uutta vuotta, olkoon se meille kaikille ANNUS MIRABILIS. Toiveissa olisi päästä jälleen Roomaan sen kaikkien ihmeiden keskelle.

Vielä pala Firenzeä: Joel Haahtelan Lumipäiväkirja

Assyriologi on blogin pitämisen myötä alkanut lukemaan myös sellaista (etenkin suomalaista) kirjallisuutta, mille ei oletettavasti olisi muutoin antanut mahdollisuutta. Tästä on kiittäminen ennen kaikkea ihania kirjabloggareita, joiden sivuja seuraamalla olen ensi kertaa saanut tietää monista kiinnostavista nimistä ja kirjoista. Yksi tällainen tuttavuus on Joel Haahtela: hänen nimensä esiintyy usein kirjablogeissa ja tuntuu, että hänellä on oma vakiintunut ihailijakuntansa.

Ennen joulua olin puolison kanssa kirjalahjaostoksilla kustantajien kaupoissa. Kävi sitten niin, että lahjojen lisäksi mukaan tarttui ainakin viisi kirjaa ihan vain itselle, kun hintoja useista oli alennettu noin 70%... Yksi oli Haahtelan Lumipäiväkirja (Otava 2008), pokkaripainoksena, 2,50 euron hirmuiseen hintaan. Ajattelin tämän olevan oiva mahdollisuus tutustua kirjailijaan, josta puhutaan ja kirjoitetaan paljon.

Luin kirjan juuri ennen Firenzeen lähtöäni, pieninä palasina esitelmänteon, luentovalmisteluiden ja kaiken muun keskellä. Tarinassa sataa lähes koko ajan lunta. Se toi mieleen Orhan Pamukin Lumen (Tammi 2004), siinäkin pyryttää jatkuvasti. Kirjan päähenkilö on professorismiehiä, Saksassa opiskellut, kuten minä ja vielä 1970-80 -lukujen saksalaisten terrorismitapahtumat "osa-aiheena" saivat aikaan sen, että olin heti kiinni tarinassa. Muistan, kuinka kesällä 1982 menin viemään oleskelulupahakemusta Saksan suurlähetystöön Fredrikinkadulle (vaihto-oppilasvuotta varten) ja olin lievän järkyttynyt eteistilan turvatoimista, pelästyin vahvasti aseistettua saksalaista turvamiestä (minusta hän näytti sotilaalta) ja huoneen seiniä peittäneitä isoja etsintäkuulutusjulisteita RAFin aktiiveista. Pidin kovasti koko kertomuksesta ja nautin sen lukemisesta, siitäkin huolimatta, että yksi minun mielestäni epäuskottava piirre juonta hallitsi. Se, että suomalainen nuori mies, jolla oli Saksassa rakkaussuhde myöhemmin terroristiksi paljastuneen naisen kanssa, olisi saanut etenkään 1970-luvulla elää elämäänsä täysin rauhassa ilman että poliisit olisivat kertaakaan häntä kuulustelleet ja kysynyeet naisen perään. Kaikkien jahdattujen terroristien taustat tutkittiin tarkkaan ja heidät myös profiloitiin "entisen elämänsä" perusteella. On myös vaikeaa ajatella, että vapaaksi päässeen terroristin vanhemmat asuisivat vielä samaa taloa, etenkään vartiotta (lähinnä liian päällekäyvän median vuoksi).

Päivää ennen Firenzeen lähtöä Haahtelan tarinassakin päästään sinne:

... puoli vuotta Erikan paluun jälkeen Firenzessä: jäädään tänne. Ei mennä koskaan takaisin. Ne olivat Erikan sanoja, minä muistin. Silloin oli talvi ja hotellihuoneessa kylmä. Oli kääriydyttävä peittoihin, kesällä kaupunki olisi sietämätön. Me kävelimme katuja umpimähkään ja Botticellin maalaukset järkyttivät häntä. Ne ovat liian kauniita, Erika sanoi ja pyysi minua viemään hänet pois (s. 116).

Minun hotellihuoneessani oli kuitenkin lämmintä ja Botticellit antoivat minulle voimaa. Samoin tämä Arezzon vihaisen näköinen Khimaira, joka tänään asustaa Firenzen arkeologisessa museossa. Sen nenärypyt ovat assyrialaista, silmienväliset kaksi "kuhmua" myöhäisheettiläistä perua...

Pidempiä analyysejä Lumipäiväkirjasta löydät esim. Marialta, Saralta ja Katjalta.