Viime viikolla luin suurella nautinnolla Helene Hanffin 84 Charing Cross Roadin (1971) sekä The Duchess of Bloomsbury Streetin(1973). Ensimmäinen suomennettiin Anneli Tarkian toimesta = Rakas vanha kirja. Kirja ei ole romaani vaan Hanff julkaisee kirjeenvaihtonsa Lontoossa sijaitsevan antikvaarisen kirjakaupan Marks&Co:n henkilökunnan kanssa. Hanffille ei ollut mahdollista käydä yliopistoja vaan hän oli autodidakti näytelmä- ja käsikirjoituskirjoittaja, joka 1949 otti yhteyttä tähän kirjakauppaan kysyäkseen kirjoja, joita New Yorkissa oli vaikea saada. Toisen maailmansodan vaikutukset olivat vieläkin näkyvissä: USAhan ei tullut eurooppalaista vanhempaa kirjallisuutta ja Brittein saarilla elettiin yhä ruokasäännöstelyn piirissä. Syntyi kirjeenvaihtoystävyys. Lontoolaiset lähettivät Hanffille kirjoja ja hän tykästyi kirjakaupan ihmisiin niin että alkoi lähettää heille puolestaan ruokapaketteja. Luulisi etteivät kirjeet olisi kummoistakaan luettavaa mutta ne vain vangitsevat mukaansa ja kuvaavat erinomaisesti silloista maailmaa.
Jälkimmäinen on Hanffin päiväkirja matkasta Lontooseen, joka tapahtui vasta 1971 ensimmäisen kirjan ilmestyttyä. Hän näyttää eläneen kirjoitustyöllään liki "kädestä suuhun" ja ensimmäinen taloudellinen tilaisuus päästä Lontooseen oli vasta kun ensimmäisen kirjan englantilainen kustannussopimus poiki matkakassan -- samalla oleskelu toimi kirjan markkinointikampanjana.
Hanffin tekstistä rakkaus kirjoihin, kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen hiipii hiljaa lämpimän ja humoristisen tyylin kautta lukijan sydämeen ja jos hän ei ole jo kirjahullu, hänestä tulee sellainen. Vaarana on myös se, että alat etsiä kirjastojen tietokannoista sellaisia teoksia, joita hän ylistäen mainitsee. Näin kävi minulle: lainasin tänään kaksi Arhur Quiller-Couchin teosta koska uteliaisuuteni niiden suhteen heräsi...
Minun ei alunperin pitänyt postata tästä kirjasta lainkaan, mutta sitten ymmärsin, että kirjan kanssa voi hyvin kytkeä jotain einiinkovasti menneisyyteen liittyvää, tällä kertaa -- jotain, joka puolestaan sykähdytti minua viime lauantaina. HSn kirjallisuuskriitikko Antti Majander kirjoitti mainion jutun Kirjan rakastaja vai sen orja? Pölyiset möhkäleet ovat vaarallisia kavereita, jotka uhkaavat kaatua keräilijöiden päälle. Majander (yhteyteni häneen on hamasta menneisyydestä, yhteinen työpaikka eli Akateeminen Kirjakauppa) kiteyttää mainiosti monien ihmisten ongelman, rakkauden kirjoihin. Niiden kirjojen lisäksi, joita oikeasti käytämme (minulla on monia tieteentekemiseen liittyviä teoksia, joita ilman en voi tehdä tutkimusta ja joita luen/käytän joka ikinen päivä) meillä on myös kirjoja, jotka olemme kenties lukeneet sen yhden kerran mutta joista ei oikein voi luopuakaan. Myös perityt kirjat voivat muodostua suureksi ongelmaksi -- vaikka haluaisitkin päästä niistä eroon, eivät edes antikvariaatit niitä enää kirjaähkynsä vuoksi huoli. Suuret ikäluokatkin alkavat pikkuhiljaa poistua keskuudestamme ja monien vanhemmat pitivät vielä yllä sitä kantaa, että kulttuurikodin olohuoneessa on kirjahylly jossa on tietosanakirja ja tietty määrä asiaankuuluvaa kaunokirjallisuutta. Sen lisäksi osan isät ja äidit oikeasti ahmivat ja kahmivat kirjoja. Mihin me niiden kanssa joudumme?
(September 18, 1952)
I houseclean my books every spring and throw out those I'm never going to read again like I throw out clothes I'm never going to wear again. It shocks everybody. My friends are peculiar about books. They read all the bestsellers, they get through them as fast as possible, I think they skip a lot. And they NEVER read anything a second time so they don't remember a word of it a year later. But they are profoundly shocked to see me drop a book in the wastebasket or give it away. The way they look at it, you buy a book, you read it, you put it on the shelf, you never open it again for the rest of your life but YOU DON'T THROW IT OUT! NOT IF IT HAS A HARD COVER ON IT! Why not? I personally can't think of anything less sancrosanct than a bad book or even a mediocre book.
Voisin jatkaa aiheesta vielä tovin -- assyriologi-isäni teki töitä Lontoossa (kopioi savitauluja British Museumissa) 1963 ja 1964. Matkoillaan hän kirjoitti päiväkirjaa ja kirjahulluna hän tietysti kolusi Charing Cross Roadin kirjakauppoja. Kävikö hän Marks&Co:lla & mitä kirjoja hän osti? Niistä ehkä toiste. Elän itse osaksi myös silloin Lontoosta ostettujen keskellä...