Vuoden vaihtuessa taideromaaneja

Assyriologi on viettänyt erittäin rauhallisen joulun erämaan rauhassa.

Välipäivät ovat olleet vielä rauhallisempia -- perhe siirtyi Rukan hiihtomökkiin ja minä jäin kuningas Mesilimin kanssa "työleirille". Tästä on jo ehtinyt muutamassa vuodessa muodostua perinne: kiireettömiä päiviä ilman muita aikataulupaineita kuin ulkoilu valoisaan aikaan. Koira pitää huolen siitä, että jääkaappia tyhjennetään säännöllisin väliajoin. 

Työleirillä on lupa ottaa torkkuja ja lukea sitä mitä huvittaa. Olen nyt loppuvuonna lukenut ammattikirjallisuuden lisäksi taideaiheisia romaaneja: kirjastosta lainasin Venla Hiidensalon Sinun tähtesi (Otava 2017), joka kertoo Albert Edelfeltin (1854-1905) elämästä. Pidin lukemastani ajoittain kovastikin, mutta koska en ole lukenut "kansallistaiteilijan" elämästä juuri mitään faktapitoista, Anna Kortelaisen Virginie! tä (Tammi 2002) lukuunottamatta, tuntui siltä, etten kykene kirjoittamaan tästä kirjasta omaa postausta. Kiinnitin huomiota joihinkin pikku erikoisuuksiin, joiden "ajankuvatodenmukaisuutta" olisin mieluusti tonkinut (jos aika riittäisi kaikkeen mielenkiintoiseen) ja jotka saivat minut hieman epäilemään niitä hienoisina anakronismeina. Kuten se, että Aino Ackté (1876-1944) olisi tupakoinut (ja vielä sikaria!) julkisella paikalla -- naisten tupakointi oli tuolloin ja vielä pitkään myöhemminkin niin paheksuttavaa, että jos naiset tupakoivat, se tapahtui korkeintaan yksityistiloissa, kuten buduaareissa ja makuuhuoneissa. Myös naisihminen, joka 1900-luvun alussa olisi varoittanut miestä tupakoinnin vaarallisuudesta on anakronismi, tutkimusta terveyshaitoista ei tuolloin vielä ollut. Hiidensalon tarinassa oli kuitenkin monta hienoa hetkeä ja tunnelmaa -- Berta, joka haaveilee kirjoittavansa kirjoja ja jonka tuotanto alkoi kiinnostamaan. Sekä tietysti Edelfelt Pariisissa. Vuosi sitten nautin muutaman päivän ajan taas Pariisin hengestä ja nyt aloin miettimään saisiko mistään selvää kävikö Edelfelt koskaan Louvren assyrialaisilla osastoilla, tekikö luonnoksia?

Joulupukilta toivoin Kati Tervon Iltalaulajaa (Otava 2017), koska se kertoo apulaistyttö Taimista joka erään kesän ajan sodan loputtua työskentelee Ellen Thesleffin (1869-1954) kesähuvilalla Muroleessa. Tämän vuoden suosikkikirjojani on ehdottomasti Hanna-Reetta Schreckin biografia Ellenistä (kirja, joka olisi ansainnut edes Tietofinlandia-ehdokkuuden) ja siksi Tervon romaani kiinnosti erityisesti. Iltalaulaja on herkkupala -- hieman liian lyhyt minun makuuni (rakastan paksuja romaaneja, novellit jäävät usein kesken), mutta muutoin aivan loistava kertomus Taimin ja Ellenin yhteiselosta ja siitä miten Taimi herää näkemään omaa ympäristöään ja elämäänsä toisin silmin tutustuessaan Elleniin. Nuori kokematon nainen ja maailmaanähnyt taiteilija, joka maalaa kuin jumala. En kuitenkaan ymmärtänyt sitä, miksi Ellenin sisarusten nimet on tarinassa muutettu kun suurin osa muista yksityiskohdista on suoraan revitty Thesleffin elämästä. Ehkä en napannut jotain tärkeää sanomaa? 

Nyt luen ylen mainiota Pekka Matilaisen Miniatyyrimaalaria (Atena 2017) ja viimeisenä joululahjakirjana odottaa Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat (Otava 2017). Sen lukeminen menee kuitenkin ensi vuoden puolelle.

Näistä Kuusamon pakahduttavan kauniista maisemista toivotan lukijoille onnekasta uutta vuotta, paljon mielenkiintoisia ja innostavia asioita elämäänne! Huomenna alkava vuosi 2018 tulee minulle olemaan tapahtumia täynnä -- eräänlainen juhlavuosi, todennäköisesti. Esikoinen pääsee toivottavasti ylioppilaaksi, kuopuksella on konfirmaatio ja sitten erään Villa Lantesta alkaneen suhteen virallinen osuus alkoi neljännesvuosisata sitten. Juhlien lomaan toivon itselleni mielenrauhaa, fyysistä terveyttä, paljon hyviä kohtaamisia ihmisten ja asioiden kanssa. Henkistä kasvua sekä rakkautta. 

Kaunokirjallisuus kohtaa kuvataiteet: uudistunut Gösta hurmasi assyriologin

Assyriologi kävi viime kesänä Mäntässä katsastamassa Serlachius-museoiden Gustafin ja sen Paperiperkele-näyttelyn, josta innostuneesti postasin. Gösta oli silloin kiinni, koska lisätiloja vasta rakennettiin. Tänä vuonna keskityimme vain Göstan näyttelyihin, päivä oli ihanan lämmin ja ilmassa ukkosta.

Ennen kuin jatkan tätä postatusta on todettava se, että tunnen museoiden johtajan Pauli Sivosen, mutta puolisoni maksoi meidät sisään ihan niinkuin muutkin kävijät. En ylistä museota tuttavuuteni vuoksi, vaan siksi että olen aidosti vaikuttunut sekä säätiön toimintaperiaatteista että museoiden näyttelykonsepteista.   Pääsyliput eivät toisaalta ole mikään suuri kustannuserä, sillä kahdeksalla eurolla pääsee sisälle molempiin museoihin. Yksityisen säätiön toiminta ei perustu pääsylipputuloihin vaan se ammentaa vauraudestaan ja luo ihmisille mahdollisuuden mahtaviin taide-elämyksiin. Voiko tällaista olla tässä kaupallisuuden, kvartaalitalouden, kustannusleikkausten, laman lyttäämässä maassamme? Kyllä voi, Serlachiuksen taidesäätiö osoittaa sen.

En ole mikään hirvittävän suuri modernin taiteen rakastaja (enkä varsinkaan väitä ymmärtäväni sitä juuri lainkaan...) -- joihinkin töihin saatan tosin ihastua ja Riiko Sakkisen "listataiteesta" minun on tehtävä oma erillinen postauksensa yhdessä mesopotamialaisen listaperinteen kanssa. Göstan uuden paviljongin Superpop! -näyttely on kuitenkin katsomisen arvoinen, erityisesti sen vuoksi, että siellä on erikoislaatuinen tilaisuus nähdä suomalaisessa yksityiskokoelmassa olevia Andy Warholin töitä. Suomessakin siis on merkittäviä taidekeräilijöitä...

Riiko Sakkisen MuNA on puolestaan ajatuksena loistava, mutten toisaalla ole varma onko sen toteutus aivan huippulaatua. 

Nallet olivat toki söpöjä, mutten millään lailla tuntenut kutinaa hankkia sellaista itselleni, enkä muitakaan MuNA -tuotteita. Näidenhän olisi pitänyt minunlaisessani papyrofiilissä ja kynäfriikissä ihmisessä herättää vastustamattomia ostohaluja. MuNA -kirjan puolestaan sain jo aikaisemmin kesällä  yhdeltä sen kirjoittajista -- en ole sen tekstiä vielä ehtinyt kokonaan lukemaan, vaikka se onkin sekä hyvin kirjoitettu että monia ajatuksia herättävä.

 Uutta palviljonkia enemmän hurmaannuin siitä mitä näin ja koin Göstan vanhemmalla puolella. Alakerrassa juutuin hyväksi toviksi Jaana Väisäsen videoteoksen Grain of Salt (2012) äärelle. Eemil Halosen museossa kuvatussa filmissä vinttikoirat juoksevat patsaiden välissä, kommunikoivat niiden kanssa. Minuun tämä vetosi. Sekä koirat että patsaat. Tunnelma oli unenomainen ja maaginen, pakahduttavan kaunis.

Vanhan puolen yläkertaan päästessäni olinkin sitten jälleen aivan myyty. Taidesäätiön kokoelman varhaisempaa maalaustaidetta, suomalaisten mestareiden töitä ei oltu laitettu konventionaalisesti esille vaan tässä näyttelyssä oli reippaasti rikottu perinteisen ripustuksen rajoja, kuten museo itse asian haluaa esittää.

Maalaukset on asetettu "käsin kirjoitettujen" tekstien ja esimerkiksi vanhojen valokuvien keskelle ja jokainen niistä kertoo pienen tarinan. Tekstit ovat kaunokirjallisuutta, Riikka Ala-Harjan käsialaa ja luovat (faktoihin ja tutkimuskirjallisuuteen pohjautuvina) loistavasti kuvien ympärille niiden syntyhetkeen ja aikakauteen sopivan mikromaailman ja tunnelman. Vanhat valokuvat tukevat kokonaisvaikutelmaa. Näyttelyssä tehdään pienoismatkoja menneisyyteen, ideana ja toteutuksena aivan loistava!

Erityisen hyvin Ala-Harja onnistui Albert Edefeltin maalauksen Tyttö ja kissa -tekstin kanssa, siinä kertoo kissa tunnelmistaan Edefeltin kuuluisan Virginie-mallin sylissä: "En yhtään tykkää miten Virginie katsoo maalaria. Virginie silittää minua, vaikka haluaisi silittää maalaria. Maalari maalaa minua, vaikka haluaisi silittää Virginietä. Minä haluaisin loikata ikkunasta ja paeta kaupungille. ...

Virginiestä (se vähä mitä hänestä tiedetään) voi lukea enemmän Anna Kortelaisen kirjasta Virginie!: Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina (Tammi 2002).

Olisin viipynyt näyttelyssä koko Göstalle varaamamme ajan, ja vielä paljon kauemminkin. Jos vain mitenkään mahdollista, haluan sinne vielä uudestaan vaikka sitten kun syksyllä tarvitsen jotain inspiroivaa, energisoivaa, voimaannuttavaa...