Maalauksia ja öljykauppoja Isisin kanssa: Jan Mårtenson, Medicis ring

Assyriologi mietti pitkään postaisiko tästä uusimmasta "Homandeckare"sta. Se jätti niin ristiriitaiset tunteet. Jan Mårtenson on ruotsalainen diplomaatti, joka on jo vuosien ajan kirjoittanut läjäpäin dekkareita. Monissa niissä on päähenkilönä Johan Homan, tukholmalainen antiikkikauppias ja hieman pidemmän profiilin tästä hahmosta löytää Mårtensonin edellisen kirjan postauksestani. Jos ihan rehellinen olen, mietin kirjakaupassa aika pitkään ennen kuin vein tämän uusimman Medicis ring (Wahlström & Widstrand, Månpocket 2015) kassan kautta kotiin. Joskus on tutkijankin saatava viikonloppukarkkipussinsa. Tällainen pokkari on juuri sellainen, viikonloppukarkkipussi. Syötyäsi sisällön et jää sitä juuri kaipaamaan, vaikka hyvältä toki maistui. Seuraavana viikonloppuna hankit uuden.

Tarinan alussa Homan houkutellaan kollegansa toimesta Toskanaan kesälomalle, ruotsalaiseen seurueeseen, jossa on rikkaita ja kauniita ihmisiä, taiteentuntijoita ja kulttuurinharrastajia. Alussa retkeillään yhdessä ja erikseen, esimerkiksi Firenzessä, jossa Homan tutustuu ensimmäisen kerran Botticellin kuuluisaan maalaukseen Venuksen synty. Osa seurueen jäsenistä on Homanillekin ennestään tuttuja, yhdellä on kuulemma täysin samanlainen nenä kuin Medicin suvun Lorenzolla. 

Ensin kuolee yksi seurueen jäsenistä, upporikas liikemies, ikivanhaan etruskihautaan tietysti. Tapahtumat jatkuvat Tukholmassa. Homan hullaantuu upporikkaan liikemiehen nuoreen ja kauniiseen vaimoon, joka hänen mielestään on Botticellin Venuksen reinkarnaatio. Tällä Venuksella on sormus, joka on kuulemma kuulunut Medicin suvulle. Sormuksessa on pieni lokero, jota käytettiin myrkkypulverin säilyttämiseen -- kunnes oikea hetki koitti ja vihollinen saatiin eliminoitua. Kuuluisin renessanssin sormuksenkantaja lienee Lucrezia Borgia (1480-1519). Matkan varrella murhataan myös tuo markantilla nenällä varustettu mies. En jatka tämän enempää juonipaljastuksilla.

Ristiriitainen kirja oli sen vuoksi, että sinällään Mårtenson on ammattimainen juonenkehittelijä ja ammattimainen dekkarikirjailija osaa myös pitää hahmonsa, heidän elämäntarinansa ja profiilinsa tasalaatuisina. Mitään hurjia yllätyksiä hänen kerrontansa ei tuota, mutta kertaakaan en ole hänen dekkariensa kohdalla tympääntynyt itse juoneen ja siksi jättänyt kirjaa kesken. Homanin elämänpiiri ja taideaiheet kiehtovat minua, siitä ei pääse mihinkään. Mutta tällä kertaa ärsyynnyin ehkä liian usein yhteen piirteeseen: Mårtenson pitää lukijaansa sivistymättömänä ja selostaa likitulkoon jokaisen asian juurta jaksaen, hieman ylhäältä alaspäin. Oli sitten kysymys oliiviöljyjen vivahde-eroista tai ruotsalaisesta ruokakulttuurista, huonekalutyyleistä tai lähihistorian maailmanpoliittisista tapahtumista. Sinänsä aiheet ovat mielenkiintoisia, mutta ihan kaikkea ei ehkä kuitenkaan tarvitsisi rautalangasta vääntää. Terroristijärjestö ISISkin on ympätty mukaan, muttei kovin uskottavaksi elementiksi. En päätä olla lukematta seuraavaa -- saatan sortua kuitenkin. Jään vain ihmettelemään mitä Mårtenson keksii seuraavaksi...

Vielä pala Firenzeä: Joel Haahtelan Lumipäiväkirja

Assyriologi on blogin pitämisen myötä alkanut lukemaan myös sellaista (etenkin suomalaista) kirjallisuutta, mille ei oletettavasti olisi muutoin antanut mahdollisuutta. Tästä on kiittäminen ennen kaikkea ihania kirjabloggareita, joiden sivuja seuraamalla olen ensi kertaa saanut tietää monista kiinnostavista nimistä ja kirjoista. Yksi tällainen tuttavuus on Joel Haahtela: hänen nimensä esiintyy usein kirjablogeissa ja tuntuu, että hänellä on oma vakiintunut ihailijakuntansa.

Ennen joulua olin puolison kanssa kirjalahjaostoksilla kustantajien kaupoissa. Kävi sitten niin, että lahjojen lisäksi mukaan tarttui ainakin viisi kirjaa ihan vain itselle, kun hintoja useista oli alennettu noin 70%... Yksi oli Haahtelan Lumipäiväkirja (Otava 2008), pokkaripainoksena, 2,50 euron hirmuiseen hintaan. Ajattelin tämän olevan oiva mahdollisuus tutustua kirjailijaan, josta puhutaan ja kirjoitetaan paljon.

Luin kirjan juuri ennen Firenzeen lähtöäni, pieninä palasina esitelmänteon, luentovalmisteluiden ja kaiken muun keskellä. Tarinassa sataa lähes koko ajan lunta. Se toi mieleen Orhan Pamukin Lumen (Tammi 2004), siinäkin pyryttää jatkuvasti. Kirjan päähenkilö on professorismiehiä, Saksassa opiskellut, kuten minä ja vielä 1970-80 -lukujen saksalaisten terrorismitapahtumat "osa-aiheena" saivat aikaan sen, että olin heti kiinni tarinassa. Muistan, kuinka kesällä 1982 menin viemään oleskelulupahakemusta Saksan suurlähetystöön Fredrikinkadulle (vaihto-oppilasvuotta varten) ja olin lievän järkyttynyt eteistilan turvatoimista, pelästyin vahvasti aseistettua saksalaista turvamiestä (minusta hän näytti sotilaalta) ja huoneen seiniä peittäneitä isoja etsintäkuulutusjulisteita RAFin aktiiveista. Pidin kovasti koko kertomuksesta ja nautin sen lukemisesta, siitäkin huolimatta, että yksi minun mielestäni epäuskottava piirre juonta hallitsi. Se, että suomalainen nuori mies, jolla oli Saksassa rakkaussuhde myöhemmin terroristiksi paljastuneen naisen kanssa, olisi saanut etenkään 1970-luvulla elää elämäänsä täysin rauhassa ilman että poliisit olisivat kertaakaan häntä kuulustelleet ja kysynyeet naisen perään. Kaikkien jahdattujen terroristien taustat tutkittiin tarkkaan ja heidät myös profiloitiin "entisen elämänsä" perusteella. On myös vaikeaa ajatella, että vapaaksi päässeen terroristin vanhemmat asuisivat vielä samaa taloa, etenkään vartiotta (lähinnä liian päällekäyvän median vuoksi).

Päivää ennen Firenzeen lähtöä Haahtelan tarinassakin päästään sinne:

... puoli vuotta Erikan paluun jälkeen Firenzessä: jäädään tänne. Ei mennä koskaan takaisin. Ne olivat Erikan sanoja, minä muistin. Silloin oli talvi ja hotellihuoneessa kylmä. Oli kääriydyttävä peittoihin, kesällä kaupunki olisi sietämätön. Me kävelimme katuja umpimähkään ja Botticellin maalaukset järkyttivät häntä. Ne ovat liian kauniita, Erika sanoi ja pyysi minua viemään hänet pois (s. 116).

Minun hotellihuoneessani oli kuitenkin lämmintä ja Botticellit antoivat minulle voimaa. Samoin tämä Arezzon vihaisen näköinen Khimaira, joka tänään asustaa Firenzen arkeologisessa museossa. Sen nenärypyt ovat assyrialaista, silmienväliset kaksi "kuhmua" myöhäisheettiläistä perua...

Pidempiä analyysejä Lumipäiväkirjasta löydät esim. Marialta, Saralta ja Katjalta.