Nuntii Latini ja Suomen Itämainen Seura 100 v.

Kaikenlaista ihmeellistä ja outoa on tapahtunut parin viime viikon aikana. Runsas viikko sitten YLE ilmoitti lopettavansa yhden PR-arvoltaan tärkeimmän radio-ohjelman eli latinankieliset uutiset Nuntii Latini. Uutisia latinaksi on kuunneltu ympäri palloamme ja se on yhdistänyt Suomen Euroopan ja muun maailman kanssa. Ja todella vähällä rahalla ja/tai lähetysaikapanostuksella. Jos Nuntii Latini vaikenee, käpertyy satavuotias Suomi askelen kohti pimeyttä. Viikolla tapahtui sekin ihme, että linkkasin somessa ulkoministerimme plokin, koska siellä ihmeteltiin samaa ymmärtämätöntä päätöstä. Lisäksi ainakin Maijastina Kahlos on nostanut asian esille omassa omassa blogissaan. 

Ilmoitusaamuna vaihdoin parit s-postit YLEn Timo Järven kanssa, ts hän vastasi viestiini, jonka olin lähettänyt usealle johtohenkilölle. Kysymys ei kuulemma ole rahasta (vaikka sitä on toisaalla vaikea uskoa). YLE haluaa uudistua, mutta on erikoista päätyä luopumaan jostain, joka maksaa todella vähän ja jolla on voinut ostaa niin runsaasti positiivista imagoa Suomelle. 

Miksi jotkut latinankieliset uutiset ovat assyriologin mielestä tärkeät säilyttää? Voisi luulla, että niillä ei olisi mitään väliä Lähi-idän muinaisuutta tutkivalle. Perheessämme puoliso on toki se, joka on lukenut latinaa jo koulussa ja osaa sitä paljon paremmin kuin minä, mutta pidin opiskeluaikoinani kovasti saksalaisyliopistossa klassillisen arkeologian opiskelijan "pakkolatinasta". Niin moni käsite ja sana pohjautuu myös suomalaisessa kulttuurissa latinan kieleen ja tieteen alalla se oli väitöskirjojenkin kielenä vallitseva hyvin pitkään. Suomen parhaat ja osaavimmat assyriologit ovat kaikki osanneet tai osaavat sekä latinaa että antiikin kreikkaa: Simo Parpolan 50-vuotissyntymäpäivillä 1993 klassikkoystävien onnittelupuheet olivat latinaksi ja päivänsankari vastasi samalla kielellä. Latinan ylläpitäminen on yksi pieni pisara sivistyskansan reseptissä. Latinankielisten uutisten säilyttämiseksi YLEllä kerätään allekirjoituksia adressiin täällä. Käykää ihmeessä allekirjoittamassa, toivottavasti saamme tällä vastalauseella estettyä ylen katastrofaalisen virheen. Eiväthän kustantajatkaan julkaise runoja sen vuoksi, että ne tuottaisivat paljon rahaa eikä edes sen takia, että niitä luettaisiin joka kodissa. Runoja julkaistaan ja latinankielisiä uutisia lähetetään, koska ne ovat kulttuuritekoja. Ja olennainen osa eurooppalaisuuttamme. 

Tällä viikolla on myös juhlittu Suomen Itämaisen Seuran 100-vuotisjuhlia. Merkittävää on se, että se on heti Suomen itsenäistyminen jälkeen perustettu tieteellinen seura ja edelleen edes jollain tavalla hengissä. Perustajahahmo Knut Tallqvist (1865-1949) oli suomalaisen assyriologikoulukunnan varsinainen perustaja ja toimi ansiokkaasti myös tieteenalojensa popularisoijana. Klaus Karttunen on juuri julkaissut seuran lyhyen historiikin, josta saatan postata jossain vaiheessa yksityiskohtaisemmin.

Seuran ydintoimintaan kuului aikoinaan julkaisujen lisäksi kuukausittaiset esitelmätilaisuudet, missä suomalaiset tutkijat ja toisinaan ulkomaiset luennoitsijat esittelivät sekä omaa tutkimustaan että myös maailmalla tehtyjä merkittäviä löytöjä. Tänä päivänä esitelmät ovat supistuneet olemattomiin -- osaksi varmasti sen vuoksi, että edes tutkijat eivät enää käy sivistämässä itseään esitelmillä. Esitelmätilaisuuksia pitäisi mainostaa niin ponnekkaasti, että siihen ei kellään oikein riitä enää osaaminen ja/tai energia. Vaikka toisaalla esimerkiksi Tieteen päivät Helsingin yliopistolla vetävätkin vielä suuret joukot mukaansa eli ehkä kysymys onkin siitä kuinka paljon seuran toimintaan halutaan panostaa. 

Outoa Itämaisen Seuran juhlaseminaarissa oli professori Hannu Juusolan pitämä esitelmä Keskustelu jota ei ollut: Orientalismi Suomessa. Pohjimmiltaan esitys oli koottu samoista aineksista kuin Juusolan artikkeli täällä. Juusola fanittaa itse kutakuinkin kritiikittömästi 1970-luvun lopussa ilmestynyttä Edward Saidin Orientalismi -teosta ja hän ihmetteli miksi suomalaiset orientalistit eivät ole ruoskineet itseään idän kulttuurien romantisoinnista, rasistisesta suhtautumisesta ja kolonialistisesta riistosta. Tilaisuuden tarkoitus oli, minun käsittääkseni, juhlia suomalaisen Lähi-idän tutkimuksen ja seuran kunniakasta vuosisataa. Seuran esinainen olisi voinut ehkä kertaalleen harkita kenet pyytää ensimmäiseksi puhujaksi tai sitten kukaan muu ei ollut halunnut tätä paikkaa lunastaa. Kukaan kuulijoista, läsnäolevina myös moni Juusolan omista opettajista ja Lähi-idän tutkimuksemme huippunimistä, ei varmasti odottanut mitään suurta hymistelyä ja/tai ylisanoja, mutta Juusolan ylimielinen ja negatiivinen asenne sekä kuolleiden että elävien tutkijoiden aikaansaannoksia kohtaan oli enemmän kuin erikoinen puheenvuoro Itämaisen Seuran juhlaseminaarissa. Juusolan yrittää englanninkielisessä artikkelissaan sentään antaa esimerkkejä suomalaisten tutkijoiden "orientalistisista" asenteista, mutta aika turhaan hän on saanut lukea läpi kaikki populaarimmat teokset löytääkseen edes muutaman. Esitelmässään hän ei edes vaivautunut esittämään näitä tapauksia -- ainoastaan Jaakko Hämeen-Anttilan Tuhannen ja yhden yön erotiikkaa (Otava 2011) ryöpytettiin enemmänkin. Suomessa Lähi-idän tutkimus on ollut kohdistunut suurelta osalta kieliin ja kun tehdään perusjulkaisuja, on hyvin vaikeaa syyllistyä orientalismiin ideologiana. Lisäksi kaikki tutkijat ovat oman aikansa lapsia, vaikka heitä yhdistääkin intohimo johonkin tutkimusaiheeseen. Kotoa saatu kasvatus ja ajan henki vaikuttavat paljon siihen, miten tutkija näkee tutkimuskohteensa ja miten hän siitä kirjoittaa. Oma isäni Jussi Aro (1928-1983) kasvoi 1930-luvun Lapualla missä esim. IKL jylläsi ja hänen äidillään oli kohtuullisia ennakkoluuloja juutalaisassyriologeja kohtaan, joiden oppilaaksi hän 1950-luvun alussa lähti Chicagoon. Hänen kirjallinen jäämistönsä paljastaa paljon siitä miten asenteet kaikkia ihmisiä, kansanryhmiä ja uskontoja kohtaan kehittyivät pikku hiljaa kohti humaania ymmärtämystä ihmisten ja kulttuurien tasa-arvoisuudesta. Tätä taustaa vasten ei ole ihmeellistä, että Saidin opus jätti hänet kutakuinkin välinpitämättömäksi ja toivon lähitulevaisuudessa saavani näitä taustoja valottavan Jussi Aron assyriologista uraa käsittelevän elämäkerran valmiiksi. Ei pidä siis ihmetellä miksi Suomessa keskustelu orientalismista on ollut vähäistä. Sille ei meidän kontekstissamme ole ollut suurta tarvetta. Olen pahoillani Juusolan puolesta -- hänellä näyttäisi jossain vaiheessa akateemista uraa tarttuneen kuristava pala kurkkuun, jota hän ei osaa rykäistä ulos. Toivottavasti hänellä on jokin merkittävä kansainvälinen julkaisu tulossa, joka nostaisi hänet ulkomaisen tuntemattomuuden suosta lähemmäksi edes kohtalaista tasoa. Ei tarttisi sitten enää huudella muiden tekemisiä ja ennen kaikkea tekemättä jättämisiä :). 

Ikäviin tunnelmiin en halua päättää tätä postaustani, koska näen nimenomaan innostuksen ja intohimon näitä kaikkia mielenkiintoisia lähi-itäläisiä ja välimerellisiä aiheita kohtaan yhtenä elämäni kantavista voimista. Münchenissä oli törkeän paljon kaikkea mielenkiintoista nähtävää. Esimerkiksi kuvan leijonat (Antikensammlung, jotka selvästi askeltavat myöhäisheettiläisten esikuviensa perässä. Seuraavaksi postaan  taas varmaan kirjoista ja taiteesta, tai eräästä mielenkiintoisesta matkakirjasta nimeltä Bukra.

YLEn uutisointia Kekkosen muinaismuistoista

Tänään YLEn nettisivuilla on mielenkiintoinen uutinen: Suomi kieltäytyy palauttamasta muinaisesineitä Irakiin. Jutussa kerrotaan kuinka Irakin Helsingin-suurlähetystö on lähettänyt Museovirastolle luovutuspyynnön kuudesta muinaisesineestä, jotka presidentti Urho Kekkonen sai 1977 lahjaksi irakilaisilta Amos Anderssonin museossa esillä olleen näyttelyn avajaisten yhteydessä.

Postasin aikaisemmin tässä kuussa siitä, miten YLE nappaa ulkomaisilta uutissivuilta sensaatiomaisia uutisia muinaisuudesta tuottamatta omaa sisältöä. Siksi olenkin assyriologina erityisen tyytyväinen siitä että nyt on tehty ihan oma juttu mielenkiintoisesta ja ajankohtaisesta aiheesta.

Museoviraston johtoryhmä on mielestäni tehnyt tällä hetkellä oikean ratkaisun olla palauttamatta kyseisiä esineitä. Niin kauan kun pyyntö ei tule Irakin hallitukselta virallisia kanavia pitkin, palautusta ei ole syytä suorittaa. Jutun teksti kuitenkin esittelee ratkaisun perustelut erikoisella tavalla. Epäselväksi jää, kenen painotuksia ne ovat.

Santtu Natri kirjoittaa: "Irakista ryöstettiin viime sotien (kursiivi minun) aikana runsaasti kulttuurihistoriallisesti arvokkaita muinaisesineitä". Hän jatkaa kertoen että YK oli Persianlahden sodan (kursiivi minun) jälkeen kehottanut muita maita palauttamaan irakilaisia taideaarteita takaisin kotimaahansa. Persianlahden sota käytiin vuonna 1991, mutta se ei (vielä) johtanut Irakilaisten muinaismuistojen tulvaan ulkomaisilla markkinoilla. Irakin silloinen presidentti Saddam Hussein kontrolloi tuolloin maansa muinaismuistoja ja arkeologisia kohteita diktaattorin ottein ja esim. ryöstökaivaukset olivat maassa suhteellisen harvinaisia.

Irakin sota alkoi puolestaan maaliskuussa 2003 ja kun amerikkalaiset joukot valtasivat Bagdadin huhtikuussa samana vuonna, he eivät suojanneet Bagdadin arkeologista museota (vaikka kansainvälisten sopimusten mukaan heillä olisi ollut velvollisuus näin tehdä) vaan sallivat museon esineiden tuhoamisen ja ryöstämisen. Tässä kohtaa YK/Unesco esitti vetoomuksia siitä, että varastetut ja maasta salakuljetetut esineet tulisi palauttaa. Irakin sodan jälkeen maahan ei ole saatu palautettua muinaismuistohallinnoinnin vakautta. Bagdadin museota on sodan jälkeen restauroitu amerikkalaisin ja eurooppalaisin varoin ja oma arvioni on, että Kansallismuseossa olevien esineiden "palautuspaikaksi" se olisi täysin turvallinen. Osa ryöstetystä materiaalista on palautettu museoon, mutta tuhannet esineet ovat silti kadonneet ja toiveet niiden takaisinsaannista ovat minimaaliset. Ryöstökaivaukset rauniokummuilla sen sijaan jatkuvat. Tätä taustaa vasten irakilaisten halu saada takaisin sellaisia muinaismuistoja, joita Saddam Husseinin hallinto vei diplomaattisina tuliaisina esim. valtion päämiehille, on täysin ymmärrettävä. Kansallismuseossa Kekkosen saamia lahjoja ei ole laitettu edes esille, mikä kuvastaa sitä, kuinka vähän arvoa niille täällä Suomessa annetaan. Jos ne eivät kerran ole edes esillä niin miksi niitä ei sitten yhtä hyvin voisi palauttaa Irakiin? Mutta kuten sanottu, palautuspyynnön olisi tultava viralliselta taholta -- on siis varmistuttava siitä, etteivät esineet joudu jossain kohtaa sittenkin muinaismuistomarkkinoille.

Toiseksi perusteluksi esitettiin se, että esineet eivät ole "ainutkertaisia". Muinaismuistojen "ainutkertaisuus" on monimutkainen pohdinnan aihe. On totta, että esimerkiksi nuolenpääkirjoituksella varustettuja savinauloja on säilynyt tuhansittain, mutta on otettava huomioon se, että ne ovat peräisin eri hallitsijoiden rakennuksista ja yhden savinaulan teksti voi olla toista savinaulaa harvinaisempi. Eli arvioidessamme Kansallismuseossa säilytettävän savinaulan "ainutkertaisuutta" olisi hyvä antaa tietoa siitä, kuinka monta samalla tekstillä varustettua savinaulaa maailman museoissa on olemassa ja kuinka monta samanlaista Bagdadin museossa on jäljellä. Onko savinaulan tekstiä edes julkaistu? Sitä ei YLEn juttu meille kerro.

Savinaula muinaismuistomarkkinoilla, kuvalähde: http://www.collector-antiquities.com/315/

Yhdeksi Kekkosen lahjaksi saamista esineistä mainitaan sumerilainen sylinterisinetti (henkilökohtaisesti käytän opetuksessa termiä "rullasinetti", saks. Rollsiegel, joka havainnollistaa sen, että sylinterinmuotoisen sinetin kuva rullataan pehmeään savitauluun tai muuhun pintaan). 

Sylinterisinetit ovat aina uniikkeja esineitä, siitä huolimatta, että niitä on niinikään säilynyt kymmeniä tuhansia ja muutamat niistä päätyivät 1800-luvulla eurooppalaisten naisten koruihin.

Lady Layard ja mesopotamialaisista rullasineteistä valmistettu kaulakoru. Kuvalähde: J. Marzahn/B. Salje, Wiedererstehendes Assur. 100 Jahre deutsche Ausgrabungen in Assyrien (2003) s. 159.

Loitsumaljasta puolestaan olisi prof. Hannu Juusola voinut antaa asiantuntijan lausunnon, hän kun on väitellyt juuri tällaisten loitsumaljojen teksteistä (H. Juusola, Linguistic Peculiarities in the Aramaic Magic Bowl Texts. Studia Orientalia 86, 1999).

Joitain muinaismuistoja on siis maailman museot pullollaan ja jopa Suomessa ollaan todettu se, että arkeologisen materiaalin varastointi on kallista ja ryhdytty pohtimaan kysymystä "pitääkö kaikki esineet säilyttää". Meillä suomalaisilla ei ole kuitenkaan oikeutta alkaa arvioimaan irakilaisten muinaismuistojen  "arvoa" tai "ainutkertaisuutta" ja tehdä sen perusteella johtopäätöksiä siitä, pitäisikö esineet niiden "arvon" perusteella palauttaa vai ei. Jos irakilaiset tahtovat esineet takaisin, heillä on siihen täysi oikeus, oli esineitä heillä sitten kymmenittäin, sadoittain tai tuhansittain ennestään.

Natrin jutun kuvitus oli hyvä -- eniten pidin tästä kuvasta, jossa professori Jussi Aro (1928-1983) esittelee näyttelyn esineitä Kekkoselle ja muille kutsuvieraille. Aron takana olen näkevinäni myös Irakin silloisen Helsingin suurlähettilään Saleh Mehdi Amashin. En ole vielä ehtinyt saamaan käsiini/ lukemaan Matti Tuovisen päiväkirjoja, joissa Aron ja Amashin välisiä konflikteja kuulemma myös käsitellään. Kesällä on toivottavasti aikaa perehtyä myös siihen.

Kuvalähde YLE/Amos Andersonin taidemuseon kuva-arkisto