Mitä luin tänään: Pirkko Soininen, Ellen

Assyriologi sai viime viikolla postissa kustantajalta Pirkko Soinisen ensimmäisen yksin kirjoitetun romaanin Ellen (WSOY 2018). Kun viime syksynä haltioituneena luin Hanna-Reetta Schreckin upean biografian taitelija Ellen Thesleffistä (1869-1954) ja postasin siitä täällä, jostain ymmärsin, että Soinisen Ellen olisi jo silloin tullut ulos. Pyysin siitä arvostelukappaletta ja petyin tietenkin kun kertoivat, että joutuisin vielä odottamaan tätä lukunautintoa useamman kuukauden ajan. Mutta onneksi eivät olleet unohtaneet pyyntöäni, siitä kaunis kiitos WSOYlle! Soinisen "tunnen" hänen bloginsa kautta ja sitten pari vuotta sitten hankin ja postasin hänen ja Eppu Nuotion yhdessä kirjoittamastaan "taidedekkarista" täällä. Soinisen runoihin en ole vielä tutustunut.

Kun joulun jälkeen kuvailin Kati Tervon Iltalaulajaa (Otava 2017) herkkupalaksi niin Ellen sujahti kepeästi tähän samaan kategoriaan. Romaaniksi tämäkin on lyhykäinen, mutta novellilukutaidottomuuteni ei tämänkään tekstin kohdalla tuottanut ongelmia. Tosin olisin viihtynyt taiteilijan päiväkirjojen kanssa pidempäänkin, sunnuntai-iltana puolet romaanista vain hujahti hurjaa vauhtia, jättäen puolinälkäisen mielen. Toisaalta näin on varmasti parempi kuin että lukija toivoisi tekstiä tiivistetyn ennen painoon menoa.

Ellen on taiteilija Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja. Soininen kertoo romaaninsa päätteeksi, että hän on saanut innoituksensa Thesleffin omista kirjeistä ja päiväkirjoista, siis samasta aineistosta, josta Schreck kirjoitti yksityiskohtaisen tietokirjan. Makrotason kehys noudattaa Ellenin elämää eli hänen 1894-1939 viettämiään oleskeluja Firenzessä, mutta päiväkirjat ovat täysin Soinisen omaa kaunokirjallista tuotantoa. Päiväkirja-muotoon kirjoitettu teksti on viime aikoina ollut aika suosittu suomalaisessa kaunokirjallisuudessa. Kävin kaivamassa arkistohuoneeni uumenista pari sellaista, jotka heti muistuivat mieleeni. Kristina Carlsonin väkevä William N. päiväkirja (Otava 2011) kertoo niinikään historiallisen henkilön William Nylanderin (1822-1899) elämän viimeisistä vuosista Pariisissa ja aluksi Pariisiin sijoittuu myös Joel Haahtelan Tähtikirjas, lumivalkea (Otava 2013), josta olen myös postannut lyhyesti täällä. Ja sitten tietysti Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016), josta olen myös postannut täällä, mutta jota en kuitenkaan tähän hätään onnistunut lokalisoimaan kodissani (olisinko antanut se jonnekin lainaan?). Pidän päiväkirjamuotoon kirjoitetuista romaaneista ja nämä kaikki, Ellen mukaanluettuna, ovat vahvasti minuun vaikuttavia tekstejä. Kun ihminen, olkoonkin sitten fiktiivinen persoona, avautuu sisimmästään tyhjän muistikirjan sivuille, vuodattaa hän riveille usein kaikkein yksityisimmät tuntonsa. Kun Ellen kirjoittaa: Tiedän vain maalaamalla, olen varma vain maalaamalla, olen täydesti ja ehyesti onnellinen vain maalatessani, olen epätoivoisimmillani maalatessani. Repivää, riipivää, kaiken nielevää, ja sitten joku vielä kadehtii taiteilijoita. Typerykset! Eivätkö ne tajua, että tässä on hulluutta, ei järjen hiventäkään tässä touhussa (s. 82) -- niin siinä naisen ja taiteilijan mieli tulee lukijaa liki (ja tutkija voisi melkein sanoa itsestään ihan saman :) ). Päiväkirjateksti on lähes aina hyvin intiimiä ja se tekee lukijasta jonkinnäköisen tirkistelijän. Olemme uteliaita ja tahdomme nähdä toisen pään sisään ja tietysti sydämeen. Soinisen teksti toimii hyvin tässä genressä.

Soinisen kieli on runoilijan, tämän uskallan sanoa, vaikka en hänen runojaan oikein tunnekaan. Ellenissä on jonkin verran samoja piirteitä kuin Soinisen blogipostauksissa. Proosarunoa vai runoproosaa? Yhtäkaikki kieli on soljuvaa ja usein oivaltavaa, Soininen pukee taitavasti sanoiksi naisen tuntoja sekä hänen suhdettaan taiteeseen ja maalaamiseen. Koska teksti on rakenteeltaan päiväkirjaa, ei Ellenissä ole varsinaista "juonta" tai suurempaa jännitettä, vaikka Soininen tekeekin parhaansa luodakseen kehityskertomusta nuoresta aina 70-vuotiaaseen taiteilijaan saakka. Jos Thesleffistä ei entuudestaan tiedä mitään, innostaa tämä romaani varmasti tutustumaan hänen teoksiinsa, elämäänsä sekä myös hänen elämässään vaikuttaneisiin muihin ihmisiin. 

On luonnollista, että taide ja sen tekeminen on vahvasti tekstissä mukana, matkan varrelta voi poimia monta Thesleffin oikeasti maalaamaa taulua ja myös puugrafiikkaa. Hopeinen Arno (1914) ja La Rossa (1915) vilahtavat, samoin Thesleffin peilin kautta ottama shelfie. Itselleni on tullut miltei pakkomielle ottaa omakuvia peilin kautta... Lisäksi huvitun kun huomaan, että Soininen mainitsee Ellenissään samaisen nuorena kuolleen renessanssimaalari Masaccion (1401-1428), joka esiintyy myös Pekka Matilaisen Miniatyyrimaalarissa (Atena 2017). Suomalainen kirjallisuus on tällä hetkellä taidetta täynnä ja on kiehtovaa miten pienet elementit yhdistävät tarinoita toisiina. 

Vaikka Ellen ei koskaan mennyt naimisiin, oli hänen elämässään silti miehiä. Soininen tekee oman tulkintansa Thesleffin suhteesta sekä taiteilijakollega Magnus Enckellin (1870-1925) että brittiläisen teatterihahmon Edward Gordon Craigin (1870-1966) kanssa. 

Kultainen Magnus. Saatoimme viettää Louvren assyrialaisen taiteen saleissa kokonaisia päiviä, kun sade pesi Pariisin katukiviä, ropisi peltikattoihin ja kasteli rouvien silkkikengät. Istuimme vierekkäin ja luonnostelimme,  joskus kyynel vieri Magnuksen poskea pitkin ja pyyhin sen hellävaraisesti pois (s. 22).

Kummassakaan suhteessa Thesleff ei saa miestä sitoutumaan, mutta toisaalla itsenäisyys ja riippumattomuus on varmaankin ollut hänelle tärkeämpää, mikään konventionaalinen avioliitto ei olisi ollut hänelle hyväksi. Mitalin toisella puolella on yksinäisyys, joka luonnollisesti tiivistyy naisen vanhetessa. Matkan varrella on mustasukkaisuuden tunteita, etenkin kun Thesleff huomaa, että Enckell ja sydänystävä taiteilijakollega Beda Stjernschantz (1867-1910) rakastuvat toisiinsa. 

He syövät illalista melkein joka päivä yhdessä Bedan kattoterassilla. Tietysti tämä kuutamo tekee hulluksi, tietysti.

Olen todellakin vieroittanut itseni Magnuksesta ja Bedasta, he viihtyvät vallan kahdestaan. (s. 44)

Tämä suhde ei kuitenkaan riko Thesleffin ystävyyttä Stjernschantzin kanssa Ellen pohtii ystävättärensä kohtaloa useinkin.

Portista tuli mieleen Bedan maalaus Ristikkoportti, jonka hän maalasi Pariisissa 13 vuotta sitten. Silloin tuntui, että portit olivat meille kummallekin avoinna, mutta nyt vaikuttaa siltä, että vain minä saan kulkea porteista -- kuten eilenkin. (s. 60) 

Thesleffiä kalvaa huono omatunto -- miksi hän on menestynyt taitelijana ja ystävätär ei, tai ainakin hän menestyi paremmin kuin toinen. Päiväkirjaan kirjataan ystävättären itsemurha: 

En saattanut käsittää sitä silloin, enkä käsitä sitä edelleenkään. Beda ei ollut entisensä palattuaan Yhdysvalloista, jotain oli särkynyt. Miksi en huomannut mitään? Tapasimme Helsingissä vain viikkoa ennen kuin se tapahtui. Beda oli alakuloinen, mutta niinhän hän usein oli. Syleilimme pitkään, ehkä se oli merkki, liian pitkä syleily, josta Beda ei ensinkään halunnut irrottautua, vaikka yleensä se oli hän, joka vetäytyi. (s. 98)

Oliko Ellenissä jotain mistä en pitänyt? Ei varsinaisesti, mutta lukiessani ihan mitä tahansa tekstiä, kiinnitän huomiotani yksityiskohtiin. Jos detaljit eivät täsmää, tuovat ne hienosia säröjä lukukokemukseen. Soininen ei osaa italiaa -- sen huomaa siitä, että runsas sata vuotta sitten naimatonta naista ei ehkä kuitenkaan olisi puhuteltu rouvaksi (it. signora vs. signorina) ja kaikilla adjektiiveilla on maskuliini- ja feminiinimuotonsa -- siksi kukaan ei ole huutanut Thesleffille Firenzessä Inferno! Pazzo! (s. 111). Italiaksi voit ehkä huutaa "vai al inferno" (= "painu helvettiin"), mutta epäilen että inferno-sanaa käytetään yksinään haukkumaterminä. Ja nainen voi toki olla pazza, mutta ei koskaan pazzo... Ja sitten olisi voinut hyvä ajatella, että 1900-luvun alun ruokamaailma ei ollut aivan yhtä globalisoitunutta kuin se on tänään. Espanjalainen manchego-juusto (s. 157) tuskin oli kauppatavaraa tuolloin Firenzessä. Myös tiramisu jälkiruokana on aikalailla anakronistinen juttu -- jos tällaista makeaa herkkua oli tuolloin ravintolan listalla, sen nimi ei ollut tiramisu (s. 67). Mutta Soininen rakastaa myös blogissaan ruokakuvauksia ja kaiken tämän hän tekee taitavasti näitä muutamia kömmähdyksiä lukuunottamatta.

Ja silti nautin, koska niin moni asia loksahtaa tässä romaanissa kohdalleen ja löydän sieltä hippusia itsestäni. En voi olla mukava kaikille ihmisille ja kaiken aikaa -- ei se vaan käy. Jos suostun tyhjänpäiväiseen rupatteluun, se on kaikki pois työajastani. (s. 156) Kuinka totta tämä on! Itse yritän löytää tasapainoa tutkimuksen ja sosiaalisten velvollisuuksien välillä. Ja aikaa lukemiselle, nimenomaan kaunokirjallisuuden. Olkaa ihmiset välillä hieman itsekkäitä, varastakaan aikaa Ellenin kaltaisille voimaannuttaville kirjoille! Neljä vuotta sitten olin Firenzessä, hullaannuin yhtä lailla Uffizin taidegalleriaan kuin moneen muuhunkin asiaan tuossa kaupungissa. Jonain päivänä palaan Firenzeenkin, vaikka rakastankin Roomaa (ja sen "hulinaa") enemmän.

Vuoden vaihtuessa taideromaaneja

Assyriologi on viettänyt erittäin rauhallisen joulun erämaan rauhassa.

Välipäivät ovat olleet vielä rauhallisempia -- perhe siirtyi Rukan hiihtomökkiin ja minä jäin kuningas Mesilimin kanssa "työleirille". Tästä on jo ehtinyt muutamassa vuodessa muodostua perinne: kiireettömiä päiviä ilman muita aikataulupaineita kuin ulkoilu valoisaan aikaan. Koira pitää huolen siitä, että jääkaappia tyhjennetään säännöllisin väliajoin. 

Työleirillä on lupa ottaa torkkuja ja lukea sitä mitä huvittaa. Olen nyt loppuvuonna lukenut ammattikirjallisuuden lisäksi taideaiheisia romaaneja: kirjastosta lainasin Venla Hiidensalon Sinun tähtesi (Otava 2017), joka kertoo Albert Edelfeltin (1854-1905) elämästä. Pidin lukemastani ajoittain kovastikin, mutta koska en ole lukenut "kansallistaiteilijan" elämästä juuri mitään faktapitoista, Anna Kortelaisen Virginie! tä (Tammi 2002) lukuunottamatta, tuntui siltä, etten kykene kirjoittamaan tästä kirjasta omaa postausta. Kiinnitin huomiota joihinkin pikku erikoisuuksiin, joiden "ajankuvatodenmukaisuutta" olisin mieluusti tonkinut (jos aika riittäisi kaikkeen mielenkiintoiseen) ja jotka saivat minut hieman epäilemään niitä hienoisina anakronismeina. Kuten se, että Aino Ackté (1876-1944) olisi tupakoinut (ja vielä sikaria!) julkisella paikalla -- naisten tupakointi oli tuolloin ja vielä pitkään myöhemminkin niin paheksuttavaa, että jos naiset tupakoivat, se tapahtui korkeintaan yksityistiloissa, kuten buduaareissa ja makuuhuoneissa. Myös naisihminen, joka 1900-luvun alussa olisi varoittanut miestä tupakoinnin vaarallisuudesta on anakronismi, tutkimusta terveyshaitoista ei tuolloin vielä ollut. Hiidensalon tarinassa oli kuitenkin monta hienoa hetkeä ja tunnelmaa -- Berta, joka haaveilee kirjoittavansa kirjoja ja jonka tuotanto alkoi kiinnostamaan. Sekä tietysti Edelfelt Pariisissa. Vuosi sitten nautin muutaman päivän ajan taas Pariisin hengestä ja nyt aloin miettimään saisiko mistään selvää kävikö Edelfelt koskaan Louvren assyrialaisilla osastoilla, tekikö luonnoksia?

Joulupukilta toivoin Kati Tervon Iltalaulajaa (Otava 2017), koska se kertoo apulaistyttö Taimista joka erään kesän ajan sodan loputtua työskentelee Ellen Thesleffin (1869-1954) kesähuvilalla Muroleessa. Tämän vuoden suosikkikirjojani on ehdottomasti Hanna-Reetta Schreckin biografia Ellenistä (kirja, joka olisi ansainnut edes Tietofinlandia-ehdokkuuden) ja siksi Tervon romaani kiinnosti erityisesti. Iltalaulaja on herkkupala -- hieman liian lyhyt minun makuuni (rakastan paksuja romaaneja, novellit jäävät usein kesken), mutta muutoin aivan loistava kertomus Taimin ja Ellenin yhteiselosta ja siitä miten Taimi herää näkemään omaa ympäristöään ja elämäänsä toisin silmin tutustuessaan Elleniin. Nuori kokematon nainen ja maailmaanähnyt taiteilija, joka maalaa kuin jumala. En kuitenkaan ymmärtänyt sitä, miksi Ellenin sisarusten nimet on tarinassa muutettu kun suurin osa muista yksityiskohdista on suoraan revitty Thesleffin elämästä. Ehkä en napannut jotain tärkeää sanomaa? 

Nyt luen ylen mainiota Pekka Matilaisen Miniatyyrimaalaria (Atena 2017) ja viimeisenä joululahjakirjana odottaa Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat (Otava 2017). Sen lukeminen menee kuitenkin ensi vuoden puolelle.

Näistä Kuusamon pakahduttavan kauniista maisemista toivotan lukijoille onnekasta uutta vuotta, paljon mielenkiintoisia ja innostavia asioita elämäänne! Huomenna alkava vuosi 2018 tulee minulle olemaan tapahtumia täynnä -- eräänlainen juhlavuosi, todennäköisesti. Esikoinen pääsee toivottavasti ylioppilaaksi, kuopuksella on konfirmaatio ja sitten erään Villa Lantesta alkaneen suhteen virallinen osuus alkoi neljännesvuosisata sitten. Juhlien lomaan toivon itselleni mielenrauhaa, fyysistä terveyttä, paljon hyviä kohtaamisia ihmisten ja asioiden kanssa. Henkistä kasvua sekä rakkautta. 

Erityinen tietokirja Ellen Thesleffistä

Assyriologi palasi eilen muutaman päivän matkalta Münchenistä, juhlimasta: assyriologian tiedehistorian yksi suurimmista yhteishankkeista, hakuteos Reallexikon der Assyriologie und der Vorderasiatischen Archäologie (1928-2017) valmistui viimein liki 90n vuoden jälkeen. Minulla oli kunnia osallistua muutamalla artikkelilla, tärkein niistä oli hakusanan Tabal kirjoittaminen -- kun aloitin väitöskirjani kirjoittamisen yllämainitusta aiheesta, en kyennyt edes haaveilemaan, että moinen kunnia kirjoittaa juuri tuo teksti ikinä lankeaisi minulle.

 München on valtava taiteen kaupunki, ollut sitä jo vuosisatoja. En ehtinyt kaikkiin museoihin, gallerioihin, huutokauppoihin tai taidekirjoja pursuaviin kirjakauppoihin, ensi vuonna suunnittelen uutta matkaa. Taide-München kuitenkin linkittää minut tämän postauksen varsinaiseen aiheeseen eli Hanna-Reetta Schreckin syyskuussa ilmestyneeseen kirjaan Minä maalaan kuin jumala Ellen Thesleffin elämä ja taide (Teos 2017), jonka julkaisutilaisuudessa kävin. Olin jälkeenpäin todella tyytyväinen, että pääsin tilaisuuteen, sain kirjan heti mukaani. Kiitos kutsusta ja kirjasta kustantajalle! Olen lukenut kirjaa hitaasti ja ajatuksella, siksi postaus tulee vasta nyt. 

Jotkut blogilukijoistani saattavat jo tietääkin, että olen erityisen kiintynyt sekä elämäkertakirjallisuuteen että taiteeseen. Siksi tällainen Ellen Thesleffin elämästä ja taiteesta kertova biografia on taas kuin minulle tehty. Tilaisuus perehtyä siihen, miten monet maalaukset, joita on museoissa ja näyttelyissä ihaillut ovat syntyneet, minkälaisia elämänvaiheita niiden taakse kätkeytyy. En ollut ennen julkaisutilaisuutta edes kuullut Hanna-Reetta Schreckin nimeä joten minulla ei ollut aavistustakaan kuka hän on tai mitä hän muuten tekee. Kävi ilmi, että Schreck on taidehistorioitsija ja jo pidemmän aikaa tutkinut Thesleffiä. Kirjoittaja teki oman työnsä esittelyssä vaikutuksen. Tutkija tunnistaa toisen tutkijan ja jos intohimoinen kiinnostus ja kunnianhimoinen lähestymistapa lähtevät puhujakatedrilta puikkelehtimaan tuolien lomista kuulijaan ja tarttuvat sinuun kiinni, olen minä myyty. 

Schreck kertoi hieman työskentelytavoistaan, siitä miten oli pyrkinyt saamaan käsiinsä kaiken mahdollisen materiaalin ja istunut vuosikausia Svenska Litteratursällskapetin arkistossa tavaamassa Thesleffin kirjeitä ja muistiinpanoja. Schreck on litteroinut tutkimustaan varten kaikki Thesleffin saatavilla olevat kirjeet ja myös kääntänyt käsikirjoitusta varten koko joukon. Tämä on ollut hyvin mittava hanke, sillä pitkään elänyt ihminen, joka on asunut pitkiä aikoja ulkomailla ja jolla on perheen lisäksi ollut lavea sosiaalinen verkosto, on noina aikoina tuottanut tolkuttoman määrän tekstimateriaalia. Käsiala on vaikeaselkoista ja tämä on todennäköisesti yksi niistä syistä, miksi Thesleffistä ei ole aikaisemmin julkaistu näin kattavaa elämäkerrallista teosta. Kirjassa Schreck myös antaa näytteitä siitä, millaisia kirjeitä Thesleff kirjoitti: niissä saattoi olla kolmekin eri kieltä iloisesti sekaisin. Näytteet paljastavat, miten vaikeaa niitä on tulkita, koska esim. Thesleffin saksan kieli ei ole kieliopillisesti lainkaan puhdasta. Se sinnikkyys millä Schreck on pureutunut haastavaan materiaaliinsa, päässyt sisälle Thesleffin ajatuksiin, tunnelmiin, ihmissuhdekuvioihin ja miten taiteilijan eletty elämä heijastuvat hänen taiteellisessa tuotannossaan, on oikeasti hatunnoston arvoinen suoritus. Ja samalla -- samantapaista arkistotyöskentelyä harrastaneena, sekä kotona että arkistoissa -- tiedän miten palkitsevaa ja koukuttavaa tällainen tutkimus on. Schreckin kirjasta näkyy oikeastaan jokaisesta sivusta, että hän on nauttinut työstään. Sitä tutkiminen parhaimmillaan on, aivan järjettömän hauskaa ja mielenkiintoista.

Ihastuin valtavasti myös Schreckin sujuvaan tekstiin. Tarinallinen tietokirjoittaminen on pikkuhiljaa pulpahtamassa pinnalle ja Schreck vetää Thesleffin elämäkaaren vahvalla onnistuneella viivalla. En tuntenut Thesleffin elämää juurikaan ennen kirjan lukemista, päinvastoin kuin esimerkiksi aikalaisen ja naistaiteilija Helene Schjerfbeckin vaiheita. Thesleff näyttää olleen persoonallinen ja erittäin omintakeinen -- hän kulki jo 1800-luvun lopussa kapinallisen lyhyessä poikatukassa ja poseeraa kuvissa uhmakkaana suoraan kameraan katsoen (s. 66). Pohjan Thesleffin suorastaan emansipoituneelle elämänasenteelle ja taiteilijan eksistenssille loi varakas koti, jossa oltiin kiinnostuneita taiteista ja koulutuksesta ylipäätään (s. 57). Vanhempien asennoituminen ei ollut tuona aikana mitenkään itsestäänselvyys ja vaikka Thesleff ei ollutkaan isänsä kuoleman jälkeen enää taloudellisesti niin turvatussa asemassa, ei oikein missään vaiheessa voi sanoa, että hän olisi kärsinyt materiaalisesta kurjuudesta tai tunnustuksen puutteesta. Thesleff rakasti työskennellä Firenzessä, missä siihen aikaan eli runsaasti eurooppalaisia. Firenzessä saattoi nainen mennä yksin ravintolaan, Helsingissä se ei vielä ollut mahdollista.

Pidin myös erittäin paljon Schreckin tavasta aloittaa jokainen kirjan luku lyhyellä analyysillä jostain Thesleffin taideteoksesta. Koska tarina etenee kronologisesti, ovat työesittelyt samalla punainen lanka siihen tyylilliseen kehitykseen, jonka Thesleff koki pitkän uransa aikana. Enkä osaa sanoa mitään negatiivista kirjan taitosta -- itse tekstisivut on varustettu runsaalla valokuvamateriaalilla erilaisista arkistoista ja lehdillä Thesleffin muistikirjoista. Keskellä teosta on värikuvaliite -- Thesleffin tunnetuimmat teokset korkealaatuisina joskin pienehköinä kuvina. Paketti lähentelee täydellistä.

Kun syksyn mittaan nautiskelin tästä herkullisesta tietokirjasta, toivoin kovasti sen pääsevän  Tietofinlandia-ehdokkaaksi. Näin ei käynyt ja tämä on mielestäni aivan käsittämätöntä. Tämän vuoden ehdokkaat ovat ainoastaan toimittajien kirjoittamia "tietoteoksia". En ole lukenut niistä ainuttakaan (Alex kyllä lymyää esikoisen hankkimana jossain päin tätä huushollia, mutta en ole varma ylittääkö se kiinnostuskynnystäni riittävästi), mutta uskallan silti kyseenalaistaa ehdokkaat valinneen raadin arvostelukykyä tai sitten niitä kriteereitä millä he ovat suomalaiset tietokirjansa rankanneet. Jos raadin jäsenet eivät arvosta tekstin taakse kätkeytyvää tutkimustyötä ja sitä että sen tulokset on suollettu ulos mukaansatempaavana tekstinä ja että se tehdään suomeksi, vaikka sitä ei akateemisissa piireissä arvosteta juuri lainkaan (koska kaikki pitäisi julkaista vain englanniksi vertaisarvioiduilla foorumeilla), olen ymmälläni. Ehkä palkinnon nimi pitäisi vaihtaa "tietohömppäfinlandiaksi"? Minua lohduttaa vain se ajatus, että ensi vuoden ehdokkaat valitsee joku toinen raati, toivottavasti paremmilla kriteereillä varustettuna. 

Schreckin Thesleff-biografiaa ei voi muuta kuin suositella, erittäin lämpimästi. Se sopii mielestäni myös lukijoille, jotka saattavat ehkä arastella tutkijan kirjoittamaa kirjaa. Teksti on tietorikasta, antoisaa eikä lainkaan vaikeaa. Minusta se sopii myös mainiosti lukiolaisten käsiin ja ihan kaikille taiteen harrastajille. Kiitän myös kustantajaa täydestä sydämestäni: kulttuuriteko seuraa toistaan, Teos osoittaa että muista isoista kustantamoista poiketen se rohkenee vielä julkaista tietoteoksia, jossa on alaviitteitä ja kirjallisuusluettelo. Myös kirjan tyylikkääseen ulkoasuun on panostettu ja se ilahduttaa aina minunkaltaistani kirjaharrastajaa, joka rakastaa kauniita kirjoja.

Ja mikä ihaninta: Schreckin biografian lisäksi on luvassa lisää Thesleffiä: HAMissä valmistellaan suurta näyttelyä hänen tuotannostaan ja Pirkko Soiniselta ilmestyy ensi vuoden alussa romaani Ellen (WSOY). Maltan tuskin odottaa.