Assyriologi kohtasi Assurbanipalin

Pakkohan se oli päästä katsomaan. British Museumissa oli viime syksystä viime sunnuntaihin asti esillä jo etukäteenkin paljon hehkutettu erikoisnäyttely I am Ashurbanipal king of the world, king of Assyria. Koska en ennen joulua mitenkään ehtinyt Lontooseen ja tammikuukin kului Berliinissä, ainoaksi mahdollisuudekseni kokea tämä spektaakkeli jäi ylipuhua puoliso ja peruskouluaan päättävä kuopus uhraamaan puoli hiihtolomaa tähän matkaan. Silmävaivojen ja pitkiksi venyneiden erikoislukusalisessioitten (tutkin assyriologien kirjeenvaihtoa erästä artikkelia varten) vuoksi postaus tulee vasta nyt kun näyttely on jo ohi. Halusin kuitenkin tutustua huolella myös paksuun näyttelykatalogiin ennen kuin kirjaan tuntojani näyttelystä ja kirjan teksteistä tähän. 

Kuka Assurbanipal? Assurbanipal oli Assyrian valtakunnan viimeinen "suuri" kuningas, hän hallitsi vuodesta 669 eaa noin vuoteen 630 eaa, mutta jo tämä seikka, että meillä ei ole tarkkaa tietoa siitä milloin hänen hallituskautensa päättyi tai missä/miten Assurbanipal kuoli, kertoo omaa kieltään imperiumista, jonka mureneminen oli todennäköisesti jo alkanut useammasta kuin yhdestä nurkasta. 

Miksi Assurbanipal? Miksi juuri tämä assyrialainen kuningas asetetaan valokeilaan, mitä näyttelykatalogin kansikin pyöreällä kuvarajauksellaan tekee? Assurbanipal on otollinen näyttelynaihe, koska hänet esitetään aikalaisdokumenteissa karismaattisena hallitsijana ja samaisissa dokumenteissa on myös välähdyksiä hänen persoonastaan. Assurbanipal yhdistetään myös muinaiskreikkalaisissa lähteissä esiintyvään assyrialaiskuningas Sardanapalukseen, myyttiseen hahmoon, joka 1800-luvulla nousi yhdeksi taiteiden suosikkihahmoksi.  Sardanapalus on prototyyppi elostelevasta despootista viettämässä hurjia orgioita ja tälläiset kuvat luonnollisesti siivittävät ihmisten mielikuvitusta. 

Edelleen Assurbanipal on näyttelynaihe, johon voi ajatella vain British Museumin tarttuvan. Tutkimushistoriallisista syistä johtuen liki kaikki Assurbanipalia käsittävä todistusaineisto on tällä hetkellä tämän museon seinien sisällä. Miten tämä on mahdollista, eikö aineiston kuuluisi olla nykyisessä Irakissa, jonka alueella muinaisen Assyrian pääkaupungit nykyään sijaitsevat? British Museum on yksi Euroopan ja koko länsimaisen sivilisaation vanhimmista museaalisista instituutioista. Museo osallistui aktiivisesti muinaisten Mesopotamian kansojen ja kulttuurien tutkimuksen pioneerityöhön 1800-luvun puolivälistä lähtien ja se onnistui rahoittamaan sellaisia muinaisen Assyrian eri pääkaupungeissa suoritettuja kaivauksia, joista löytyi hyvin suuri määrä sekä esineistöä että tekstilähteitä, pääasiassa nuolenpääkirjoitusjärjestelmällä kirjoitettua materiaalia. Arkeologiset kaivaustekniikat eivät 1800-luvulla olleet vielä kehittyneet ja monet ovatkin myöhemmin antaneet näille varhaisille tutkimuksille eräänlaisen " imperialististen ryöstökaivausten" leiman. British Museum ja sitä ylläpitävä säätiö ovat eräänlaisen kosmopoliittisen "universaalimuseoiden" ideologian suurimpia puolestapuhujia. Se kokee velvollisuudekseen kerätä ja ylläpitää sekä asettaa "kaiken kansan nähtäville" erilaisten kulttuurien esineistöä yhden katon alla. Tästä syystä se on tähän asti kieltäytynyt palauttamasta esimerkiksi nk. Elginin marmoreita Kreikkaan, koska se katsoo näiden marmoriveistosten kuuluvan kaikille "yhteiseen maailmanperintöön" ja koska se katsoo veistosten olevan paremmassa turvassa Lontoossa ja lisäksi niitä voi siellä kuka tahansa käydä ilmaiseksi katsomassa. 

Aivan viimeisimpinä aikoina etenkin etnografisten esineiden palautusvaatimuksia ja myös palautuksia on alkanut tapahtua. Tämä kehitys on erittäin tervetullutta ja palautusvaatimukset ovat pakottaneet museoinstituutioita päivittämään eettisiä ohjeistojaan. Monet museot ovat myös ilmoittaneet, että he eivät enää aio kartuttaa kokoelmiaan esimerkiksi muinaismuistojen osalta. Lähi-idän suhteen törmäämme tänään suureen ristiriitaan: Irakin sota 2003, Syyrian sisällissota vuodesta 2011 alkaen ja sen myötävaikutuksella ISIS (vain pahimmat mainitakseni) ovat kaikki aiheuttaneet suuria tuhoja muinaismuistoille, mutta länsimaisissa museoissa monet tärkeät löydöt ovat olleet tutkimushistoriallisten käänteiden vuoksi turvassa. Esineiden palauttaminen ei ole tällä hetkellä niiden säilyvyyden kannalta edes teoreettisesti järkevää, sen sijaan British Museum osallistuu huomattavilla summilla irakilaisten tutkijoiden kouluttamiseen, ja ajanmukaisten fasiliteettien luomiseen Irakissa sijaitseviin museoihin. Tätä taustaa vasten on loogista, että Assurbanipal nostettiin näyttelyaiheeksi. Näyttelyssä oli pantu esille mittava määrä sellaisia, etenkin pienesineitä, jotka normaalisti lymyävät varastoissa ja joita pääsevät ihailemaan korkeintaan tutkijat. Monet Assurbanipalin reliefeistä ovat myös tähän mennessä sijainneet sellaisissa gallerioissa, joita ei ole enää vuosiin pidetty yleisölle avoinna. Satun myös tietämään, ettei museo ilmeisesti aio avata näitä gallerioita yleisölle "enää koskaan", ainoastaan tutkijoille ja akateemisille opiskelijaryhmille tarjotaan siihen mahdollisuus. Voikin kysyä, aikooko British Museum palauttaa nk. Assurbanipalin puutarhareliefin takaisin Irakiin jos se ei aio täyttää sen suhteen velvollisuuttaan pitää reliefiä esillä kaikelle kansalle ja ilmaiseksi? Tämä olisi toivottavaa, sitten kun rauhallisemmat ajat koittavat.

Entä itse näyttely? Visuaaliseen kulttuuriin keskittyvänä assyriologina ja Lähi-idän arkeologina en oikein osannut asettua "tavallisen" näyttelyvieraan saappaisiin. Katseenvangitsijoina toimivat varmasti Assurbanipalin leijonanmetsästys ja sodankäynti elamilaisia vastaan. Reliefikohtausten raakuus vaikuttaa ja saattaa myös järkyttää katselijoitaan, näin kävi esimerkiksi Guardian-lehteen kirjoittaneelle taidekriitikolle, jonka mielestä leijonien lahtaaminen ja ihmisten nylkeminen kuuluvat vastenmielisimpiin kuviin ikinä. Minulle samat kuvat ovat taas niin tuttuja, että koen ne oikeastaan vain historiallisina dokumentteina. Vanha klisee on, että assyrialaiset olivat se väkivaltaisin ja brutaalein kaikista muinaisista suurvalloista. Tämä on kuitenkin todistusmateriaalin määrän luoma harha: tunnemme parhaiten juuri assyrialaisten kuninkaiden palatsit ja niiden rikkaasti koristellut seinät sekä kuvallisia esityksiä täydentävät historialliset annaalit, joissa taidokkain kielikuvin kerrotaan senaikaisen sodankäynnin realiteeteista. Assyrialaisten vastustajat varmasti käyttivät samoja raakoja keinoja hyväkseen -- he eivät vain dokumentoineet tekemisiään samalla yksityiskohtaisuudella kuin assyrialaiset. On myös mielenkiintoista, miten samankaltaisia nykyisten terroristijärjestöjen tuhoamistavat ovat assyrialaisiin verrattuna -- vihollisia kidutettiin, mestattiin ja paalutettiin, valloitetun kaupungin muurit ja rakennukset tuhottiin ja hallitsijapatsaat murskattiin. Monissa teksteissä toistetaan samaa lausetta (erinäisin pienin variaatioin): appul aqqur ina išāti ašrup, kuv vapaasti suomennettuna: "hävitin, tuhosin ja tuikkasin tuleen".

Näyttelyn vahvuuksiin kuului ehdottomasti se, että esillä oli niin paljon sellaisia esineitä, joihin olen aikaisemmin kyennyt tutustumaan vain kirjojen kuvien perusteella. Muut kävijät saattoivat olla lumoutuneita suurista kivireliefeistä -- osaan niistä loihdittiin nykytekniikan avulla värejä!

Itse jäin usein tuijottamaan pienempiä esineitä, kuten pronssisia leijonanmuotoisia painoja. Näyttelyssä ei tosin kyennyt uppoutumaan esineiden yksityiskohtiin koska vierailijoita oli niin paljon, että mikäli yritti parkkeerata itsensä jonkin vitriinin ääreen liian pitkäksi aikaa, joku kyllä tuli tehokkaasti tyrkkimään sinut pois. Introvertille luonteelleni tämä on kauhistus, mutta ymmärsin olla tällä kertaa ärsyyntymättä liikaa: olin onnellinen ja tyytyväinen, että olin ylipäätään päässyt näyttelyyn ja tyydyin ottamaan sen irti mitä kykenin. 

Yksi parhaiten onnistuneista näyttelyteknisistä ratkaisuista oli korkea seinällinen Assurbanipalin kuuluisan kirjaston savitauluista. Koulutetut assyriologit pääsevät tutkimaan ja koskettamaan savitauluja ihan fyysisesti, mutta muille kiinnostuneille suodaan harvoin tilaisuus päästä katsomaan näitä tekstejä lähietäisyydeltä ja tästä kulmasta. Valtava lasivitriini antoi myös aavistuksen siitä dokumenttimäärästä, jonka Assurbanipal oli kerännyt kuuluisaan kirjastoonsa ja jonka kanssa erityisesti suomalainen tutkimusprojekti on työskennellyt 1980-luvun puolivälistä lähtien professori Simo Parpolan johdolla. Simo Parpolan ja projektissa työskennelleiden panos assyriologian saralla on siis huomattava. 

Henkilökohtaisesti yksi sykähdyttävimmistä asioista olivat ne Assurbanipalin reliefit, joissa kuvallista esitystä täydentävät lyhyet tekstit, joita assyriologit kutsuvat englanninkielisillä termeillä caption tai epigraph. Ne voidaan mieltää hieman samalla tavalla kuin kuvatekstit moderneissa kirjoissa tai sarjakuvien puhekuplat. Uutta ja assyrialaisittain ainutlaatuista näissä Assurbanipalin teksteissä on se, että niissä reliefeissä, joissa hän itse seisoo sotavaunuissaan tai tappamassa leijonaa tai suorittamassa uhritoimituksia, tekstit alkavat yksikön ensimmäisellä persoonapronominilla "anaku" = minä.

Olen viime vuosina tutkinut myöhäisheettiläisiä hallitsijapatsaita ja niissä esiintyviä hieroglyfiluuvinkielisiä tekstejä. Ne alkavat sanamerkillä, jossa ihmishahmo tai -kasvot osoittaa kädellään kohti kasvoja ja joka tarkoittaa sanaa "minä/minä olen". 

Myöhäisheettiläiset omaksuivat tämän aloitustavan myöhäisen pronssiajan viimeisiltä suurkuninkailta, jotka puolestaan näyttävät jäljittelevän niinikään British Museumissa "asustavan" syyrialaisen Idrimin autobiografisen kertomuksen alkua. Näistä luuvilaisista teksteistä tapa aloittaa kuninkaanpiirtokirjoitus sanalla "minä/minä olen" levisi puolestaan muihin kieliin ja kirjoitussysteemeihin, aina Assurbanipalille saakka. Olinhan minä huomannut tämän ilmiön jo aikaisemmin, ja aion kirjoittaa siitä pian myös tekstiäkin, mutta näiden reliefien ja tekstien näkeminen omin silmin oli minulle kuitenkin erittäin tärkeä asia.

Idrimi, Alalakhin hallitsija, jonka patsaseen on kaiverrettu autobiografinen teksti nuolenpäillä.

Sitten vielä yksi eettinen yksityiskohta. Näyttelyn sponsorina toimi öljy-yhtiö BP. Tästä voidaan ja ollaan oltukin montaa mieltä. Vain päivä oman käyntini jälkeen museo oli täyttynyt mielenosoittajista, tapahtumasta on uutisoitu mm. täällä. En lähde tässä ruotimaan sitä, kuinka pahassa eettisessä ristiriidassa British Museum on otettuaan vastaan miljoonien tukia tällaiselta vanhalta ja "kolonialistiselta" yhtiöltä. Ja oliko väärin käydä katsomassa näyttely jos BP on rahoittanut sitä? Museologia ja suhtautumisemme muinaiseen kulttuuriperintöön elää tällä hetkellä aika voimakastakin murrosvaihetta etenkin palautusvaatimusten vuoksi ja moni asia tulee varmasti muuttumaan. Aiheesta tulen todennäköisesti postaamaan enemmän tulevaisuudessa. Yhteenvetona totean: näyttely Assurbanipalista oli häkellyttävän monisäikeinen yhdistäen hyvin konservatiivista näytteilleasettelua ja uusinta tekniikkaa. Gareth Breretonin toimittama näyttelykatalogi on myös sekoitus hämmästyttävän surkeita ja toisaalla loisteliaita osuuksia, kirjoittajasta riippuen. Kumpaan suuntaan British Museum on menossa sekä henkisesti että näyttelyiden järjestäjänä? 

Assurbanipal oli elämys assyriologillekin -- sain sieltä monia pieniä kimmokkeita. Seuraava suuri näyttelyllinen kohokohta on toukokuussa Pariisin Louvressa. Olen kirjoittanut yhden tekstin katalogiin ja minut on kutsuttu puhumaan näyttelyn yhteydessä järjestettävässä seminaarissa toukokuussa. On kutkuttavaa nähdä miten nämä kaksi näyttelyä vertautuvat toisiinsa ja Lontoossa olikin jo esillä joitain veistoksia, jotka odotan tapaavani pian uudestaan.

Venäjä tuhoaa muinaisen Arpadin!?

Assyriologi toivoisi voivansa postata aina välillä jostain positiivisistakin jutuista. Vähemmän ahdistavia kirjapostauksia on tulossa, mutta nyt juuri pari muuta aihetta etuilevat silkalla ajankohtaisuudellaan. Niitä ennen kuitenkin lyhyt maininta Espoon Kaupunginmuseossa olevasta Gladiaattorit-näyttelystä. Olin WeeGeessä eilen näyttelyn yhteyteen järjestetyssä, muinaista Roomaa käsittelevässä seminaarissa. Näyttely on erittäin suositeltava ja sikäli ainutlaatuinen, että tiettävästi ensimmäistä kertaa Suomeen on saatu aitoja palasia Rooman legendaarisesta Colosseumista.

Takapenkillä istuessa oli mahdollisuus ottaa Ufo-selfie...

Ja tänään vietetään Suomen Kirjasäätiön julistamaa Lukurauhan päivää. En ole itse tänään ehtinyt juurikaan lukemaan, koska vietimme iltapäivällä aikaa Helsinki auttaa - tapahtumassa. Toisaalta miltei jokainen muu päivä on minulle lukurauhan päivä :).

Helsingin Sanomat 14.2. merkitsi "Tal Rifaat"

Päivän varsinainen ja vakavampi aiheeni on tänään tapahtumat pohjoissyyrialaisessa maastossa. Sen lisäksi, että Aleppon tilanne sekä ihmisten ja muinaismuistojen kannalta on katastrofaalinen, maailman tiedotusvälineet eivät ole toistaiseksi huomanneet erästä toista erittäin huolestuttavaa seikkaa: Venäjä on useiden päivien ajan pommittanut Tell Rifaat -nimistä kaupunkia Alepposta pohjoiseen. Kaupungin keskellä on rauniokumpu, jota on tutkittu arkeologisesti erittäin vähän ja jokainen putoava pommi asettaa ihmishenkien lisäksi myös dokumentoimattomat muinaisjäänteet vaaraan. Kansainvälisen yhteisön tulisi ehdottomasti nostaa tämä aihe esille.

Rauniokumpu keskellä Tell Rifaatin modernia asutusta, lähde: Google Earth. Sateliittikuva on otettu 2014, nyt otetuissa kuvissa voisi näkyä venäläisten pommien aiheuttamat vahingot. 

Miksi Tell Rifaatin rauniokumpu on tärkeä? Moderni assyriologia ja muu muinaistutkimus on pitkään yhdistänyt paikan aramealaiseen Arpadin kaupunkiin, jossa sen kukoistuskaudella, 800-700 -luvuilla eaa hallitsi Bit Agusin dynastia ja joka kolmen vuoden piirityksen jälkeen joutui assyrialaisten hävittämäksi 740 eaa. Sen jälkeen, yli sadan vuoden ajan, Arpadissa istui assyrialainen kuvernööri ja se toimi samannimisen provinssin pääkaupunkina.

Tällä hetkellä tiedämme sekä Tell Rifaatin rauniokummusta että Arpadin kaupungin historiasta hyvin vähän. Rauniokumpu on valtava, se kuuluu alueen suurimpiin ja on suuntaansa n. 250 m mittainen ja liki 30 metriä korkea. Ensimmäiset kaivaukset paikalla suoritti legendaarinen heetin kielen ratkaisija Bedrich Hrozný (1879-1952), mutta hän siirtyi nopeasti tutkimaan muita paikkoja koska ei heti onnistunut löytämään hänelle niin tärkeitä nuolenpäätauluja. Hän jätti tutkimuksensa julkaisematta. Myöhempiäkin tutkimuksia voi luonnehtia vain "koeojiksi", joiden avulla on kyllä päästy selvyyteen siitä, että paikka oli asuttu ainakin kalkoliittisesta (n. 5000-4000 eaa) roomalaiseen (63 eaa -- 300 jaa) aikaan saakka. Tästä syystä emme voi olla täysin varmoja, että Tell Rifaat kätkee sisäänsä muinaisen Arpadin, mutta rauniokummun suuruus ja se, että aramealaisdynastian ja assyrialaisprovinssin aikaisia kerrostumia on, viittaa siihen että Arpadissa ollaan. Täyden vahvistuksen voisi saada ainoastaan joko aramealaisten tai nuolenpääsavitaulujen löytyminen, joissa paikannimi mainittaisiin.

Historialliselta merkitykseltään Arpad on huomattava. Rautakauden eli myöhäisheettiläisen kauden alussa (n. 1200-800 eaa), Aleppo oli tämän pohjoissyyrialaisen alueen ehdoton keskus. Painopiste siirtyi kuitenkin jossain vaiheessa 800-lukua eaa nimenomaan Arpadiin ja 700-luvun eaa puolivälissä kaupungista tulee suuren luokan poliittinen ja sotilaallinen näyttämö. Assyrian valtakunnan kuningas Tiglath-pileser III (745-727 eaa) piiritti Arpadia kolmen vuoden ajan, joka oli tänä aikakautena pitkä aika, ottaen huomioon, että yhtä kaupunkia vastassa oli sen ajan sotilaallinen supervalta. Arpadilaiset olivat sitkeitä, saivat jonkin verran apua muilta alueen pikkuvaltioilta, mutta joutuivat lopulta taipumaan. Tiglath-Pileser III kertoo piirtokirjoituksissaan tuhonneensa maan ja saaneensa sotasaaliiksi suuria määriä kultaa ja hopeaa. Pitkän ja väsyttävän piirityksen jälkeen Assyria ei enää ottanut riskejä vaan liittivät alueen tiukasti valtakuntaansa.

Tell Rifaat on todennäköisesti arkeologian hiomaton timantti: jos se tutkittaisiin kunnolla, voi sen uumenista tulla esiin uusia erittäin merkittäviä löytöjä. Siksi on täysin edesvastuutonta, että venäläisten annetaan pommittaa (tässä linkissä yksi monista videoista/kuvista). Venäjä ei jahtaa Syyriassa ainoastaa terroristeja vaan on aiheuttanut runsaasti siviiliuhreja ja vaarantaa maan kulttuuriperintöä. Tästä pitäisi uutisoida enemmän.

Lauri Eirola, Assurin kehrä & kirja-arvonta!

Assyriologille kävi viikko sitten hassusti: oli puhunut joskus vuoden alussa puolisolleen, että aikoo pyytää Likestä kopiota Lauri Eirolan esikoisromaanista Assurin kehrä (2015), se kun tietysti kiinnostaa kovasti, ja samana päivänä kun posti toi saapumisilmoituksen paketista, kiikutti myös puoliso ex tempore samaisen kirjan kustantamon kaupasta. Oli nähnyt sen siellä ollessan kuopuksen kirjatoiveasioilla ja muistanut ilmeisesti vain sen, että halusin opuksen lukea...

Eli nyt KIRJA-ARVONTA: kommentoikaa tätä postausta kommenttiosioon niin arvon viikon päästä ylimääräisen kopioni tätä jännittävää kirjaa!

Nostan hattua esikoiskirjailija Eirolalle:  hän on erittäin rohkeasti sijoittanut tarinansa ajanjaksoon ja alueeseen, josta Suomessa on alan huippuasiantuntemusta: Simo Parpola (1943- ) on assyriologian suurimpia nimiä maailmassa ja hänen perustamansa säätiön puitteissa jatketaan The Neo-Assyrian Text Corpus -projektin julkaisusarjoja. Kaikki suomalaiset assyriologit varmaankin mielenkiinnolla lukevat kirjan ja kiinnittävät huomionsa lukuisiin pikkuasioihin punniten niiden autenttisuutta.

Mutta ensin hetkeksi itse tarinaan ja sen juoneen: Assurin kehrä on perinteistä seikkailugenreä. Päähenkilö nuori mies Naramu, menestyneen sepän poika, joutuu Assurin kaupungin kukistuessa (614 eaa) ensin meedialaisten ja sitten babylonialaisprinssi Nebuchadrezzarin orjaksi. Naramun elämä on tapahtumarikasta ja vaiheikasta, on lannanluontia, kidutusta, myrkkyjuomia, leijonanmetsästystä, taistelua ja muutama väkivaltainen kohtaus, esimerkiksi kastrointi. Hyvässä tarinassa on myös kaunis nuori nainen, totta kai. Kirjan tapahtumat päättyvät paria vuotta myöhemmin assyrialaisten pääkaupungin Niniven tuhoon (612 eaa). Lukukokemus oli viihdyttävä, ei hirvittävän syvällinen ja pituus oli kutakuinkin sopiva: ei liian lyhyt, mutta en ole varma olisinko jaksanut pysyä mukana esimerkiksi sata sivua pitempään. 

Merkitsemieni kohtien määrä tekstissä oli suuri -- muinaisuuteen sijoittuvia romaaneja en osaa lukea ainoastaan kaunokirjallisuutena (vaikka osaan kyllä samalla myös nauttia kauniista kielestä), vaan ammattipaheeni on tarkastella yksityiskohtia niiden uskottavuuden perusteella. Ammattipahe on myös se, että tunnistaa oikeat arkeologiset löydöt tai muinaiset tekstit, joita kirjailija on käyttänyt fiktiivisen kertomuksensa materiaalina. Tieteellisten lähteiden "bongaaminen" on oma erityinen (ja minusta sekä hauska että nautinnollinen) taso lukea historiallisia romaaneja. Eirolalle voi antaa täyden tunnustuksen, hän on oletettavasti lukenut suuren määrän kirjallisuutta ja syvällisesti perehtynyt aikakauteen ja sen ominaispiirteisiin. Suurimmaksi osaksi hän myös onnistuu luomaan tunnelman ja ilmapiirin, joka myös assyriologille maistuu ja tuoksuu muinaiselle valtakunnalle.

Heti ensimmäisistä sivuista lähtien Eirolan kuvauksissa on kuitenkin piirteitä, jotka saivat minut hieman nikottelemaan tai ainakin lievästi hymyilemään. Suuremmissa assyrialaisissa yksityistaloissa oli sisäpihat, se on totta, mutta minun korvaani vesialtaat ja/tai lammikot kultakaloineen kuulostaa kovin roomalaiselta... Samoin sisäpihoilla kasvavat kukat? Samalla sivulla perheen lapset laitetaan iltakylpyyn, sekin kovin anakronistista, vaikka osassa taloissa onkin tiloja, joiden oletetaan olleen kylpyhuoneita (s. 14). Dannulla, Naramun veljellä, on Ninivessä "kaksi kivirakennusta" (s. 301) kun kuninkaiden palatsitkin olivat tiilestä rakennettuja ja vain edustustilat ym. kivilevyin eli ortostaatein vuorattuja. 

Monissa roomalaiseen aikaan sijoittuvissa romaaneissa ja dekkareissa on henkilönnimiin liittyviä heikkouksia, kirjailijat kun harvoin jaksavat oikeasti perehtyä praenomen/gentilicium/cognomen -- nimenmuodostuksen hienouksiin. Eirola on luultavasti henkilögalleriaansa rakentaessaan käyttänyt hyväkseen niinikään The Neo-Assyrian Text Corpus -projektin prosopografista hakuteosta The Prosopography of the Neo-Assyrian Empire, niin että nimet ovat täysin uskottavan kuuloisia ja osalle löytyy suorat vastineet hakuteoksesta (ilman että romaanissa esiintyvät henkilöt olisivat historiallisia). Pientä haparointia on siinä, mitkä moniosaisista assyrialaisista tai babylonialaisista nimistä kirjoitetaan yhteen ja mitkä ei. Kuninkaiden henkilönimet esiintyvät niiden myöhemmissä, esim. kreikkalaisissa kirjoitusasuissa, siksi esimerkiksi Babylonian prinssi ja myöhempi kuningas on Nebuchadrezzar (kirjoitetaan myös Nebuchadnezzar ), vaikka nuolenpääteksteissä nimi on muodossa Nabû-kudurri-uṣur. Kuninkaiden ja muiden "suurten" nimistä on kuitenkin muodostunut juuri tällaisia konventioita ja niitä käytetään yleisesti myös tieteellisissä teksteissä.

Assurin kehrä vilisee myös muinaisen Assyrian ja Babylonian materiaalista kulttuuria. Eirola yrittää parhaansa loihtiakseen lukijan mieleen kaupunginmuurit, niiden portit, reliefien aihekuvia. Tässä voisin lähteä oikomaan joitakin pieniä epätarkkuuksia, mutta oikeastaan niillä ei ole väliä kirjan kokonaisuuden kannalta. Uskottavuutta kyllä nakertaa hieman se, että sekä Babylonissa että Ninivessä kaikki kulkemiset ja muut kirjataan savitauluille -- tällä hetkellä kun tiedämme, että yhä suurempi osa päivittäisistä logistiikkaan ym. liittyvistä muistiinpanoista tehtiin 600-luvulla eaa todennäköisesti joko papyruksille tai vahapinnoitteisille puutauluille, aramean kielellä. Arameaa ei siis käytetty ainoastaan suulliseen vaan myös kirjalliseen kommunikaatioon, sekä Assyriassa että Babyloniassa.

Kuten alussa jo mainitsin, Assurin kehrä on enemmän seikkailukertomus kuin syvällinen pohdinta ihmiskohtaloista Assyrian valtakunnan tuhon päivinä. Eirolalla on kuitenkin yritystä ujuttaa mukaan joitain mesopotamialaisen kirjallisuuden teemoja, näkyvimpänä esimerkkinä on kertomus hurskaasta kärsijästä (s. 163-164), jonka eri versiot T. Oshima on vastikään koonnut kirjaksi. Tämä aihe esiintyy myös Vanhassa Testamentissa Jobin kirjassa. Kenties tässä kiteytyy tarinan sanoma -- oikeudenmukaisuuden logiikka jumalilla on usein ristiriidassa sen kanssa, mitä ihminen itse katsoisi "ansaitsevansa". Tämän kanssa meidän on varmaan kaikkien kamppailtava, myös tänään, jolloin uutiset assyrialaisten muinaismuistojen tuhosta ja ihmisten kuolemista terroristijärjestön käsissä on jokapäiväisiä.

Astuimme sisään, ja entisaikojen kuninkaiden muisto ympäröi meitä joka puolella. Pölyn peittämissä pintareliefeissä muinaiset hallitsijat ajoivat sotavaunuja, piirittivät kaupunkeja ja kuljettivat valloitetun maan asukkaita pakkosiirtolaisuuteen. Nuolilla lävistetyt leijonat tuijottivat ohi käveleviä kuolevaisia basalttisilmillään. Niiden muuttumattomissa ilmeissä näkyi ajatonta surua (s. 304). 

Suosittelen Assurin kehrää kaikille, joita kiinnostaa muinainen Assyria, historian kuvaaminen fiktiona ja tietysti vetävä juoni.

Lisää Mosulista, Ninivestä ja Hatrasta... ja Agatha Christien Nimrud!

Viime viikon painajaisesta tämän viikon painajaiseen... Eilisen perjantain muinaismuistouutinen oli, että ISIS on tällä kertaa kohdistanut tuhoamisvimmansa Nimrudiin, yhteen Assyrian valtakunnan pääkaupungeista. Sitä on kuulemma tuhottu puskutraktoreilla, joskin kuvamateriaalia ei ole tähän aamuun mennessä ollut saatavilla. Hiljaa mielessäni toivon, että tämä olisi uutisankka -- runsas kuukausi sitten internetissä liikkui huhuja siitä, että samainen terroristijärjestö olisi räjäyttänyt Niniven kaupunginmuurit ilmaan (ts. niiden rekonstruktiot, aidot ovat suurimmaksi osaksi säilyneet huonosti tai maavallien suojaamina), mutta tämä ei onneksi ollut totta.

Ensin kuitenkin palaan hetkeksi Mosulin museossa tapahtuneisiin vahinkoihin. Minkälaista kuvanveistoa tuhoutui?

Filmimateriaalista käy ensinnäkin ilmi, että ainakin joitakin assyrialaisten palatsien ja kaupunginmuurien portteja vahtineita veistoksia tärveltiin. Nämä kolossaaliset porttiveistokset olivat  mm. lamassu- tai aladlammu- nimillä kutsuttuja suojelusjumalia, jotka kuvattiin hybrideinä: härän tai leijonan vartaloon yhdistettiin siivet ja ihmisen kasvot (korvat saattoivat olla puolestaan pitkät ja suipot...). Tämän hauskan ja opettavaisen videopätkän voi katsoa vaikka ei osaisikaan ranskaa.

Näitä porttikolosseja on löytynyt kaikista neljästä Assyrian valtakunnan pääkaupungista -- Assurista, Kalhu/Nimrudista Dur Sharruken/Khorsabadista ja Mosul/Ninivestä ja monet niistä päätyivät jo 1800-luvun puolivälin jälkeen eurooppalaisiin ja amerikkalaisiin museoihin. Voisi ajatella, että mitään korvaamatonta ei ole tapahtunut jos pari kappaletta näistä pirstottiin sirpaleiksi. Jokainen porttikolossi on kuitenkin yksityiskohdiltaan ainutlaatuinen -- niiden pirstaloiminen on äärettömän murheellista. 

Toisekseen Mosulin museossa tuhoutui UNESCOn maailmanperintokohteen Hatran patsaita. Näistä on tehty erinomainen yhteenveto Christopher Jonesin blogissa, etenkin hän on saanut käytettäväkseen  muutoin vaikeasti saatavissa olevia kuvia henkilöiltä, jotka vierailivat museossa ennen ISISin viimeviikkoista iskua. Hatra oli roomalaisaikana -- ajanlaskumme alun puolin ja toisin -- kukoistava keskus tarunhohtoisen silkkitien varressa. Se ei ihan vedä vertoja Palmyralle, mutta yhtäkaikki on yksi tärkeimmistä myöhemmistä muinaiskaupungeista Mesopotamian alueella.

Jokainen hatralaispatsas oli niinikään ainutlaatuinen eikä niitä ole ihan tusinoittain ripoteltuina pitkin maailman museoita.

Näinä henkisen ahdistuksen päivinä olen tehnyt lukuisia virtuaalimatkoja näihin paikkoihin. Monet matkailijat ja tutkijat ovat kirjoittaneet omia kokemuksiaan Mosulista ja muualta, mm. suomalainen legenda Aapeli Saarisalo (1896-1986), joka julkaisi mm. teoksen Paratiisin maan kaivauksia (1931). Löysin myös enemmän Keski-Aasian tutkimusretkistään kuuluisan Sven Hedinin raportin Baghdad, Babylon, Ninive (1917), jossa kerrotaan sekä kuvin että sanoin hänen 1916 (!) matkasta noihin paikkoihin. Sotareportaasia Hedin ei tee, vaan kertoo matkansa tarkoituksen olleen tutustua muinaisten assyrialaisten ja babylonialaisten rauniokumpuihin!

Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin kappale Agatha Christien muistelmista (An Autobiography (1977)). Agatha työskenteli Nimrudissa arkeologimiehensä Max Mallowanin kanssa (katso myös tämä postaus), kirjoitti sekä dekkareitaan että valokuvasi ja puhdisti norsuunluuesineitä, joita löytyi kaivauksilta runsain mitoin. Agatha rakasti myös tätä rauniokumpua, sen keväistä vihreyttä ja kukkia, jotka saivat väliaikaisesti väistyä kun tutkijat avasivat uusia kuoppia. Hän jatkaa:

Now Nimrud sleeps.

We have scarred it with our bull-dozers. Its yawning pits have been filled in with raw earth. One day its wounds will have healed, and it will bloom once more with early spring flowers.

Here was once Calah, that great City. Then Calah slept...

Here came Layard to disturb its peace. And again Calah-Nimrud slept...

Here came Max Mallowan and his wife. Now again Calah sleeps...

Who shall disturb it next?

We do not know (s. 546).

Me tiedämme.

Vakavampaa tekstiä Lähi-idän muinaismuistoista

Viime viikko oli assyriologille pientä painajaista -- migreeniä pukkasi ja sitten Pohjois-Irakissa tapahtui se mitä oli jo jonkin aikaa pelätty: Mosulin kaupungin museo esineistö tärveltiin ISISin toimesta. Tämä on tapahtuma, johon minun pitää ottaa kantaa ammattini puolesta. Kirjoitin eilen tekstin, jota tarjosin tänä aamuna HS:n Vieraskynä -palstalle. Heillä on kuulemma sinne niin suuri tarjonta, etteivät he sitä julkaise. Julkaisen siis tekstin nyt tässä, vaikka yleensä postaukseni ovatkin kevyempää tavaraa -- blogini tarkoitus ei ole olla liian vakava tai tieteellinen vaan tarjota lukijoille sanallisia ja kuvallisia virikkeitä asioista ja ilmiöistä, joita itse pidän mielenkiintoisina.

Kesällä 2012, runsas vuosi Syyrian kansannousun alkamisesta, UNESCO ja kansainvälinen tutkijayhteisö alkoi huolestua maan muinaismuistojen tuhosta sisällissodan keskellä. HS:n Vieraskynässä 9.7.2012 käsittelin aihetta ensimmäisen kerran. Kolmen viimeisen vuoden aikana pahimmat uhkakuvat ovat toteutuneet Syyrian osalta. Erityisesti Aleppon historialliset kohteet ovat sittemmin kärsineet korvaamattomia vahinkoja. UNESCO antaa säännöllisin väliajoin julkilausumia, mutta tuhon jatkumista eivät nämä kirjalliset kannanotot pysty estämään.

Viimeisen vuoden aikana Lähi-idän muinaismuistojen tuho ja ryöstely on saanut täysin uuden ulottuvuuden ja nopeamman vaihteen. Parrasvaloihin on astunut terroristijärjestö ISIS, jonka maailmanvalloitusideologiaan ja –strategiaan kuuluu muinaismuistojen näyttävä hävittäminen ja laaja esinekauppa, jolla osaltaan rahoitetaan toimintaa. Vain ISIS tietää kuinka suurta tiliä se tekee arkeologisilla ryöstökaivauksilla. UNESCO ja Interpol arvioivat laittomien muinaisesineiden kaupan  ylipäätään liikkuvan tällä hetkellä 5-7 miljardissa eurossa vuosittain.  Laiton esinekauppa ei olisi kannattavaa ilman antiikkikauppiaita ja heidän asiakkaitaan, jotka ostavat muinaismuistoja kyselemättä niiden alkuperää. Timanttien rinnalle ovat nousseet verellä tahratut muinaismuistot.

Nopean sähköisen tiedonvälityksen ja sosiaalisen median kautta vaikuttaa siltä, että yleinen suhtautuminen tuhoutuvaan maailmanperintöön on muuttunut. Tietoisuus historiallisten monumenttien tärkeydestä on kasvanut ilahduttavasti ja  aiheesta on saatavilla runsaasti tietoa, vaikka itse tuhojen suhteen olemme suurimmaksi osaksi olleet sotaa käyvien osapuolten levittämän propagandistisen kuvamateriaalin armoilla. Näitä aineistoja käytettäessä on aina pidettävä mielessä se, että ne on valmistettu ja jaettu pyrkimyksenä osoittaa vastapuolen syyllistyneen sotarikoksiin.

ISIS toimii eri tavalla, tämä tuli erityisen selvästi ilmi helmikuun viimeisellä viikolla, kun järjestö julkaisi viiden minuutin ”lehdistötiedotteen”.  Suunnitelmallisesti kuvatussa videossa järjestön jäsenet itse kaatavat ja moukaroivat pohjoisirakilaisen Mosulin museon kuvanveistoa. Muutamia päiviä aikaisemmin huhuja Mosulin kirjaston poltosta jaettiin jonkin verran mm. Facebookissa, mutta tämä patsaiden tuhoamista esittävä video levisi epidemiamaisesti sosiaalisessa mediassa ja aiheutti suurta paheksuntaa. Vain harva, joka katsoi videon ja laittoi se sitten kiertoon, ymmärsi, että ISIS oli täydellisesti onnistunut valjastamaan heidät propagandansa airueiksi. ISIS tiesi länsimaisen yhteisön reagoivan tekoon juuri odotetulla tavalla eli kauhistelulla ja levittämällä sitä erilaisissa sähköisissä kanavissa. Koska läntinen maailma oli pelännyt tätä jo viime vuoden kesäkuusta lähtien, jolloin ISIS valtasi Mosulin, ja useat tahot olivat esittäneet huolensa museon kohtalosta, saimme juuri sen mitä kerjäsimme.

ISIS vetää meitä kuin pässiä narussa. Sen ymmärsi Chicagon yliopistossa työskentelevä arkeologi Ömür Harmanşah. Hän postasi omalla FB-seinällään pyyntöjä siitä, että ihmiset poistaisivat kyseiset videolinkit. Harmanşahin mielestä video on toteutettu samalla tavalla kuin tositelevisio, sillä tarkoituksella, että meistä tulee sekä filmin yleisö että ISISin ideologian levittäjä. Video ei dokumentoi väkivaltaa, se ON väkivaltaa, samalla tavalla kuin järjestön tarkoin ohjaamat ja kuvaamat panttivankien mestaukset. Niitähän länsimainen media ei suostu uutislähetyksissään näyttämään.

UNESCOn pynnöstä YK:n Turvallisuusneuvosto kokoontui hätäistuntoon ja tuomitsi lausunnossaan ISISin teot. Lausunnot eivät valitettavasti pysäytä näitä fundamentalisteja, olemme tapahtumien edessä jokseenkin voimattomia. Suru tuhotusta maailmanperinnöstä on kuitenkin vähäinen verrattuna alueen ihmisten kärsimyksiin. Tässä akuutissa henkisessä katastrofissa humanitäärisen avustustyön tulisi ajaa monumenttien pelastamisen edelle, vaikka toivottavaa yhä edelleen olisi, että sekä ihmiset että muinaismuistot voitaisiin pelastaa.

Tällaisissa lehtiartikkeleissa tekstin täytyy olla tiivistä. Monet yksityiskohdat piti jättää pois ja tulen postaamaan niistä myöhemmin tällä viikolla erikseen. Mosulin kaupungista voi kuitenkin mainita sen verran, että se sijaitsee Tigris-virran varrella ja 600-luvulla eaa tiettävästi maailman suurimman kaupungin, Niniven kyljessä. Ninive oli viimeinen Assyrian suurvallan (n. 900-600 eaa) pääkaupungeista, sen valtionarkistoja julkaisi 1980-2000 -luvuilla Helsingin Yliopiston projekti toimesta ja toimintaa jatkaa tällä hetkellä Suomen assyriologisen tutkimuksen säätiö. Mosul on myös siksi mielenkiintoinen paikka, että Suomen ensimmäinen assyriologi Karl Fredrik Eneberg kuoli siellä keväällä 1876 (tästä aiheesta olen postannut hieman aiemminkin)

Teoksesta: A.H. Layard, Nineveh and its Remains (1850).

Minulla on jo vuosia ollut palava halu käydä Mosulissa ja Ninivessä. Poliittiset levottomuudet ovat estäneet sen toistaiseksi. Isäni Jussi Aro (1928-1983) pääsi keväällä 1972 Mosuliin kutsuvieraana, visiitti ei ollut kummoinen. Matkakirjassaan Pyhissä maissa ja pahoissa (Kirjapaja 1975) hän kuvaa sitä näin:

Mosulissa nähtiin paikallinen, poliittisesti kuvioitu kevätjuhla ja ruokailtiin kasinolla aivan Niniven vieressä. Mutta Ninivessä ei ennätetty käydä. Sen sijaan meidät vietiin erämaasta esiinkaivettuun rauniokaupunkiin Hatraan, (ks. yllä vanha postikortti) joka oli ollut kukoistava paikka ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina (s. 208).

Muutoin hän oli viehättynyt mesopotamialaiseen jokimaisemaan:

Kevätsateiden kaselema Irak tuntui minusta sikäli kotoisalta, että se oli aivan kuin Lapuan jokilaaksoa, tosin vielä avarampaa ja valtaisampaa. Kun auton ikkunasta katsoi taivaarannalla siintävää metsää, sitä luuli samaksi, joka reunustaa sitä maisemaa, missä poikasena paimensin lampaita (s. 206-207).

Ja intohimoinen murteiden ja harvinaisten kielten kerääjä halasi kenttätöihin:

Olisin halunnut tehdä Irakissa samaa kuin Libanonissa ja Syyriassa: lähteä magnetofoni mukana kiertelemään Mosulin seudun ja Kurdistanin kyliä. Mutta en edes kysynyt olisiko se mahdollista, tiesin ettei se olisi. Ei taida minun elinaikanani tulla tilaisuutta... (s. 209).

Palaan siis Mosuliin, huomenna aamulla ensin radioon.

Matkan jälkeen

Matkan jälkeen assyriologi istui lähestulkoon koko viikon kokouksessa. Helsinkiin kokoontui suuri joukko nimekkäitä Assyrian imperiumin (n. 900-600 eaa.) erikoistuntijoita pitämään esitelmiä liittyen historian kirjoittamiseen. Ohjelma oli tämän näköinen:

Writing Neo-Assyrian History

Suurin osa esitelmistä oli huippuluokkaa ja niillä olisi ollut paljon annettavaa myös muiden alojen tutkijoille, etenkin historijoitsijoille ja antiikintutkijoille, koska assyrialaiset tekstilähteet poikkeavat suuresti esimerkiksi Rooman imperiumista saatavilla olevasta aineistosta ja kuluneen viikon aikana tuli hyvin selväksi se, miten käytettävissä oleva aineisto muuttaa ja myös mullistaa teorioita ja käsityksiämme. Tästä syystä oli hieman sääli, että kokousta ei juurikaan mainostettu edes Helsingin yliopiston sisällä ja Pieni juhlasali oli käytännöllisesti katsottuna tyhjä (mainostamisen vaikeudesta olen postannut kerran aikaisemminkin täällä).

Henkilökohtaisesti kokouksen suurin anti oli siinä, että tapasin monia vanhoja hyviä kollegoita ja ystäviä, sekä tutustuin myös useisiin sellaisiin tutkijoihin, joita en ollut vielä onnistunut henkilökohtaisesti tapaamaan. Kymmenkunta heistä nautti illallista kotonani torstai-iltana. Keskiviikko-illan virallisella illallisella Salutorget-ravintolassa istuimme Simo Parpolan kanssa vierekkäin ja muistelimme vanhoja aikoja... Simon kanssa juttelemisessa on aina jotain erityistä.

Ja kuten aina, sieluni ei vielä ole aivan kokonaisuudessaan palannut matkalta, etenkin unissani liikun vielä Kappadokian ylängöllä ja Ankaran kaduilla, aivan toisten ihmisten kanssa... 

Laurinlahden rannalla on jo syksyn värit ja kuningas Mesilim nauttii siitä, että emäntä on taas kotona ulkoiluttamassa hänt
Seuraavalla kerralla jälleen kirjaa -- "vahingossa" ostettu dekkari, jossa pääosassa olikin yllättäen mesopotamialainen savitaulu!

Damaskoksen damastia

Usein mietin mitä ajattelisit elämästäni tänään, äitini, siellä jossain. Olisit täyttänyt nyt Aleksis Kiven päivänä 81 vuotta.

On lokakuu, tasan 42 vuotta sitten pääsit osallistumaan vuosisadan bileisiin, kaukana täältä, satujen prinssien ja prinsessojen maassa. Juhlia varten tapiolalainen ompelija ompeli Sinulle kaksi pukua, lahjaksi saamistasi Damaskoksen damastikankaista. Muistan ompelijan asunnon ja sen Aku Ankan, jota luin kun sovitit pukuja. Jos tätä kutsua ei olisi kuulunut, prameat kankaat olisivat luultavasti jääneet käyttämättä.

Tänä aamuna kaivoin puvut esille vaatehuoneen uumenista. Ne tuoksuvat yhä Sinulle. Pukujen kanssa vaatehuoneesta nousi iso ikävä ja haikeus, mutta myös kiitollisuus. Sinulta opin niin monta asiaa, joita ilman en tässä ja tänään pärjäisi.

Upeita kankaita on kudottu Damaskoksessa ilmeisesti jo vuosituhansia ja saattoipa tämänkin assyrialaiskuninkaan asu olla damaskoslaisesta kankaasta ommeltu ja moninaisin tupsuin koristeltu vaikka assyrialaiset olivat toisaalta itsekin kuuluisia tekstiileistään.

Rakastan näitä pukuja. Niissä on mennyt maailma, mennyt aika, minulle myös häivähdys Farah Dibaa, juhlien emäntää. Käyttäisinkin niitä, mutta koska mittoihin aikoinaan ommeltu, ne eivät minulle sovi. Jossain välissä teini-ikää kasvoin ohi.

Yhtään valokuvaa ei ole meille säilynyt missä kauniina poseeraisit nämä puvut päälläsi. Niitä on jossain maailmalla, ehkä, muiden juhlijoiden albumeissa tai laatikoiden pohjilla negatiiveina. Elämän todistuskappaleet hajoavat pieniksi fragmenteiksi, joista ei koskaan enää rakennu ehjää kokonaista kuvaa. Tänään silitän silkkiä ja muistan Sinua rakkaudella. Painan nenäni brokadiin ja palaan lapsuuteen...

Sinäkin äitini, varmaankin surisit tänään sekä damaskoslaisten että kaikkien kaupungin kankaankutojien puolesta.