Turkkilaisia (sekä suomalaisia) kirjakauppoja ja professorin juhlakirja

Assyriologi on ollut jo viikon Suomessa ja runsaasti viileämmät lämpötilat aiheuttaneet lievää flunssaa sekä akuuttia kaipuuta takaisin Turkin lämpöön. Syysloma perheen kanssa Ateenaan on kuitenkin varattu, joten enköhän kestä tämän runsaan kuukauden seuraavaa matkaa odotellessa. Viimeisellä viikolla Istanbulissa vietin paljon aikaa kirjakaupoissa, niistä haluan kertoa pari sanaa.

Neljä viikkoa kestäneellä matkallani ostin kenties tavallista enemmän kirjoja. Kaikki ostamani tai lahjaksi saamani kirjat eivät ole kuvassa, koska yksi opiskelijani otti niistä kuljetettavakseen pari eivätkä nuo pari opusta ole vielä päässeet kotiini asti. Yksi nide on tyhjä muistikirja (toinen ostamani muistikirja ei ole puolestaan kuvassa). Tällaisten kirjamäärien raahaaminen ilman lisäkustannuksia ei olisi mahdollista ellei Turkish Airlines sallisi ulkomaan lennoilleen 30kg matkatavaraa ruumaan (eikä ole turhan tarkka käsimatkatavaroiden määrästä tai painosta).Tutkija ja kirjahullu arvostaa tällaista lentoyhtiötä suuresti!

Myönnän että tällä kertaa kirjojen ostamisessa ei ollut juurikaan itsehillintää. Tämä johtui suurimmaksi osaksi kahdesta syystä, sen lisäksi että satun rakastamaan kirjoja hyvin paljon. ja sen lisäksi, että tarvitsen niistä monia tutkimuksissani enkä voi lainata niitä yliopistoni kirjastoista. Ensimmäinen syy on hieman banaali: Turkin liiran vaihtokurssi on nyt niin edullinen, että kirjat tuntuivat älyttömän halvoilta. Toinen syy on se, että etenkin Istanbulissa länsimaisten turistien kato näkyy ja tuntuu kaikkialla. Idästä päin tulevat matkailijat eivät ole kiinnostuneita etenkin Beyoğlun

lukuisista antikvaarisista - ja muista kirjakaupoista ja tämä vaikuttaa suoraan näiden bibliofiilisten yrittäjien elinkeinoon. Missään kaupassa en oikein voinut käydä ostamatta edes yhtä kirjaa. 

Jo neljännesvuosisadan ajan yksi istanbulilaisista kirjakauppasuosikeistani on ollut kävelykatu Istiklal Caddesilla sijaitseva Deniz Kitabevi. Enimmäkseen antikvaarisia ihanuuksia, mutta myös vanhoja karttoja, painokuvia ja muuta parafernaaliaa. Viivyn siellä aina pitkään, en tohtisi lähteä pois ihanan tunnelman vuoksi (joka on samanlainen kuin monissa vastaavissa roomalaisliikkeissä).

Muinaistutkijan paratiisi on samalla alueella sijaitseva Homer Kitabevi. Siellä on pakahduttavan laaja valikoima antiikintutkimusta, ei ainoastaan Anatolian aluetta koskevaa. Etenkin tämä kauppa on sellainen kulttuuri-instituutio, jollaista Suomesta ei enää löydy. Toivon kaikille istanbulilaisille kirjakauppiaille menestystä vaikeista ajoista huolimatta ja toivon, että voin taas pian palata Kaupunkiin tekemään niissä lisää kirjaostoksia.

Istanbulissa veti tämä kirjakauppojen tarjota tällä kertaa todella hiljaiseksi. Suomi on mukamas sivistysvaltio, mutta jo kesällä havahduin siihen karuun todellisuuteen, että esimerkiksi yliopistokaupunki Oulussa ei ole yhtään ainoaa, akateemisesta näkökulmasta katsottuna, kunnon kirjakauppaa. Missä oululaiset opiskelijat käyvät haahuilemassa, inspiroitumassa, ostamassa kirjoja? Muistelin omia opiskeluaikojani Tübingenissä, missä käsikirjoja, johdatuksia arkeologiaan -- Reclamin keltaista sarjaa antiikin tekstejä jne. jne. oli saatavilla useammassa kaupassa. Monet nuoret ovat oppineet varmaankin tilaamaan kirjansa internetistä, mutta jotenkin on vaikea kuvitella, että samaa inspiroitumista voisi tapahtua klikkaamalla kirjan kuva virtuaaliseen ostoskoriin kuin jos opusta pääsee kaupassa selaamaan.

Helsingissä on sentään Tiedekirja ja Gaudeamus. Meillä OLI myös aikoinaan Akateeminen Kirjakauppa, jossa opiskeluaikoina ansaitsin myös elantoani ja jossa opin paljon siitä miten kirjakauppa parhaimmillaan toimii myös kulttuuri-instituutiona. Akateemisen romahduksesta kertoo Nalle Nyberg muistelmissaan Kirjatalossa (Otava 2017). Olen pyytänyt tästä kirjasta itselleni arvostelukappaleen ja tulen siitä postaamaan kunhan saan kirjan ja saan sen luettua.

Kirjoilta ei voinut välttyä eilenkään: ystävämme professori Laura Kolbe täytti 60 vuotta ja hänen oppilaansa laativat hänelle juhlakirjan, jonka toteutumisessa muut saivat sitten olla maksavana osapuolena (ja näinhän sen kuuluu mennäkin). Lauran oma opettaja Matti Klinge oli myös paikalla seminaarissa ja juhlakirjan julkistamisessa. Vanhan ylioppilastalon Musiikkisalissa väreili hieno, usean sukupolven humanistinen, akateeminen ja voisi jopa sanoa yläluokkainen tunnelma. 

Vihdoin sain myös hankittua Lauran äidistään julkaiseman kirjan. Sekin on nyt lukulistalla ja siitäkin tulen lähiaikoina postaamaan.

Pamuk ei petä: Kummallinen mieleni

Istanbulissa oli elämän painopiste, viha, onni, Rayiha, kaikki. (s. 576)

Assyriologi sai jo aikaisemmin keväällä, kotiin kannettuna puolison toimesta, Nobel-palkitun Orhan Pamukin (1952- ) uusimman romaanin Kummallinen mieleni (2017). Loistava ja sujuva käännös on jälleen Tuula Kojon käsialaa (osaan itse auttavasti turkkia, mutta kaunokirjallisuuden lukemiseen taitoni eivät riitä). Roomaan en kirjaa ottanut mukaani, siksi postaus tulee vasta nyt.

Olen vannoutunut Pamukin ihailija. En toukokuussa valitettavasti päässyt häntä kuuntelemaan. Ehkä jonain päivänä vielä, koska olen lukenut jokaisen hänen suomennetun kirjansa (ja pari muillakin kielillä) ja olisi mahtavaa joskus kokea hänet ihan "livenä". Ihailen Pamukia erityisesti hänen suunnattoman tarinankertojan taituruutensa ansiosta -- näen hänet osana sitä vuosituhantista jatkumoa kertomuksiin ja kertomiseen, jatkumoon, jolla on juurensa aivan varmasti jo kivikautisten ihmisten leiritulilla. Tarinat välittävät sukupolvelta toiselle ihmisyyden ydintä (rakkauden teema ja lisäksi kysymme yhä avointa ja ratkaisematonta: mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen?) ja siirtävät kollektiivisen muistin osasia sydämestä sydämeen. Ilman tarinankertojia emme olisi tässä.

Toinen asia, joka Pamukissa ja Pamukin kirjallisessa tuotannossaan kiehtoo ja yhdistää on Istanbulin kaupunki. Ihastuin ja rakastuin Istanbuliin kertaheitolla jo 1981. Tässä postauksessa käytetyt kuvat ovat isoisäni Tauno Paukun ottamia, tuolta samaiselta matkalta. Kummallista mieltä mainostetaan rakkaudentunnustuksena Istanbulille. Sitä se on mitä suurimmassa määrin, kuten myös useat aikaisemmat Pamukin kotikaupunkiaan kuvaavat tekstit. Tällä kertaa Pamuk kuitenkin vaihtaa perspektiiviä syntyperäisistä, "parempiosaisista" ja ainakin osaksi hyvin koulutetuista perheistä maalta Istanbuliin saapuneiden kokemuksiin. Kaupungin väkiluvusta vain alle kolmannes on syntyperäisiä, muut jostain muualta Turkista tulleita, ja tällä hetkellä metropolin alueella asuu varmaankin liki parikymmentä miljoonaa ihmistä -- kukaan ei tiedä varmasti kuinka monta.

Pääosassa on keskianatolialaisesta kylästä järvialueelta isänsä kanssa Istanbuliin lapsena saapunut Mevlut. Pääosassa ovat myös Istanbulin kadut ja boza-juoma, jota Mevlut kaupustelee kaduilla nuoruudestaan 1970-luvulta aina nykypäivään saakka, vaikkei kaupustelua olisikaan tarvinnut elannon hankkimiseksi enää myöhemmin tehdä. Yhtälailla keskiössä on rakkaus, kuten kaikissa hyvissä tarinoissa ja kuinka Mevlut selviytyy elämästään rakastamalla. Rakkauden kohde vaihtuu, osin siksi, että Mevlutia huijataan heti kättelyssä, mutta tämän enempää en lähde paljastamaan juonen kulkua. Paitsi, että rakkaus alkaa rakkauskirjeiden kirjoittamisesta.

Kierreltyään Babıalin antikvariaattien pölyisissä varastoissa, joista lähetettiin maakuntiin kirjoja sellaisista suosikkiaiheista kuin kansanrunous, painitarinat, islam ja seksi, mitä tehdä hääyönä, Leyla ja Mecnun sekä islamilainen unienselitys, hän löysi kuusi uutta rakkauskirjeiden kirjoitusopasta ja toi ne ystävälleen. Mevlut katseli pitkään ja hartaasti näiden vanhojen kirjojen pehmeitä kansia, niiden sinisilmäisiä, ristiverisiä, punakyntisiä ja -huulisia valkohipiäisiä naisia ja kravattikaulaisia miehiä ja heidän asentojaan, jotka olivat kuin suoraan amerikkalaisista elokuvista... (s. 242).

Nostan tästä liki 800-sivuisesta tiiliskivestä (joka ei tunnu romaanina kuitenkaan lainkaan liian pitkältä) vain kaksi suurempaa elementtiä (voisin kirjoittaa sarjan esseitä...).

Ensimmäinen elementti on se verraton tapa, millä Pamuk sitoo yhden perheen elämän Istanbulissa niihin urbaaniin kehitykseen ja historiallisiin tapahtumiin kaupungissa ja ympäröivässä maailmassa. Kaupunki paisuu vuosien mittaan kuin pullataikina, jokaiselle ympäryskukkulalle syntyy ensin hökkelikylä ja 1900-luvun loppupuolella ne muuttuvat kerrostalo- ja pilvenpiirtäjäviidakoiksi. Miljoonakaupunkiin voi karata ja kadota niin ettei sinua enää koskaan löydetä jos et tahdo niin. Vierailu toisella puolella kaupunkia kestää vähintään puoli päivää jos kuljet julkisilla -- tämä on jo pitkään ollut Istanbulin todellisuutta ja arkipäivää, uusista metrolinjoista huolimatta. Mevlut löytää yhä uusia katuja joita kulkea ja myydä bozaa. Istanbulilaisten ja turkkilaisten kollektiiviseen muistiin nivoutuu etenkin televisio-ohjelmat. Uutiset välittävät maailmantapahtumia -- Iranissa riehuu vallankumous -- ja toisaalla kaikki katsovat ilta-aikaan Pieni talo preerialla -sarjaa (jota itse koulutyttönä fanitin ja jota ystäväperheemme mukaan Turkissa katsoivat nimenomaan aikuiset). 

Tulin kotiin. Äiti ja Vediha katselivat televisiosta, miten Gorbatšov ja Busch vaihtoivat poskisuukkoja. (s. 431).

Istanbulia järisyttänyt maanjäristys on se, joka vaikutti kaikkiin. Taidokkaasti Pamuk luo toisaalla vuosikymmenten saattoon eräänlaisen ajattomuuden sillä, että päähenkilö Mevlut eläisi hyvin pitkään asunnossaan ilman puhelinta -- aikana jolloin käsipuhelimetkin alkavat jo erittäin yleisiä. Sellaisen Mevlut saa vasta 2000-luvun vaihteessa vaimoltaan eikä osaa sillä ensialkuun lainkaan soittaa itse, vastaanottaa vain vaimonsa puheluita. Tietokoneita ei mainita oikeastaan lainkaan. Ajattomuutta kuvastaa myös katukaupustelu: sitä on harrastettu Istanbulin kaduilla vuosituhansia ja edelleen se pitää pintansa, modernista urbanisoitumiskehityksestä huolimatta. Ikivanhat kaupungit elävät ja hengittävät ikuista elämäntyyliään, katukauppiaat edustavat jatkuvuutta. 

Toinen elementti on turkkilaiset naiset. Etenkin nuoret naiset. Heidän asemansa koulutuksen ja etenkin puolison valinnan suhteen ei ole viimeisten vuosikymmenien ajan ollut aivan yhtä tasa-arvoista ja vapaata kuin meillä täällä Suomessa. Mevlutin vanhin tytär kyllä käy lukion ja pääsee myös opiskelemaan, mutta hänen äitinsä ja tätinsä molemmat karkaavat kotoaan alle 18-vuotiaina, koska haluavat uhmata sovittuja avioliittoja, tahtovat itse päättää kenen kanssa menevät naimisiin. 

Ensin solmitaan islamilainen avioliitto, maistraatissa ei voi mennä naimisiin ennen täysi-ikäisyyttä. Entä saako paastokuukauden eli ramadanin aikaan harrastaa seksiä?

Tunnustan sen, jos se nyt ylipäänsä lasketaan synniksi, ja rakastan kovasti nättiä Mevlutiani. Ei meistä ole kenellekään harmia! Haluaisin esittää kysymyksen niille, joiden mielestä me teemme syntiä: mitä te oikein kuvittelette, että ne kymmenet tuhannet nuoret, jotka ovat menneet kiireen vilkkaa naimisiin juuri ramadanin alla ja rakastelleet ensi kertaa elämässään, tekevät kotonaan niinä ramadanin loputtomina tunteina kun ihminen on muutenkin ihan pökerryksissä? (s. 301).

Romaanin naiset karkaavat ja menevät suurimmaksi osaksi hyvin aikaisin naimisiin ja saavat lapsensa hyvin nuorina. Kolmeakymmentä lähestyvä nainen, jolla on jo teini-ikäisiä lapsia, häpeää uutta raskauttaan. Aborttiin tarvittaisiin paljon paperityötä ja aviomiehen lupa. Nainen yrittää itse keskeyttää raskauden ja kuolee tehdessään niin. Myös huvin käyttö tai käyttämättömyys on jatkuvasti läsnä tekstissä, aivan kuten turkkilaisessa yhteiskunnassa viime vuosikymmeninä on vahvasti ollut.

Joskus Reyhan ei tuntunut millään uskovan, että voi tosiaan olla olemassa Mevlutin kaltaisia miehiä, jotka eivät koskaan hakkaa... (s. 419). 

Arkeoloji ve Sanat -lehti (s. 129), yksi niistä kuranvärisistä koirista (s. 130), Cennetpınarin kyläkoulussa ei ollut englanti-turkki -sanakirjaa (s. 131), Atatürkin pysti (s. 188), Ennen vanhaan täällä asui kaikkein fiksuimmat ja taitavimmat kreikkalaiset ja assyrialaiset. Heidän työnsä elätti koko Istanbulin (s. 357), Joka kodissa oli jossain nurkassa hylättyjä unohdettuja ja pölyttyneitä vanhoja sanomalehtipinoja, tyhjiä pulloja ja avaamattomia laatikoita, joihin kiellettiin koskemasta ihan kuin ne olisivat olleet pyhiä esineitä (s. 389), Joskus katselin kaappien perukoilta löytämiäni kuoriin tungettuja kuitteja, lehtileikkeitä ja ilmoituksia, tyttöjen pukineita ja alusvaatteita ja vihkoihin rustattuja kirjoituksia. Joskus minusta tuntui kuin ne kirjeet ja tekstit olisi kirjoitettu minulle ja minäkin olisin niissä valokuvissa. Tai minusta tuntui kuin minä olisin vastuussa siitä, että emännän poika oli varastanut äitinsä huulipunan ja kätkenyt sen laatikkoonsa, ja minä sekä vihasin että lähenin niitä ihmisiä, jotka näin paljastivat minulle intiimejä asioitaan (s. 390), Hän rakasti ihmisiä, jotka asuivat vanhoissa rakennuksissa, jotka oli tehty hänen asuessaan yhä maalla tai ennen kuin hän oli syntynytkään... (s. 427). Tässä muutama muu esimerkki kohdista, jotka lukiessani merkitsin. Minulla olisi laittaa kuvia kuranvärisistä koirista ja Atatürkin pysteistä jne. jos läppärini kovalevy ei olisi poksahtanut muutama vuosi sitten. Suurin osa viime vuosina ottamistani Istanbul-kuvista on kadonnut.

Olen 1981 jälkeen käynyt hyvin usein Istanbulissa, asunutkin siellä parin kuukauden ajan eräänä keväänä kun aloitin jatko-opintoni. Kummallinen mieleni vei minut myös oman kummallisen mieleni syövereihin, nosti monta omakohtaista kokemusta ja muistoa syvältä sielun sopukoista, romaanissa on taikaa! Ja halu päästä jälleen kiertämään Istanbulin katuja vahvistui: elokuun lopulla olen siellä!

Hui mikä helmi! Tapio Hiisivaara, Tarunhohtoinen Turkki

Assyriologi tunnustautuu Turkki-friikiksi. Ja luuli vielä vähän aikaa sitten tuntevansa suurin piirtein kaikki suomeksi julkaistut matkakirjat, joissa liikutaan turkkilaisissa maisemissa. Luulo ei ole koskaan tiedon väärti: pari viikkoa sitten törmäsin (taas) Vihreällä Planeetalla kirjaan, jota en tiennyt olevan olemassakaan: Tapio Hiisivaaran Tarhunhohtoinen Turkki (Pellervo-Seura 1950).

Hiisivaara oli toimittaja, kirjailija ja kääntäjä ja näyttää kolunneen uransa aikana aika monta maankolkkaa. Turkissa hän matkusti 1949-50 vaimonsa kanssa ja kirja sisältää seikkaperäisen matkakuvauksen lisäksi runsaasti sen aikaisen turkkilaisen yhteiskunnan ja tapojen kuvausta. Hiisivaaralla ei näytä olleen juurikaan taustatietoja maasta, mutta hänellä on aito yritys perehtyä myös sellaisiin aihealueisiin, joihin tavanomaisempi kulttuurimatkailija ei juurikaan kiinnitä huomiota. Kirjan luvut siis hyppelehtivät muinaiskohteista sujuvasti nuoren tasavallan puolustusjärjestelmään, teollisuuteen, kouluihin ja ties mihin. Kontrastina kirjan nimelle Turkki esiintyy kirjassa aika usein ei niin tarhunhohtoisena.

Koko "Anadolua" (niin kuin Hiisivaara Turkkia/Anatoliaa järjestelmällisesti nimittää) ei kuitenkaan koluta idästä länteen. Istanbulin lisäksi käydään länsirannikolla Izmirin ympäristössä ja jatketaan sieltä Ankaraan. Suurin osa maasta jää siis näkemättä, mutta sinällään se ei haittaa, koska Hiisivaara kuvaa kaikkea näkemäänsä ja lukemaansa suurella antaumuksella ja joskus jopa hienoisella paatoksella. Kaikkein silmiinpistävin piirre on tämä: Istanbul, vanha ottomaanien valtakunnan pääkaupunki, yksi maailman loistavimmista paikoista ylipäätään, on kaikessa tarunhohtoisuudessaan nuhjuinen, ja edistyksestä jälkeenjäänyt, jopa likainen, kun taas Ankara, uusi pääkaupunki, on vastarakennettuine taloineen moderni ja esimerkillinen...

Kaikenlaista Anatolian muinaisuuttakin Hiisivaaran matkakuvaukseen sisältyy. Istanbulissa käydään tietty tavanomaisissa matkakohteissa, mutta myös suuressa basaarissa ja todetaan huolettomasti:

Istanbul on antikviteettien kerääjälle paratiisi, ja hinnat ovat uskomattoman halpoja. Istanbulin suuresta basaarista voisi tosiaan täyttää muutamia museoita, eivätkä tavarat silti vähenisi, niitä kaivetaan lisää jostakin (s. 62).

Siitä huolimatta, että Anatolian sivilisaatioiden museota vasta restauroitiin eikä se ollut silloin oikeastaan vierailijoille lainkaan avoinna, mutta Hiisivaaran sanoin:

...  Ankarassa ei ole niin tylysti kiinni paiskattua porttia, ettei sitä lennätettäisi selko selälleen lähettiläs Yrjö-Koskisen toivomuksesta (s. 228).

Assyriologille ja hetitologille ehdottomasti heikoimmat kohdat kirjassa on maininnat ja kuvaukset heettiläisistä. Tässä kohtaa Hiisivaara kirjoittaa niin pahaa puutaheinää ettei sitä voi tässä kohtaa lähteä edes oikomaan. Museossa hän näkee runsaasti heettiläistä kuvanveistoa ja yrittää kovasti ymmärtää, mistä eri kuva-aiheissa on kysymys, onnistumatta kuitenkaan erityisen hyvin. Ehdottomasti riemastuttavin lausuma on tämä:

Soittokunta esiintyy toisessa paikassa, yksi soittaa huilua ja toinen kitaraa säestäen tanssijatarta. Tämä tanssii kiihottavan lyhyt mekko yllään, sillä tanssi oli heettiläisillä samaa kuin eurooppalaisilla nämä tuhannet vuodet myöhemmin, miehen pyydystämistä (s. 232).

Ei ole vaikeaa arvata, mistä reliefistä on tässä tapauksessa kysymys. Huvittavinta tässä Karkamisista löydetyssä reliefiortostaatissa (Carchemish B17b, n. 900 eaa?) on se, että tanssiva hahmo ei missään tapauksessa ole nainen ja tanssimisella heettiläisessä kulttuurissa oli varmaankin enemmän uskonnollis-rituaalinen merkitys kuin miehen pyydystäminen. Hyvät naurut tästä luonnollisesti sai ja oletankin että Hiisivaara on kirjoittanut nämä lauseet hieman pilke silmäkulmassaan.

Tarunhohtoinen Turkki on ehdottomasti matkakirjojen helmi -- sen avulla voi tehdä aikamatkan nuoreen, vielä alkukankeaan tasavaltaan, ihan huikea virtuaalinen sukellus yli puolen vuosisadan taakse. Turkkiin, jota ei enää ole, ei fyysisesti ja vielä vähemmän henkisesti. Joskus toivon, että voisin päästä sinne, hypätä esimerkiksi Paul Jyrkänkallion mopon selkään kun hän 1950-luvun loppupuolella ajoi Ankarasta Anatolian halki Välimeren rannikolle. Elää ja kokea.

Tuhannen tarinan Turkki: Reeta Paakkinen, Kuun ja Tähden mailla

Assyriologi on matkaillut ja oleskellut Turkissa paljon. Ensimmäiset kokemukseni tästä maasta on Istanbulista vuonna 1981 ja sen jälkeen epätasaisin väliajoin, joinakin vuosina useamman kerran. Pisin yhtäjaksoinen oleskelu oli keväällä 1994, helmikuusta kesäkuun alkuun. Ja koska sekä Turkin muinaisuus että nykypäivä ovat vieneet sydämeni, voin epäröimättä sanoa, että minulla on kolme henkistä kotimaata (se kolmas on tietysti Syyria).

Ukkini Tauno Paukku otti kuvan kahdesta aasista Prinssisaarilla kesäkuussa 1981.

Koska Turkki on henkinen kotimaani, olin ilahtunut kun huomasin, että suomeksi on ilmestynyt Turkkia, sen historiaa ja nykypäivää kuvaava kirja. Eikä ole käännösteos, vaan Reeta Paakkisen Kuun ja tähden mailla Elämää Turkissa ja Kyproksella (Atena 2015) (kiitos menee Ayla Albayrakille, joka vinkkasi tästä minulle somessa). Tämän haluan lukea! Tilasin siis kustantajalta arvostelukappaleen. 

Paakkinen on suomalainen, valtiotieteiden maisteri, Lontoossa tutkintonsa suorittanut, mutta ilmeisesti hän on turkkilaisen miehen kanssa naimisissa (vaikka ydinperhettä valotetaan vain vähän). Hän on asunut Pohjois-Kyproksella, mutta näyttää vaikituisemmin majailevan Istanbulissa. Työelämässä Paakkinen on tehnyt toimittajan töitä, kirjassa on paljon tarinaa tiedotusvälineiden maailmasta ja hänen kokemuksistaan tiedonvälittäjänä. Toimittajuus näkyy tekstissä selkeästi, kuten myös se, että Paakkinen on "akateemisia ihmisiä": faktat on tarkistettu eikä tarinoitakaan perusteta luulopuheisiin.

Suomalaiset lomailevat Turkissa ahkerasti. Rannalla ja uima-altailla makoilevat, Istanbulin nähtävyyksiä bongaavat ja toisinaan matkatoimistojen järjestetyille retkille osallistuvat matkailijat tietävät Turkista ja turkkilaisten arkipäivästä kuitenkin aika vähän. Se on sääli, koska etenkin nyt kun turvapaikanhakijoita on yhden syksyn aikana saapunut Suomeen suuri määrä, huomaa kuinka monet ovat ennakkoluuloineen puristavan pelon varassa. Ennakkoluulot ja pelot ulkomaalaisia kohtaan pohjautuvat hyvin usein siihen, että ei ole tietoa ja etenkin ettei ole omakohtaista kokemusta jonkin alueen ihmisistä. Siksi tieto ja myös yhden ihmisen henkilökohtaiset kokemukset ja näkemykset ovat tärkeitä -- ne lisäävät ymmärtämystä ja parhaassa tapauksessa alkavat viehättää ja kiinnostaa lukijaa niin, että syntyy halu päästä itse paikan päälle ja toivottavasti uskaltautua omin päin myös hotellialueiden ulkopuolelle. Paakkinen perusteleekin tarvetta juuri tällaiselle kirjalle näillä seikoilla -- tiedon tarvetta, laajempaa perehtymistä, tapauksia "menneisyyden tapahtumien inhimillisistä ulottuvuuksista" (s. 7), ennakkoluulojen korjaamista, vinkkejä Turkin rikkaista historiallisista nähtävyyksistä ja tätä kaikkea hän onnistuu lukijoilleen tarjoamaan aivan erinomaisella tavalla. Ja jo tässä esipuheessa hän mainitsee oman lempiasenteeni: jalkautumisen ihmisten pariin (s. 8)!

Kirjan teksti jakaantuu lukuihin, joissa käsitellään erilaisia aihepiirejä Kyproksen saaren lähihistoriasta nykypäivän tilanteeseen, turkkilaisista nimistä ja puhuttelukulttuurista Kappadokian luolakirkkoihin, 1970-luvun hippikulttuurista Izmirin kaupunkin tapahtumiin. Ja tuhat muuta pientä tarinaa. Kyproksesta on useampi luku ja ne on siroteltu eri kohtiin ja muutoinkin on kenties harkittu kontrastia sillä, että naisien asemasta hypätään Turkissakin erittäin akuuttiin Syyrian kriisiin. 

Koska Turkki on minulle siis tuttu -- muinaiskohteita ja museoita kolutessa ei voi välttyä sukeltamasta myös kaikkeen mitä suurissa kaupungeissa, pienissä kyläpahasissa, kaduilla, toreilla, bussiasemilla ja erinäköisissä ruokapaikoissa tapahtuu -- en voi väittää, että kirjassa olisi ollut tälle lukijalle paljon mitään täysin outoa ja uutta. Voin kuitenkin kuvitella, että monelle muulle ovat lukuisat artikkelit avartava aarrearkku. Monia kiinnostavia asioita avataan ja selitetään juurta jaksaen ja monista eri näkökulmista valottaen. Teksti on läpeensä huolellisesti muotoiltu ja kiihkottomasti kerrottu -- mistään ei paista läpi Paakkisen omat arvot, tai että hän suhtautuisi intohimoisesti mihinkään, ainakaan poliittiseen aiheeseen. Tämä on äärimmäisen hyvä asia, mutta onko kirjoittaja ehkä liiankin neutraali, hienoiseen tylsyyteen asti?

En ole koskaan joutunut enkä tahtonutkaan peitellä ihastustani Turkkia kohtaan. Toki tiedostan myös maan yhteiskunnan nurjia puolia, mutta pelkkänä matkailijana voi usein keskittyä vain nauttimaan. Paakkinen pitää erinomaisena asiana turkkilaisten palvelukulttuuria, sitä että palveluja saa, ne ovat edullisia eikä kukaan ajattele, että itse siivoaminen olisi jokin suuri hyve. Servis -- eli serviisi on se taikasana. Kun ostat palveluita työllistät myös muita, näinhän se menee. Itse rakastan erityisesti Turkissa matkustamisen ja olemisen vaivattomuutta ja joustavuutta: jos olet hölmö turisti, joka ei ensimmäisellä paikallisbussiajelullaan ymmärrä ostaa lippua valmiiksi kioskista (kun edellisenä vuonna samassa kaupungissa maksu vielä hoitui kuskille kolikoilla), ei sinua heitetä pois vaan maksat jollekin, jolla on kortissa arvoa ja joka maksaa laitteelle puolestasi. Kaupassa asioivat talonmiehet, kauppojen kotiinkuljetukset ja ravintoloiden lähettipojat ovat minullekin tuttuja, etenkin Istanbulista ja Ankarasta. Jos taksi tuo sinut bussiaseman takaportille, pääset useimmiten juuri sillä minuutilla ulosajavaan bussiin tai sitten apumies vie sinut sille laiturille, mille pitää, annat hänelle lipun hinnan ja hän sitten käy ostamassa lippuluukulta lipun puolestasi. Olen saanut kulkea rauhassa, ilman häirintää ja kohdannut häkellyttävän paljon ystävällisiä ihmisiä.

Matkailuun ja etenkin itsenäiseen matkailuun Turkissa Paakkinen rohkaisee siis kohteiden (esim. Kappadokia ja bysanttilainen Istanbul)  lisäksi kehumalla maan palvelukulttuuria, kannustamalla autonvuokraukseen (tosin julkisillakin busseilla pääsee parilla eurolla yllättävän moneen paikkaan, silloin täytyy vain valmistautua  siihen että retkeillään koko päivä, kiire ei saa olla) ja korostaa myös sitä, että Turkissa tulee vain ylen harvoin huijatuksi. Tämä on ehkä se aurinkorannoilta periytyvä ennakkoluulo, turistikohteissa kun myös turkkilaisten rehellisyys ja moraali on vuosien saatossa päässyt toisinaan löystymään. Koska itse käyn rannikon rysissä ani harvoin, minua on vedätetty vain kerran (hieman pidempi hauska tarina, jonka kerron ehkä joskus toiste) ja silloinkin asiaa kauhisteltiin koko bussissa & sain takaisin sen summan, joka oli huijattu. Toisen omaisuutta kunnioitetaan. Omakohtaisena kokemuksena voin olettaa, että jos olet yhtä hajamielinen kuin minä ja unohdat kamerasi museon penkille & huomaat unohduksesi vasta seuraavana päivänä, saat kamerasi takaisin. Aurinkolaseista tai muista esineistä puhumattakaan. 

Kirjan parhaimpia osia ovat kenties Kyprosta kuvaavat luvut. En ole koskaan fyysisesti käynyt Kyproksella vaikka henkisesti/virtuaalisesti olen seikkaillut siellä monet kerrat erityisesti opintojeni aikana -- onhan tämä saari täynnä muinaismuistoja ja rikasta historiaa. Henkilökohtaisesti pistää silmään, ettei Paakkinen lainkaan luotaa Kyprosta saarena, jossa vuosituhansien saatossa sekä erilaiset kansat, kielet ja kulttuurvaikutteet ovat kohdanneet ja synnyttäneet sekä uutta että mielenkiintoista dialogia. Opin paljon Paakkisen kertomuksista, etenkin vuoden 1974 tapahtumista, jolloin noin 5000 ihmistä kuoli sisällissodassa, useampi sata tuhatta joutui maansisäisiksi ja -ulkoisiksi pakolaisiksi ja saari jakautui kahtia. Ja niiden ihmisten tunnot kun pääsee ensimmäistä kertaa palaamaan rajan taakse jääneelle kotitalolle:

Perillä useimmat vierailijat kokivat tunteiden myrskyn, sen, jonka monet suomalaisetkin Karjalassa kokevat nähdessään ensimmäistä kertaa, miten omalle tai perheen kodille on käynyt. Vuosikymmenet olivat tietenkin muuttaneet kotiseutua. Joitakin kyliä ei enää ollut olemassa, tai niistä oli jäljellä vain rauniot. Joidenkin ihmisten kotitilat oli pantu maan tasalle tai niiden paikalle oli rakennettu loma-asuntoja. Osan koteja asuttivat täysin tuntemattomat ihmiset (s. 242).

Enkö löydä mitään huomautettavaa Paakkisen mainiosta opuksesta? Ensin ajattelin pidemmästi kommentoida sitä miten jo viimeistään rautakautiset (1200-600 eaa) kappadokialaiset varmasti viljelivät viiniä eivätkä ainoastaan siksi, että luolastoissa myöhäisantiikissa ja keskiajalla oli helpompi elää "kun arkea tahdittivat punaviinin valmistus, pullotus ja juonti" (s. 104). Kappadokia on niin paljon muutakin kuin sienen muotoiset kivet tai luolastoalue -- kerätessäni materiaalia väitöskirjaani 1990-luvulla emme puolisoni kanssa edes käyneet Göremen luolakirkkoalueella koska se oli mielestämme liian turistinen ja degeneroitunut.

Ja sitten Paakkinen -- niinkuin jokainen kirjoittaja -- paljastaa tai kertoo aika paljon itsestään pelkästään sillä, että jättää joitain asioita vähälle huomiolle tai suorastaan vaikenee niistä. Paakkinen on yllättävän niukkasanainen mitä tulee turkkilaiseen ruokakulttuuriin, lukuunottamatta kohtaa, missä hän kertoo jotain niistä ruokalajeista, joita viedään kyproslaiselle mummolle. Turkkilainen ruoka on minusta ihanaa ja ruoalla on keskeinen sija tiiviissä turkkilaisessa perheyhteisössä, siksi tämä yllätti ja herätti hieman ihmetystä. Toisaalta ruoka saattaa vaikuttaa lukijoiden kosiskelulta tai laskelmoinnilta -- kaikki kun nykyään haluavat kirjoittaa ruoasta ja hifistellä sen kanssa. Eli onko Paakkinen tässä kohtaan rehellinen ja suoraselkäinen eli jos aihe ei kiinnosta, ei teeskennellä että kiinnostaisi?

Annan Paakkisen Kuun ja tähden mailla -kirjalle vahvan suosituksen. Atena-kustantamoa kiitetään siitä, että näin antoisia tietokirjoja julkaistaan Suomessa, eikä vain käännöksinä. Jos kirja tuntuu osittain liian seikkaperäiseltä (sivuja on yli 400!) ja tekisi mieli meilata kirjoittajalle pari sanaa tiivistämisen jalosta taidosta, voi aina harppoa muutaman sivun yli löytääkseen sen jälkeen jotain uutta mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää. Silloin voi hetken päästä palata takaisin ja lukea, mitä muuta johonkin juttuun liittyy. Toivon, että Paakkinen kirjoittaisi lisää Turkista ja turkkilaisista. Tuhannen tarinan Turkki, vai tuhansien tarinoiden Turkki? Hän on avannut sen ehtymättömän rikkaan ja värikkään aarrearkun, mutta myös sen Pandoran lippaan, jonka sisällä on kertomuksia piikkilanka-aidoista, enklaaveista ja Bulgariassa teltoissa värjöttelevistä syyrialaispakolaisista. Me haluamme lukea niistä kaikista. 

Mitä luin tänään: Anton Gill, The Sacred Scroll

Kesällä assyriologi löysi Akateemisen Kirjakaupan alennusmyynnistä muutamalla eurolla pokkarin, Anton Gillin The Sacred Scroll (Penguin 2012). Kirjan nimi, kansikuva ja takakannen teksti antoivat ymmärtää, että tarinassa olisivat pääosassa modernit arkeologit, ristiretkeläiset ja Istanbul  -- oli ylipäätään aika sattuma, että se pääsi mukaan siihen epämääräiseen pinoon jonka otin kassalle, koska ristiretkeläisromantiikka ja -jännitys ei sinänsä kuulu lempiaiheisiini.

Mutta ei kestänyt kauaa kun tittelin "pyhä käärö" (joka muinaistutkijalla yhdistyy tietysti välittömästi Qumranin kirjakääröihin) osoittautuikin joksikin aivan muuksi. Salainen tiedustelupalvelu USAssa saa tehtäväkseen etsiä Istanbulissa kadonneita arkeologeja ja jo alkusivuilla kuulosti oudolta että Laura Graves, tutkintaryhmään pestattu naissankari "...spoke three living languages fluently -- French, Arabic and Chinese, which complemented his Latin and Greek, but her real expertise was in Sanskrit and Aramaic, with a working knowledge of the ancient Babylonian languages -- Sumerian and Akkadian. Those were the skills she'd been picked for" (s. 23). Aikamoinen kielirepertuaari tällä nuorella naisella...

Juonessa on papyruskäärön sijasta pääosassa mesopotamialainen savitaulu ja ajallisesti seikkaillaan 1100-1200-lukujen vaihteessa sekä 1900-2000 -luvuilla. Enempää en paljasta, koska silloin tulee paljastaneeksi jo liikaa, mutta näin tiivistettynä tämä pieni nuolenpääkirjoituksella varustettu esine antaa selityksen koko maailmanhistorian kululle. Ei enempää eikä vähempää.

Näin assyriologin näkökulmasta Gill osaa melkoisen taitavasti käyttää hyväkseen lukemaansa faktakirjallisuutta liittyen muinaiseen Mesopotamiaan ja savitauluihin. Tapahtumakulun uskottavuutta lisää myös aidot historialliset henkilöt, kuten Lähi-idän arkeologian ehdottomasti suurimpiin nimiin kuuluva Robert Koldewey (1855-1925). lstanbulissa Koldewey ei tosin suorittanut kaivauksia eikä arkkitehtikoulutuksen saaneena osannut lukea sumerilaisia savitauluja vaikka hänet tunnetaan etenkin Babylonin kaupungin kaivajana. Tarinassa Koldewey pääsee kuitenkin nuolenpäätekstin salaisuuden jäljille ja selittää kenraali Ludendorffille: "I haven't yet had time to make a full study of it, but I can read enough to know what the spell encompasses" (s. 207).

En voi muuta kuin suositella Sacred Scrollia kaikille, jotka lukevat dekkareita englanniksi. Minua viehätti eniten ajatus siitä, että vaikka meillä ei olekaan suoria todisteita siitä, että muinaiset savitaulut olisivat kiertäneet "relikteinä" sellaisten mahtimiesten kuten temppeliherrojen tai muiden hallitsijoiden käsissä, näin on hyvinkin voinut tapahtua. Toisaalla tarinan loppu ei ole sellainen kuin ehkä voisi toivoa -- sen sijaan, että mesopotamialaisten matemaattisten tekstien erikoistuntija Eleanor Robson olisi lukenut ja selittänyt tekstin, tapahtuukin jotain aivan muuta...

Pääsiäisen jälkeen Roomaan

Assyriologin aika on kulunut osin kotona, osin Oulussa ja vaikka kuinka olisi tehnyt mieli niin sopivaa rakoa postaamiseen ei ole ollut. Ja nyt kun sellainen olisi, aivot eivät oikein jaksa työstää mitään syvällisempää kun univajetta tuntuu olevan aika tavalla. Herään aamuöisin miettimään elämää ja kuinka sen pintapuolisen vahvuuden pohjalla piilee hauraus. Ja toisaalla: jos en heräisi aikaisin, en kokisi huikean kauniita aamun hetkiä kun valo valtaa maiseman.

Ja aina voi aikaisen aamuun herättyä nauttia maitokahvia jossain ihanassa paikassa, kuten oululaisessa Antellin kahvilassa.

Rankkaan viikkoon on mahtunut myös ehdoton juhlahetki kun ystävä ja entinen kollega kutsui kummipoikani ja minut Katajanokan kasinolle lounaalle. KAIKKI eli seura, ruoka ja näköala olivat erinomaisia, joista lämmin kiitos Jyrkille!

Turkin ekskursion ohjelman hiominen on täydessä käynnissä, sitä ennen käyn kuitenkin Roomassa. Rooma oli ennen ehdoton suosikkikaupunkini, tänään on vaikeaa laittaa mihinkään paremmuus-järjestykseen ikuisen kaupunkiin verrattuna sellaisia paikkoja kuten Istanbul, Aleppo ja Damaskos. Ne ovat kaikessa erilaisuudessaan kaikki yhtä rakkaita. 

Lievää innostusta ja euforiaa on jo ilmassa, vaikka Roomassa on aikaa vain viikko. 

Vastaus kesämuistoja -haasteeseen

Sinisen Linnan Maria haastoi minut kertomaan 5+5+5 muistoa kuluneelta, kalenterin mukaan tänään päättyvältä, kesältä. Maria kertoi aluksi ja lopuksi viisi ihanaa asiaa, ja siinä välissä sitten viisi ikävää asiaa tältä kesältä -- enempää hän ei kuulemma keksinyt. Aloittaessani tätä blogia minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että minut voitaisiin haastaa tämän kautta yhtään mihinkään. Päätinkin ottaa haasteita rajoitetusti vastaan mutten laita niitä eteenpäin kenellekään yksilöidysti. Se joka inspiroituu, voi mieluusti laatia oman listansa.

1. Minun kesäni alkoi jo huhtikuussa kun pääsin viikoksi Istanbuliin tekemään töitä, pitämään esitystä ja inspiroitumaan kaupungin kaikista ihmeistä. Olisin mieluusti ostanut leijonan tai pari Çukurcuman vanhojen tavaroiden kauppiailta, niin hätkähdyttäviä kopioita ne olivat assyrialaisista...

2. Tärkeä asia, eli Syyrian muinaismuistoihin kohdistuva uhka, sai aukeaman palstatilaa Hesarissa Vapunpäivänä.

3. Keskikesän valo: rakastan Suomea kesäisin, talvisin olisin mieluusti jossain muualla.

4. Kun kaikki muut ovat lomalla, on ihanaa itse tehdä kirjoitushommia. Akateemiset ihmiset suoltavat tutkimusta "lomillaan". Kesällä myös luetaan paljon. Se on itsestäänselvyys, vaikka luen myös muina vuodenaikoina. Paljon. Kaikkea mahdollista.

5. Jäätelö. Rakastamme jäätelöä. Syömme sitä kesäisin vähintään kerran päivässä.

6. Isäni olisi tänä kesänä täyttänyt 85 v., jos olisi saanut elää.

7. Syyrialaisten yhä paheneva ahdinko ahdistaa myös minua päivittäin. En voi laittaa tähän yhtään kuvaa ihanista syyrialaisista ystävistäni, joiden puolesta olen syvän huolissani. Laitan kuvan Aleppon linnavuoresta, joka kätkee sisäänsä tärkeitä monumentteja.

8. Minulle läheisellä sukulaisessa todettiin syöpä ja hänet leikattiin. Toivomme pikaista ja täydellistä paranemista. Häntä ajatellen laitan tähän Serlachiuksen edustalta Mäntässä kuvaamani ruusun.

9. Tullessani erääseen kokoushuoneeseen kaksi pöydän ääressä istunutta miestä nousee kohteliaasti seisomaan tervehtiäkseen minua. Kolmas ei noussut, vaikka emme ole koskaan ennen "oikeasti" kohdanneet. Hän ilmeisesti pelkää minua. Tarkoitukseni ei ollut esittää diivaa, mutta vastasin tähän epäkohteliaisuuteen ignoroimalla hänet kokonaan. Se oli väärin, minun olisi pitänyt kiertää pöytää hänen luokseen ja tervehtiä häntä erityisen lämpimästi, osoittaakseni että minäkin olen vain ihminen eikä minua tarvitse pelätä. Jälkeenpäin tilanne jo hymyilytti -- moukat erottuvat pienistä yksityiskohdista.

10. Söin ehkä sittenkin liian vähän jäätelöä.

11. Kävimme monessa innostavassa näyttelyssä.

12. Mökkeilimme Kuusamossa juuri kun maariankämmekkä kukki.

13. Kummipoika pääsi ripille. Oli ihanat juhlat.

14. Savusauna ja oma biitsi.

15. Suomen kesä päättyy syntymäpäivääni. Sain lahjaksi mm. design-kakkulapion ja esikoinen leipoi ihan itse kakun. Kesäni ei kuitenkaan pääty vielä tähän vaan pääsen Anatolian ylängön helteisiin tuulettamaan aivojani ja ajatuksiani, keräämään uusia ideoita.

Elämä jatkuu siis tämänkin kesän jälkeen.