Assyriologi kiepautti keskiviikkona luentonsa jälkeen kotimatkalla kirjakauppaan ja hankki itselleen Lenita Airiston (1937- ) muistelmateoksen Elämäni ja isänmaani (Bazar 2017). Tämä hankinta perustui ainoastaan lievään ärsyyntymiseen ja kapinahengen tunteeseen, jonka olin kokenut muutamaa päivää aikaisemmin kun luin erään tuttavani (myös eläköitynyt, naimaton ja lapseton, koulutettu naishenkilö) twiitin:
Suosittelen Lenitalle ja Aira Samulinille vapautusta epätoivoisesta julkisuudesta. Olisiko jo aika viettää yksityistä vanhuutta.
Voi apua... Kahdeksankymppiset eläväiset ja energiset naiset julkaisevat muistelmateoksiaan ja ovat olleet vuosikymmeniä vahvasti julkisuuden valokeilassa, aivan omilla ansioillaan. Epätoivoisesta itsensä tyrkyttämisestä tässä nyt ei ainakaan ole kyse. Molemmat rautarouvat ovat ehdottomasti tärkeitä palasia suomalaista kulttuurihistoriaa enkä soisi ketään ikäihmistä suljettavaksi neljän seinän sisään viettämään yksityistä vanhuutta jos on halua rikastuttaa yhteiskuntaamme tarinoilla ja elämänkokemuksella. Tänä aikana me tarvitsemme nämä muistelmat sekä myös kaikki julkiset esiintymiset, ehdottomasti. Kulttuuri kukoistaa -- blogissa tämänkaltaisista voimaannuttavista seikoista voi lukea enemmän.
Etenkään nuorena naisena en ihaillut Lenitaa -- oma körttitaustani on tehnyt minusta enemmänkin alatien kulkijan, sellaisen jolta ei vain irtoa äänekästä ja räväkkää naurua ja jolle kaikenlainen sosiaalisuus on vain vuosien aikana opittua, ei luontaista lainkaan. Minulle on kuitenkin jäänyt 1980-luvun puolivälistä mieleen hetki Akateemisen Kirjakaupan paperiosastolla, ollessani siellä kesätöissä. Lenita pyrähti sisään, täytti koko osaston läsnäolollaan ja toi työkaverille pussillisen mansikoita: kollega oli jonain edellisenä päivänä joustanut Lenitan suhteen henkilötodistuksen puuttuessa ja kiitollisuuttaan hän sitten osoitti mansikkapussillisella. Pieni ele, suuri vaikutus. Mieleen jäi ihminen, joka ei vaatinut erikoiskohtelua, mutta arvosti sitä, että kollega ei ollut heittäytynyt pikkumaiseksi. Minä opin myös tästä -- pienistäkin poikkeavista palveluksista on syytä kiittää tavalla taikka toisella.
Ihmisen persoonaa ei tarvitse ihailla mutta hänen elämäntyötään voi silti arvostaa. Nostan myös hattuni korkealle Lenitan rohkeudelle tehdä muistelmistaan täydellisesti hänen näköisensä teos: muotilehti, yli tuhat kuvaa ja teksti on rakennettu enemmän kuvien ja lehtileikkeiden varaan kuin toisinpäin. Sanattomaksi vetävä AJANKUVA (anteeksi kapiteelit!) -- tähän kirjaan voi palata useampia kertoja ja aina tulee löytämään jotain uutta. Minua kiehtovat erityisesti eri maailman kolkissa antiikkisilla raunioilla ja muissa kulttuuriperintökohteissa tehdyt muotikuvat.
Lenitaa arvostan myös hänen kielitaitonsa vuoksi. Saksa on tärkeä kieli, eihän siitä pääse mihinkään. Pienenä faktalipsahduksena kirjassa esitetään, että Stuttgart ja Baden-Württemberg olisi Saksan teollisuuden ydinalue BMW-autoineen (s. 47). Teollisuuden ydinalueita Saksassa on useampia ja olisipa mielenkiintoista kuulla, mitä oikea svaabilainen Mercedes-Benz -johtaja ajattelisi siitä, että bemareita, eli huumorimielessä myös "bayrische Mistwagen"eiksi kutsuttuja autoja luullaan valmistettavan heidän alueellaan :).
Entä kirjan teksti? Hyvin erikoinen ratkaisu on ollut limittää Suomen itsenäisyyden ajan historia Lenitan omaan tarinaan. Tässä riittää historiantutkijoille ja sosiologeille analysoitavaa. Puolisoni, oman perheemme prosopografinen asiantuntija, kiinnitti huomiota siihen, että Lenita uskoo olevansa isänsä puolelta saksalainen. Tämä näyttää kuitenkin olevan aivan puhdas identiteetin konstruointi jos tällä hetkellä saatavilla olevat tiedot lainkaan pitävät paikkansa. Edelleen Lenitan isän nimenvaihdos Brutoffista Airistoksi tapahtui jo vuonna 1913 eikä sillä siis ollut mitään tekemistä Suomen itsenäistymisen kanssa.
Lehtijutuista olin saanut sen kuvan, että Lenitan muistelmat olisivat aika paljastavat. Lenita kyllä kertoo suhteestaan avioliittoon, siihen miksi lapsettomuus oli hänelle tietoinen valinta ja hän myös kertoo useista rakkaussuhteistaan. Paljastavia intiimejä detaljeja hänen kertomuksissaan ei kuitenkaan ole, itse asiassa hänen tekstinsä vaikenee visusti sekä siitä yksityisestä ihmisestä, joka Lenita oli ja on, että hänen ihmissuhteistaan. Kirjan kuvitus vaikenee vielä enemmän -- valtaosa niistä on julkisissa tiloissa julkisissa tilaisuuksissa otettuja ja etenkin ulkomailta. Lenita ei raota arkielämänsä ympäristöä, yhtään kuvaa hänen omista aikuiselämän kodeistaan ei ole mukana, ei yhden yhtä jouluaaton ruokapöytää tai edes lemmikkiä... Kun vain ajattelee esimerkiksi kahden suomalaisen naiskirjailijan myöhemmällä iällä julkaistuja päiväkirjoja eli Helvi Hämäläisen Päiväkirjat 1955-1988 (WSOY 1994) ja Aila Meriluodon Vaarallista kokea (WSOY 1996) sekä etenkin Tältä kohtaa (Siltala 2010), huomaa eron. Lenita pitää elämänsä itsellään, tiukasti kuin osteri.
Summa summarum: Lenita on kiehtova persoona ja siinä muistelmien vaiheessa, kun hän kertoo 1990-luvulla Israelin työmatkan päätteeksi piipahtaneensa Libanonissa tapaamassa vanhaa rakastettuaan, [m]onien mutkien kautta pääsin Beirutiin ja tapasin Francisin (s. 310), niin minunkin oli pakko alkaa ihailemaan häntä (perussääntö on, että Libanoniin ei pääse jos passissa on Israelin passipoliisin leimoja & varmaankin tämä seikka on se mitä Lenita kuvaa "moniksi mutkiksi").
Erityisesti teoksesta jäävät mieleen kaksi asiaa. Ensinnäkin Lenitan inhokkiryhmä näyttää olleen taistolaiset stalinistit, se tulee ilmi useamman kerran. Toisekseen Lenita osoittaa tehneensä hirvittävästi töitä koko elämänsä ja se tietysti näkyy hänen huimassa menestyksessään. Kokonaisuutena Elämäni ja isänmaani jättää silti ohuen vaikutelman, melkein voisin luonnehtia sitä hieman muoviseksi. Ristiriita syntyykin juuri siitä, että Lenita ei varmasti ole pinnallinen tai muovinen, vaan syvästi ja intohimoisesti tunteva huippuälykäs nainen. Hänellä on tarpeeksi viisautta ymmärtää esimerkiksi se, että sota aiheuttaa traumoja myös siviileissä. Minua alkoi valtavasti kiehtomaan kaikenlaiset kysymykset siitä, miten Lenitasta on tullut Lenita? Eli mitä kirjoja hän on lukenut, minkälainen sisäinen kasvutarina hänellä on -- inhimillisemmäksi tarina olisi tullut jos siinä olisi edes hieman enemmän myös elämän vastoinkäymisistä, niitähän meillä kaikilla (menestyksestä huolimatta) on. Toisaalla voimme tässäkin kääntää katsantokannan toisin päin ja ajatella, että tässä on nainen, joka ei sittenkään rohkene tuoda itseään oikeasti toisen arvosteltavaksi.
Suosittelen Lenitan muistelmia ihan kaikille. Tutustukaa avoimin silmin tähän narratiiviin, selatkaa ja lukekaa. Yksi tärkeimmistä sanomista teoksessa on se, että ystävyys- ja rakkaussuhteet ovat ihmisen kallein asia, eikä kenenkään ulkopuolisen tule lähteä niitä moralisoimaan. Kaksi lausetta jotka jäivät mieleen:
En minäkään halunnut vangita itseäni mihinkään rajoihin, vaan ottaa avoimena vastaan uudet kokemukset. (s. 411).
Kun olen kanssasi, minulta ei puutu mitään. (s. 411).