Assyriologi, aika, tavara ja ymmärrystä jemmareille

Assyriologi on viettänyt nyt viitisen viikkoa kotonaan. Berliinin jälkeen olin "virallisesti" karanteenissa sen suositellut neljätoista päivää, mutta elänyt elämää liki karanteenimaisissa olosuhteissa senkin jälkeen.

Monenlaista ajatusta on pyörinyt päässä ja ennenkaikkea monista kirjoista olisi voinut postata yhtä sun toista. Minulla on useita tasaisesti akkumuloituvia taideaiheisten romaanien, taiteenteoriaa, keräilyä, taidekauppaa ja väärennöksiä käsittelevien kirjojen pinoja. Niistä kaikista olen (joskus) aikonut, yhdessä tai erikseen, kirjoittaa jotain -- niin monta inspiraation hetkeä, elämäni on rikasta! Mutta mistä saisin lisää aikaa?

Henkisesti olen jaksanut tätä poikkeustilaa kohtalaisen hyvin. Minua kaihertaa tosin se, että sairaita tai iäkkäitä läheisiä ei voi tavata fyysisesti ja perusarki täällä kotona on niin monotonista, että siitä on vaikeaa ammentaa mitään kerrottavaa viesteissä tai videopuheluissa. Muutoin työolosuhteeni täällä kotona eivät ole muuttuneet juuri lainkaan, koska vietän kotona muutoinkin suurimman osan aikaa työhuoneessani. Jonkin verran olenkin "ahdistunut" siitä, että sosiaalisessa mediassa niin monella tuntuu aika (mystisesti?) lisääntyneen ja he keksivät ja tekevät kaikennäköisiä "puhdetta", pitkästyvät kotonaan ja purkavat ylimääräistä energiaa siivoamiseen, leipomiseen, kokkaamiseen, tv-sarjakatselumaratoneihin ja ties mihin. Toisilla on enemmän aikaa lukea, se ilahduttaa. Oma aikani ei ole lisääntynyt, se kuluu yhtä varkain ja yhtä nopeasti kuin ennenkin, siis aivan liian nopeasti. Ajan kulumisen vauhdin tuntemukseen ei vaikuta se, viettääkö päivän löysäillen tai esimerkiksi kodinhoidollisissa välttämättömyyksissä, tekemättä juuri mitään, tai intensiivisesti lukien ja kirjoittaen, menneisiin maailmoihin uppoutuen. Koko ajan on sellainen tunne, että muut ihmiset saavat aikaan paljon enemmän... Tiedän että tuo tunne on vain harhaa ja toisaalla rauhoitan itseäni sillä, että minulla ei sinänsä ole kiire mihinkään. Teen rakastamiani asioita siinä tahdissa kuin teen, sen pitäisi riittää. Kaunokirjallisuuttakin luen pääsääntöisesti hitaasti ja nautiskellen, etenkin jos erittäin hyvä romaani sattuu kohdalle. Pascal Mercierin (1944- ) uusimman, Das Gewicht der Worte (Hanser 2020), sain päätökseen vasta viiden viikon jälkeen (toki sivujakin oli n. 600 ja luen samanaikaisesti myös muitakin ei tutkimuskirjallisuuteen liittyviä teoksia). 

Näinä päivinä olen ajan tuntemuksen lisäksi pohtinut sitä, miten pandemiaa edeltänyt elämäntapani, "periaatteeni" ja ostoskäyttäytymiseni nyt vaikuttavat elämääni poikkeusoloissa. Olen koko aikuisikäni matkustanut paljon ja oleskellut pidempiäkin aikoja ulkomailla. Suurin osa ulkomaanmatkoistani ovat olleet työperäisiä, mutta koska työni on harrastukseni ja harrastus on työni, olen pääsääntöisesti nauttinut joka hetkestä ja ammentanut henkistä rikkautta lähes kaikkialta missä olen käynyt. Henkisiä koteja minulla on monessa paikassa, etenkin Välimeren piirissä. Tälle vuodelle olin suunnitellut maaliskuisen Berliinin jälkeen useampiakin matkoja -- Italiaan, Turkkiin, Islantiin, uudestaan Italiaan ja jälleen tutkimushommiin Berliiniin. Näistä jäljellä ovat todennäköisemmin enää marraskuinen periodi Berliinissä, ainakin toivon niin. En harmittele, vaikka pääsiäisen jälkeisellä viikolla Espoossa satoi vielä runsaasti lunta, juuri silloin kun olisin ollut Bolognassa kokoustamassa. Turkkiin suuntautuvien työmatkojen suhteen olen jo kymmenisen vuotta lähtenyt siitä, että matkustan sinne joka vuosi, niin kauan ja aina kuin se on mahdollista. Tämä periaate sen vuoksi, että kymmenen vuotta sitten en olisi voinut ajatella tilannetta, jossa Syyriaan matkustaminen on mahdotonta ja lähdin siitä, että jotain yhtä absurdia voi tapahtua myös Turkin suhteen. Syyrian läksyni oppineena olen siis ottanut tuhansia valokuvia tutkimuksiani varten, maastoissa ja museoissa. Siksi toukokuisen matkan peruuntuminen ei juurikaan vaikuta erään kirjan kappaleeseen, jota parhaillaan kirjoitan. Pari monumenttia olisi ollut hyvä nähdä uudestaan, mutta ne eivät estä tekstin valmistumista ja syksyllä arvioidaan tilannetta sen osalta, voisiko Turkissa lähteä pikaisesti piipahtamaan. 

Kirjat ja suhteeni niihin liittyyvät sekä elämäntapaani että ostoskäyttäytymisiini. Vielä Berliinissä ollessani luin siitä, kuinka ihmiset Suomessa ryntäsivät kirjastoihin hakemaan lukemista ennen niiden sulkeutumista. Paniikki-ilmapiiriä näytti olevan ilmassa ja eräs runoilija, jota seuraan Twitterissä, näyttää alkaneen säännöstellä lukemisiaan, ettei luettava vain loppuisi kesken. Pysyin tyynenä ja olin tyytyväinen siitä, että minulla on yli sadan lainan kokoelma tutkimuskirjallisuutta työhuoneessani sekä lukemattomien lukemattomien itselle hankittujen kirjojen pinot kotini ylätasanteella, puhumattakaan muutoin laajasta kotikirjastosta. Minulta ei koskaan loppuisi lukeminen kesken. Olen myös etuoikeutettu sen suhteen, että valtaosa sähköisesti saatavilla olevasta, minulle tarpeellisesta tutkimuskirjallisuudesta on käytössä niin halutessani (vaikka mieluummin aina luen paperista versiota, etenkin kaunokirjallisuuden osalta). Maltan odottaa niitä joitakin teoksia, joita nyt työn alla oleviin kirjoitustöihin tarvitsisin ja jotka juuri nyt ovat ulottumattomissani. Tästä huolimatta toivoisi, että kirjastoille järjestettäisiin mahdollisuus asiakkaiden noutaa tilattuja kirjoja -- tällä olisi varmasti monella tapaa suuri yhteiskunnallinen merkitys.

Runsaudenpula kirjojen suhteen ei ole estänyt käymästä kirjaostoksilla NIDE-kirjakaupassa. Toivon tämän pienyrittäjän selviytyvän vaikeista ajoista, jo ennen Berliinistä paluuta ostin lahjakortin (jota en ole vielä lunastanut) & karanteenin päättymisen jälkeen olen käynyt liki viikoittain ostamassa pari kirjaa vaikken niitä sinänsä tarvitsisi juuri nyt. Olen huono ostamaan mitään verkkokaupoista & olen ollut kiitollinen NIDE-kaupan pitäjille mahdollisuudesta tehdä ostokset myymälässä. Se on ollut henkiselle hyvinvoinnilleni olennaisen tärkeää.

Ja jotain vielä muusta tavarasta: tämän päivän Hesarissa on toimittaja ja kirjailija Maria Mannerin kolumni "Ymmärrystä jemmareille". Kolumnissa käsitellään tavarasuhdettamme ja sitä miten Manner itse on vasta pandemian aikaan alkanut hieman ymmärtämään sitä, miksi isoäidit eivät heitä käytettyjä jugurttipurkkeja tai leipäpussinsulkijoita menemään vaan kasaavat niitä pahanpäivänvaralle. Oivaltavaa oli mm. se,  miten viime sodat eläneet ihmiset kenties pitäisivät järjettömänä sitä, että nykyään keskiluokkaiset ihmiset voivat laittaa tavarat kierrätykseen ja ajatella, että­ tarpeen tullen voi aina ostaa uuden. Paljon roinaa omistavia pidetään rahvaanomaisina, mutta monien halveksumat härpäkkeet kuten leipäkone tai kuntopyörä ovatkin yhtäkkiä poikkeusoloissa osoittautuneet hyödyllisiksi ja tarpeellisiksi. Suhteemme tavaraan on radikaalisti muuttunut viimeistään 1990-luvun laman ja nettishoppailun myötä. Aikamme ilmiöistä kuten konmarista tai minimalismista olisi tuskin tullut suosittuja isovanhempiemme aikaan, koska silloin harvoilla ihmisillä oli varaa hankkia valtavaa määrää tavaraa ja sitten nähdä vaivaa niiden poisheittämisessä. Ammattimaisia järjestelijäammattilaisia ei ollut. Esineiden iloa säkenöivä aspekti ei ollut tärkein, vaikka moni vuosikymmeniä palvellut tarvekalu saattaa hehkua kertakäyttöisyydelle vierasta estetiikkaa. 

Tärkeintä oli hengissä selviäminen ja sitä taustaa vasten käyttökelpoisen tavaran poisheittäminen tai "vastuullinen kierrättäminen" "ilotarkistuksen" jälkeen voisi tosiaan kuulostaa degeneraation ja turmeltuneisuuden huipulta. Ytimessä on kysymys siitä, mikä on materiaalisen vaurastumisen ja globalisaation myötä mennyt vikaan? Toisaalla täytyy ymmärtää menneitä sukupolvia ja heidän tarvettaan varautua pahanpäivänvaralle. Mannerin kolumnista saa turhaan etsiä muotisanaa kuolinsiivous, nuorempi sukupolvi on usein sitä mieltä, että ikäihmiset eivät saisi jättää mitään materiaalista "roinaa" jälkeläisten setvittäviksi, se vie liikaa aikaa harrastuksilta ja muulta elämältä. Toisaalla ainoa ratkaisu ehkäistä konmarittamisen tarvetta on kasvattaa uudesta sukupolvesta tiedostavampi -- pitäydytään alusta alkaen tavaramäärien kasvattamisesta hallitsemattomiksi ja samalla opetellaan arvioimaan eri esineiden pitempiaikaista tarpeellisuutta suhteutettuna säilytys- ja huoltomahdollisuuksiin. Jos edessämme on pandemia ja poikkeusajat noin kerran kymmenessä vuodessa, on opetettava lapsille toisenlaisia huoltovarmuusstrategioita. 

Mannerin jutussa mainituista leipäpussinsulkijoista tuli mieleen Liisa Lounilan taideteos Timekeeper, johon ihastuin muutamia vuosia sitten Helsinki Contemporaryssä (ja jota en valitettavasti silloin hankkinut). Teokseen Lounila on asetellut äitinsä jäämistöstä löytämiään leipäpussinsulkijoita, joissa parasta ennen päivämäärät kertovat ajan kulusta ja jossain lehtihaastattelussa Lounila myös kertoi miten kuoleman jälkipyykki on ollut hirveän pitkä. Tunsin suurta samaistumisen tunnetta. Appivanhemmat kuolivat tasan kuusi vuotta sitten ja yhä on jälkipyykkiä pestävänä. Yhteisomistuksessa olevista lomakiinteistöistä löytää yhä keittiön laatikostoista näitä pussinsulkijoita, pitäisi varmaan tehdä niistä oma kokoelma.

Olemme tänään suuren tuntemattoman edessä.  Lause kuulostaa epätodelliselta ja juhlalliselta, mutta emme pääse siitä mihinkään. Nämä poikkeusajat muuttavat suhdettamme tavaraan -- jää nähtäväksi mihin suuntaan. 

Saako (vai pitääkö jopa) taidetta viedä päivähoitoon?

Assyriologi oli kuluneen viikon Berliinissä. Vaikka matkan syy olikin pääasiassa tutkimuksellinen ja samalla kaivattu hengähdystauko arkirutiineista, tarkoituksenani oli samalla käydä katsastamassa yksi seinä, joka voisi toimia vastikään hankkimani taideteoksen väliaikaisena ripustuspaikkana. Ja sitten torstain ja perjantain välisenä yönä, kun en täysikuun möllöttäessä suoraan hotellihuoneeseeni saanut unta ja erehdyin surffaamaan netissä, luen Helsingin Sanomista Aino Frilanderin jutun Seppo Fräntin taidekokoelmasta ja hänen lahjoituksestaan Kiasmaan. 

Fräntin asunto on kuulemma niin täynnä taidetta, että vapaana on enää kapeita polkuja huoneesta toiseen. Kokoelman lahjoittaminen museolle tuntuu kuitenkin keräilijästä pahalta. "Se on vähän kuin veisi lapsen päivähoitoon", Seppo Fränti sanoo.  No heh, ajattelen yösydännä -- olisiko kyseinen juttu voinut ilmestyä sattuvampaan ajankohtaan! Taiteella ja taiteen keräämisellä on omassa elämässäni iso eikä aivan ongelmaton rooli. Mutta saako taidetta viedä päivähoitoon? Vai onko niin, että taidetta on ehdottomasti vietävä päivähoitoon!

Elämässäni tapahtui suuri mullistus noin kuukausi sitten, kun olin tarpeeksi rohkea hankkiakseni taideteoksen, joka on niin suuri, ettei sille ole nykyisessä kodissamme kunnollista paikkaa. Yli neljännesvuosisadan olen asunut puolison kanssa yhdessä ja kuten olen jo aikaisemminkin eri postauksissa kertonut, olemme saaneet niin paljon taidetta lahjaksi, että se on paljolti estänyt minua tekemästä niitä "omia ostoja". Onko oikein hankkia lisää taidetta kun suurin osa kodissani olevista maalauksista eivät ole edes esillä? Körttitaustani tappeli jonkun aikaa vastaan. Mutta vihdoin ymmärsin sen, että tärkeää on nimenomaan ympäröidä itsensä taiteella josta pitää. Marianna Uutisen työ on tuonut niin paljon positiivista energiaa viime viikkoina, että aluksi sulaksi hulluudeksi nimittämäni teko on muuttunut yhdeksi elämäni viisaimmista päätöksistä. Nyt minulla on voimaa työstää suhdettani myös muuhun tavaraan. Työstäminen tapahtuu kirjoittamalla, muun muassa näitä postauksia joissa tavara ja kerääminen ovat keskiössä.

Olen koko aikuisen elämäni ajatellut, että taiteen tulisi olla esillä. Taiteen tulisi myös olla esillä siten, että teoksella on hyvä paikka, ei mikä tahansa nurkka tai seinä. Monet taidetta keräävät kuitenkin ostavat taidetta vain varastoidakseen isoa osaa kokoelmaansa jossain näkymättömissä. Äärimmäisin muoto tästä on mielestäni huippumestarien työt, jotka lymyävät vapaasatamien pankkiholveissa koska ne on ostettu vain investointitarkoituksiin. Monet suurkokoelmien omistajat ovat kuitenkin viime aikoina avanneet yksityisiä museoita, joita hallinnoidaan niitä varten perustettujen säätiöiden kautta. 

Minulle Fräntin tapa kasata töitä lattioille useaan riviin pitkin seiniä tuntuu käsittämättömältä -- voiko taiteesta nauttia, pääsevätkö yksittäiset työt oikeuksiinsa tällä tavalla? Meitä on moneen lähtöön, kukin tekee tietysti taideostoillaan mitä haluaa. Joku toinen voisi ajatella, että varastoidessani kirjoja kotini alimman kerroksen arkisto- ja varastohuoneissa hyllyissä kahdessa rivissä, teen kirjoille saman mitä Fränti on tehnyt taiteelle. Oma lähtökohtani on siis tosiaan se, että omistajana minulla on vastuu taideteoksista ja monille kirjoillekin olen pyrkinyt etsimään hyviä koteja eli en vain kasaa mitä tahansa kirjoja vain siksi että kirjat ovat intohimoni. Jos joku kirja tuottaa toiselle enemmän iloa kuin minulle, lahjoitan sen pois. Näin myös perheemme renessanssiaarre päätyi vuosi sitten keväällä lahjoituksena Kansalliskirjastoon. 

Saksalaisilla on termi Rabenmutter sellaisille äideille, jotka käyvät päivätöissä tai muutoin antavat lapsensa muiden hoidettavaksi ja kasvatettavaksi. Berliinissä ajattelinkin huvittuneena, että minusta tulee varsinainen korppiemo Uutisen maalaukselle jos se päätyy väliaikaiseen päivähoitoon sille seinälle, jota kävin katsomassa. Ajatuksena siis on, että kun uusi koti löytyy, tulee työ takaisin Suomeen. Minua viehättää myös se ajatus, että työ olisi jonkin aikaa Berliinissä, se muuttaisi teoksen esinebiografiaa huomattavasti. Uutinen itse työskentelee kaupungissa suurimman osan aikaansa ja oma toiveeni on tehdä siellä töitä muutaman lyhyemmän rupeaman ajan lähitulevaisuudessa. 

Taide vaikuttaa siellä missä se on esillä. Siksi taiteen tulisi ehdottomasti päästä päivähoitoon, jos vain mahdollista, sellaisiin paikkoihin, missä se on edukseen. Tästä syystä kannankin huonoa omaatuntoa kaikista niistä töistä, jotka on kodissani varastoitu näkymättömiin. Kuplamuovin alla ei varmasti ole hyvä olla. Näillekin maalauksille tulee löytää jokin tyydyttävämpi ratkaisu, vaikka iso osa onkin sellaisia töitä, joista en henkilökohtaisesti hirveästi pidä. Fränti teki siis täysin oikean ratkaisun lahjoittaessaan kokoelmansa Kiasmalle. Vaikka ne eivät kaikki pääsekään esille edes väliaikaisesti, on taidemuseossa niille varmasti paremmat säilytysmahdollisuudet ja lisäksi ne varmaankin ovat tutkijoiden käytettävissä (näin ainakin toivon). Ihailen hänen päätöstään ja toivon, ettei kokoelmasta eroaminen tuota liikaa tuskaa.

Ilana Aallon Paikka kaikelle -Facebookryhmässä on viime aikoina käyty keskustelua eri termeistä kuten kerääminen, pakkokerääminen ja hamstraus -- siitä miten ne määritetään ja voiko näiden ilmiöiden välille vetää selkeitä eroja. Itse olen oman kokemusmaailmani perusteella ajatellut, että "oikean" keräilijän erottaa hamstraajasta se, että keräilijällä on tietyt kohteet joita kerätään ja että yleensä keräilijä pitää kokoelmastaan hyvää huolta kun taas hamstraus on sairaus, jossa myös roska alkaa akkumuloitua siksi, että mitään ei voi heittää pois. Mutta onko olemassa harmaa alue, jossa nämä roolit sotkeutuvat toisiinsa? Taidekauppias Hildebrand Gurlittin poika Cornelius Gurlitt eli elämänsä eristäytyneenä suuren taidekokoelman kanssa ja kun viranomaiset takavarikoivat työt tutkintaa varten, oli se henkisesti liikaa vanhalle miehelle. Salzburgin asunnossa hän ei kuitenkaan pitänyt taideteoksista hyvää huolta ja iso osa oli pahoin vahingoittunut. Hänen kohtalossaan on jotain niin kiehtovaa, että olen jo jonkin aikaa lukenut kaiken mitä tapauksesta olen käsiini saanut. Postauskin on suunnitteilla, toivottavasti aika pian. Nyt on aika miettiä osaanko itse luopua taidehankinnastani ja laittaa sen päivähoitoon. Ennen kuin se saapui olohuoneeseeni, aikeeni oli vakava ja vahva, nyt en ole enää ihan sataprosenttisen varma hennonko tehdä niin.

Kreikkaan!

Assyriologi on lähdössä ensi viikoksi Kreikkaan. Vuorossa on perheloma, todennäköisesti viimeinen koulujen syysloma jolloin lähdetään koko vahvuudella matkaan (lukuunottamatta koiraa, joka ei pidä lentomatkustamisesta).

 

Yrittäessäni pari viikkoa sitten löytää jotain ihan muuta, käteeni osui kodin "arkistohuoneessa" muutama Olivetin sähkökirjoituskoneella kirjoitettuun liuska sekä yksi lehtileike. Vielä muutamia vuosia sitten minulla oli tunne, että muistan omasta menneisyydestäni kaiken. Tai ainakin kaiken muistamisen arvoisen. Huomasin kuitenkin jälleen kerran, että unohduksieni määrä on dramaattisessa kasvussa. En muistanut kirjoittaneeni niitä liuskoja. Annoin ne ensin puolisolle luettavaksi ja sitten luin ne kyllä itsekin. Aihe oli ajankohtainen, koska olin jälleen lähdössä Kreikkaan.

Tasan 26 vuotta sitten olin juuri palannut Kreikasta. Se oli Saksassa vietettyjen vuosieni viimeinen syksy, olin aloittanut lopputyöni kirjoittamisen ja seuraavana vuoden heinäkuussa maisterikokeiden jälkeen minut haettiin farmariautolla takaisin kotiin (koko silloinen omaisuuteni mahtui kyytiin). Ennen valmistumista minun piti kuitenkin osallistua yhdelle pakolliselle pitkälle ekskursiolle, niinpä kiersin kolme viikkoa Kreikkaa yhdessä runsaan parinkymmenen opiskelijan ja kahden assistentin kanssa. Puoliso oli toki kuullut kertomuksiani matkasta aikaisemminkin -- siitä kuinka jokainen kohde käytiin lävitse saksalaisella perusteellisuudella ja matkaa oli edeltänyt yhtä perusteellinen valmisteluseminaari. Silti puolisoni, eksursion ohjelmaa lukiessaan hämmästeli tuntimääriä, mitä olimme kussakin kohteessa viettäneet. Läpijuoksuja ei harrastettu.

Tekstien tueksi kaivoin samaisesta arkistohuoneesta nipullisen mustavalkoisia valokuvia. Väridioja otin matkalla paljon enemmän, niitä en jaksanut lähteä käymään läpi nyt, ehkä sitten kun palaan matkalta.

Yksi teksti alkaa näin:

"Jokaiselle Ateenan-kävijälle Hellaan pääkaupungin suurin nähtävyys on sen Akropolis". Nämä sanat olisi voinut kirjoittaa myös moni muut eikä vain Arvi Kivimaa vuonna 1956. Lassi Nummi lisää tuohon lauseeseen runomitassa:

Tiedän etten näe,
en ole näkevä Sinua, Akropolis
välissä on tunteiden usva
Kaksi ja puolituhatta vuotta palvontaa,
mielleyhtymiä ja symboliikkaa, paatosta ja ironiaa
jumalointia ja rienausta.

Kaikki turistit kiirehtivät heti ensimmäisenä päivänään Akropoliille. Me kiersimme sitä kuin kissat kuumaa puuroa. Ensin veryttelimme Olympeionin eteläpuolella, Pnyxillä ja Philopappos-monumentilla, ravasimme Kansallismuseon loputtomia käytäviä ja vasta kolmantena aamuna nousimme linnavuorelle.

Olin unohtanut kirjoittamani tekstin, mutta muistot tulvahtivat mieleen heti kun luin liuskat. Huomaan, että isossa ryhmässä matkustaminen oli jo tuolloin yhtä ahdistavaa kuin tänäänkin (en koskaan suostu opastamaan isoja ryhmiä, pienet opiskelijamäärät sen sijaan ovat ihan antoisia). Minull kaikki rajat hämärtyivät Akropoliilla, siis oman tekstini mukaan. Jatkan myöhemmin:

... meistä moni seisoo ensimmäisen kerran Akropoliin juurella. On hyvin varhainen aamu, mutta jo tähän aikaan suuret turistiryhmät kiipeävät portaita ylös, yritämme kovasti löytää yhtymäkohtia Panathenaia-juhliin ja niihin ihmismassoihin, jotka kulkueena nousivat kohti Parthenonia. Vaikeudet alkavat kun nousemme portaikkoa hieman ylemmäs ja opiskelutoverini Patricia jatkaa referaattiaan niiden puolessavälissä, siinä missä Propylon on parhaiten näkyvissä. Viivymme paikalla liian kauan, suljemme turistiryhmiltä puoli tietä ja paikalliset oppaat ovat huolissaan (opettajiemme) opastusluvasta. On kuitenkin olennaista pohtia miksi Propylaian sisäiset pylväät ovat joonialaisia ja ulkoiset doorilaisia, oliko pohjakaava alunperin suunniteltu epäsymmetriseksi. Paljon keskustelua herättää Nike-temppelin pylväiden nykyinen sijainti: ne ilmeisesti restauroitiin väärille paikoille viime vuosisadan lopussa. 

Liuskan viimeinen lause:
Päivämme täyttyy faktoista, aikaa ihmettelyyn ja mietiskelyyn jää vain vähäsen.

No näinhän se oli. Kun olisi jo silloin mieluummin haahuillut, ihmetellyt ja unohtunut unelmoimaan. Ja mikä kirjoitustyyli... Erilaista kipinää kuin tänään, tulee miltei ikävä tuota nuorta naista kauan sitten :).

Liuskojen mukana oli tuo lehtileike, äitini sen varmaan minulle oli leikannut ja Tübingeniin lähettänyt -- tavallinen kirjeposti kulki tuolloin välillämme noin kerran viikossa ja äiti tosiaan piti minua jollain tavalla ajantasalla siitä mitä Suomessa tapahtui. Hätkähdän kun huomaan, miten Päivi Setälän Helsingin Sanomiin kirjoittama artikkeli oli saanut minut miettimään pääopiskeluaineeni eli klassillisen arkeologian oikeutusta ja mielekkyyttä 1990-luvun alun Euroopassa. Kirjoitan näin:

Klassillinen arkeologia? Perin eurooppalainen tiede, perin subjektiivinen ja omahyväinen, pelkkää ajanhukkaako? Suomessa klassillisen filologian eli kielitieteen perinteet ovat aina olleet hyvät ja korkeatasoiset, jostain syystä antiikin materiaalinen kulttuuri, sen taidehistoria, ei aikanaan lyönyt itseään lävitse. Lähdin viisi vuotta sitten Tübingeniin katsomaan olisiko tästä alasta minulle elämäntehtäväksi, jäin Tübingeniin ja nyt olin tien päällä ensimmäisen kerran Kreikassa.

Setälän kirjoitus ajalta ennen Suomen EU-jäsenyyttä vain muutamia kuukausia sen jälkeen kun Neuvostoliitto alkoi natista liitoksistaan, on myös hätkähdyttävän ajankohtainen. Ongelmat ja tapahtumat ovat tänään tietysti erilaisia, mutta historian tuntemuksen tarve ei Euroopassa ole kadonnut mihinkään -- päinvastoin. Ei tarvitse mennä antiikkiin saakka, monet ovat näyttäneet unohtaneen lähihistoriankin tapahtumat. Setälä toi esseessään esille sen, että antiikin kulttuurien erikoistuntijoita tarvitaan:

Maassamme on kysyntää eurooppalaiseen kulttuuriperinteeseen perehtyneille henkilöille. Toivottavasti Europpa ei tunnista suomalaista "yksiulotteiseksi" ihmiseksi.

 Nyt ymmärrän, että Eurooppaan kuuluminen ja eurooppalainen identiteetti eivät olleet silloin vielä itsestäänselvyyksiä, mutta viiden vuoden asuminen ja opiskelu Saksassa olivat jo tehneet minusta henkisesti eurooppalaisen.  Silloin ajattelin, että eurooppalaisuus merkitsee kielitaitoisuutta, sivistyneisyyttä ja myös monikulttuurisuutta. Kreikan ekskursiollakin oli opiskelijoita monesta maasta ja Italiassa olin ollut arkeologisilla kaivauksilla, joissa oli varsinainen kielten ja kansallisuuksien kirjo. Fregellae-niminen roomalaiskaupunki Lazion maakunnassa oli paikka, jossa opin, että Espanjassa (jossa en vieläkään ole kertaakaan käynyt) on alue, Katalonia, jossa puhutaan katalaania. Suomalaisena en kuitenkaan ollut vielä muodollisesti eurooppalainen: joka ainut vuosi jouduin viettämään yhden aamupäivän paikallisessa maahanmuuttovirastossa, istumaan samassa käytävässä turkkilaisten, jugoslaavien, markokkolaisten ja niinedelleen kanssa jonottamassa samojen virkamiesten puheille anomaan oleskelulupaa ja työlupaa passiini.

Vuonna 1991 myös oman elämäni suunta kääntyi, vaikka en itse ollutkaan siitä tietoinen. Liuskoissa ei ole vielä merkkejä siitä, mitä tapahtuisi kun seuraavana vuonna valmistuisin maisteriksi. En jäänyt Eurooppaan, palasin takaisin Suomeen ja aloitin assyriologian jatko-opinnot. Assyriologiakin on eurooppalainen tiede.

Setälän artikkelissa oli myös seuraava toteamus:

Antiikin myytit edustavat nykypäivän kestävää kehitystä. Aristoteles sanoi, että mitä enemmän aikaa annan itselleni sitä kiintyneempi olen myytteihin. Myytti, joka pyrkii ymmärtämään todellisuutta, on reaktio teknologian ajan keinotekoiselle ja jatkuvasti muuttuvalle tiedolle, ja se selittää myös antiikin draaman suosion. Tutkijat ovatkin todenneet, että antiikin traditiossa myytit ovat nyt kiinnostavampia kuin esimerkiksi poliittiset aatteet.

Olen nyt päättänyt ottaa matkalle mukaan pari viikkoa sitten ilmestyneen Paavo Castrénin Antiikin Myytit (Otava 2017). Testaan kirjan vaikutusta autenttisissa maisemissa. Postaan jossain vaiheessa matkan jälkeen.

Alakastin kosto: Jouni Ranta/Marko Erola, Vilpitön mieli. Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta

Assyriologin lapsuudenkodin seinillä ei ollut juuri tauluja. Tämä johtui muutamasta syystä. Suurperheen talous oli tiukka, taidehankinnat olivat luksusta. Suurin osa seinistä oli vuorattu kirjahyllyillä, tutkijaisä rakasti kirjoja myös fyysisinä esineinä. Edelleen vanhempani eivät olleet kiinnostuneita kuvataiteista ja tai oman elinympäristönsä esteettisestä muokkaamisesta niin paljon, että olisivat tahtoneet tehdä "oikeita" hankintoja. Museoissa taidetta kyllä ihailtiin ja muutamia tauluja oli seinillä (Ruokokoskea ja Visuria), mutta siinä kaikki.

Minulla itselläni puolestaan on hieman kahtiajakoinen suhde taiteeseen. Rakastan taidetta ja minulla on intohimoinen keräilijän luonto, suhteestani keräämiseen kerroinkin jo jotain postatessani de Waalin kirjasta Jänis jolla on meripihkan väriset silmät. Omassa kodissani on jonkin verran taidetta, mutta vain harvan teoksen olen itse hankkinut -- appivanhempien keräily läikähti myös heidän lastensa koteihin ja paljon on muualta lahjaksi saatua. Tauluista enemmistö ei ole esillä, minkä häpeäkseni tunnustan. Gallerioissa ja näyttelyissä käydessäni haaveilen, että saisin kotiini esille jotain sellaista, mistä itse todella pidän. Yleisellä tasolla minua kiehtoo valtavasti keräilyn psykologia -- ihmiset jotka keräilevät, mitä tahansa, ovat kuulemma onnellisia ihmisiä. Toisaalla on esimerkkejä siitä, että taiteen keräämiseen voi huumaantua ja siitä voi tulla pakkomielle. Silkkaa mielenkiintoa ja harrastuneisuuttani siis seuraan erilaisia ilmiöitä, esimerkiksi traagista Cornelius Gurlittin (1932-2014) tapausta ja nyt näitä suomalaisten omia väärennösvyyhtejä. Pyysin kappaleen Jouni Rannan ja Marko Erolan kirjaa Vilpitön mieli. Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta (Tammi 2017) kustantajalta heti julkaisun ja Helsingin Sanomien jutun jälkeen. Olin utelias lukemaan miten entinen taidekauppias käsittelee aihetta.

Vilpitön mieli on paljastuskirja. Sanan varsinaisessa merkityksessä. Kirjassa kerrotaan miten Ranta myi väärennettyjä maalauksia miljoonien (sekä markkojen että eurojen) edestä "Taitelijaksi" nimittämänsä väärentäjän käsistä edelleen muille taidekauppiaille ja suoraan keräilijöille. Kirjassa kerrotaan, miten Ateneumin Taidemuseo arvioi ja todisti aidoiksi monia väärennöksiä. Kirjassa kerrotaan miten arvostetut ja hyvämaineiset huutokauppakamarit myivät "epävarmoiksi" (= taidekauppapiirien nimitys varmasti väärennetyille töille) tietämiään teoksia eteenpäin asiantuntijuudensa auktoriteetilla. Kaikki osalliset piiloutuivat termin "vilpitön mieli" taakse. Kirjan sanoma on vahva: suomalaisten kotien seinät on täytetty väärennetyllä taiteella, jolla ei ole mitään rahallista arvoa. Paitsi jos väärennös on niin hyvä, että sitä ei vuosikymmenien päästäkään kyetä todistamaan väärennökseksi. Miltei kaikkien muiden "yhteistyökumppanien" nimet Ranta myöskin paljastaa, paitsi "Taiteilijan", joka kirjan kirjoittamisvaiheessa oli tosin jo jäänyt teoistaan kiinni. Helmikuun kuukausiliitteessä "Taiteilija" eli lempääläinen hitsari Veli Seppä kertoo sitten oman versionsa urastaan taideväärentäjänä Anu Nousiaisen kirjoittamassa jutussa.

Rannan Vilpitön mieli on tärkeä ja tarpeellinen kirja, koska se tuo hyvin esille ne mekanismit, joilla väärennettyä taidetta kulkeutui taidemarkkinoille. Kirjoittajan motiivina on kertoa tarinansa antaakseni taiteen ystäville käsityksen siitä, miten taidemaailma on toiminut ja toimii (s. 15). Rannan mukaan taidekaupan yrittäjät ovat vastuuttomia ja vastuuttomuuden takana on ainoastaan ahneus, halu ansaita (helppoa) rahaa myymällä väärennöksiä hyväuskoisille asiakkaille. Kirjaan on liitetty kuvia maalauksista, jotka varmasti ovat Veli Sepän käsialaa, sekä Rannan laatima lista niistä väärennöksistä, jotka hän muistaa kaupanneensa. Listan pohjalta taidetta omistavat henkilöt voivat nyt tarkkailla omilla seinillään riippuvaa kokoelmaa ja miettiä hiljaa itsekseen mistä ja milloin taulut on hankittu.

Vilpitön mieli on kuitenkin paljon muutakin kuin ainoastaan paljastuskirja taideväärennöksistä ja taidekaupan mädäntyneisyydestä. Jo ensi sivuilta lähtien Rannan oma, suorastaan valtava ego pursuaa esiin. Rannalla on suunnaton halu kertoa OMA tarinansa, peilata ja analysoida sitä miksi hän päätyi taidekauppiaaksi ja sitä kautta myös rikolliseksi. Hän aloittaa lapsuudesta, missä kaikkien ihmisten syvimmät ja kipeimmät kompleksit ja traumat piilevät. Työläisvanhemmat eivät arvostaneet, kannustaneet tai noteeranneet. Koulumatkalla kommunistien pojan ei sopinut edes puhua Finlaysonin johtajien lapsille... (s. 17). Ranta olisi halunnut pelata tennistä johtajien lapsien kanssa, oma isä kuitenkin kielsi. Kun tavallinen työ ei maistunut ja Ranta kaipasi elämäänsä enemmän materiaalista hyvää ja enemmän jännitystä, alkoi hän ensin tienata elantoaan "korttipeliammattilaisena" päätyen sitten taidekauppiaaksi. Hänen mielestään taide oli hienoa. Minulle on ollut kaksi paikkaa, joista tulee yhtä hieno olo: kasino ja taidemuseo. Molemmat antavat väristyksen, melkein kuin orgasmin (s. 32). Ranta huumaantuu kun hän pääsee hienoihin piireihin (s. 48) eikä tunne omantunnontuskia vaikka myykin näille ihmisille väärennöksiä. Olin niin täynnä mielihyvähormoneja ettei moraaliselle itsetutkiskelulle ollut tilaa (s. 48-49). Tässä vaiheessa teksti saa minut oikeasti häkeltymään -- huomaako Ranta itse ollenkaan, minkälaisen vaikutelman hän antaa itsestään ja onko vaikutelma se, mihin hän itse pyrkii? Onko kirjoitusapuna toimineen Marko Erolan ansiota, että loppupuolella eräänlaisessa elämän loppuanalyysissä Ranta oivallisesti pääsee asian ytimeen? Kun aloin myydä tauluja hienoille ihmisille, tunsin itseni heidän veroisekseen, ehkä jopa karvan verran paremmaksi. Opiskelin jonkun taiteilijan historiaa minuutissa ja menin näyttämään taulua. Pääsin samaan sivistyneeseen näytelmään rikkaiden kanssa, johtamaan hienoa toimitusta. Puhuin heidän kieltään. Leikin heidän leluillaan. Pääsin pelaamaan tennistä niiden Finlaysonin herrojan penskojen kanssa (s. 145). Tämä tiivistää erinomaisesti sen mistä kulmasta Ranta maailmaansa katsoo. Hän niputtaa yhteen hienot, sivistyneet ja rikkaat...

Arvostan Rannan tapaa tilittää tapahtumia suoraan. Voi tietysti esittää kysymyksen, onko hänen tarinansa totuudenmukainen, mutta toisaalla hän antaa tekstissä monia sellaisia yksityiskohtia, joita on mahdollista tarkastaa. En puolestaan lainkaan arvosta hänen tapaansa kritisoida kärkevään tapaan kaikkia "yhteistyökumppaneitaan", erityisesti huutokauppojen ammattilaisia. Korkeakouluissa ja kentällä hankittu tietous ja asiantuntijuus ei hänen mielestään ole mitään: Pauliina Laitinen-Littorin on kaunis ja itsevarma, mutta median hänen kutreilleen sovittama kruunu ei sovi hänelle yhtään. Taideasiantuntijaksi ei tulla kirjoja lukemalla. Jos oikea ihminen veisi Laitinen-Littorinille väärennöksen, hän ottaisi sen varmasti (s. 127). Kaikki muut kirjan henkilöt ovat siis moraaliltaan arveluttavia, huonoja asiantuntijoita ja haluavat tehdä taiteella ja/tai taideväärennöksillä vain rahaa. Ranta itse halusi itselleen paremman elämän, mutta unohti samalla, että enemmistö suomalaisista maksoi samaan aikaan kiltisti verot tuloistaan, eivät syyllistyneet laittomuuksiin ja kannattelivat yhteiskuntaamme pystyssä. Ranta ei oman kertomansa mukaan itse juurikaan osallistunut sen terveydenhuoltojärjestelmän ja vankeinhoitolaitoksen ylläpitoon, joka ensin paransi vakavasti sairaan kuntoon ja sen jälkeen piti häntä vankeusrangaistuksen ajan täysihoidossa. Uskon, että katkeruuden kitkerä lemu yltää kirjan sivujen riveiltä myös muiden lukijoiden neniin. Tosin en tunne Rantaa kohtaan muuta kuin sääliä. Hän on näitä traagisia hahmoja, jotka ovat koko elämänsä janonneet muiden huomiota ja arvostusta, mutta tavoitelleet niitä kenties väärin keinoin (ihmiset tykkäsivät enemmän rahoistani kuin minusta s. 28). Jossain vaiheessa Rantakin oppii sen, että raha ei ole rakkautta (s. 31).

No, mitä tästä kirjasta jäi käteen? Tosielämän tarinat ovat usein tarua ihmeellisempiä ja siksi suosittelen Vilpitöntä mieltä kaikille taiteesta kiinnostuneille. Ristiriitaisia tunteita herätti Rannan tapa kertoa elämästään sosiaalisena pyrkyrinä, joka haukkuu ja halveksii sitä "yläluokkaa" johon itse ei kuulu, mutta johon haluaisi kuulua. Erityisen kiehtova on rahaan, mersuihin ja ulkomaanmatkoihin addiktoitunut kouluttamaton mies, joka sitten kuitenkin rakastui myös taiteeseen (jokin taiteessa puhutteli vastaansanomattomasti... oli hienoa myydä taidetta... luin yökaudet taidekirjoja... tauluista on puhuttava intohimoisesti s. 31 & 45) ja havannoi asiakkaissaan intohimon taiteeseen: Talousasioissa tarkka ihminenkin lipsuu, kun taide menee ihon alle. Taide vie mennessään sen, ken sille antautuu. Eloranta antautui (s. 131). Tarua ihmeellisempi on myös Veli Sepän, tarinan taiteilijan elämä. Ranta kertoo Sepän muotoilleen tuntonsa näin: On paljon hienompaa, kun huutokaupassa myydään minun Järnefeltini kuin minun oma työni. Silloin olen todistetusti vähintään yhtä hyvä kuin Järnefelt (s. 56). Sekä väärentäjän että kauppiaan motto kiteytyy hienosti Anu Nousiaisen jo 2013 kirjoittaman lehtijutun otsikossa: Alakastimiehet kostaa rikkaille, saa siitä tyydytystä. Kirjan opetuksena on varmasti se, ettei taidetta kannata koskaan hankkia ainoastaan sijoitusmielessä. Osta taulu, josta pidät ja nauti taiteesta kodissasi. 

Tarina taideväärennöksistä on herkullinen, siinä on ainesta romaaniin ja/tai elokuvaan. Mieleeni muistui Donna Tarttin Tikli. Taideteokset, joilla on hyvä tarina, esineen oma biografia, ovat taidemarkkinoilla usein arvokkaampia kuin sellaiset, joihin ei liity mitään salaperäistä tai dramaattista.  Ja joistain väärennöksistäkin on tullut haluttuja keräilykohteita. Näin lopuksi voi esittää kysymyksen siitä, tuleeko Veli Sepän taiteellisesta tuotannosta tulevaisuudessa "oikeaa taidetta" sellaista, jota halutaan ostaa nimenomaan sen vuoksi, että ne on taidokkaasti tehty? 

Humanismille ja Aleppolle!

Assyriologi on luonnollisesti humanisti, mutta huumaavaa humanismia on viime viikkoina ollut hieman tavallista enemmän ja erilaisista vinkkeleistä. Ensinnäkin humanistiäiti luki Helsingin Sanomista, että koulupoikien koulumenestykseen vaikuttaa vanhempien koulutus ja lapsen arvio kirjojen määrästä kotona. Filosofian tohtori, dosentti  & tsundoku voi siis tuntea olevansa oikeilla raiteilla kasvattaessaan kahta matemaattis-luonnotieteellisillä painotusluokilla opiskelevaa poikaansa :). Kun pyysin heitä arvioimaan kotonamme olevien kirjojen määrää, vastaus oli: paljon... joka paikassa... liikaa!

Kuluneen viikon maanantaina olin puolestaan kirjajulkkareissa -- Tuomas Heikkilä ja Ilkka Niiniluoto julkaisivat jo jonkin aikaa tekeillä olleen "taisteluhuudon"  Humanistisen tutkimuksen arvo (2016, pdf ladattavissa ilmaiseksi kyseisestä linkistä). Kirjassa ammutaan alas kuusi humanistiseen tutkimukseen liitettyä myyttiä ja annetaan samalla uusia avaimia sekä suomalaiselle yhteiskunnalle että humanisteille itselleen.

Tilaisuutta kunnioitti läsnäolollaan ja puheenvuorollaan myös Björn Wahlroos. Hän oli sitä mieltä, että esim. Aalto-yliopistoon pitäisi saada paljon enemmän yleisiä humanistisia opintoja (suuren maailman malliin), ja että ilman humanismia ei voi tehdä edes bisnestä. Tämä oli tietysti ilahduttavaa kuulla Wahlroosin suusta -- siitä huolimatta, että hän ei ole ihan oikein ymmärtänyt suomalaisen koulutusjärjestelmän eroja esim. amerikkalaiseen verrattuna. Suomessa jo ylioppilastutkinnon suorittaneella on ainakin tähän päivään saakka ollut paljon vankempi yleissivistyksellinen, etenkin humanistinen tietous, jota ei ole sitten enää korkeakoulutasolla ole ollut tarvetta niin paljon paikkailla erilaisilla "liberal arts" -opinnoilla. Silti humanistista yleissivistystä ei voi olla liikaa ja ennen kaikkea olennaista olisi myös muilla aloilla vaikuttavien säilyttää tietty harrastuneisuus, elinikäinen oppimininen.

Tilaisuudessa kuultiin myös muita tärkeitä ylistysksiä humanismille, ikkunalaudalta esitettyinä. Huikein elämys oli ehdottomasti Anna-Riikka Carlsonin puhe, jonka hän myöhemmin samana iltana julkaisi muistiinpanona. Taidokkuudellaan yksi humanistinainen hakkasi kyllä kaikki suunsa avanneet miehet.

Perjantaina vietettiin Helsingin yliopistolla vuorostaan yhden suuren humanistin läksiäisiä. Humanistisen tiedekunnan dekaani Arto Mustajoki piti älykkään ja lämpimän läksiäisluennon, jossa tuli erinomaisesti esille se, kuinka tärkeää kommunikointi on ja kuinka keskinäisen ymmärryksen lisääminen voi jopa pelastaa maailman. Tästä aiheesta olennaista infoa Helsingin yliopiston tutkimusrymän kotisivulla.

Samanaikaisesti kaiken humanismihypetyksen kanssa Aleppo ja etenkin sen asukkaat ovat jälleen kokeneet kovia. Ajatukseni ovat jatkuvasti Aleppossa ja aleppolaisten luona, ahdistukseni on syventynyt entisestään. Perjantaina sain Kansalliskirjastosta lainattua Ross Burnsin uuden ja erittäin tervetulleen kirjan: Aleppo. A History (Routledge 2017). Olen syvän kiitollinen yliopiston kirjastolaitokselle, että tällaisia teoksia yhä hankitaan, vaikka moniin muihin kirjoihin ei näytäkään enää olevan varaa. Tämä on ensimmäinen teos, jossa Aleppon historiaa käsitellään yksissä kansissa alkuajoista nykypäivään asti ja jossa kaupungin rakennuksilla on keskeinen rooli. Eilen illalla ehdin aloittaa enkä päässyt esipuhetta pidemmälle ennen kuin kyyneleet jo valuivat. Burns kirjoittaa:

No city has ever deserved the fate Aleppo is experiencing now; least of all Aleppo.

Keräilijän sielu ja esinebiografiat: Edmund de Waal, The Hare with Amber Eyes

Nyt assyriologia hieman naurattaa -- kun postauksen kasaaminen kestää ylenpalttisen kauan. Kun kirja, ja sen antamat ajatukset sysäävät tutkimaan ja etsimään yhä syvemmälle ja postaukseen haluaisi liittää liikaa tavaraa. Näin on nyt käynyt kun olen uudemman kerran lukenut Edmund de Waalin kirjaa The Hare with Amber Eyes. A Hidden Heritance (Chatto & Windus 2010), saatavilla myös Virpi Vainikaisen suomennoksena Jänis jolla on meripihkanväriset silmät (Schildts&Söderströms 2013). Tästä lupasin jo viikkoja sitten kirjoittaa enemmän, mutta tehtävä on osoittautunut hieman hankalaksi. Tämän kirjan koukkuihin voi oikeasti jäädä niin kiinni, ettei sitten ehtisi tehdä mitään muuta...

Olin jo viime viikon lopussa kovasti aikeissa kirjoittaa. Aamupäivällä istuin kirjoituspöytäni ääreen aloittaakseni kun mietteeni harhailivat pieniin keräiltäviin esineisiin -- kirjan aihe, netsuket, ovat pienoisveistoksia, joilla on alunperin ollut funtionaalinenkin tarkoitus kiinnikkeinä, mutta ajan kuluessa niiden tarkoitus ainakin osittain muuttui ja iso osa niistä päätyi isompiin tai pienempiin kokoelmiin, kaappeihin, lipastoihin ja lasivitriineihin. Ihminen on siitä erikoinen, että jo ammoisista ajoista lähtien valmistanut pieniä ihmishahmoa tai eläimiä esittäviä figuriineja, joita aikaisemmin pidettiin usein uskonnollisina esineinä, mutta joiden merkityksestä nykytutkimuksessa keskustellaan kiivaasti. Mikä saa ihmisen ensinnäkin valmistamaan tällaisia ja toisekseen keräämään niitä?

Ja pakostakin netsuket sitten assosioituivat päässäni siihen kirjahyllyn yhden tason nurkkaukseen, joka minulla oli lapsuudenkodissa käytössäni ja mihin, niinkuin varmasti miljoonat muut pienet tytöt, aloin kerätä pieniä savisia tai posliinisia juttuja, hieman myöhemmin kansallispukunukkeja ja sen sellaista. Ja sitten muistan sen pienen posliinisen kissan, jonka aikoinaan jostain/joltain sain, ensimmäinen kokoelmassani, jo silloin "käytetty", häntänsä ja silmänsä menettänyt. Tussilla annoin takaisin silmät, häntää oli vaikeampi rekonstruioida. Missäköhän se mahtoi olla? Kirjoittamisen sijasta lähdin varastohuoneeseen kaivamaan lipastojen laatikoita, etsimään tuota kissaa, josta tiesin, etten ole sitä heittänyt pois vaikka kodissani ei olekaan tällä hetkellä yhtään koriste-esinehyllyä. Koko päivä siinä sitten meni, kaikki se aika, jonka olin suunnitellut kirjoittavani. Kissa löytyi lopulta, kun olin käynyt lävitse kaikenlaiset muuta menneisyyden parafernaaliaa sisältävät laatikot, rasiat, löytänyt runsaasti sellaista, jota ei jollain tasolla enää edes muistanut omistavani, mutta jotka silmäni edessä herättivät tuhansia pieniä muistoja. Ja tunnelmia, tunteita.

Itse asiassa netsuket eivät minua esineinä kauheasti kiinnosta ja vaikka olin lukenut de Waalin kirjasta useamman kirjabloggarin innostuneen ja hurmioituneen postauksen (ks. esim. Leena Lumi, Sara, Leena/Donna mobile) suhtauduin siihen vielä ostohetkelläkin varauksellisesti. Miten voi kirjalla olla noin kitschinen nimi, ajattelin, mutta kun englanninkielinen pokkaripainos nyt sitten noine meripihkasilmäjäniksineen tuijotti minua kaupan hyllyssä niin päätin antaa sille mahdollisuuden. Eihän sitä olisi pakko lukea loppuun jos se osoittautuisikin ihan kauheaksi...

Edmund de Waal on keraamikko, joka (niinkuin on jo varmaankin tuhansia ja tuhansia kertoja kerrottu) perii isosedältään 264 netsukea. Nuo esineet, joita hän on jo aikaisemmin Japanissa opiskellessan isosetänsä Iggien luona hypistellyt, alkavat puhutella perijää. Syntyy kiinnostus kertoa kokoelman tarina, kirjoittaa myös arkeologian metodina tunnettu esinebiografia (engl. object biography).  

When I am back in London I put one of these netsuke in my pocket for a day and carry it around.

...

I realize how much I care about how this hard-and-soft, losable object has survived. I need to find a way of unravelling its story. Owing this netsuke -- inheriting them all -- means I have been handed a responsibility to them and to the people who have owned them. (s. 12-13).

Esine ei ole "vain esine" vaan toimija, esineellä on vuorovaikutussuhde sekä valmistajaansa että ympäristöönsä ja tutkimalla esineen elinkaarta, kuka valmisti ja missä, kuka käytti ja missä, miten esine on kulkeutunut kenties vuosituhansien ja eri paikkojen kautta meille voimme yksittäisten esineiden kautta saada selville eri aikakausien talous- ja merkityshistoriaa.  De Waal ei tosin mielestäni missään kerro (havaitseeko itse?) kirjoittavansa esinebiografiaa, kenties myös siitä syystä, että vaikka netsuket ja lukuisat muut Ephrussin suvun esineet näyttelevät merkittävää osaa kirjassa, nousevat kokoelman omistaneet ihmiset kuitenkin päähenkilöiksi. Hänelle tarina alkaa enemmän tai vähemmän 1870-luvun Pariisista, vaikka Ephrussien varhaisempia vaiheita Odessassa valotetaan myös hieman.

De Waalin metodi on käydä kaikissa paikoissa, joissa tietää netsukeja säilytetyn. Sen lisäksi hän on tehnyt valtavan määrän luku- ja arkistotyöskentelyä (tosin oma isänsä assistenttinaan) ja yrittänyt saada mahdollisimman paljon selville niistä sukulaisistaan ja heidän elämästään, jotka ovat omistaneet, pidelleet käsissään netsukeja. Ensin voisi kuvitella, että näin mahtavan, aikanaan mittaamattoman rikkaan pankkiirisuvun arkistot olisivat muutamassa yksityis- ja/tai kansallisarkistoissa siististi mappeihin koottuina, mutta koska kyseessä on juutalaisperhe, suurin osa omaisuudesta, etenkin valtavat taidekokoelmat, kirjastot ja paperidokumentit, menetettiin viimeistään toisen maailmansodan aikana. Paitsi nämä netsuket siis, jotka uskollinen palvelija Wienissä salakuljetti essunsa taskussa & kätki patjaansa. De Waal ei kuitenkaan millään tavalla sure menetettyä materiaa: esim. ne maalaukset, jotka sodan jälkeen palautettiin, myytiin ja rahat jaettiin perillisten kesken. Rahoilla maksettiin lasten kouluja ja muuta tarpeellista. Esinekokoelman ja sukututkimuksen kautta de Waal tekee samalla matkan omaan itseensä, näin käy väistämättä kaikille, jotka perheensä tarinoita alkavat kaivella.

De Waal kirjoittaa oikeutetusti pitkän pätkän netsuke-kokoelman ensimmäisestä omistajasta, Charles Ephrussista (1849-1905). Charles oli keräilijä, mutta netsuket hän ilmeisesti osti yhtenä kokoelmana eikä myöhemminkään kartuttanut sitä. Niitä säilytetään vitriinissä mutta niiden kokemiseen kuuluu olennaisena osana hypistely:

But the vitrine -- as opposed to the museum's case -- is for opening. And that opening glass door and the moment of looking, then choosing, and then reaching in and then picking up is a moment of seduction, an encounter between a hand and an object that is electric (s. 66).

Minua viehätti erityisesti de Waalin kuvaus Charlesin ja hänen rakastajattarensa yhteisestä keräilyharrastuksesta  ja siitä, miten rakastavaiset asettavat yhdessä näytteille esineitään:

It is a discreetly sensual act of disclosure, showing their pieces together in public. And assembling these lacquers also records their assignations: the collection records their love-affair, their own secret history of touch (s. 54).

Charlesista voisi kirjoittaa enemmän, hänen kirjansa Albert Düreristä, suhteensa moniin impressionisti-maalareihin, esiintyminen heidän maalauksissaan, sekä erityisesti Marcel Proustin (1871-1922) Kadonnutta aikaa etsimässä, missä hänet on muokattu romaanihenkilö Swannin muotoon. Kaikki todella kiehtovaa ja inspiroivaa. Nyt on korkea aika alkaa lukea Proustia. Heti syyskuisen matkan jälkeen. Ja sitten aion etsiä tuon Rainer Maria Rilken (1875-1926) lauseen/värssyn "a vibrating stillness like that in a vitrine" alkuperäiskielellä saksaksi (vielä en sitä onnistunut löytämään, en tiedä mistä de Waal on sen repäissyt). Du mußt Dein leben ändern -- de Waalin isoäiti, kirjeenvaihdossa Rilken kanssa, taisi nuorena naisena olla yhtä hulluna tuohon kreikkalaista patsastorsosta innoituksen saaneeseen runoon, joka päättyy kehoitukseen muuttaa elämänsä. Elisabet hankkii itselleen koulutuksen!

Netsuket ja muut Ephrussien keräämät esineet jätti minut vakavasti pohtimaan keräilyä harrastuksena ja elämäntapana. Sanotaan, että keräilijät ovat onnellisia ihmisiä. Aloin kyselemään itseltäni: olenko keräilijä? Lapsena keräsin kiiltokuvia ja postimerkkejä, nykyään kirjojen haaliminen on oletettavasti jonkinlaista keräilyä. Vaatehuoneessa on lukemattomien kenkäparien kokoelma, jota en tosin vuosiin ole enää kartuttanut (enkä koskaan ota niitä esille laatikoista, ihaile niitä). Sekä jokapäiväiseen tavaraan että taide-esineisiin minulla on omituisen kiihkoton asenne (kirjoja lukuunottamatta): ihailen ja rakastankin monia esineitä, jotka ovat mielestäni kauniita tai muutoin mielenkiintoisia, mutta minulla ei ole mitään tarvetta omistaa niitä. Miksi ei? Kenties siksi, että olen äärimmäinen keräilyihminen, joka on tehnyt keräilystä itselleen ammatin. Esinetutkijana minulle riittää, että esineet ovat olemassa, museoissa tai jossain muualla. Kerään monia esineitä virtuaalisesti, laatimalla niistä katalogeja. Löytäessäni uuden patsasfragmentin luettelooni olen varmasti yhtä onnellinen kuin se, joka löytää ja hankkii uuden ihanan esineen kotiinsa.

Keräilijän sieluun kurkistaminen tuli myös heinäkuussa ajankohtaiseksi. Anoppini oli keräilijä ja hänen lapsensa joutuvat nyt pohtimaan mitä kokoelmille tapahtuu. Hänellä oli kaksi omaa lasivitriiniä ja yritin toisen vitriinin osalta päästä käsitykseen, milloin mitäkin on hankittu. Miksi juuri tämä eikä kenties tuota esinettä, joka on ollut samassa näyttelyluettelossa tai huutokaupassa tarjolla.

Kiinalaisten posliinien osalta anoppini otti selvää, kävi kursseja ja osti kirjallisuutta. Alkoi hieman hahmottua se, että hänen mielestään kokoelmassa piti olla edustavia eksemplaareja eri aikakausilta. Toisinaan niitä yhdessä ihailimme, mutta ei hän kovin paljoa intoutunut paljastamaan: miksi juuri tuo eikä joku toinen? Tämä jäi nyt hieman vaivaamaan...

Nyt tuntuu jo siltä, että tässä postauksessa on liikaa tavaraa. Lopetan vahvaan suositukseen: de Waalin tapa kertoa on viehättävä ja tästä kirjasta voi nauttia usammankin lukukerran verran. Saatan vielä palata jossain postauksessa tähän, on todennäköistä, että jostain muualla lukemani asia yhdistyy johonkin, mistä meripihkasilmäjänis kertoo.

Ihan viimeiseksi minun täytyy kuitenkin ihmetellä sitä, että de Waalin kirja, joka on saanut Costa-palkinnon biografia-luokassa ja joka kyllä suomalaisellakin kustantajalla on luokiteltu tietokirjaksi, on Helsingin Sanomissa aikoinaan arvioitu romaanina Suvi Aholan toimesta. Vai oliko arvion otsikko jonkun toisen laatima? Ahola kun ei lainkaan puutu kirjan genreen tai rakenteeseen. Tietokirjaksi de Waal tietysti spekuloi runsaasti, täyttää tietoaukkoja omalla fantasiallaan, mutta osoittaa suhteellisen tarkasti sen, milloin arveluille ei ole olemassa minkäänlaista faktapohjaa.