Entinen ruipelo lukee Hämeen-Anttilan Painon

Eihän assyriologin pitänyt mitään tällaista kirjaa ostaa. Käväisin kuitenkin viime maanantaina NIDE-kaupassa ja sitten Virpi Hämeen-Anttilan (1958 -) Paino Miten pääsin sinuiksi kehoni kanssa (Otava 2020) löysi tiensä yöpöydälleni. Kevään aikana luin joitain kirjasta ja kirjoittajasta tehtyjä juttuja ja ajattelin, että en kuulu tämän teoksen kohderyhmään lainkaan. Kirjakaupassa opus aiheutti kuitenkin outoa kihelmöintiä sormenpäissä: halusin kurkistaa minulle samaan aikaan sekä tuttuun ( Hämeen-Anttilan ja minun välisistä yhteyksistä olen kirjoittanut täällä, romaanin Tapetinvärinen (Otava 2012) yhteydessä) että täysin tuntemattomaan maailmaan. Olen aika ehdoton sen kanssa mitä luen, hyvin harvoin tartun mihinkään kirjaan, mikä sijoittuu kuplani ulkopuolelle. Tällä kertaa se kannatti!

Kirja on Hämeen-Anttilan kertomus elinikäisestä kamppailusta painon kanssa. Kuten alaotsikko paljastaa, hän on sittemmin päässyt sinuiksi kehonsa kanssa. Teos on siis autobiografinen eikä anna varsinaisesti mitään ohjeita siitä miten muut ihmiset voisivat hallita painoaan tai kehittää omaa kehopositiivisuuttaan. Tekstissä on paljon tilastoja ja faktaa ja loppuosaan onkin koottu aiheeseen liittyviä kirjallisuuslähteitä. Keskiössä on henkilökohtainen kokemus ja näkemys, jota ryyditetään myös omalla piirroskuvituksella. Lukukokemus on vaikuttava monella tapaa.

Ennakko-oletukseni, suoraan sanottuna ennakkoluuloni, tällaista kirjaa kohtaan oli suuri. Ajattelin, että nainen, joka kirjoittaa kehityskertomuksen lapsuudesta 60+ -aikaan pystyy tarjoamaan kannustavan ja positiivisen esimerkin ainoastaan ihmisille, jotka ovat edes jossain elämänsä vaiheessa olleet ylipainoisia ja jotka tarvitsevan vertaistukea havaitsemaan sen, että myös muut, kuten nyt tämä kustantajan rakastetuksi luonnehtima kirjailija on kokenut painoon liittyviä vaikeuksia elämässään. Minunlaiselleni ruipelolle kirja tuskin antaa mitään.

Itse en ole koskaan laihduttanut, enkä ennen tätä postausta tiennyt painoindeksiäni enkä yli 50 vuotta elettyäni vieläkään ole oikein perillä siitä minkälaisia kalorimääriä syömäni ruoat sisältävät. Lapsuudenkodissani ja/tai myöhemmissä kotitalouksissani ei ole ollut henkilövaakaa, paitsi viimeisten vuosien ajan (koska appivanhempien jäämistön vaaka ajautui meille) enkä ole lääkärissä osannut kuin arvioida painoani. En "harrasta" mitään kuntoilua, mutta hyötyliikuntani määrä on kohtuullinen (siitä vielä alempana pari lausetta). Olen joltain osin se ranskalaisnainen, jonka Hämeen-Anttila ajattelee ryhtyvän oitis laihdutuskuurille kun paino nousee kilon (s. 113), paitsi etten tiedä jos painoni nousee kilon enkä ole tosiaan koskaan ollut laihdutuskuurilla. Kaikki hoikat tai normaalipainoiset naiset eivät noudata millintarkkaa ruokavaliota ja/tai kuntoile säännöllisesti, vaikka se ylipainoisista saattaa siltä vaikuttaakin.

Painon yksi suuri anti minulle oli oivallus siitä, kuinka suurimmalla osalla ihmisistä, huolimatta heidän älykkyydestään tai rationaalisuudestaan, on jonkinnäköisiä ulkonäköpaineita ja nämä henkiset kompleksit tekevät sokeaksi sille, että ihmiset eivät ensisijaisesti "tuijota" ja kiinnitä huomiota muiden ihmisten olemukseen vaan stressaavat sitä minkälaisen vaikutuksen itse tekee muihin. On vaikeaa asettua toisen ihmisen asemaan jos se näyttää poikkeavan omasta tilanteesta ja tästä syntyy monenlaisia illuusioita. Hämeen-Anttila lähtee siitä ennakko-oletuksesta, että koska tänään ihannoidaan langanlaihoja naisia, kaikki tytöt ja naiset tietoisesti pyrkisivät siihen ihanteeseen ja että tämä yleinen ihanne olisi sekä liikalihavuuden että anoreksian taustalla. Tai että jos tyttö on luonnostaan hyvin hoikka, suorastaan alipainoinen, hän olisi automaattisesti tyytyväinen kehoonsa ja tämä tyytyväisyys heijastuisi lapsen koko muuhun elämään.

Olin lapsena ruipelo eikä elämäni ruipelona ollut luultavasti sen onnellisempaa tai onnettomampaa kuin likitulkoon samoihin aikoihin parin kilometrin päässä varttuneella Hämeen-Anttilalla. Olin alipainoinen ruipelo, osittain geneettisistä syistä ja osittain varmasti siksi, että olin kranttu syömään "oikeaa ruokaa". Alipainoisuuteni herätti kummeksuvia kommentteja vieraissa aikuisissa. Meillä kylässä käyneet afrikkalaiset lääketieteenopiskelijat kauhistuivat: he kiikuttivat kotiini ison pullon pahalta maistuvaa ruokahalua herättävää lääkettä, vaikka sairaanhoitaja-äitini yritti rauhoittaa heitä siitä, että tyttö on ihan terve -- "hän nyt vain on sellainen kuin on". Lääkepullosta muodostui minulle iso mörkö jääkaapissa ja isoveljeni toisinaan uhkailivat juottaa sitä minulle väkisin. Onneksi minua ei pakotettu nielemään vaalenapuhaista pahanmakuista litkua.

Kun ruipelo tulee murrosikään, ei elämä niinikään ole täysin ongelmatonta. Pojat haukkuivat laudaksi, tukka ja iho olivat rasvaiset, minulla oli lisäksi pahat ovulaatio- ja kuukautiskivut. Monet aikuiset epäilivät anorektiseksi, vaikka en sitä ollut. Olisin kernaasti ollut hieman pulskempi, normaalimpi. Minulle ei vain maistunut ruoka, äitini valmistama terveellinen ruoka ei kiinnostanut minua lainkaan. Ainoastaan herkut. Tykkäsin suklaasta, karkeista, pullasta, jäätelöstä ja perunalastuista. En saanut niitä koskaan isoja määriä, mutta tulin yhdestä suklaapatukasta niin kylläiseksi, ettei päivällistä tarvinnut syödä. En periaatteessa tiennyt minkälainen tunne nälkä oli. Alipainoisuudesta (pahimmillaan painoindeksini oli pituuskasvun päätyttyä alle 17) tai muista tekijöistä johtuen olen kärsinyt kuukautisten poisjäämisestä, lasten syntymien jälkeen pahanlaatuisista PMS-oireista ja nyt viime vuosina vaikeista vaihdevuosivaivoista, vain jotain tähän listatakseni.

Hämeen-Anttila liittää ylipainon tuoman huonon olon ja häpeän huonoon itseluottamukseen ja minä en välttynyt siltä tunteelta, että hän ajattelee kaikilla hoikilla ihmisillä olevan automaattisesti hyvä itsetunto, joka myös tuo mukanaan etuoikeutetun aseman yhteiskunnassamme. Oma kokemukseni on, että alipainoisuus luo naiselle samankaltaisia uskottavuusongelmia kuin ylipainoisuuskin, thin privilege  on omasta näkökulmastani katsottuna ylipainoisten ihmisten päässä asustava harha. Jos näin olisi, olisin eräässäkin tutkijapaikan haussa päihittänyt "kilpailijattareni" mennen tullen. Lapsena jouduin paljon pitämään sisaruksilta perittyjä vaatteita ja kesti myös pitkään ennen kuin rohkenin poikkeamaan isosiskoni poikatyttömäisestä pukeutumisesimerkistä ja pitämään sellaisia vaatteita, joista itse pidin. Sen jälkeen olen usein tuntenut itseni akateemisessa maailmassa ylipukeutuneeksi ja kokenut myös jopa suoraa vähättelyä miespuolisten kollegoiden taholta, jotka usein ajattelevat, että päässäni pyörivät vain jakkupuvut, kengät ja leveälieriset hatut. Olen kuitenkin pitänyt pääni enkä muuttanut tyyliäni ja mukautunut massaan, osaksi myös sen vuoksi, että olen introvertti ja ujo: siisti pukeutuminen luo ympärilleni suojamuurin, jonka taakse voin kätkeä epävarman mielen. 

Hämeen-Anttila kuvaa kirjan eri luvuissa paljon sitä, minkälaisessa kauneusihanteiden maailmassa elämme tänään ja kritisoi voimakkaasti sellaisia aikamme ilmiöitä vastaan kuin hoikkuusideologia, laihdutus- ja terveysbisnes ja etenkin erilaiset tv-sarjat, joissa tehdään elämäntaparemontteja, lasketaan kaloreita ja pudotetaan kilpaa painoa. Tämä on erinomaista -- ihmisiä rahastetaan tänään monenlaisilla terveyteen liittyvillä asioilla. Hän sivuaa lyhyesti sitä, että maailmanhistorian aikana laihuutta ei ole ihailtu ja tavoiteltu yhtä paljon kuin nyt (taidehistoria näyttää, että pyöreät muodot naisilla koettiin kauniiksi), tosin hoikkuushulluus ei ole tänäänkään valloittanut koko maailmaa. Kun 1990-luvulla kokosin väitöskirjamateriaalia Turkissa, olomuotoani hämmästeltiin siellä usein hyvin avoimesti ja myös tuore aviopuolisoni sai osansa. Suurkaupunkeja lukuunottamatta vaimon tulee Turkissa olla hyvin "ruokitun" näköinen -- naimisissa olevan naisen pyöreys on korkean elintason merkki, miehellä on varaa ruokkia vaimoaan. Tuore puoliso pääsi pälkähästä vain sillä, että olimme olleet naimisissa vasta vuoden pari :). Maailmanhistorian kaikkina menneinä aikoina ihmiset ovat suurimman osan aikaa kamppailleet pysyäkseen hengissä ja biologisen lisääntymisvietin vuoksi pyöreämmät naiset ovat olleet attraktiivisempia kuin langanlaihat. Ei ole kovin pitkä aika siitä kun miehet etsivät vielä puolisoikseen "hyviä synnyttäjiä", heidän ihannemittansa olivat varmasti jotain muuta kuin esimerkiksi minun. 

Voisin vielä jatkaa muutaman kappaleen verran, esimerkiksi niistä monista asioista, painoa lukuunottamatta, joissa koin Hämeen-Anttilan kanssa jonkinasteista samaistumista -- yritän hieman tiivistää. Häntä ei varmasti lohduta lainkaan se, että alipainoinen on kokenut itsetunto-ongelmia tai epävarmuutta tai että esimerkiksi kaamosmasennus on ajanut minutkin himoitsemaan rasvaisia ruokia tai että minäkin häpesin lapsena rumia vaatteitani tai hirvittäviä silmälaseja, joita oli pakko pitää. Vihasin koululiikuntaa, pelejä, kilpailemista vaikka pidin luistelusta, uinnista ja pyöräilystä. Tunnen edelleen huonoa omaatuntoa siksi, että ymmärrän elämäni olleen siinä mielessä "parempaa", ettei minulla ole ollut lapsena influenssakierrettä pahempia sairauksia ja esimerkiksi aikani ja energiani ei ole koskaan valunut hukkaan sellaisiin aktiviteetteihin kuin jatkuva painonpudotus, kalorien laskeminen tai näihin aiheisiin liittyvän median seuraaminen. Pidän ruoanlaitosta ja rakastan etenkin italialaista ja turkkilaista ruokaa, mutta jos olen yksin ja uppoutunut työhöni, ruoka on viimeinen asia mitä ajattelen. Nautin myös ravintoloissa syömisestä, etenkin matkoilla ollessa, vaikka en sinänsä arvosta ns. fine-dining -genreä. Hyvä ja yksinkertainen on parasta ja olen viime aikoina todennutkin olevani synnynnäinen intuitio-syöjä mottonani "kaikkea kohtuudella". Nyt 50+ vuotiaana vaihdevuosi-ikäisenä painoni on ns "normaali" (painoindeksi 21), mutta en edelleenkään tiedä ruokieni kalorimääriä ja vaikka tunnen toisaalla olevani "pulskassa" kunnossa, tiedän että tämä on nyt luultavasti iänmukainen normaali, enkä suunnittele edes parin kilon pudottamista. Syön vain ruokaa mitä tekee mieli. Runsaan kuuden vuoden ajan kuningas Mesilim on pitänyt huolen päivittäisistä kävelylenkeistä, mutta ulkoilen enemmän sen vuoksi, että raitis ilma edistää aivotoimintaa kuin pitääkseni painoni kurissa. Axel Munthe hoiti aikoinaan monia "hysteerisiä" naispotilaita ja suositteli heitä ottamaan lemmikkikoiran -- se kohottaa kaiken ikäisten naisten elämänlaatua. Muutoin haahuilen kilometrikaupalla arkeologisissa kohteissa, kaupungeissa, museoissa ja kirjakaupoissa. 

Suosittelen Painoa lämpimästi myös sellaisille lukijoille, jotka eivät ole kärsineet liikakiloista. Itse tutustuin maailmaan, jota en aikaisemmin tuntenut ja se on ihmiselle aina hyväksi. Paino muistutti jälleen myös siitä, että ulospäin monen "kadehdittavan" ihmisen elämä näyttää paljon hohdokkaammalta kuin se onkaan. Kun muistaisimme tämän, meidän olisi helpompi kestää ja olla armollinen itsellemme kaikkine epätäydellisyyksineen. Jokaisella on oma ristinsä.

Axel Munthen Capri

Oi näitä aikoja! Berliinin jälkeen assyriologi on viettänyt aikaa Roomassa ja Caprilla (myös hetken Napolissa). Ei ihme että postaukset ovat jääneet vähäisiksi, visuaalinen ja henkinen ähky on viime viikkoina ollut aika vakavaa. Puoliso oli järjestänyt matkan juhlistamaan nyt neljännesvuosisadan kestänyttä avioliittoa. Muutama päivä Caprin saarella Napolinlahden edustalla muodostui ikimuistoiseksi ja pääsin vihdoin tutustumaan Axel Munthen (1857-1949) villa San Micheleen. Puoliso oli varannut huoneen samasta hotellista, jossa myös Euroopan kuninkaalliset aikoinaan asuivat kun saapuivat Caprille (tänään he yöpyvät varmasti jossain muualla...). Siitä oli vain parin sadan metrin kävely Munthen villalle.

Vielä viitisentoista vuotta sitten Capri mahdollisena matkakohteena olisi jättänyt minut joltisenkin kylmäksi. Olin ajatellut, että paikka on täysin turismin pilaama enkä siksi tuntenut sinne minkäänlaista vetoa. Tilanne muuttui kymmenisen vuotta sitten kun isäni päiväkirjojen kautta löysin Axel Munthen autofiktiivisen romaanin Huvila meren rannalla (englanninkielinen alkuperäisteos The Story of San Michele John Murray 1929, suomennos J. Hollo). Jokin aika sitten kirjoitin päiväkirjamerkinnöistä täällä Maria Salosen kirjan yhteydessä.

Munthen elämä ja autobiografinen romaani ovat kiinnostaneet minua enemmän kuin minulla on ollut aikaa syventyä niihin. Kiehtova on edelleen Ruotsin kuningatar Victoria (1862-1930), hänen rakkautensa koiriin, valokuvausharrastuksensa ja suhteensa henkilääkäri Muntheen (yksi elämä ei riitä kaikkeen mielenkiintoiseen...). Tällä hetkellä kaksi puolta Munthessa nousee erityisesti pinnalle: hänen hieno tapansa konstruoida itselleen "elämä" autofiktiivisen kirjan kautta ja sitten tietysti hänen aitojen antikviteettien sekä kopioiden kokoelmansa, joista iso osa on upotettuina San Michelen seiniin ja muureihin sekä ripoteltu pitkin sisäpihoja, pergolaa ja puutarhaa.

Munthe oli tunnettu mies aikansa seurapiireissä ja hänellä oli kuninkaallisten lisäksi paljon muitakin sen ajan "julkkisystäviä". Näihin lukeutui esimerkiksi lordi Carnarvon (1866-1923), joka rahoitti arkeologisia kaivauksia Egyptissä yhdessä Howard Carterin (1874-1939) kanssa löysi maailmankuulun Tutankhamonin haudan. Kun Munthe vieraili Kuninkaiden laaksossa haudan löytymisen jälkeen, pääsi hän katsastamaan muinaisen faaraon muumiota. 

Munthesta oli aikoinaan ja on vieläkin paljon juttuja ja juoruja joiden todenmukaisuutta on vaikeaa todentaa, aineistoa on aika paljon, mutta kriittisissä kohdissa todisteet puuttuvat. Hän onnistui kirjoittamaan elämästään "oman version" satiirisella tyylillään, jota isäni ihaili ja lukija voi joko uskoa tai olla uskomatta kertomusta. Myös San Micheleen rakennettu villa (jossa hän ei itse asiassa juurikaan viettänyt aikaansa, asui enemmän muissa caprilaisissa taloissa) on erityinen taideteos ja tapa luoda oma maailma huikean kauniiseen paikkaan, konstruoida unenomainen tila. San Michele tekee vaikutuksen jokaiseen kävijään, mutta kätkee taakseen sen mitä Munthe todellisuudessa oli. Voisi ajatella, että hänen elämänsä oli todella kadehdittavaa. Kun katson valokuvaa, missä Munthe istuu talviaurinkoisella seunustalla monien koirien kanssa ja paistattelee päivää, valtaa minut kaipuu päästä samaan paikkaan ja tunnelmaan. Munthe kuitenkin itse kärsi monista vaivoista, unettomuudesta, aroista silmistä, päänsäryistä. Hänen avioliittonsa taisivat olla aika onnettomia. Kontrasteja siis riittää ja juuri ne tekevät hänestä niin mielenkiintoisen.

Munthen taidekokolemassa on jotain pysäyttävää. Ei siksi että sen esineistö olisi jotenkin hienoa vaan siksi, että sen syntyhistoria on täysin hämärän peitossa. Munthe kertoo löytäneensä antiikkiesineitä kaivaessaan talolleen perustuksia, mutta vain pieni osa esillä olevista on todennäköisesti samalta tontilta ja murto-osa edes Caprin saarelta. Munthen on täytynyt olla monien antiikkikauppiaiden uskollinen asiakas, mutta näistä ostoista ei näytä säilyneen juurikaan tietoa tai sitten hänen keräilijäluonnettaan ei ole tutkittu tarpeeksi. Agneta Freccero on julkaissut pienen kirjasen Romersk marmor. Axel Munthes konstsamling i Villa San Michele, Capri (2003), mutta siinä ei pureuduta kysymyksiin siitä, miksi Munthe näyttää ostaneen enimmäkseen pieniä fragmentteja ja oliko hänellä keräillessään jotain erityistä agendaa. 

Mistä Munthe hankki itselleen sen punaisen graniittisen egyptiläisen sfinksin, joka yhä tänään katsoo merelle kappelin terassilta, on myöskin arvoitus. 

Kuvasin Caprilla paljon, mutta näin vielä enemmän. Huumaavaa ja henkeäsalpaavaa. Kaikkea kaunista ei pidä yrittää ängetä yhteen postaukseen. Yllätyin positiivisesti saaren tunnelmasta -- vaikka turisteja onkin päiväsaikaan paljon, hiljentyi Anacapri iltaisin. Ei ollut jumputtavia diskoja, ei hotellikolosseja eikä vesipuistoja. Nyt ymmärrän, että niin moni on menettänyt sydämensä tälle pienelle paikalle suurella maapallolla. 

Koska matka Caprille tuli heti Berliinin reissun jälkeen ja eräällä tavalla yllätyksenä (vaikka olinkin tästä toiveestani jo joskus vihjaillutkin), aikaa ei jäänyt yhden asian kunnolliseen valmisteluun. Olisin nimittäin tahtonut ottaa etukäteen selville, missä suomalainen assyriologi ja diplomaatti Harri Holma (1886-1954) oleskeli Caprilla eläköidyttyään. Hänet on myös haudattu saarelle, siellä olisin tahtonut käydä. Tämä kuitenkin antaa hyvän syyn palata Caprille pian. Erityisen koskettavana pidän Holman ystävän Mika Waltarin kuvausta Holman kuolemasta (Uusi Suomi 8.10. 1964).

Kiitos Capri. Kiitos puoliso. Arrividerci & grazie!

Ennen Roomaa Axel Munthen jäljillä

Assyriologi on lähdössä perheensä kanssa Rooman ihmeitä ihmettelemään (= syysloma). Ennen sitä sain vihdoin kaivetuksi ja kootuksi kodissani eri paikoissa lymynneet, Axel Munthea (1857-1949) käsittelevät kirjat. Munthe oli ruotsalainen lääkäri, kirjailija, hyvin erityinen oman tiensä kulkija. Olin jo kesällä aikeissa postata näistä, koska pyysin kustantajalta uusimman suomeksi ilmestyneen Munthea käsittelevän kirjan, Maria Salosen Axel Munthen jäljillä (Avain 2016). En ollut unohtanut aiettani, elämä vain on jälleen vienyt muihin suuntiin ensiksi.

Munthe, hänen elämänsä ja teoksensa ovat kiehtoneet minua vasta noin kymmenen vuoden ajan. Olin kyllä jo aikaisemmin tietoinen hänen romaanistaan Huvila meren rannalla (käännös J. Hollo, WSOY), mutta vasta luettuani isäni päiväkirjamerkinnät keväältä 1949 tutustuin myös itse kirjaan ja Munthen kiehtovaan elämään, halusin ymmärtää miksi romaani oli kirvoittanut isässäni kohtalaisen voimakkaat reaktiot.

Romaania nuori orientalistiikan opiskelija lukee vain muutamia päiviä Munthen kuoleman jälkeen:

(12.2.1949)

Olen lukenut häntä melkoisella ihastuksella, vaikka en suinkaan nielaise häntä purematta. On hänellä monta inhimillistä ajatusta ja edelleen hän on suuri ihmistuntija ja psykologi. Jopa itseäänkin hän osaa esitellä – puhumattakaan hysteerisistä naisista, joita hän näyttää ylen mestarillisesti käsitelleen. Mutta mies on ollut muutenkin nero. Kukapa nyt esimerkiksi kirjoittaisi muistelmansa englanniksi, vaikka ei ole syntyperäinen englantilainen. Eihän sitä kieltä opi koskaan kunnolla käyttämään. Mutta Munthe on oppinut. Olisi hauska tietää milloin hän on senkin saanut päähänsä, vaikka edustaakin aivan toista alaa. Ja millähän kielellä hän on keskustellut itsensä kanssa unettomina öinään? Munthe rakastaa eläimiä, varsinkin apinoita, koiria ja lintuja, mutta myös ihmisiä, vaikka hän onkin tavannut vähemmänpuoleisesti todella rakastettavia homo-sapiens-heimon edustajia. Ennen kaikkea hän huomaa arvokasta yhteiskunnan alimmalla portaalla olevissa. En tiedä, onko jonkun verran blasfemistä sävyä siinä kun hän hyväntahtoisesti sijoittaa parhaimpia ystäviänsä paratiisiin, mainiten viimeisenä Flopette-raukan, ilotytön, joka näyttää kymmentä vuotta vanhemmalta kuin nähdessään hänet yökahvilassa bulevardin varrella, sirona ja kauniina pitkässä valkeassa puvussaan. Hän on nyt toisena talousapulaisena Maria Magdalenalla.  – Ei, Munthe ei tavoittele blasfemiaa, hän vain ei pääse irti hienosta satiiristaan, jonka alla hänen lämmin sydämensä sykkii.

Munthen käsitteleminen jatkuu myöhemmissäkin päiväkirjamerkinnöissä, niin pitkälle, että Jussi Aro itse päättää lopettaa:

... olen nimittäin ihminen, joka ei koskaan pysty innostumaan liikaa, sillä minua vähän päästä alkaa tympäistä oma innostukseni.

Salosen Axel Munthen jäljillä on mielenkiintoinen kirja. Teksti tihkuu heti ensiriveiltä lähtien intohimoa aihetta kohtaan ja huikeaa heittäytymistä oman vision toteuttamiseen. Salonen on jo 1980-90 -luvuilla vieraillut taloissa, jotka tavalla taikka toisella liittyvät Muntheen tai hänen perheeseensä. Teos ei halua olla seikkaperäinen tietoteos vaan lähestymistapa on hyvin henkilökohtainen, ja punaisena lankana Salonen itse mainitsee alussa juuri nuo rakennukset sekä Axelin pojan Malcom Munthen suulliset tarinat, joita Salonen on aikoinaan ansioituneesti nauhoittanut.

Tutkijana ja sujuvan asiatekstin ihailijana en kuitenkaan ihan varauksetta ihastunut Salosen tekstiin. Salonen itse on sitä mieltä, että Bengt Jangfeldtin biografia Munthesta En osalig ande (2003, Wahlström & Widstrand) on liiankin täynnä pikku yksityiskohtia ja niiden vuoksi Munthesta on kuulemma vaikea saada yhtenäistä kuvaa (s. 9). Axel Munthen jäljillä ei kuitenkaan onnistu sen paremmin eheyttämään otsikon päähenkilön elämää tai edes perhettä tai noita taloja, joihin pyrkii keskittymään. Tekstissä pompitaan ja leijaillaan persoonallisissa sfääreissä, enemmän kuin oma tarkka luonteeni pystyy sietämään -- sen vuoksi esim. Jangfeldtin tutkimuksellinen ote (kaikkine detaljeineen) on minusta miellyttävä.

Eniten Salosen tekstissä oli mielestäni ongelmia sujuvuuden kanssa. Lausekonstruktiot ovat toisinaan raskaita ja monia tietoja toistetaan useaan kertaan kirjan eri kohdissa. Ihmetystä herätti myös toteamus siinä kohtaa kun Salonen käsittelee sitaattia Munthen toisen vaimon Hilda Munthen (1882-1967) kirjeestä Munthen kustantajalle John (Jock) Murraylle ja jää arvostelemaan englanninkielisen sitaatin suomennosta. Kirjastojen ja etenkin e-kirjojen aikakaudella voi oudoksua lausetta: 

En saanut käsiini elämäkerran (= Bengt Jangfeldt, Axel Munthe: the road to San Michele (2008) ) englanninnosta, joka on loppuunmyyty tarkistaakseni alkuperäiset sanavalinnat, mutta sitaatin suomennos on mielestäni Axelille epäedullinen (s. 46).

Kirja on saatavissa esim. Helsingin yliopiston tietokannassa ja sähköisessä muodossa sen voi myös ostaa (alle kymmenellä eurolla). Muutamassa minuutissa minulla oli Hilda Munthen kirjeen sitaatin alkuperäinen muotoilu:

I always wonder when people say he was so "complex" and impossible to understand. He was as simple as a wayward child in spite of his very complete intelligence (s. 353).

Axel Munthen jäljillä on silti suositeltava opus, etenkin niille, jotka Munthensa jo hyvin tuntevat. Uutta ja originellia kirjassa on tosiaan nuo kuvaukset taloista, vaikka Munthen suora yhteys niihin ei minulle joka kohdassa avautunutkaan. Mukana on myös niin paljon Malcom Munthea, että kirjan nimeksi olisi hyvin voinut laittaa myös "Axel ja Malcom Munthen jäljillä". Oma haaveeni päästä Caprille ja San Micheleen on vielä toteutumatta. Ylihuomenna matkaan kuitenkin rakkaaseen Roomaan ja elämässä täytyy olla myös sopiva määrä täyttymättömiä unelmia...