Axel Munthen Capri

Oi näitä aikoja! Berliinin jälkeen assyriologi on viettänyt aikaa Roomassa ja Caprilla (myös hetken Napolissa). Ei ihme että postaukset ovat jääneet vähäisiksi, visuaalinen ja henkinen ähky on viime viikkoina ollut aika vakavaa. Puoliso oli järjestänyt matkan juhlistamaan nyt neljännesvuosisadan kestänyttä avioliittoa. Muutama päivä Caprin saarella Napolinlahden edustalla muodostui ikimuistoiseksi ja pääsin vihdoin tutustumaan Axel Munthen (1857-1949) villa San Micheleen. Puoliso oli varannut huoneen samasta hotellista, jossa myös Euroopan kuninkaalliset aikoinaan asuivat kun saapuivat Caprille (tänään he yöpyvät varmasti jossain muualla...). Siitä oli vain parin sadan metrin kävely Munthen villalle.

Vielä viitisentoista vuotta sitten Capri mahdollisena matkakohteena olisi jättänyt minut joltisenkin kylmäksi. Olin ajatellut, että paikka on täysin turismin pilaama enkä siksi tuntenut sinne minkäänlaista vetoa. Tilanne muuttui kymmenisen vuotta sitten kun isäni päiväkirjojen kautta löysin Axel Munthen autofiktiivisen romaanin Huvila meren rannalla (englanninkielinen alkuperäisteos The Story of San Michele John Murray 1929, suomennos J. Hollo). Jokin aika sitten kirjoitin päiväkirjamerkinnöistä täällä Maria Salosen kirjan yhteydessä.

Munthen elämä ja autobiografinen romaani ovat kiinnostaneet minua enemmän kuin minulla on ollut aikaa syventyä niihin. Kiehtova on edelleen Ruotsin kuningatar Victoria (1862-1930), hänen rakkautensa koiriin, valokuvausharrastuksensa ja suhteensa henkilääkäri Muntheen (yksi elämä ei riitä kaikkeen mielenkiintoiseen...). Tällä hetkellä kaksi puolta Munthessa nousee erityisesti pinnalle: hänen hieno tapansa konstruoida itselleen "elämä" autofiktiivisen kirjan kautta ja sitten tietysti hänen aitojen antikviteettien sekä kopioiden kokoelmansa, joista iso osa on upotettuina San Michelen seiniin ja muureihin sekä ripoteltu pitkin sisäpihoja, pergolaa ja puutarhaa.

Munthe oli tunnettu mies aikansa seurapiireissä ja hänellä oli kuninkaallisten lisäksi paljon muitakin sen ajan "julkkisystäviä". Näihin lukeutui esimerkiksi lordi Carnarvon (1866-1923), joka rahoitti arkeologisia kaivauksia Egyptissä yhdessä Howard Carterin (1874-1939) kanssa löysi maailmankuulun Tutankhamonin haudan. Kun Munthe vieraili Kuninkaiden laaksossa haudan löytymisen jälkeen, pääsi hän katsastamaan muinaisen faaraon muumiota. 

Munthesta oli aikoinaan ja on vieläkin paljon juttuja ja juoruja joiden todenmukaisuutta on vaikeaa todentaa, aineistoa on aika paljon, mutta kriittisissä kohdissa todisteet puuttuvat. Hän onnistui kirjoittamaan elämästään "oman version" satiirisella tyylillään, jota isäni ihaili ja lukija voi joko uskoa tai olla uskomatta kertomusta. Myös San Micheleen rakennettu villa (jossa hän ei itse asiassa juurikaan viettänyt aikaansa, asui enemmän muissa caprilaisissa taloissa) on erityinen taideteos ja tapa luoda oma maailma huikean kauniiseen paikkaan, konstruoida unenomainen tila. San Michele tekee vaikutuksen jokaiseen kävijään, mutta kätkee taakseen sen mitä Munthe todellisuudessa oli. Voisi ajatella, että hänen elämänsä oli todella kadehdittavaa. Kun katson valokuvaa, missä Munthe istuu talviaurinkoisella seunustalla monien koirien kanssa ja paistattelee päivää, valtaa minut kaipuu päästä samaan paikkaan ja tunnelmaan. Munthe kuitenkin itse kärsi monista vaivoista, unettomuudesta, aroista silmistä, päänsäryistä. Hänen avioliittonsa taisivat olla aika onnettomia. Kontrasteja siis riittää ja juuri ne tekevät hänestä niin mielenkiintoisen.

Munthen taidekokolemassa on jotain pysäyttävää. Ei siksi että sen esineistö olisi jotenkin hienoa vaan siksi, että sen syntyhistoria on täysin hämärän peitossa. Munthe kertoo löytäneensä antiikkiesineitä kaivaessaan talolleen perustuksia, mutta vain pieni osa esillä olevista on todennäköisesti samalta tontilta ja murto-osa edes Caprin saarelta. Munthen on täytynyt olla monien antiikkikauppiaiden uskollinen asiakas, mutta näistä ostoista ei näytä säilyneen juurikaan tietoa tai sitten hänen keräilijäluonnettaan ei ole tutkittu tarpeeksi. Agneta Freccero on julkaissut pienen kirjasen Romersk marmor. Axel Munthes konstsamling i Villa San Michele, Capri (2003), mutta siinä ei pureuduta kysymyksiin siitä, miksi Munthe näyttää ostaneen enimmäkseen pieniä fragmentteja ja oliko hänellä keräillessään jotain erityistä agendaa. 

Mistä Munthe hankki itselleen sen punaisen graniittisen egyptiläisen sfinksin, joka yhä tänään katsoo merelle kappelin terassilta, on myöskin arvoitus. 

Kuvasin Caprilla paljon, mutta näin vielä enemmän. Huumaavaa ja henkeäsalpaavaa. Kaikkea kaunista ei pidä yrittää ängetä yhteen postaukseen. Yllätyin positiivisesti saaren tunnelmasta -- vaikka turisteja onkin päiväsaikaan paljon, hiljentyi Anacapri iltaisin. Ei ollut jumputtavia diskoja, ei hotellikolosseja eikä vesipuistoja. Nyt ymmärrän, että niin moni on menettänyt sydämensä tälle pienelle paikalle suurella maapallolla. 

Koska matka Caprille tuli heti Berliinin reissun jälkeen ja eräällä tavalla yllätyksenä (vaikka olinkin tästä toiveestani jo joskus vihjaillutkin), aikaa ei jäänyt yhden asian kunnolliseen valmisteluun. Olisin nimittäin tahtonut ottaa etukäteen selville, missä suomalainen assyriologi ja diplomaatti Harri Holma (1886-1954) oleskeli Caprilla eläköidyttyään. Hänet on myös haudattu saarelle, siellä olisin tahtonut käydä. Tämä kuitenkin antaa hyvän syyn palata Caprille pian. Erityisen koskettavana pidän Holman ystävän Mika Waltarin kuvausta Holman kuolemasta (Uusi Suomi 8.10. 1964).

Kiitos Capri. Kiitos puoliso. Arrividerci & grazie!

Ennen Roomaa Axel Munthen jäljillä

Assyriologi on lähdössä perheensä kanssa Rooman ihmeitä ihmettelemään (= syysloma). Ennen sitä sain vihdoin kaivetuksi ja kootuksi kodissani eri paikoissa lymynneet, Axel Munthea (1857-1949) käsittelevät kirjat. Munthe oli ruotsalainen lääkäri, kirjailija, hyvin erityinen oman tiensä kulkija. Olin jo kesällä aikeissa postata näistä, koska pyysin kustantajalta uusimman suomeksi ilmestyneen Munthea käsittelevän kirjan, Maria Salosen Axel Munthen jäljillä (Avain 2016). En ollut unohtanut aiettani, elämä vain on jälleen vienyt muihin suuntiin ensiksi.

Munthe, hänen elämänsä ja teoksensa ovat kiehtoneet minua vasta noin kymmenen vuoden ajan. Olin kyllä jo aikaisemmin tietoinen hänen romaanistaan Huvila meren rannalla (käännös J. Hollo, WSOY), mutta vasta luettuani isäni päiväkirjamerkinnät keväältä 1949 tutustuin myös itse kirjaan ja Munthen kiehtovaan elämään, halusin ymmärtää miksi romaani oli kirvoittanut isässäni kohtalaisen voimakkaat reaktiot.

Romaania nuori orientalistiikan opiskelija lukee vain muutamia päiviä Munthen kuoleman jälkeen:

(12.2.1949)

Olen lukenut häntä melkoisella ihastuksella, vaikka en suinkaan nielaise häntä purematta. On hänellä monta inhimillistä ajatusta ja edelleen hän on suuri ihmistuntija ja psykologi. Jopa itseäänkin hän osaa esitellä – puhumattakaan hysteerisistä naisista, joita hän näyttää ylen mestarillisesti käsitelleen. Mutta mies on ollut muutenkin nero. Kukapa nyt esimerkiksi kirjoittaisi muistelmansa englanniksi, vaikka ei ole syntyperäinen englantilainen. Eihän sitä kieltä opi koskaan kunnolla käyttämään. Mutta Munthe on oppinut. Olisi hauska tietää milloin hän on senkin saanut päähänsä, vaikka edustaakin aivan toista alaa. Ja millähän kielellä hän on keskustellut itsensä kanssa unettomina öinään? Munthe rakastaa eläimiä, varsinkin apinoita, koiria ja lintuja, mutta myös ihmisiä, vaikka hän onkin tavannut vähemmänpuoleisesti todella rakastettavia homo-sapiens-heimon edustajia. Ennen kaikkea hän huomaa arvokasta yhteiskunnan alimmalla portaalla olevissa. En tiedä, onko jonkun verran blasfemistä sävyä siinä kun hän hyväntahtoisesti sijoittaa parhaimpia ystäviänsä paratiisiin, mainiten viimeisenä Flopette-raukan, ilotytön, joka näyttää kymmentä vuotta vanhemmalta kuin nähdessään hänet yökahvilassa bulevardin varrella, sirona ja kauniina pitkässä valkeassa puvussaan. Hän on nyt toisena talousapulaisena Maria Magdalenalla.  – Ei, Munthe ei tavoittele blasfemiaa, hän vain ei pääse irti hienosta satiiristaan, jonka alla hänen lämmin sydämensä sykkii.

Munthen käsitteleminen jatkuu myöhemmissäkin päiväkirjamerkinnöissä, niin pitkälle, että Jussi Aro itse päättää lopettaa:

... olen nimittäin ihminen, joka ei koskaan pysty innostumaan liikaa, sillä minua vähän päästä alkaa tympäistä oma innostukseni.

Salosen Axel Munthen jäljillä on mielenkiintoinen kirja. Teksti tihkuu heti ensiriveiltä lähtien intohimoa aihetta kohtaan ja huikeaa heittäytymistä oman vision toteuttamiseen. Salonen on jo 1980-90 -luvuilla vieraillut taloissa, jotka tavalla taikka toisella liittyvät Muntheen tai hänen perheeseensä. Teos ei halua olla seikkaperäinen tietoteos vaan lähestymistapa on hyvin henkilökohtainen, ja punaisena lankana Salonen itse mainitsee alussa juuri nuo rakennukset sekä Axelin pojan Malcom Munthen suulliset tarinat, joita Salonen on aikoinaan ansioituneesti nauhoittanut.

Tutkijana ja sujuvan asiatekstin ihailijana en kuitenkaan ihan varauksetta ihastunut Salosen tekstiin. Salonen itse on sitä mieltä, että Bengt Jangfeldtin biografia Munthesta En osalig ande (2003, Wahlström & Widstrand) on liiankin täynnä pikku yksityiskohtia ja niiden vuoksi Munthesta on kuulemma vaikea saada yhtenäistä kuvaa (s. 9). Axel Munthen jäljillä ei kuitenkaan onnistu sen paremmin eheyttämään otsikon päähenkilön elämää tai edes perhettä tai noita taloja, joihin pyrkii keskittymään. Tekstissä pompitaan ja leijaillaan persoonallisissa sfääreissä, enemmän kuin oma tarkka luonteeni pystyy sietämään -- sen vuoksi esim. Jangfeldtin tutkimuksellinen ote (kaikkine detaljeineen) on minusta miellyttävä.

Eniten Salosen tekstissä oli mielestäni ongelmia sujuvuuden kanssa. Lausekonstruktiot ovat toisinaan raskaita ja monia tietoja toistetaan useaan kertaan kirjan eri kohdissa. Ihmetystä herätti myös toteamus siinä kohtaa kun Salonen käsittelee sitaattia Munthen toisen vaimon Hilda Munthen (1882-1967) kirjeestä Munthen kustantajalle John (Jock) Murraylle ja jää arvostelemaan englanninkielisen sitaatin suomennosta. Kirjastojen ja etenkin e-kirjojen aikakaudella voi oudoksua lausetta: 

En saanut käsiini elämäkerran (= Bengt Jangfeldt, Axel Munthe: the road to San Michele (2008) ) englanninnosta, joka on loppuunmyyty tarkistaakseni alkuperäiset sanavalinnat, mutta sitaatin suomennos on mielestäni Axelille epäedullinen (s. 46).

Kirja on saatavissa esim. Helsingin yliopiston tietokannassa ja sähköisessä muodossa sen voi myös ostaa (alle kymmenellä eurolla). Muutamassa minuutissa minulla oli Hilda Munthen kirjeen sitaatin alkuperäinen muotoilu:

I always wonder when people say he was so "complex" and impossible to understand. He was as simple as a wayward child in spite of his very complete intelligence (s. 353).

Axel Munthen jäljillä on silti suositeltava opus, etenkin niille, jotka Munthensa jo hyvin tuntevat. Uutta ja originellia kirjassa on tosiaan nuo kuvaukset taloista, vaikka Munthen suora yhteys niihin ei minulle joka kohdassa avautunutkaan. Mukana on myös niin paljon Malcom Munthea, että kirjan nimeksi olisi hyvin voinut laittaa myös "Axel ja Malcom Munthen jäljillä". Oma haaveeni päästä Caprille ja San Micheleen on vielä toteutumatta. Ylihuomenna matkaan kuitenkin rakkaaseen Roomaan ja elämässä täytyy olla myös sopiva määrä täyttymättömiä unelmia...