Esine, tavara, kama, roju... ja ihminen

Esine, tavara, kama, roju... Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Assyriologi aloitti muutama viikko sitten "terapeuttisen" kirjoitussarjan omasta suhteestaan esineisiin, ensimmäisen postauksen nimi on Elämän ilotarkistus. Olen tästä syystä lukenut joitakin self help -kirjoja liittyen tavaroiden järjestelyyn (en ole aikaisemmin avannut yhtäkään tämän genren julkaisua), ihan vain koska niiden aihepiiri on kiehtova (ja kuvaa yhteiskuntaamme sattuvasti), korostekynäviivannut niitä villisti, tehnyt sivukaupalla muistiinpanoja e-kirjoista ja huomannut usein kuinka erilainen (erityinen?) oma elämäntilanteeni tavaran kanssa on. Olen kirjoittanut ylös liudan muita samaa tematiikkaa käsitteleviä kirjoja ja artikkeleita, joita aion vielä lukea. Jo nyt olen huomannut: "muinaistieteitä" opiskelleena ja harjoittavana minulla on lähtökohtaisesti toinen perspektiivi esineisiin. Me kaikki elämme tavarapaljouden keskellä, ostamme ja kulutamme -- monet meistä myös kirjaimellisesti hukkuvat tavaraan. On edelleen paljon ihmisiä, joiden mielestä lähes kaikki esineet ovat rojua ja täysin toisarvoisia henkisiin asioihin verrattuna. Harva kuitenkin pysähtyy sen tosiasian edessä, että esineet on yksi niistä merkittävistä elementeistä, mitkä tekevät ihmisestä ihmisen. Apinat saattavat "valmistaa" ja käyttää esim. kiviä  työkaluinaan, mutta muut eläinlajit eivät valmista apuvälineitä tai muitakaan esineitä (pesiä tietysti on monillakin ja majava rakentaa patoja...). Nykyihminen on täysin riippuvainen esineistä, useimmat eivät selviytyisi päivääkään ilman kaikennäköisiä tarvikkeita. 

Ihmisellä on siis valtavan pitkä suhde esineiden valmistamiseen ja valmistamiinsa esineisiin. Tästä en ole vielä missään järjestelyoppaasta lukenut. Hankin suomalaisen ammattijärjestäjän Ilana Aallon kirjan Paikka kaikelle (Atena 2017) e-kirjana (tämä oli opus, jota en tahtonut fyysisenä esineenä kotiini). Marie Kondon jälkeen Aallon kirja oli virkistävää luettavaa. Kirjoittaja on kulttuurihistoriaan perehtynyt tohtorisnainen ja huomasin hänen suhtautuvan moneen konmarittamisen kestämättömään ajatukseen samoin tavoin kun ensimmäisessä "tavarapostauksessani" kirjoitin.  Aalto katsoo ilmiöitä enemmän suomalaisten kotitalouksien näkökulmasta -- jos japanilaiset kodit ovat kenties keskimääräistä pienempiä kuin meillä ja suomalaiset asunnot eivät ehkä niin usein ole NIIN täynnä tavaraa, että ne täyttävät myös huoneiden lattiatilan,  voidaan käsitellä meidän olosuhteisiimme nähden relevantimpia aiheita. Toisaalla Aallolta puuttuu yhtenäinen ja kattava metodi, jota noudattamalla voisi päästä tehokkaasti ja pysyvästi hyviin tuloksiin tavarakaaoksen hallinnassa. Marie Kondo lupaa elämäsi mullistusta jos noudatat tarkkaan hänen ehdottamaansa metodia ja käsittelyn järjestystä. Hän myös lupaa, että kerran vietyäsi systeemin lävitse, ei kaaos uudelleen valtaa paikkojasi. Aalto luotaa ilmiöitä hieman syvemmälle ja antaa myös esimerkkejä omasta elämästään (oli kiinnostavaa lukea esim. kuinka montaa eri astiastoa hänen kaapeistaan löytyy...). Kun Konmari herätti useassa kohdassa vahvojakin vastareaktioita, en ole varma, että Paikka kaikelle auttaa minua löytämään paikan kaikelle. Yksi isompi asia, josta olen jotakuinkin eri mieltä, on keräilyyn ja hamstraamiseen liittyvät kappaleet, mutta kommentoin niitä jossain toisessa postauksessa yksityiskohtaisesti. 

Nyt takaisin ihmisen ja esineiden pitkään symbioosiin. Evoluutiobiologi Juha Valsteen erinomaisesta kirjasta Ihmislajin synty (SKS 2012, useampia painoksia) opin, että jo  n. 400 000 vuotta sitten eläneet nk. "melkein ihmiset" valmistivat hienostuneita tarvekaluja ja että [e]rikoiskäyttöön tehtyjä tai erityisen onnistuneita työkaluja käytettiin ilmeisesti pitkään ja niiden terää muokattiin tarpeen vaatiessa uudelleen purevaksi (s. 213). Heidelberginihmisten puukeihäät olivat aikansa high-tec -esineitä, niiden kärjet olivat teroitettu neulanteräviksi ja sen jälkeen kovetettu tulessa (s. 213-214).  Vasta tämän vuoden alussa tajusin esimerkiksi sen, että Bellinon Tarja Ikävalko ei käytä mitä tahansa nipsuttimia leikatessaan hiuksiani vaan käsintehtyjä erikoissaksia, jotka lähetetään valmistajalle Japaniin teroitettavaksi. Kunnon saksilla on hiusmuotoilijan mukaan ratkaiseva merkitys.

Luulisi siis, että olemme "naimisissa" kaikkien sellaisten esineiden kanssa, joita tarvitsemme selviytyäksemme päivittäisistä askareista emmekä edes harkitsisi sellaisten esineiden heittämistä pois vain sen vuoksi, etteivät ne tuota meille "iloa". "Melkein ihmisille" ja varhaisille ihmisille tarpeelliset työkalut varmasti tuottivat myös "iloa", olihan ne huolellisesti valmistettuja ja niistä pidettiin tarpeellisuuden vuoksi myös hyvää huolta. Marie Kondo puolestaan tuntuu aika lailla omassa "ilofilosofiassaan" hukanneen käsityksen siitä, että ihminen on satoja tuhansia vuosia kehittänyt työkaluja ja apuvälineitä ja työkalut ovat aikojen saatossa erikoistuneet erikoistumistaan, mutta että tarvekalut ovat ihmisyyden ytimessä ja että niiden tuottama ilo on nimenomaan niiden käyttöarvossa.

Konmarittamisen papitar ymmärtää kyllä periaatteessa, että esineillä on jotain sellaista kuin käyttöarvo (Siivouksen elämänmullistava taika Bazar 2015, s.54), mutta siitä huolimatta toisaalla ilon tuottaminen menee hänen mielestään aina sen ajatuksen edelle, että esineelle voisi olla tulevaisuudessa käyttöä. Sille voi vielä olla käyttöä on KIELLETTY AJATUS! (Iloa säkenöivä järjestys Bazar 2016, s. 32-33). Hän on edelleen sitä mieltä, että yhdenkään karsitun esineen puuttuminen ei ole johtanut katastrofiin. Ja siitä huolimatta hän kertoo kuinka heitti pölynimurin pois, koska se oli "vanhanaikainen" ja palasi käyttämään paperipyyhkeitä ja puhdistusliinoja... No, jopa Marie Kondo ymmärsi, että siivoamiseen ilman imuria meni liian paljon aikaa ja hän joutui ostamaan uuden imurin. Marie Kondo kertoo yhtä estottomasti naulaavansa nauloja paistinpannulla ja rikkoneensa rakastetun viivottimensa, koska oli heittänyt ruuvimeisselin menemään ja yrittänyt käyttää viivotinta ruuvimeisselinä.  Katumuspilleriäkin tarjotaan: Tietenkin jos tarvitsen jotakin oikein kovasti, ostan uuden, mutta en enää osta millaista tahansa (Iloa säkenöivä järjestys s. 32). Marie Kondolla on tätä nykyä varmasti varaa ostaa uusia ja hyvälaatuisia tarvekaluja, mutta entä hänen lukijansa? Olisi mielenkiintoista jos "konmarittamisen uhrit" avautuisivat jollakin foorumilla siitä, miten he työ- ja tarvekaluja pois heitettyään ymmärsivät kuinka paljon ne olivat helpottaneet heidän elämäänsä ja jotka olivat olleet pakotettuja hankkimaan uusia tavaroita hyvien ja käyttökelpoisten tilalle. Toki Marie Kondo hetkeä myöhemmin kehottaa lukijoitaan ylistämään näitä tarvekalujaan: Kerro niille, että tarvitset niitä, vaikka ne eivät ehkä tuotakaan iloa (s. 35).

Itse olen yli neljännesvuosisadan ajan elänyt puolison kanssa, jonka perusperiaatteisiin kuuluu se, että yhtäkään työkalua ja/tai laitetta ei heitetä menemään ennen kuin se lakkaa toimimasta tai muutoin täyttämästä tehtäväänsä. Taloudessamme oli (ja taitaa olla yhä varastohuoneessa) pieni televisio, jonka korjaamisesta kodinkoneliikkeet olisivat laskuttaneet ihan liikaa (ja mieluummin myyneet uuden tilalle), mutta jota pidettiin toimintakuntoisena ystävän tietokonefirman työntekijöiden avustuksella. Itse suren tänä päivänä elektronisten laitteiden, kuten printterien lyhyttä käyttöikää. Näistä laitteista syntyy valtavat määrät jätettä, koska ne on valmistettu tietoisesti niin, ettei käyttöikä ylitä muutamaa vuotta. Esteettisestikään ne eivät ole esineitä, joita tahtoisi säilyttää nurkissaan, toisin kun vanha lankapuhelin.

Toinen asia, mikä tekee työkalujen ohessa ihmisestä ihmisen, on työkalujen koristaminen sekä myös ihmisen hyvin varhaisessa vaiheessa valmistamat esineet, joilla ei ole käyttöarvoa. Osaatteko arvata mistä lähtien ihmiset ovat valmistaneet koruja ja mitä me tiedämme niiden funktiosta: käytettiinkö niitä vain "juhlassa" vai kenties myös arjessa? Vai olivatko korut jotain, mitä kannettiin vain tuonpuoleisessa? Näistä ensi kerralla. Ja siitä, miksi assyriologin täytyy aina perustella sitä, miksi on tekstien lisäksi kiinnostunut myös materiaalisesta kulttuurista.

Ps. Elämänmullistavaa taikaa elämääni on runsaan viikon ajan tuonut suuri taideteos (ei konmarittaminen). Teos ei oikeastaan mahdu meille ollenkaan ja ajattelin, että en voi hankkia sitä, koska meillä varastoidaan puolensataa maalausta ja muuta, paketeissa... Tämä maalaus tuo iloa säkenöivää energiaa elämääni. Paras hankinta.

Elämän ilotarkistus

Ihmiset, jotka ovat lukeneet Marie Kondon siivousta ja järjestelemistä käsitteleviä kirjoja, tunnistavat tämän postauksen otsikosta sanan ilotarkistus. Ne, jotka ovat kenties jo pitkään lukeneet blogiani, tietävät, että olen hyvin monessa postauksessa kirjoittanut aiheista, joissa sivutaan ihmisen suhdetta esineisiin ja ihmisen viettiä kerätä vaikka mitä, esimerkiksi kirjoja ja taidetta, sekä yleisellä että myös hyvin henkilökohtaisella tasolla. Kuten esimerkiksi täällä, täällä ja täällä. Tutkijana teen paraikaa elämäntyötäni tutkimalla muun muassa patsaita ja niiden suhdetta tekstiin. Olen jo pidemmän aikaa suunnitellut kirjoittavani konmarittamisesta ilmiönä, Konmari-kirjoista (joista kaksi on suomennettu) sekä siinä samalla juuri omasta elämästäni tavaran keskellä. Tällä kertaa ymmärsin ennen tämän postauksen aloittamista, että tekstiin tulisi liikaa tavaraa. Siksi tämä on avaus ainakin muutamalle, kenties kokonaiselle sarjalle pieniä tarinoita, joissa käsitellään sekä tavaranhallintaa että esineisiin liittyvää kirjallisuutta. 

Oma henkilökohtainen suhteeni tavaraan alkoi liikehtiä kohta neljä vuotta sitten. Ensin se oli vielä vaimeaa järinää, suureksi osaksi varmaankin sen vuoksi, että tämänhetkinen kotini on niin suuri, että minun ei tarvinnut käydä jokapäiväistä kamppailua tilaongelmien vuoksi. Olen myös sitä tyyppiä, että luen mieluummin kirjaa kuin kuuraan pesuhuoneen kaakeleita tai viikkaan vaatteita komeroon. Viime aikoina ja etenkin viime keväästä, jolloin appivanhempieni asunnosta meille saapui osa heidän esineistään, vaimea järinä on muuttunut kohtalaiseksi maanjäristykseksi. Saan fyysisiä oireita kotini vallanneista esineistä, enkä enää viihdy täällä kovin hyvin. Jotain pitää tehdä, mutta konmarittamalla se ei kuitenkaan onnistu. Tein omalaatuisen avauksen hankkimalla jotain oranssia, tosi isoa -- se ei mahdu edes tänne kotiimme, mihinkään, ainakaan kunnolla. Mutta siitä joskus toiste lisää. Hankinta kuitenkin tuntuu avanneen ainakin jotain lukkoja sisimmässäni, se aloitti ilotarkistuksen elämässäni.

Aihe on monella tapaa erittäin ajankohtainen -- tavaroiden raivaukseen liittyvää kirjallisuutta ilmestyy tällä hetkellä paljon. Ensin ajattelin, että hankin itselleni juuri ilmestyneen Margareta Magnussonin Mitä jälkeen jää -- Taito tehdä kuolinsiivous (Tammi 2018) ja postaan näistä kaikista yhdessä, mutta tosiaan, en kykene mahduttamaan yhteen juttuun kaikkea. Huomaan myös aikaisemmin tänä vuonna kirjanneeni muistiin Fumio Sasakin minimalistikirjan nimen Goodbye things. The New Japanese Minimalism (Penguin 2017), se ei ole vielä kohdannut minua missään kirjakaupassa. Tavaroiden vaikutus ihmisten elämään pohdituttaa isoa osaa ylikansoitetun maapallomme asukkaista. Ja kuitenkin tuntuu siltä, että monet tärkeätkin aspektit liittyen esineisiin jäävät tämänkaltaisissa "kyökkifilosofisissa" ja "self help" kirjoissa käsittelemättä. Esineet vaikuttavat meihin, ihan jokaiseen meistä, mutta saatan assyriologina ja arkeologina lähestyä materiaalista kulttuuria eri vinkkelistä kuin muut. 

Mitä tämä ilotarkistus sitten tarkoittaa? Marie Kondon mukaan jokainen tavara tulisi käydä yksitellen lävitse, esinettä tulisi tarkastella, koskettaa ja miettiä tuottaako se sinulle iloa. Jos tuottaa, pidä se hyvin omintunnoin. Jos tavara ei tuota iloa, heitä se pois.

Sinänsä minua viehättää tämä sana. Ilotarkistus. Etenkin silloin, kun et "ensimmäisellä kierroksella" ole luopunut jostain, mutta uusintakierroksella tarkistat tuottaako se sinulle yhä iloa. Esineet voivat parhaimmillaan tuottaa iloa paljonkin iloa kun taas suuret tavaramäärät aiheuttavat usein ahdistusta. Kuljen lähi-itäläisissä ja turkkilaisissa basaareissa ja kauppakujilla sydän syrjälläni -- tavaraa on hirvittäviä määriä. Mutta upouusien ja vanhojen tavaroiden välillä on tietty ero. Jos vanhoja esineitä on järjettömiä määriä, on niiden vaikutus minuun täysin erilainen :).

Kauhistun kuitenkin Marie Kondon ohjeeseen heittää kaikki iloa tuottamattomat esineet pois. Hän kertoo kirjoissaan usein kuinka monta jätesäkillistä hänen asiakkaansa ovat raijanneet roskiin ja se on tuottanut heille suuren vapautumisen tunteen. Konmari-kirjoissa ei puhuta sanaakaan jätevuorista, joita eittämättä syntyy kun noudattaa tällaisia ohjeita. Ei lausettakaan kierrättämisestä, esimerkiksi vanhojen käyttökelpoisten vaatteiden ja/tai astioiden vieminen jonnekin missä ne kulkeutuvat ihmisille, joille ne joko tuottavat iloa tai joita he tarvitsevat ihan jokapäiväisessä elämässä selviytyäkseen. Kondo elää illuusiossa, että kaikki omistamasi tavarat haluavat olla sinulle hyödyksi. Vaikka heittäisit tavaran pois tai polttaisit sen, siitä jää jäljelle palvelualttiuden energia (s. 199). Siis haloo? Energia ei uusiudu jos sitä ei kierrätetä ja jos se kasautuu vuorina kaatopaikoilla, tämä lienee pitkälti fysiikan lakien totuus. Kondon ohje johtuu ehkä siitä, että pois heittäminen on niin paljon nopeampaa kuin uuden kodin ja omistajan etsiminen. Kierrättäminen on monimutkaista. Kirpputorilla myyntiäkään Kondo ei mainitse. En vielä kerro mitä Kondo on tehnyt omille kirjoilleen, siitä joku toinen kerta. Kierrätetäänkö Japanissa lainkaan paperia? Konmarittaminen ei siis millään muotoa ole kestävän kehityksen filosofia. Jos on sattunut heittämään pois esineen, jota myöhemmin havaitsee tarvitsevansa, voi kuulemma huoletta hankkia uuden. Kovin vastuuntuntoista kuluttamista hänen oma elämänsä ei taida olla, vaikka hän koko ajan vakuuttaakin, ettei nykyään hanki lainkaan niin paljon tavaraa kuin ennen. 

Kondo antaa ainakin minulle hyvin nuoren ja kokemattoman naisen vaikutelman. Hänen elämäntehtävänsä on ollut siivous ja järjestely. Lukiessani hänen kirjojaan, tunsin japanilaisen ja "länsimaisen" kulttuurin syvän kuilun välissäni, koska yksi ensimmäisiä kysymyksiäni kierrättämisen lisäksi oli se, että vaikka Kondolla on esineluokkana "muistoesineet", käsittelee hän siinä vain yhden ihmisen elämänkaaren tavaroita kuten vanhoja koulu-uniformuja (!) ja valokuvia jne. Kondo ei tunne luokkaa "perintöesineet". Yritimme tänään lounaspöydässä laskea kuinka monen kuolleen ihmisen esineitä meidän kodissamme oli. Pääsimme liki kahteenkymmeneen enkä ole varma oliko siinä edes kaikki. Perintöesineistäkin voi hankkiutua eroon, mutta niiden kanssa ei voi tehdä vain yksinkertaista "ilotarkistusta".  Totesin etten edes tiedä miten Japanissa suhtaudutaan perintönä tuleviin esineisiin...

Perintöesineistäkin kirjoitan toiste enemmän, lopuksi annan vain lyhyesti esimerkin omasta elämästäni, yksittäisestä "ongelmatavarasta". Pari vuotta sitten puolison sukulainen kuoli. Hänen loppunsa oli hyvin surullinen, hautajaiset olivat hyvin pienet ja muistotilaisuuden päätteeksi käteeni työnnettiin vainajalle kuulunut nahkalaukku jossa kohtuullisen suuri lasinen kukkavaasi. Yritin kyllä välttää tämän lusmuilemalla naistenhuoneessa mahdollisimman pitkään ja toivomalla että myös erinäiset muut vaasit jne. lähtisivät muiden saattajien matkaan. En onnistunut. Vaasi on suomalaista muotoilua muttei mitenkään ylettömän arvokas. Minusta se on esineenä aika ruma, se ei puhuttele lainkaan. Mutta olen viime aikoina täyttänyt sen usein suurella määrällä tulppaaneja tai ruusuja ja kas -- kukkien kanssa se ikäänkuin muuttuu, eikä olekaan enää niin kauhean ruma. Eli pidän sen ainakin toistaiseksi, vaikkei se täydellistä iloa tuotakaan. 

Voi Lenita minkä teit!

Assyriologi kiepautti keskiviikkona luentonsa jälkeen kotimatkalla kirjakauppaan ja hankki itselleen Lenita Airiston (1937- ) muistelmateoksen Elämäni ja isänmaani (Bazar 2017). Tämä hankinta perustui ainoastaan lievään ärsyyntymiseen ja kapinahengen tunteeseen, jonka olin kokenut muutamaa päivää aikaisemmin kun luin erään tuttavani (myös eläköitynyt, naimaton ja lapseton, koulutettu naishenkilö) twiitin:

Suosittelen Lenitalle ja Aira Samulinille vapautusta epätoivoisesta julkisuudesta. Olisiko jo aika viettää yksityistä vanhuutta.

Voi apua... Kahdeksankymppiset eläväiset ja energiset naiset julkaisevat muistelmateoksiaan ja ovat olleet vuosikymmeniä vahvasti julkisuuden valokeilassa, aivan omilla ansioillaan. Epätoivoisesta itsensä tyrkyttämisestä tässä nyt ei ainakaan ole kyse. Molemmat rautarouvat ovat ehdottomasti tärkeitä palasia suomalaista kulttuurihistoriaa enkä soisi ketään ikäihmistä suljettavaksi neljän seinän sisään viettämään yksityistä vanhuutta jos on halua rikastuttaa yhteiskuntaamme tarinoilla ja elämänkokemuksella. Tänä aikana me tarvitsemme nämä muistelmat sekä myös kaikki julkiset esiintymiset, ehdottomasti. Kulttuuri kukoistaa -- blogissa tämänkaltaisista voimaannuttavista seikoista voi lukea enemmän.

Etenkään nuorena naisena en ihaillut Lenitaa -- oma körttitaustani on tehnyt minusta enemmänkin alatien kulkijan, sellaisen jolta ei vain irtoa äänekästä ja räväkkää naurua ja jolle kaikenlainen sosiaalisuus on vain vuosien aikana opittua, ei luontaista lainkaan. Minulle on kuitenkin jäänyt 1980-luvun puolivälistä mieleen hetki Akateemisen Kirjakaupan paperiosastolla, ollessani siellä kesätöissä. Lenita pyrähti sisään, täytti koko osaston läsnäolollaan ja toi työkaverille pussillisen mansikoita: kollega oli jonain edellisenä päivänä joustanut Lenitan suhteen henkilötodistuksen puuttuessa ja kiitollisuuttaan hän sitten osoitti mansikkapussillisella. Pieni ele, suuri vaikutus. Mieleen jäi ihminen, joka ei vaatinut erikoiskohtelua, mutta arvosti sitä, että kollega ei ollut heittäytynyt pikkumaiseksi. Minä opin myös tästä -- pienistäkin poikkeavista palveluksista on syytä kiittää tavalla taikka toisella.

Ihmisen persoonaa ei tarvitse ihailla mutta hänen elämäntyötään voi silti arvostaa. Nostan myös hattuni korkealle Lenitan rohkeudelle tehdä muistelmistaan täydellisesti hänen näköisensä teos: muotilehti, yli tuhat kuvaa ja teksti on rakennettu enemmän kuvien ja lehtileikkeiden varaan kuin toisinpäin. Sanattomaksi vetävä AJANKUVA (anteeksi kapiteelit!) -- tähän kirjaan voi palata useampia kertoja ja aina tulee löytämään jotain uutta. Minua kiehtovat erityisesti eri maailman kolkissa antiikkisilla raunioilla ja muissa kulttuuriperintökohteissa tehdyt muotikuvat.

Lenitaa arvostan myös hänen kielitaitonsa vuoksi. Saksa on tärkeä kieli, eihän siitä pääse mihinkään. Pienenä faktalipsahduksena kirjassa esitetään, että Stuttgart ja Baden-Württemberg olisi Saksan teollisuuden ydinalue BMW-autoineen (s. 47). Teollisuuden ydinalueita Saksassa on useampia ja olisipa mielenkiintoista kuulla, mitä oikea svaabilainen Mercedes-Benz -johtaja ajattelisi siitä, että bemareita, eli huumorimielessä myös "bayrische Mistwagen"eiksi kutsuttuja autoja luullaan valmistettavan heidän alueellaan :).

Entä kirjan teksti? Hyvin erikoinen ratkaisu on ollut limittää Suomen itsenäisyyden ajan historia Lenitan omaan tarinaan. Tässä riittää historiantutkijoille ja sosiologeille analysoitavaa. Puolisoni, oman perheemme prosopografinen asiantuntija, kiinnitti huomiota siihen, että Lenita uskoo olevansa isänsä puolelta saksalainen. Tämä näyttää kuitenkin olevan aivan puhdas identiteetin konstruointi jos tällä hetkellä saatavilla olevat tiedot lainkaan pitävät paikkansa. Edelleen Lenitan isän nimenvaihdos Brutoffista Airistoksi tapahtui jo vuonna 1913 eikä sillä siis ollut mitään tekemistä Suomen itsenäistymisen kanssa.

Lehtijutuista olin saanut sen kuvan, että Lenitan muistelmat olisivat aika paljastavat. Lenita kyllä kertoo suhteestaan avioliittoon, siihen miksi lapsettomuus oli hänelle tietoinen valinta ja hän myös kertoo useista rakkaussuhteistaan. Paljastavia intiimejä detaljeja hänen kertomuksissaan ei kuitenkaan ole, itse asiassa hänen tekstinsä vaikenee visusti sekä siitä yksityisestä ihmisestä, joka Lenita oli ja on, että hänen ihmissuhteistaan. Kirjan kuvitus vaikenee vielä enemmän -- valtaosa niistä on julkisissa tiloissa julkisissa tilaisuuksissa otettuja ja etenkin ulkomailta. Lenita ei raota arkielämänsä ympäristöä, yhtään kuvaa hänen omista aikuiselämän kodeistaan ei ole mukana, ei yhden yhtä jouluaaton ruokapöytää tai edes lemmikkiä... Kun vain ajattelee esimerkiksi kahden suomalaisen naiskirjailijan myöhemmällä iällä julkaistuja päiväkirjoja eli Helvi Hämäläisen Päiväkirjat 1955-1988 (WSOY 1994) ja Aila Meriluodon Vaarallista kokea (WSOY 1996) sekä etenkin Tältä kohtaa (Siltala 2010), huomaa eron. Lenita pitää elämänsä itsellään, tiukasti kuin osteri.

Summa summarum: Lenita on kiehtova persoona ja siinä muistelmien vaiheessa, kun hän kertoo 1990-luvulla Israelin työmatkan päätteeksi piipahtaneensa Libanonissa tapaamassa vanhaa rakastettuaan, [m]onien mutkien kautta pääsin Beirutiin ja tapasin Francisin (s. 310), niin minunkin oli pakko alkaa ihailemaan häntä (perussääntö on, että Libanoniin ei pääse jos passissa on Israelin passipoliisin leimoja & varmaankin tämä seikka on se mitä Lenita kuvaa "moniksi mutkiksi"). 

Erityisesti teoksesta jäävät mieleen kaksi asiaa. Ensinnäkin Lenitan inhokkiryhmä näyttää olleen taistolaiset stalinistit, se tulee ilmi useamman kerran. Toisekseen Lenita osoittaa tehneensä hirvittävästi töitä koko elämänsä ja se tietysti näkyy hänen huimassa menestyksessään. Kokonaisuutena Elämäni ja isänmaani jättää silti ohuen vaikutelman, melkein voisin luonnehtia sitä hieman muoviseksi. Ristiriita syntyykin juuri siitä, että Lenita ei varmasti ole pinnallinen tai muovinen, vaan syvästi ja intohimoisesti tunteva huippuälykäs nainen. Hänellä on tarpeeksi viisautta ymmärtää esimerkiksi se, että sota aiheuttaa traumoja myös siviileissä. Minua alkoi valtavasti kiehtomaan kaikenlaiset kysymykset siitä, miten Lenitasta on tullut Lenita? Eli mitä kirjoja hän on lukenut, minkälainen sisäinen kasvutarina hänellä on -- inhimillisemmäksi tarina olisi tullut jos siinä olisi edes hieman enemmän myös elämän vastoinkäymisistä, niitähän meillä kaikilla (menestyksestä huolimatta) on. Toisaalla voimme tässäkin kääntää katsantokannan toisin päin ja ajatella, että tässä on nainen, joka ei sittenkään rohkene tuoda itseään oikeasti toisen arvosteltavaksi.

Suosittelen Lenitan muistelmia ihan kaikille. Tutustukaa avoimin silmin tähän narratiiviin, selatkaa ja lukekaa. Yksi tärkeimmistä sanomista teoksessa on se, että ystävyys- ja rakkaussuhteet ovat ihmisen kallein asia, eikä kenenkään ulkopuolisen tule lähteä niitä moralisoimaan. Kaksi lausetta jotka jäivät mieleen:

En minäkään halunnut vangita itseäni mihinkään rajoihin, vaan ottaa avoimena vastaan uudet kokemukset. (s. 411).

Kun olen kanssasi, minulta ei puutu mitään. (s. 411).

Mitä luin tänään: Rafik Schami, Die Frau, die ihren Mann auf dem Flohmarkt verkaufte

Assyriologi on ollut jo liki kaksi viikkoa kotona Berliinin ja Wiepersdorfin jälkeen, mutta on ahkeraan yrittänyt edistää artikkelia, jättöpäivä kuun lopussa. Kun tieteellisen tekstin kirjoittaminen on mielekästä, on vaikeaa irrottautua postaamaan. Parempi näin. Takaraivossa viipyilevät myös yhä saksalaiset paikat ja maisemat, lukuisat vanhat peilit joiden kautta maailma näyttää niin erilaiselta...

Kuten edellisessä postauksessani kerroin, löysin Berliinistä myös pieniä palasia Syyriaa, ne piti poimia mukaan. Rafik Schami (1946- ) on syyrialaissyntyinen kirjailija, joka asuu Saksassa ja kirjoittaa myös Saksaksi. 

Hänen romaaninsa Die dunkle Seite der Liebe (2006) suomennettiin vajaa kymmenen vuotta sitten hieman sokerisella nimellä Damaskoksen rakastavaiset (Bazar, käännös Raija Nylander) (alkuperäinen nimi suomennettuna: Rakkauden pimeä puoli), mutta yhtäkaikki veivät nuo kertomukset minut jo tutuksi tulleille vanhan kaupungin sokkeloisille kujille. Das Geheimnis des Kalligraphen (2008) (= Kalligrafin salaisuus) sijoittuu niinikään Damaskokseen ja vei minut ehkä vielä vahvemmin mukanaan kuin rakkauden pimeä puoli, talojen sisäpihoille ja huoneisiin, joiden kattoja kannattelevat ikivanhat puutpalkit.

Pari viikkoa sitten Berliinissä ostamani Die Frau, die ihren Mann auf dem Flohmarkt verkaufte (2011) on eräänlainen esseistinen omaelämäkerta siitä, miten Schamista tuli kertoja. Kirjan nimi on suomennettavissa: Nainen, joka myi miehensä kirpputorilla. 

Esseissä kuljetaan jälleen Damaskoksen kaduilla ja kujilla, kirpputorilla, minne isoisä vie pienen pojan ja missä poika todistaa omin silmin miten vanha nainen myy miehensä hevosenhoitajaksi, koska tämä ei osaa kertoa tarinoita. Tästä episodista Schami lähtee avaamaan omaa rakkauttaan satuja, sananlaskuja (ja niiden etymologiaa) ja leikkejä kohtaan, miten suullinen tarinankerronta ja kirjalliset traditiot hänen kohdallaan yhtyvät. Fasinoivaa viimeiseen pisteeseen saakka.

Ich habe oft Kinder in Damaskus beobachtet, die in bitterer Armut lebten und die ihren Eltern helfen mussten, sie waren Bettler, Seineschlepper, Verkäufer in der sengenden Sonne, Handlager bei Schlossern, Bäckern und Tischlern. Sobald aber die Aufsicht der Eltern nachließ, spielten die Kinder und vergaßen nicht nur ihr Elend, sondern auch alles um sich herum (s. 22).

Leikki on myös tämän päivän, sodan keskellä leikkivien syyrialaisten lasten keino selviytyä. Siksi Suomi Syyria yhteisö RY viekin Aleppon lapsille leluja.

Teksteissä on paljon sykähdyttävää, nostan tässä vielä toisen olennaisen aiheen, lapset ja sairaus:

Ich verdanke meine Liebe zu Büchern, ja zur Schriftstellerei, einer ganzen Reihe von sowohl harmlosen wie auch lebensbedrohlichen Kinderkrankheiten (s. 100).

Schami sairasti usein, ei saanut koskaan pelata jalkapalloa -- niinpä hän vietti paljon aikaa vuoteessa ja luki kaiken mitä käsiinsä sai. Lastenkirjoja ei ollut, siksi hän luki maailmankirjallisuuden klassikkoja ja siis ylipäätään kaikkea. Näistä tuli välittömästi mieleen oma isäni, joka lapualaiskylässä koki ilmeisesti jotain hyvin samantapaista.

Bazar-kustantamo teki aikoinaan kulttuuriteon kääntäessään Schamin Rakkauden pimeän puolen suomeksi. Myös moni muu Schamin teos, romaanit ja esseet, ansaitsisivat tulla suomennetuiksi ja julkaistuiksi -- saksaksi luetaan tänään aika vähän Suomessa...

Schamin kirjat ovat minulle rakkaita. Olen itse kulkenut Damaskoksen vanhankaupungin katuja, hengittänyt niiden tuoksut sisääni, kuunnellut taloista kantautuvia ääniä, kurkistanut ovista sisäpihoihin, haaveillut ostavani oman, sellaisen jonka pihassa kasvaa sitruunapuu. Olen viettänyt siellä alkukesän iltapäivää ystävän kanssa ja säilönyt niiden hetkien kirpeän maun sydämeeni.

Minä jaan Schamin kanssa kipeän, katkeransuloisen kaipuun Syyriaan ja Damaskokseen. Siellä vietetyt päivät kuuluvat kaukaiseen menneeseen maailmaan, vuosissa ei niin kaukana, henkisesti jo kovin etäällä. Niin kovasti toivon voivani palata, vielä joskus, mieluummin tässä elämässä.

Mitä luin Vappuna: Eppu Nuotio/Pirkko Soininen, Nainen parvekkeella

Kevät on saapunut ja elämän tahti on kiihkeää, myös lukemisen puolesta. Berliinin matka on edessä jo viikon päästä ja silloin pitäisi esitelmänkin olla valmis, ainakin jollain tavalla. Olen myös lähestymässä viikko sitten hankkimani kirjan loppuhuipennusta: Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Nainen parvekkeella (Bazar 2016) on ollut niin herkullista luettavaa, että postaan siitä nyt (ettei kirja jää sitten muiden elämysten ja esitelmänviimeistelyn alle -- olenhan menossa Berliiniin!).

Kirjan ostin kirjailijatapaamisesta kirjakaupassa nimeltä NIDE, lempikirjakauppani tällä hetkellä Helsingissä. Kirjailijoiden haastattelu oli oikein mukava ja onnistunut, ja vihdoin tapasin myös ihan livenä "blogiystäväni" Pirkon, jonka blogi Tuulen naapurina on yhtä kuvien ja sanojen ilotulitusta, sitä kun lukee jää koko päiväksi hyvä ja inspiroitunut mieli.

Kirjailijat kutsuvat itse tarinaa taidemysteeriksi. Sitä se on. Ei perinteinen dekkari, missä ensimmäisen ruumis realisoituu viimeistään sivun sata kohdalla ja missä sitten lopputarina etsitään murhaajaa. Keskiössä on kahden ihmisen kirjeenvaihto sekä tapahtumat 1800-luvun lopun ja nykypäivän Pariisissa. Mitä kaikkea yhden maalauksen syntytaustaan liittyykään? Kirja on kirjoitettu minunlaiselleni taiteen- ja kirjallisuudenharrastajalle ja täytyy sanoa, että olen alusta aina tänne loppupuolelle asti nauttinut suuresti. Juoni kulkee sujuvasti ja vaikka hahmot ja juoni kenties ovatkin aika lailla kliseisiä (uskon, että se on ollut tarkoituskin) niin siitä huolimatta ja varmasti myös siitä syystä heidän parissaan viihtyy. Tällä hetkellä palan jännityksestä saada tietää miten tarina päättyy. Onko loppu onnellinen?

Ja jotta tämä postaus ei äityisi ihan vain hymistelyksi, pari huomautusta yhteen kirjassakin esitettyyn olettamukseen ja toinen Eppu Nuotion kirjailijatapaamisessa lausumaan asiaan. Tuomaksen suulla tarinassa esitetään, että taidevarkaudet ovat sijalla kolme rikollisuuden alalajeissa. Vain ase- ja huumekauppaa on taidevarkauksia enemmän (s. 26). Tämä ei tällä tavalla muotoiltuna pidä lainkaan paikkansa. Olen tällä viikolla lukenut muiden kirjojen ohella Günther Wesselin saksankielistä kirjaa laittomasta "taidekaupasta". Interpol ja Unesco arvioivat tällä hetkellä että laiton taidekauppa, josta iso osa koostuu ryöstökaivetuista muinaismuistoista, on noin 4-6 miljardin dollarin luokkaa vuosittain. Eli täytyy korostaa sitä, että tähän laiton kauppa ei ole ainoastaan "taidevarkauksia" vaan siihen liittyy runsaasti myös esineitä, joita ei lueta taide-esineiksi, kuten esimerkiksi nuolenpäillä kirjoitetut savitaulut. Toisekseen Wessel tuo erinomaisesti esille sen, että arvio rahamääristä on vain arvio, joka todennäköisesti ei pidä lainkaan paikkaansa. Kenenkään ei pidä siis kuvitella, että museoista ja yksityiskokoelmista varastettaisiin esim. maalauksia niin paljon, että se olisi huumeiden ja asekaupan ohella taloudellisesti valtavan suuri tekijä. 

Toisekseen Eppu Nuotio oli NIDE-kirjakaupassa sitä mieltä, että kukaan muu ei kirjoita tämäntapaisia "taidemysteerejä". Suomessa Nuotio/Soininen saattaakin olla tällä hetkellä ainoa tällainen työpari (toinen kirja on kuulemma suunnitteilla), mutta ulkomaisessa kirjallisuudessa vastaavia romaaneja kuitenkin löytyy. Äkkiseltään mieleeni putkahti ainakin Donna Tarttin Tikli, josta jonkin aikaa sitten postasin täällä. 

Mutta tosiaan, suomenkielisillä kirjamarkkinoilla Nainen parvekkeella on erittäin tervetullut avaus. Ja vaikka juonessa onkin noita kliseisiä piirteitä, niin vastaavia tarinoita voi tulla vastaan ihan oikeassa elämässä. Olin perjantaina hautajaisissa ja vainajallakin oli sekä taidetta seinillä että muuta esineistöä. Muistotilaisuuden päätteeksi minulle ojennettiin kassi, jossa vainajalle kuulunut suuri lasimaljakko. Täytin sen vapuksi ruusuilla. Maalauksiakin olisimme saaneet, niistä kieltäydyimme kohteliaaksi, taidetta meillä on tällä hetkellä enemmän kuin seinille mahtuu. Tästä kaikesta voisi kirjoittaa, jossain romaanissa.

Nainen parvekkeella: vahva suositus. Kaikille, jotka pitävät Pariisista, taiteesta, kauniista kielestä ja kepeästä lukemisesta. Kaikille, joita kiehtoo taide ja sen ympärille usein kutoutunut salaperäisyys (köyhät taiteentutkijat, varakkaat taidekeräilijät, keräämisen addiktio ja himo hankkia omistukseen juuri jokin tietty teos...).

Meillä oli tänään myös eksoottinen vappulounas-paikka: vasta avattu My Rose -kahvila Helsingissä. Kannattaa kannattaa, lähi-itäläistä ruokaa ja leivonnaisia. Paikka on valitettavasti hyvin kaukana omista kulmistamme, joten ihan joka päivä emme tule siellä falafelilla pistäytymään. Syyrialainen ystäväni sanoi: täällä tuoksuu Syyria. Kaipaus on suuri, varsinkin nyt kun Aleppo palaa ja vuotaa verta.

Mitä luin tänään: Kim Fay, Kadonneiden muistojen kartta

Joulupukki toi assyriologille kirjan, jota (toisin kuin Linda Boström Knausgårdin Helioskatastrofia) hän ei ollut osannut toivoa tai jonka olemassaolosta hän ei mitään tiennyt. Kim Fayn esikoisteos Kadonneiden muistojen kartta (Bazar 2013, suomennos Hilkka Pekkanen) kertoo kyllä aarteista, muinaismuistoista ja hitusen arkeologiastakin, mutta sijoittuu assyriologille täysin vieraaseen kulttuuriin ja maailmankolkkaan.

Tarinan sankaritar on nuori yhdysvaltalainen nainen nimeltä Irene ja tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1925. Takakannen tekstin mukaan Irene on toivonut saavansa Seattlen "itämaisen" taiteen museon kuraattorin paikan. Tässä kääntäjällä tai jollain muulla henkilöllä on mennyt hieman termit tai niiden vastaavuudet sekaisin: itämaisella taiteella (= Oriental Art) tarkoitetaan pääsääntöisesti Lähi-idän islamilaisesta aikakaudesta (n. 600 jaa) alkavaa taidetta kun taas Irene edustaa "aasialaisen" (= Asiatic Art) taiteen eli meille Kaukoidän taiteen tuntijaa. Minut takakansi johti harhaan. Irene lähtee Shanghain kautta Kambodzan sademetsiin etsimään khmerien muinaisia historiatauluja, joista saa vihiä erään 1800-luvulla eläneen lähetyssaarnaajan päiväkirjamerkinnöistä. Sponsorikin on omasta takaa -- rikas liikemies, joka haluaa taulut omaan kokoelmaansa Yhdysvaltioihin. 

Tämä on perinteinen huolellisesti kirjoitettu, silti viihdyttävä seikkailukertomus, joka sijoittuu ihanan romanttiseen  1920-luvun aikaan. Yllätyksellisiä juonenkäänteitä ei puutu ja kaikkinensa tarina kantaa alusta loppuun suhteellisen hyvin, vaikka tiettyjä maneerisia ratkaisuja olikin sekoitettu mukaan. Nautin kirjasta, siitäkin huolimatta, että khmerien muinainen kulttuuri ei juurikaan kiinnosta minua. Fay oli saanut klassisen romaanin sivuille mahtumaan myös hyvin paljon muinaistutkimuksellista eettistä ja moraalista pohdintaa. Irene lähtee etsintäretkelleen huolellisesti valmistautuneena ja hänen motiivinaan on ainoastaan oman uran pönkittäminen. Hän on teettänyt matka-arkun, jossa kirjoitustaulut oli aikomus nerokkaasti salakuljettaa Yhdysvaltoihin: En aio kätkeä historiatauluja yksityisgalleriaan. Aion perustaa niitä varten museon. Paikan jossa ne saavat ansaitsemansa arvon ja antavat minulle ansaitsemani arvon. Etkö ymmärrä miksi tarvitsen niitä? Miksi tarvitsen enemmän kuin pelkän veistoksen tai maljakon? (s. 60).

Irenen ajatusmaailma on kolonialismin aatteiden mukainen: länsimaisilla, taidetta ja historiaa arvostavilla ihmisillä on oikeus ryöstää alusmaiden taide-esineet omiin museoihinsa ja gallerioihinsa:

Kenelle esineet oikein kuuluvat, Irene kysyi. Sille joka saa ne ensimmäisenä haltuunsa. Eivät alkuperäisasukkaat niistä välitä. Heillä ei ole tietoa siitä, miten heidän muinaismuistonsa pitäisi säilyttää. Ajatelkaa vaikkapa Anghor Watin tilaa, kun Mouhot löysi sen. Täysin raunioina. Nyt ranskalaiset restauroivat sitä. Se pelastuu ranskalaisten ansiosta. Ja ranskalaiset sitten! He raahaavat Kambodzasta mahdollisimman paljon tavaraa Ranskaan kartanoihinsa ja museoihinsa. Taide ja taide-esineet eivät pysy paikallaan. Eivät ole milloinkaan pysyneet. Eivätkä pysy vastakaan. Rajat siirtyvät. Liittolaisuussuhteet muuttuvat. Ajatelkaa sotasaalista (s. 73).

Angkor Watin temppelikompleksi on yksi Unescon maailmanperintökohteista. J.A. Hammertonin kokoamassa Muinaisajan ihmeet -teoksessakin (WSOY 1935, suomalainen laitos I. Jäämaa ja M. Waltari) moititaan kerran vuodessa paikalle uhraamaan tulevia paikallisia: He saapuvat temppeliin tietämättä tai edes välittämättä mitään sen syntyperästä ja merkityksestä. Jos kysymme heiltä, kuka sen on rakentanut, he jäävät tylsästi tuijottamaan ja vastaavat: "Jumalat" (s. 235). Muinaisajan ihmeestä on myös postauksen hurmaavat mustavalkoiset valokuvat -- nykyään suomalaisillekin turisteille tutusta paikasta varmaan vilisee miljoonia kuvia sosiaalisessa mediassa. Itselläni ei ole suunnitelmissa matkata niin kauas, muutoin kuin virtuaalisesti.

Tapahtumien edetessä Irenen suhde muinaismuistoihin muuttuu. Silti hän yhä ajattelee: Jos esineitä ei olisi koskaan viety pois Kambodzasta, en tietäisi khmereistä mitään (s. 233). Tätä voin miettiä myös omalla kohdallani. Esimerkiksi British Museumin kaltaiset museot ovat olleet se kiinnostuksen ja innoituksen lähde minulle ja myös monille kollegoille, lapsille ja nuorille, joilla ei ole vielä ollut mahdollisuutta matkustaa kaukomaihin näkemään monumentteja ja esineitä paikan päällä.