Pala Palmyraa kirjamessuilta

Assyriologin kotiin kokoontui eilen perhettä, sukulaisia ja ystäviä, jälkijättöisille syntymäpäiväkutsuille. En toivonut lahjoja tai kukkia, vaan sitä, että vieraat muistaisivat syyrialaisia lapsia Aleppossa ja sen ympäristössä -- siellä missä hätä on tällä hetkellä suurin ja minne kansainvälisten avustusjärjestöjen apu ei valitettavasti yllä. Suomi Syyria Yhteisö RY Rami Adhamin johdolla vie lahjoitukset lyhentämättöminä ja suoraan perille. Tarjosimme vieraille syyrialaista ruokaa ja olen erittäin onnellinen kaikkien läsnäolijoiden suuresta anteliaisuudesta. Paremmin eivät olisi voineet minulle välittämistään ja ystävyyttään osoittaa. Siis kaunis kiitos kaikille mukana olleille! Tämä merkitsee minulle enemmän kuin osaan sanoin kuvata.

Siskolta sain kuitenkin villasukat lämmittämään kymän talven varalta. Näitä arvostan myös <3!

Tänään sunnuntaina olin sitten puolison kanssa kirjamessuilla, aikaisemmin emme kerenneet. Suurimman osa ajasta kiertelimme antikvaarisilla osastoilla, niillä on usein mielenkiintoisimmat kirjat ja rakastan penkoa juuri tällaisia kasoja, niistä voi löytyä mitä vaan...

Erityinen perversioni on muinaista taidetta käsittelevät kirjat, joissa teksti ei ole kummoinen, mutta kuvat viehättävät jostain syystä. Viiden euron hinnalla tällaiset lähtevät heti mukaan. Jossain niitä tulen sitten taas käyttämään, vaikken heti osaa sanoa missä, milloin tai miten!

Kaikkea ei voi, eikä aina haluakaan ottaa mukaansa. Silloin riittää kenties valokuva muistoksi, kuten tästä muotokuvasta, ilmeisesti joskus jonkun hyvin rakkaasta lemmikistä.

Kirjamessuilta löytyi myös palanen Palmyraa. Se oli ehdottomasti otettava mukaan, siitäkin huolimatta etten ollut aivan satavarma onko meillä tämä Göran Schildtin (1917-2009) kirja, ehkä suomeksi (Ikaroksen meri WSOY 1959). Venetsiasta alkanut purjehdus Välimerellä päättyy kirjassa Beirutin satamaan, mistä Schildtit jatkavat matkaansa maitse Libanon-vuorten yli Damaskokseen ja aina Palmyraan saakka. Kirjassa olevat valokuvat pysäyttävät minut ja saavat surun ja kaipauksen jälleen kerran nousemaan pintaan. Noita tornihautoja ei satelliittikuvien mukaan enää ole.

Schildtin kuvauksesta tihkuu se, miten vaikuttunut hän oli Palmyrasta. Baalbek on hieno, ja Damaskos myös, mutta hän kuvaa niitä vain muutaman lauseen verran, eftersom de helt förbleknade inför Palmyra (s. 200). Autiomaan rauniot tuovat paljon nähneelle ja kokeneelle Schildtille uudenlaista näkökulmaa:

Skall man dra någon lärdom ur allt detta -- och vad har våra erfarenheter annars för mening? -- var det en vink om värdet av att gå utanför sina gränser, av att assimilera der främmande. Här, där den romerska hellenismen smälte samman med ökenlandets kultur, skapades någonting som verkade befruktande både på der religiösa och det konstnärliga området (s. 208).

Syyriassa on monta kulmaa, jossa kulttuurit kohtasivat ja hedelmällisesti loivat jotain uutta ja ainutlaatuista. 

Mene ennen kuin on liian myöhäistä

Eilisaamuna HSn kulttuuritoimittaja Aino Frilander huvitti assyriologia lauantaiesseellä kulttuuriturismista. Frilander tunnustaa sortuneensa taideteosbongailuun ja kuluttavansa maapallon luonnonvaroja lentämällä kaupungista ja museosta toiseen vain sen takia, että voisi muutaman minuutin ajan "ihailla" esim. Michelangelon David -patsasta ja ottaa sen kanssa selfien. Mutta eivätkö japanilaismatkailijat lainkaan mieti aiheuttamaansa hiilijalanjälkeä! Lentää nyt noin kaukaa jonnekin Eurooppaan! Jutun hyvä pointti oli se, että meidän kaikkien tulisi miettiä matkustamisiamme ekologisista ja eettisistä näkökulmista. Huoli luonnon tuhoutumisesta tuntuu olevan kuitenkin Frilanderille toissijainen. Hän ennemminkin osoittaa ylimielisesti sormellaan ihmisiä, jotka viitsivät tuntikausia jonotella davidien ja monalisojen äärelle ja sitten käyvät vain näpsimässä kamerallaan kuvia todistusaineistoksi siitä, että tulipahan käytyä. Kun kaiken voi Frilanderin mukaan käydä nykyään netissä vilkaisemassa. Mielestäni taiteennälkäinen kansa, japanilaiset mukaanlukien, ei ansaitse tällaista syyllistämistä.

Lukiessani juttua mieleeni nousi välittömästi filosofi Georg Henrik von Wrightin (1916-2003) aikoinaan paljon kohua aiheuttanut essee Viimeisistä ajoista. Ajatusleikki (julkaistu mm. kokoomateoksessa Ihminen kulttuurin murroksessa, Otava 1995, 322-352). Siinä von Wright tuomitsee sekä yksityisautoilun että massaturismin vitsauksiksi. Aurinkokylvyt etelässä tai hiihtolomat alppiympäristössä eivät ole mitään, mitä ihminen tarvitsee -- vaikka ne ehkä ovat jotakin, josta monen on vaikea luopua (s. 329). Monen elitistiseksikin haukkuma filosofi siis olisi kieltänyt rantalomat ja laskettelun, mutta kulttuurimatkailu oli hänelle asia erikseen: esimerkiksi nuorena miehenä hän kiersi (tosin laivalla ja junalla, niinkuin Frilanderkin suosittelee) yhdessä ystävänsä Göran Schildtin (1917-2009) kanssa Italiaa ja nautti taiteesta vastaanottokyvyn rajoille saakka. Mitäköhän von Wright olisi tuuminut heistä, jotka asettavat museoselfiet aurinkorantojen edelle? Tai heistä, jotka harrastavat molempia ja kenties pelaavat vielä golfia päälle?

Humanistisia aloja opiskelleiden ja etenkin tutkijoiden on erittäin helppo tehdä se virhe, että ajattelee omien henkisten tarpeidensa tai elämystensä olevan parempia tai hienompia kuin massaturistien, jotka kulkevat oppaan perässä kuuntelematta opastusta ja ovat kiinnostuneempia museoiden krääsäkaupoista kuin itse nähtävyyksistä. Voiko olla mitään ärsyttävämpää kuin suuri ryhmä ihmisiä, jotka tukkivat näkyvyyden sinulta, joka "ymmärtää" teoksesta jotain? Itse en tosiaan voi kuvitella juuri mitään ärsyttävämpää, mutta tästä syystä kuljenkin pääsääntöisesti paikoissa, joissa ei ole niin paljon turisteja tai kellonaikoina, jolloin suuret ryhmät on paremmin vältettävissä. Kaikilla on mielestäni oikeus "nauttia", oppia ja avartua matkustamisesta ja yhteisestä kulttuuriperinnöstämme sillä tavalla kuin itse haluaa. En tuomitse heitäkään, jotka tahtovat uimarannalle rentoutumaan, jokainen tekee omat valintansa. En kuitenkaan lentäisi kaukoaurinkokohteisiin, mutta kuten sanottu -- me kaikki joudumme elämään omien valintojemme kanssa. 

Frilander siteeraa lisäksi Kilroy-matkatoimiston mainosta mene ennen kuin on liian myöhäistä ja liittää tämän uhkaan öljyn ja lentoturismin loppumisesta. Paljon akuutimpi ja jo ammoisista ajoista konkretisoitunut vaara sille, ettet elämäsi aikana pääse näkemään kaikkia toivomiasi taideaarteita ja maailmanperintökohteita kokemaan ovat sotilaalliset konfiktit ja terroristijärjestöt. Syksyllä 2010 en ajatellut etten seuraavana keväänä voisikaan palata Syyriaan jatkamaan tutkimuksiani. Nämä silloin Palmyrassa opastamani Suomen Ateenan Instituutin kurssilaiset eivät myöskään aavistaneet olevansa kenties niitä viimeisiä etuoikeutettuja, jotka pääsivät näkemään ja nauttimaan keidaskaupungista aavikon keskellä. Isis on viime päivinä edennyt pelottavan lähelle raunioita ja me pidätämme hengitystämme. Olisi myös sinisilmäistä ajatella, että mitkään kulttuurikohteet olisivat täysin turvassa. Siis mene ennen kuin on liian myöhäistä.

Kultaista taljaa Villa Schildtissä

Viime kesänä assyriologi kutsuttiin ensimmäistä kertaa Villa Schildtin kesätapaamiseen, silloin saimme kuulla Sofia Häggmanin hurmaavan esitelmän Siwan keitaasta Egyptissä. Perjantaina elokuu alkoi samoissa mukavissa tunnelmissa, tällä kertaa nivoutuen Göran Schildtin purjehdukseen Mustallamerellä, josta hän myös kirjoitti kirjan Kultainen Talja.

Kirjan nimi on viittaus kreikkalaiseen sankaritaruun Iasonista, joka lähti Kolkhis-nimiseen paikkaan (nykyisessä Georgiassa) etsimään kultaista taljaa. Schildt ei itse päässyt sinne asti -- 1963 alue oli Neuvostoliiton hallussa eikä matkustuslupaa hellinnyt. Assyriologin mielestä aihe on silti mitä mielenkiintoisin, koska viime vuosikymmeninä monet muinaistutkijat ovat olleet sitä mieltä, että kultaisen taljan tarulla on yhteydet heettiläisten mytologiaan ja teemasta on viime aikoina kirjoittanut myös Jason Colavito.

Villa Schildtin tämänkesäinen pieni näyttely koostuu Schildtin matkalla ottamista valokuvista ja kirjan teksteistä. Pieni näyttelykatalogi itse matkaa avaavine taustoineen on Sabira Ståhlbergin kynästä. Näyttely on vielä avoinna neljä viikkoa elokuun loppuun asti ja suosittelen pistäytymistä, etenkin kun välimerelliset lämpimät säät näyttävät jatkuvan vielä usean viikon ajan!

Göran Schildtin valokuvat ja tekstit herättävät minussa aina jotenkin pakahduttavan tunteen -- kaipuun Välimerelle, sen satamiin, kyliin kuten myös kaipuun siihen menneeseen aikaan, jolloin itse olin hädintuskin syntynyt ja jolloin Välimeren alue ei ollut vielä turismilla liiemmin turmeltu. Voi, olisipa se aikakone jo keksitty...

Lounaan ja musiikkiesityksen jälkeen Christine Schildt ja Thomas Thesleff palasivat tuohon kesään ja purjehdukseen Dafnella. Ihailuni Christineä kohtaan kasvoi entisestään -- siinä on nainen, joka kertoi hauskasti, mielenkiintoisesti ja myös itseironisen humoristisesti purjehduksesta, sen vaikeuksista ja vaaroista. Miten hän selvisi myrskyisellä välimerellä ja muiden ihmisten kanssa pienessä purjeveneessä? Hän oli nuori ja rakastunut Göraniin, josta vasta muutamia vuosia myöhemmin tuli hänen aviomiehensä. Omnia vincit amor... Christinen valloittava esiintyminen herätti yleisössä kiinnostusta myös Göranin muistelmateoksiin, joita tiettävästi myytiinkin sitten ainakin joitakin kappaleita. Itse toivoisin, että myös Christine kirjoittaisi & julkaisisi omat muistelmansa, niissä tulisi varmasti ainutlaatuinen naisnäkökulma erään avioliiton tarinaan.

Matkasin Tammisaareen jälleen bussilla. Pääsin takaisin kotiovelle erittäin ystävällisessä, kohteliaassa, mukavassa ja kultivoituneessa herraseurassa, siitä sydämelliset kiitokset Leif Jakobssonille ja Ben af Schulténille! Olen Villa Schildtin jälkeen jälleen monia hyviä kokemuksia rikkaampi, siitä kiitokset säätiön väelle!

Vad gjorde jag igår: Naisten elämää Siwan keitaalla

Ajoimme eilen pienen matkan länteen Tammisaareen Göran ja Christine Schildtin säätiön ylläpitämään Villa Schildtiin, näyttelyn avajaisiin. Pitkään aikaan en ole saanut sinne kutsua, mutta perheen kanssa olemme silloin tällöin piipahtaneet eri näyttelyissä -- virikkeitä ja innoitusta tarttuu sieltä aina mukaan.

Olin pitkään ollut jo Göran Schildtin suuri fani kun kymmenisen vuotta sitten minulla oli suuri kunnia silloisten työtehtävieni puitteissa tavata hänet ja juoda kahvia hänen ja Christinen kanssa Villa Schildtissä. Villa Schildtin ja Suomen Lähi-idän instituutin yhteistyönä egyptiläisten pyhiinvaellusmaalausten Hajj-valokuvanäyttely lähti käymään Kairossa ja Damaskoksessa. Schildtin säätiön tarkoituksena on vahvistaa Suomen ja Välimeren alueen kulttuurikontakteja, sekä vaalia Alvar Aallon perintöä. Kaikki mitä he tekevät on erittäin korkeatasoista ja on hieman sääli, ettei heidän toimintansa ole Suomessa kovin tunnettua. Me tarvitsemme juuri tämänkaltaista dialogia Välimeren alueen kanssa.

Edellisen kerran kun olin kutsuvieraana Villa Schildtissä Athos-näyttelyn avajaisissa oli niinikään kesäkuun alku ja villan pihassa oleva rhodorendron-viidakko oli täydessä kukassa. Se on samanlainen ikivanha alppiruusuryteikkö kun Ristiniemessä, vanhan Villä Korsnäsin pihassa oleva mutta nyt pahasti havupuiden ja muun kasvillisuuden puristuksiin joutunut. Nyt odotin jännityksellä kukkiko rhodo vielä, tällaiselta se näytti.

Kutsuvieraissa ei ollut oikeastaan ketään tuttuja -- olin odottanut, että minut olisi kutsuttu johonkin viiteryhmään kuuluvana mutta koska vieraissa ei näkynyt esimerkiksi ketään Suomi-Egypti kauppakulttuuri ry:n muuta jäsentä, aloin tulla epävarmaksi... Edes Egyptin suurlähettilästä ei näkynyt. Sää ei ollut erityisen suotuisa tällä kertaa, saderintama oli juuri aloittanut kulkunsa eteläisen ja läntisen Suomen lävitse.

"Hopeaa ja aurinkosilmiä"-näyttelyyn on koottu pala Siwan keitaan naisten elämää: koruja, asuja, käyttöesineitä. Esineistö oli edustava ja mielenkiintoinen ja koska niitä ei ole liikaa, jaksaa kaikkiin perehtyä kunnolla (toisin kuin jättisuurissä näyttelyissä tai museoissa). Oheiskirjasen tekstin on kirjoittanut Siwan-tuntija Sofia Häggman. 

Näyttelyä oli avaamassa Siwan "pr-mies" sheikki Shejk Abdallah Baghi, joka myös opasti kutsuvieraat näyttelyn lävitse.

Schildtin säätiön hallituksen puheenjohtaja Thomas Thesleff suojaa
toiminnanjohtaja Jennifer Dahlbäckiä sateenvarjolla. Kolmas henkilö on sheikki Abdallah Baghi

En ole koskaan käynyt Siwan keitaalla ja näyttelyn esineitä sekä valokuvia katsellessa heräsi halu päästä kokemaan tuo tunnelma. Taatelipalmumetsä näytti hyvin samanlaiselta kuin Syyrian Palmyrassa.

Sheikki Adballah Baghi puhui erinomaista englantia.

Oli erittäin mukavaa ja antoisaa käydä jälleen Villa Schildtissä eli en voi muuta sanoa kuin: Tack för inbjudan! Lähtiessä mukaan tarttui myös edelliseen postaukseeni liittyvä kirja: Erik Kruskopfin toimittama laitos Göran Schildtin ja hänen ystävänsä Georg Henrik von Wrightin välistä kirjeenvaihtoa:

Yhä intensiivisemmässä sateessa ajoimme takaisin kotiin.