Joulupukki toi 1: Anja Snellman, Lähestyminen

En minä tiedä miksi sydänäänet lakkasivat kuulumasta. En minä muista enää millaisia selityksiä minulla oli (s. 133).

Assyriologi sai tänä vuonna kaksi hyvin lyhyttä kirjaa joululahjaksi, molemmat olivat itse asiassa niin lyhykäisiä, että "novellilukutaidottomuuteni" kanssa mietin kirjaa pidellessäni: mahtavatko osoittautua ylivoimaisiksi?

Vuosi sitten Kuusamon mökin rauhassa postasin Snellmannin edellisestä kirjasta Antautuminen (WSOY 2015). Olin siitä kohtalaisen vaikuttunut, koska se käsitteli nk. erityisherkkyyttä ja tunnistin itsestäni monia päähenkilölle ominaisia piirteitä. Sen vuoksi halusin ehdottomasti lukea Snellmannin  uusimman, nimeltään Lähestyminen (WSOY 2016). Suojapaperin takakannessa ilmoitetaan, että Lähestyminen on matkakertomus, muistokirjoitus ja paluun lokikirja.

Ennakkokäsitykseni mukaan kirjassa olisi ainoastaan yksi päähenkilö -- huumeriippuvainen Ile, jonka elämää ja terapiaa luodataan tarinassa aina surulliseen (vaikkakin ilmeisen tavalliseen) loppuun saakka. Teksti nappasi välittömästi mukaansa, mutta ehkä siksi, että en missään vaiheessa tuntenut pääseväni lähelle Ileä, minulle paljon suuremmaksi hahmoksi, eräänlaiseksi toiseksi päähenkilöksi nousi syntymätön lapsi. Ile jää minulle vain eräänlaiseksi hieman epäuskottavaksi karikatyyriksi, vaikken sinänsä kyseenalaista sitä, etteikö olisi runsaastikin ihmisiä, jotka ovat eläneet tuonkaltaista repivää ja tuskaista elämää. 

Tekstissä pompitaan tasaiseen tahtiin nykypäivän ja menneisyyden välillä. Terapeutti yrittää auttaa Ileä, mutta potilaan toinen nimi "Zorbas" ja hänen kreikkalainen isänsä vievät hänet muistoissa Kreetalle. Siellä hän oli viettänyt paljon aikaa perheensä kanssa, löytänyt talon, uinut ja snorklannut meressä. Lähestyminen on ladattu täyteen erilaisia muistokirjoituksia, yksi niistä on onnellisen perhe-elämän ja avioliiton nekrologia. Idyllinen Kreeta katoaa ja yhteiselo aviomiehen kanssa rikkoutuu kun uusi raskaus päättyy saarella keskenmenoon. Tätä ei kuvata yksityiskohtaisesti eikä selkeästi, mutta se pompahtaa silmille useassa eri kohdassa. Tarinan alussa Ilen arkulle lasketun ultraäänikuvan merkitys avautuu hiljalleen. Tulen tästä hyvin surulliseksi. En ole koskaan kokenut keskenmenoa, en oikeasti tiedä miltä se tuntuu, mutta surullista on myös se, jos kokee syntymättömän vauvan kohtalon tulleen aviopuolisoiden väliin. 

Kirjailijana Snellmann on ammentanut teoksiinsa hyvin runsaasti omasta elämästään. Jälleen kerran ei voi välttyä siltä ajatukselta, että tämä kaikki on tapahtunut kirjoittajalle itselleen. Lähestyminen on ollut keino kirjoittaa itsensä vapaaksi keskenmenon kipeistä muistoista. Yhtäaikaisesti Lähestyminen on muistokirjoitus sille Kreikalle, Kreikan saaristolle ja Kreetalle, joka turistimassoista huolimatta oli paratiisi ja oiva eskapistinen piilopaikka monille. Snellman suree Välimeren saastumista sekä viime vuosina saariin vyörynyttä pakolaistulvaa. Alue on joutunut todistamaan ja myötäelämään ihmiskohtaloiden pohjattoman surun ja ahdistuksen. 

Lopuksi pieni huomautus kirjailijalle: Jalon yksinkertaisuuden ja hiljaisen suuruuden konseptin kehitti Johann Joachim Winckelmann (1717-1768), ei Johann Wolfgang von Goethe (1749-1832). Tosin Goethe rakasti tätä ajatusta kenties vielä enemmän kuin Winckelmann itse. Kumpikaan ei matkustanut elinaikanaan Kreikkaan, paitsi unissaan. Sen sijaan he kastelivat varpaansa samaan Välimereen Paestumin rannalla kreikkalaisten temppelien juurella, se on melkein kuin olisi oikeasti ollut Kreikassa. Minultakin on Kreikan saaret vielä näkemättä, Turkin ja Lähi-idän imu on tähän mennessä ollut suurempi. Pian on varmaan niiden aika, matkaan siellä jo virtuaalisesti.

Seuraavassa postauksessa päästään hyvin mielenkiintoisen kirjan maailmaan. Taideväärennöksiä ja Vilpitöntä mieltä... Joulupukki toi 2 seuraa sitten, yritän purkaa postausruuhkaa opetuksen ja tieteellisen artikkelin dediksen lomassa :) .

Mitä luin tänään: Anja Snellman, Antautuminen

Joulupukki toi assyriologille tänä vuonna vain toivottuja kirjoja. Anja Snellmanin Antautuminen (WSOY 2015) oli ainoa suomenkielinen romaani, jonka kelpuutin tämän syksyn uutuuksista toivelistalleni ja senkin miettimisessä meni kauan. Jostain syystä en ole ollut lainkaan kiinnostunut Lindstedtin Oneironista (tuntuu että kaikki lukevat, puhuvat ja kirjoittavatkin siitä!),  minulla on tunne, ettei se ole minun kirjani lainkaan. No oliko Antautuminen sitten, minun kirjani?

Toivoin Antautumista, koska runsas vuosi sitten luin Snellmanin edellisen romaanin Pääoma (Otava 2013) ja postasinkin siitä täällä. Olin jostain internetistä pikaisesti lukenut ja sisäistänyt sen, että tämä uusin kirja käsittelee erityisherkkyyttä, mutta koko syksynä en ehtinyt perehtyä asiaan paremmin puhumattakaan siitä, että olisin lukenut kirjabloggaajien postauksia. Vasta eilen, saatuani ensin päätökseen Chris Bohjalianin The Light in the Ruins -dekkarin (tästä postaan sitten kun pääsen kotiin kaikkien etruskologisten kirjojeni äärelle) tartuin Antautumiseen  ja luettuani sen nopeasti jäin myös aika pitkäksi toviksi lukemaan Marjatta Mentulan postausta sekä siitä virinnyttä laajaa keskustelua, johon kirjailija itse otti myös kantaa. Huomasin aika pian, että olin lukenut Snellmanin tekstiä aivan eri lähtökohdista ja kulmista.

Jussi ja Maria Aro 1945.

Erityisherkkyys kiehtoo minua, mutten ole koskaan lukenut mitään edes popularisoivaa tietokirjaa aiheesta. Ilmeisesti HSPtä neurologisena ilmiönä ei ole vielä tutkittu kovin laajalti, suurin osa aihetta käsittelevistä internet-sivustoista viittaavat Elaine N. Aronin kotisivuun ja kirjaan (joihin saatan tutustua jossain vaiheessa). Erityisherkkyyden "oireissa" on minun mielestäni ainakin joitain yhtymäkohtia Aspergerin oireyhtymään, jota omassa suvussani on tiettävästi ollut, joskin hyvin lievinä ja ilman diagnoosia (ja ilmeisesti tätä nimikettä ollaan poistamassa). Snellman käy romaanin muodossa lävitse omaa elämäänsä pikkutytöstä myöhäiseen keski-ikään ja valottaa kehityskaartaan uudessa valossa. Sen sijaan, että lapsuudenkodin olohuoneessa olisi mellastanut vain virtahepo siellä on myös monia muita eläimiä, jotka ovatkin erityisherkkyydestä johtuvia. "... minun ei tarvitsekaan kantaa syytöksiä ja katkeruutta siitä miten eri lailla meidän perheessämme asiat olivat niin sisäisesti kuin ulkoisesti, sillä kaikista perheemme puutteista ja salaisuuksista huolimatta olisin silti aina ollut tällainen" (s. 329).

Löysin kirjasta paljon omaa itseäni ja sen vuoksi pidin Snellmanin tavasta kirjoittaa, avata elämänsä kulkua selittäen omia omituisuuksiaan, rutiinejaan, kiinnostuksen kohteitaan, "hankaluuttaan". Olen se introvertti, omissa oloissaan viihtyvä pikkutyttö ja nuori nainen, jolla on aivan valtavan huono itsetunto. Kärsin aikoinaan aivan hillittömästä esiintymiskammosta (väitöstilaisuus poisti sen, onneksi), en puhu vieläkään mielelläni puhelimessa (vaikka pystyn kyllä tänään soittamaan vaikka paaville, jos soitettava on), minulla on vain harvoja todella hyviä ystäviä, en viihdy muutamaa ihmistä suuremmissa seuroissa... Enemmän kuin usein tulee tunne, että tahtoisi peruuttaa sovittuja juttuja (vaikka sitä en oikeastaan tee koskaan). Voisin jatkaa listaa vaikka kuinka pitkälle. Nyt muiden terveysongelmien myötä suuret ihmismassat ja viralliset tilaisuudet, kovat äänet, ihmisten maiskutus ym. ym. ärsyttävät ja väsyttävät ihan hillittömästi ja omasta humhum-maailmastani on tullut yhä tärkeämpi. Tästä huolimatta en koe olevani erityisherkkä, vaikka oman seurakuntani kirkkoherralle ja "pastorskalle" kyllä eräässä sähköpostikeskustelussa totesinkin olevani erityisherkkä tekopyhälle lässytykselle (ja se on aivan totta). Jos 15-20% ihmisistä on erityisherkkiä, ei ilmiössä ole mielestäni mitään kauhean erityistä tai "highly sensitive". Toiselta kantilta katsottuna: kukaan meistä ei ole "normaali" vaan ihan oma omituinen itsensä, erilaisine herkkyyden sävyineen, tosin aika tavalla geenien sekä oman henkilöhistoriamme tuotoksia. Tämä on siis oma henkilökohtainen käsitykseni asiasta.

Monet tekstiluvut alkavat listoilla -- törmään siis taas listoihin, joiden alkuperä on siis jo varhaisimmissa mesopotamialaisissa nuolenpääteksteissä (tästä olen postannut aikaisemmin  täällä ja täälläkin). Lempilistani Antautumisessa on oleellisten lista (s.99)

— hiljaisuus

— kaikki hento

— kirjat

— rapidograph-tussit

— kielon tuoksu

— jäätelötötterön syöminen yksin

— aaltojen ääni

— paljaat jalat

— fossiilit

— meripihka

— puolipiste

Tämän listan minäkin olisin voinut kirjoittaa, lukuunottamatta puolipistettä (en osaa käyttää).

Tärkein sanoma Snellmanin kirjassa minulle henkilökohtaisesti on se, että ihminen ei nuorena eikä hieman varttuneempanakaan vielä kykene prosessoimaan elämäänsä eikä ymmärtämään omaa itseään. Siihen auttaa vain aika ja ajan tuomat työkalut peilata taaksepäin. Snellman löytää erityisherkkyydestä selityksen moneen vaikeaan asiaan ja kirjoittaa ne tässä kirjassa ulos. Anjan tarina antaa toivoa kaikille naisille, jotka ovat elämänsä varrella kokeneet syvän kipeitä asioita: tulee päivä, jolloin kykenet näkemään tapahtumat eri valossa ja todennäköisesti myös alat hyväksyä itsesi paremmin ja loppuelämäsi tulee tämän hyväksynnän kautta olemaan helpompaa. Vaikka Antautumisen lukeminen on terapeuttista, vielä terapeuttisempaa on varmasti ollut sen kirjoittaminen. Autobiografista kirjoittamista pidetään mitä suurimmassa määrin parantavana aktiviteettina, tästä aiheesta, Merete Mazzarellan kirjojen kautta, olen postannut täällä.

Oliko Antautuminen siis minun kirjani? Kyllä se oli, en aio laittaa sitä kiertoon vaan palata siihen, aika piankin. Ainoa asia mikä jäi vaivaamaan, kun olin saanut kirjan luettua kokonaan loppuun, oli se, että vaikka Snellman eräällä tavalla lakkaa syyllistämästä vanhempiaan tai siskoaan tai muita ihmisiä elämänsä vaikeista asioista, hän ei, kuten Pääomassakaan, täydelleen armahda perhettään. Huolimatta anteeksiantavista sanoista, huolimatta siitä ettei enää tunne katkeruutta. Tai sitten minä en osaa tuota armoa lukea, en hänen sanoissaan omaisilleen tai edes omalle itselle. Olen itse viime vuosina hieman oppinut armahtamaan itseäni, olemaan vaatimatta aina sitä täydellisintä suoritusta, tehokkainta toteutusta, ehdottomasta perfektionistisesta luonteestani huolimatta. En myöskään löydä Snellmanin tekstistä minkäänlaista lämmintä huumoria, mutta tiedän sen olevan vaikeaa, koska olen itsekin äärimmäisen tosikko. Osaan kuitenkin tietyille kummallisuuksilleni ja tiukkapipoisuudelleni myös naureskella, tai ainakin hymähdellä ja arvostan ja rakastan kaikkia ihmisiä, joille tuo huumorin vapauttava ja tervehdyttävä voima on suotu. 

Ja vielä lopuksi: meidän kaikkien pitäisi päästä siitä harhaluulosta, että juuri oma lapsuutemme ja perheemme olisi se ainoa erilainen, että vain omassa perheessä tai omilla vanhemmilla olisi salaisuuksia ja kaikki muut elävät "normaalia" elämää. Kaikissa on jotain, joka lapsesta ja pitkälle aikuisikään tuntuu hävettävältä. Ja kyllä se kaikki vaikuttaa meihin, oli sitten HSP, Asperger tms., tai ei. Meihin vaikuttaa myös vanhempiemme ja isovanhempiemme elämä ja vaiheet ennen syntymäämme, toisilla voimakkaammin, toisilla vain heikosti. Isäni jälkeenjääneistä papereista voi lukea monenlaisia asioita ja käydessäni niitä lävitse aloin jäsentää omaa elämääni toisin. Voiko syvä toiseuden kokemus olla perinnöllistä? Puhkeaako minussa jossain vaiheessa "sisäinen arabius"? Näistä minäkin tulen kenties tulevaisuudessa kirjoittamaan sen oman terapeuttisen tarinani.

Ps. Blogger kiukuttelee taas, ei anna tasata tuon yhden kappaleen rivejä... Koittakaa kestää :).

Mitä luin tänään: Anja Snellman, Pääoma

Vaikka töitä ja tieteellistä lukemista olisi kuinka paljon, on assyriologin pakko lukea väliin kaunokirjallisuutta. Jos yrittää keskittyä vain tuhansien vuosien takaisiin nuolenpäätauluihin, temppeleihin ja hieroglyfimerkkeihin, ideat loppuvat ja luovuus katoaa. Viime viikolla luin Anja Snellmanin viimeisimmän romaanin Pääoma (Otava 2013). Vuosi sitten syksyllä tästä puhuttiin ja kirjoitettiin todella paljon ja nyt pari kuukautta sitten kirjaa oli saatavissa viidellä eurolla (!) jonkun keskustan kirjakaupan alennusmyynnistä. Kirjan elinkaari Suomessa näyttää lyhenevän ja lyhenevän...

Snellmannin muusta tuotannosta en tunne kuin vuosikymmeniä sitten teinityttönä lukemani Sonja O. kävi täällä (WSOY 1981), joka oli aikansa sensaatio ja kuului samaan kastiin kuin vuotta aikaisemmin ilmestynyt Harri Sirolan Abiturientti (WSOY 1980) -- ennen sotia ja sodan aikana syntyneet äitimme paheksuivat hieman sitä, että koulutytöt lukevat tällaista rajojarikkovaa nykykirjallisuutta. Ystäväni Laura luki Sonja O:n ensin ja sitten minä. Nyt minulla ei ole tarinasta juurikaan muistikuvia...

Kuten sanottu, Pääomasta on kirjoitettu paljon ja on vaikeaa löytää uusia ja raikkaita näkökulmia. Snellman kertoo romaanissa sisarensa tarinan ja samalla myös omaansa. Romaanin rakennetta kirjassa ei sinänsä ole, mutta leimaamalla sen romaaniksi Snellman ottaa itselleen taiteilijan vapauden  kuvata asiat niin kuin itse ne muistaa ja on kokenut -- absoluuttista totuuttahan on erilaisista muistelmateoksista turha hakea. 

Koskettava, riipaiseva, puhutteleva. Näillä sanoilla Pääomaa on kuvattu. Yhdyn näihin ja ymmärrän täydellisesti sen, että Snellman on ilmeisimmin tuntenut tarvetta purkaa muistonsa ja tuntonsa kirjaksi. Erityisen hyvin hän tuo esille sen, miten sota ja sodan aiheuttamat traumat suoraan vaikuttavat seuraavien sukupolvien elämään eikä niistä päästä hevillä irti. Pääomassa molemmilla vanhemmilla on omat tarinansa ihanasta Karjalasta ennen sotia sekä myös alati vaihtuvat kertomukset niistä avainhetkistä, jolloin heidän elämänsä pilaantui. Syyt sodanjälkeisiin ongelmiin ja elämän kurjuuteen löytyvät kesäkuusta 1944 kun Viipurista oli paettava. Eteenpäin on huono katsoa jos mieli on juuttunut siihen mitä menneisyydessä tapahtui.

Snellmann näyttää perusteellisesti etsineen syitä sille, miksi Marulla oli huulihalkio ja miksi hän ylipäätään oli sellainen kuin oli. Oliko kaikki vain perimän suurta sattumaa vain vaurioituiko sikiö äidin napsimien pillerien vuoksi? Syiden etsiminen ja geeniteknologiaan perehtyminen ovat Snellmannille terapiamuotoja parantua häntä ilmeisesti koko elämän vaivanneesta syyllisyydestä: Maru toimii pikkusiskon luokkaretken rahoittajana, käy tylsässä päivätyössä ja kustantaa Anjalle vaatteet, kielikurssit -- kaiken sen, mihin vanhemmilla ei ollut varaa. Kaupoissa erilainen sisar kuitenkin hävettää suunnattomasti ja mieli halajaa ylipäätään ulos, pois, maailmalle, elämään toisenlaista elämää. Myöhemmin Snellman kyllä huolehtii esimerkillisesti sisarestaan ja maksaa hänelle eräällä tavalla takaisin vaikka yhä vain ylen harva tietää hänellä sisarta olevan olemassakaan.

Pääoma sai mielessäni aikaan aiheyhtymiä ja vertauksia kahteen romaaniin, joista molemmista olen myös postannut lyhyesti: Virpi Hämeen-Anttilan Tapetinvärinen ja Karin Ehrnroothin Vinoon kasvanut tyttö. Kaikissa on tyttö kasvukipuineen, jollain tavalla erikoiset vanhemmat omine ongelmineen, päiväkirjat, joihin vuodatetaan tuskaa, kaipuu lentää maailmalle viettämään omaa, erilaista ja mielenkiintoista elämää. Kuten Ehrnroothin teoksessa, jäin myös tässä miettimään kirjoittajan suhdetta vanhempiinsa ja etenkin äitiinsä. Tekstistä sai sen vaikutelman, ettei Ludmilalta liiennyt Anjalle yhtään lämpöä tai mitään muutakaan positiivista. Jälleen tämä seikka saa minut surulliseksi, koska omalla äidilläni oli toki omat ongelmansa ja omituisuutensa, mutta ne eivät tule päällimmäisenä mieleen kun häntä muistan. Ja ymmärrän lisäksi sen, että myös äitini joutui lapsena jättämään kaksi kertaa kotinsa eikä hänen lapsuutensa ollut siis lainkaan helppo.

Pääoma sai ajattelemaan omaa elämäänsä. Omia henkilökohtaisia syyllisyydentunteita, 1960-lukua, 1970-lukua, 1980-lukua... Ja tätä päivää, miten tähän on tultu. Tämä on kirja kaikille niille, joilla on se harhainen kuvitelma, että muiden lähtökohdat ja elämä on parempaa, kiehtovampaa, onnellisempaa. Tämä kirja voi aiheuttaa myös hiljaista kiitollisuutta kaikesta siitä mitä on tullut nähtyä ja koettua elämänsä aikana, vaikka kaikki ei olisikaan ollut ruusuilla tanssimista. Maru ei ole ainoa, jolta jäi monta asiaa tekemättä. Carpe diem.

PS: Myös Ludmila kirjoitti listoja, piti siis mesopotamialaisesta traditiosta kiinni...:
Ludmila piti kaikesta listaa. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että hänen monenlaiset pakkoajatuksensa ja pakkomielteensä olivat yritys pitää huojuva talo pystyssä. Listoja ruoista, säätiloista, ruokakululuista, tv-ohjelmista, puiston kukista, naapurien pyykeistä, eläintarhan eläimistä (s. 220-221).