Heinäkuun kirja: Robert Galbraith - Käen kutsu

Heinäkuun lukupiiritapaaminen pidettiin jälleen perinteiseen tapaan kuun lopussa, tällä kertaa 26.7.2015. Paikan piti alun perin olla Tuiran uimaranta kesän kunniaksi, mutta juuri tuona päivänä Suomeen rantautunut kesämyrsky sotkikin suunnitelmat. Sen sijaan kokoonnuimmekin keskustassa Café Bisketissä, mikä oli myös varsin oiva paikka. Heinäkuun lukupiirikirjana oli Robert Galbraithin (eli J.K.Rowlingin valenimellä kirjoittama) dekkari Käen kutsu (The Cuckoo´s Calling, 2013). Rowlingin käyttämä salanimi paljastui teoksen ilmestyttyä tosin varsin nopeasti, vaikka ilmeisesti hänen tarkoituksensa oli pysytellä Galbraith-nimen takana. Sittemmin teoksen kannessa on lukenut Galbraith-nimen lisäksi pienellä myös J.K. Rowlingin itsensä nimi.

Teos sijoittuu 2010-luvun Lontooseen ja se kertoo yksityisetsivänä toimivasta, Afganistanin sodassa haavoittuneesta Cormoran Strikesta, joka saa tehtäväkseen tutkia tunnetun mallin, Lula Landryn, kuolemaa. Hän saa sihteerikseen tuuraajana toimivan Robinin, joka osoittautuu teoksen aikana varsin päteväksi ja osaavaksi apuriksi.  Teos on selvästi aikuisille suunnattu, kuten aikaisemmin lukupiirissä lukemamme Paikka vapaana (The Casual Vacancy, 2012). Monien mielestä Käen kutsu oli Paikka vapaana -teosta luettavampi ja jännittävämpi, mutta se tuntui kerronnaltaan välillä hieman hitaalta. Jotain osia olisi kenties voinut hieman tiivistää tai jopa jättää kokonaan pois.

Teoksessa kenties yksi ilahduttavimmista asioista on henkilöhahmojen kuvaus, joka on hyvin aidonoloista ja uskottavaa. Robinin ja Cormoranin työsuhde ja sen kehittyminen ovatkin kenties koko teoksen parasta antia. Sen sijaan yllättävää oli, kuinka teoksessa lähes kaikki todistajat ovat jollain tapaa epäluotettavia tai epävakaita. Useat henkilöhahmot käyttivät erilaisia päihteitä ja myös lähes kaikki teoksessa esiintyneet perheet olivat jollain tapaa rikkonaisia. Loppujen lopuksi Robin oli teoksen ainoa tasapainoinen hahmo, mikä oli varsin piristävä kontrasti. Robin oli myös hahmona varsin pidettävä, sekä tomera, uskottava ja aito.

Teoksessa esiintynyt rikoskuvio on jokseenkin dekkareille tyypillinen ja motiivi melko perinteinen. Tietynlaista huipennusta jäätiin hieman kaipaamaan: vaikka olikin oletettavaa, että kyseessä on murha, paljastui tämä teoksessa varsin myöhään, sillä sitä pidettiin pitkään itsemurhana. Myös teoksen nimi Käen kutsu jäi myös hieman etäiseksi, sillä vasta teoksen loppupuolella nimi selittyi, mutta se ei oikein nivoutunut yhteen teoksen lopussa. Teoksen voi katsoa viestittävän myös julkisen elämän haittapuolista, kuten julkkisten kyttäämisistä ja sen seurauksista, sekä siitä, kuinka kauneuskin voi tehdä onnettomaksi.

Jos ei olisi tiennyt kuka teoksen takana on, olisi miesdekkaroitsija mennyt melko hyvin läpi. Naiskirjailijamaisuus paistoi muun muassa muotisanastosta, joka tuntui enemmän naiselle tyypilliseltä. Jos teoksesta varsinaisesti etsii rowlingmaisuutta, sen voisi sanoa olevan loppukäänteessä, joka oli varsin onnistunut. Lisäksi rowlingmaisuutta näkyi muun muassa hahmojen murteiden käyttämisessä, satiirisyydessä ja henkilöhahmojen kehittymisessä teoksen aikana.
Dekkarina teos ei ollut ihan Agatha Christien veroinen, mutta hyvin kelpo ja mukava. Jäimme kaipaamaan hieman lisää toimintaa ja yllättäviä käänteitä - paitsi toisaalta Striken olisi ollut tekojalkansa kanssa melko vaikeaa olla kovin toiminnallinen.

Kaiken kaikkiaan kirja oli - kuten Rowlingilla yleensäkin - hyvin kirjoitettu, uskottava ja sujuva.
Teoksella on myös suomeksi ilmestynyt jatko-osa Silkkiäistoukka (The Silkworm, 2014), sekä syksyllä 2015 ilmestyvä kolmas osa The Career of Evil.

Kirja sai muun muassa seuraavia kuvailuja: Viipyilevä, elävä, kyyninen, mukava.
Arvosana asteikolla 1-5:
3,5.

Kesäkuun lukupiirikirja: Jaakko Markus Seppälän Lemen

Kuvat: Like

Poikkikultulainen lukupiiri kokoontui sunnunaina Valve-talolla olleen, historiassa ensimmäisen Kummaconin yhteydessä. Kuukauden lukupiirikirjana oli Oulussa asuvan Jaakko Markus Seppälän esikoisteos Lemen. Ennen lukupiirimiittiä oli myös Seppälän haastattelu, josta EeKoo, yksi vetäjistämme vastasi. Saimme siis kirjailijan mukaan lukupiiriimme ja pääsimme kertomaan lukukokemuksistamme hänelle suoraan. Poikkikultulaiselle lukupiirille tämä oli ensimmäinen (ja aika jännittäväkin) kerta, kun mukana oli kunniavieras. Toisin kuin Seppälälle itselleen, joka vieraili jo aiemmin keväällä Oulun pääkirjaston lukupiirissä. 

       

Teosta kuvataan takakannessa kuumeiseksi teknotrilleriksi, seikka jolle Seppälä itsekin naureskeli ennen lukupiiriä. Teoshan on puhdasta scifiä, tarkemmin määriteltynä kyberpunkkia. Päätös sananvalinnasta oli tullut kustantajalta, jotta teos löytäisi laajemmankin lukijakunnan eikä scifi terminä karkottaisi pois mahdollisia lukijoita. Osalle lukupiiriimme osallistuneista teoksen lukeneista tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin he olivat törmänneet kyberpunkkiin, osalle jopa scifin lukeminen ylipäätään oli vieraampaa.

Lukupiirien tehtävänä toisaalta onkin laajentaa osallistujiensa kirjallista maailmankuvaa. Olikin siis erittäin antoisaa kuunnella kuinka eri lukutaustoilla varustetut lukijat ottivat teoksen vastaan. Lemen saattaa olla enemmän nuorille, kolmekymppisille miehille suunnattu, mutta esimerkiksi me lukupiirivetäjinä olevat naissukupuolen edustajat pidimme teosta kokonaisuudessaan onnistuneena. Vetäjien ja Seppälän lisäksi paikalle saatiin kolme Kummaconiin osallistunutta, joille teos ei ollut ennestään tuttu.
   

Seppälä on aikaisemmin kirjoittanut lyriikoita ja novelleja, joita on julkaistu mm. Kaltiossa, Portissa ja Parnassossa. Hän voitti muutaman vuosi sitten järjestetyn Risingshadow-novellikilpailun tekstillään Minuun kirjoitetaan. Idea Lemeniin oli syntynyt Oriveden opiston kirjoittajakurssilla. Novelliksi kirjoitettu tarina paisui kuitenkin nopeasti ja niinpä mies päätti kokeilla kustantaisiko joku hänen tekstinsä. Like näytti hänelle vihreää valoa ja niinpä novellista tuli lopulta täyspitkä romaani. Lemenin ensimmäiset 50 sivua ovat käytännössä koko kurssilla kirjoitettu novelli. Tästä eteenpäin loput teoksesta on myöhemmin kirjoitettua. Seppälä kertoi hakeutuneensa kirjaston rauhaan työstämään eskapistista teostaan. Tällä hetkellä kirjailijalla ei ole suunnitelmia tulevien tekstien suhteen. 

Lemenissä  seikkaillaan Soheba Cityssä, jonka kaduilla muurahaismaisesti kuhisevat ihmiset on kuvattu kasvottomana massana. Teos antaa visuaalisuuden lisäksi vahvan aistikokemuksen erilaisten hajujen ja kosketusten muodossa. Mille tuntuu esimerkiksi aseen komposiittipiippu vasten ihoa tai mille tuoksuu Kwantangin savu?
 
Lemenin päähenkilönä seurataan Nina-nimistä freelanceria, joka ottaa hoitaakseen niitä tehtäviä, joita poliisit eivät vaivaudu tutkimaan. Hänen täytyy löytää vanhempiensa katoamaksi ilmoittama 17-vuotias Melinda. Takaa-ajon kohde kuitenkin vaihtuu jalat alleen ottaneen tekoälyn, Lemenin, metsstämiseksi. Nina on hyvin kovaksi, kylmäksi ja etäiseksi jäävä hahmo, josta lopulta löytyy myös inhimillisempiä piirteitä. Häneen ei ollut helppoa samaistua, toisin kuin teoksen päänörttihahmoon Oriciin, jonka lapsuus etenkin herätti lukijoissa sympatiaa.
    

Lukupiiriläiset kuvailivat Lemeniä käännösmäiseksi, sillä se sisältää paljon englannista lainattuja sanoja, anglismeja. Teoksen kielessä on myös paljon koodaus- ja nörttisanastoa, joka oli hyvin haastavaa kaikkien teokseen tutustuneiden mielestä. (Onneksi kirjasta oli editointi vaiheessa raivattu pois osa koodiviidakosta.) Nämä kielellisesti värikkäät, elastiset ja leikittelevät keinot kuitenkin koettiin teoksen maailmaa syventäviksi ja sopivat vieraannuttamaan lukijan pois omasta ajastaan.

Nörttislangia selventävää sanastoa jäätiin kuitenkin kaipaamaan, samaan tapaan kuin esimerkiksi Anthony Burgessin Kellopeliappelsiinissa (slangisanoja johdettu venäjän kielestä) tai edellisessä lukupiiriteoksessamme Richard Adamsin Ruohometsän kansassa (kaniinien puhuma lapiini). Erään lukijan mielestä teosta - tai ainakin sen paikoin hyvin haastavaa kieltä - kuvaa hyvin yksi siitä poimittu lause, joka kuuluu suunnilleen nän: "en muistanut puoltakaan siitä, mitä koodaaja oli sanonut". Teoksesta kuitenkin povattiin jopa tulevaa kulttiklassikkoa.

Koska Lemen syntyi novellina, on alku hyvinkin nopeaa, tykittävää toimintaa, jossa ei liikoja pysähdytä kuvaamaan maailmaa tai sen historiaa. Kortit paljastetaan suppeassa sivumäärässä, mutta se, että keskeinen juonenkäänne paljastuu jo alussa on itse asiassa hyvinkin tuore ja kiinnostava tapa kertoa tarinaa. Yllättävyyttä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää kuitenkin viimeiseen sivuun saakka ja maailman nykytilanteeseen johtaneiden tapahtumien taustojakin ehditään valottamaan. Teos leikittelee myös pelottavalla tulevaisuuskuvalla Euroopan ja Venäjän yhdistymisestä, sillä Euraasiaa kutsuttiin teoksessa Eurossiaksi. Maailma oli hyvin uskottava ja yhteiskuntakriittinen, sillä ylikansalliset yritykset olivat nousseet valtaan ja hallitsivat hyvin merkittävästi kaikkia resusrsseja.
    

Lemeniä verattiin mm. Ghost in the Shelliin. Philip K. Dickin Palkkionmetsästäjään (ja sen pohjalta ohjattuun Blade Runner-elokuvaan), kyberpunkin isää, William Gibsonia (jonka teos Neurovelho inspiroi myös The Matrix-elokuvan) unohtamatta. Myös nämä teokset mainittiin: Bernard Becket: Genesis, Steven Hall: Haiteksti, Monica Hughes: Tietokoneen vangit, Dmitri Gluhovski: Metro 2033. Johanna Sinisalo: Auringon ydin, Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras,  Arthur C. Clarke: Avaruusseikkailu 2001. Seppälä paljasti, että teoksessa on myös pieni viittaus Enid Blytonin Viisikko-teoksissa esintyvään keskeiseen kaveriporukkaan.
    

Sanoja, joilla teosta kuvattiin: yllättävä, kiinnostava, tunteikas, knonofobinen (tulevaisuuden pelkoinen), sykähtelevä, kujalla, erilainen, uusi, haasteellinen. Asteikolla 1-5 Lemen sai arvosanaksi 4
   

Monilla kirjailijoilla (esimerkiksi Stephenie Meyerillä ja Magdalena Hailla) on ollut tapana koota soundtrack teokselleen. Näin myös Seppäläkin on koonnut YouTubeen soittolistan, jota pääsee kuuntelmaan tästä:

       

 
Kuukauden lukupiirileivonnainen: Rocky Road
 

Lemen oli haastava teos myös leivonnan näkökulmasta. Pohdimme ensin Tetris tai PacMan keksejä, kunnes teoksen kansikuvassa oleva tie ja maasto sen ympärillä herättivät mielleyhtymän amerikkalaiseen herkkuun Rocky Roadiin. Tässä resepti, jota käytimme:

   

200g maitosuklaata (Marabou)

120g tummaa suklaata (Panda)

vajaa pussillinen Dumleja, pilkottuna

puoli pussillista piparmintun makuisia vaahtokarkkeja

puoli pussillista suolattuja maapähkinöitä (Taffel)
  

Sulata puolet kummastakin suklaalevystä ja valuta seos vuokaan tai leivinpaperilla peitetylle pellille (pellille laitettaessa tarvitset tuplamäärän suklaata). Leikkaa Dumlet ja vaahtokarkit pieniksi ja lisää suklaan päälle. Ripottele mukaan myös suolapähkinöitä. Sulata loput suklaasta ja kaada Dumlejen, vaahtokarkkien ja pähkinöiden päälle. Anna jähmettyä jääkaapissa seuraavaan päivään. Leikkaa pieniksi ja tarjoile. 

Toukokuun kirjana: Richard Adams: Ruohometsän kansa

"Kirja joka valloitti maailman" kuvaa etukansi. Ruohometsän kansaa oli tarkoitus käsitellä Tiedekirjasto Pegasuksen takana olevalla viheralueella, mutta Suomen kevät oli hieman toista mieltä: ulkona satoi, jolloin lukupiiriläiset kokoontuivat Julinian pöydille nauttimaan pupuleivoksista, teestä ja hyvästä seurasta.

Ruohometsän kansa kertoo kaniinilaumasta, joka pakanee pesäkolostaan etsimään uutta pesäpaikkaa. Viikka-niminen nuori kani on saanut ennenäyn nykyisen pesän tuhoutumisesta. Ensin Viikkaa uskoo vain hänen veljensä Pähkinä, mutta lopulta Pähkinä saa houkuteltua pienen kanijoukon mukaansa etsimään uutta yhdyskunnan paikkaa. Siitä kaikesta kertoo Ruohometsän kansa.

Ruohometsän kansa oli joillekin piiriläisille tuttu jo elokuvaversiostaan. Ilmeisesti monet lapset ja vanhemmat ovat söpöjä pupuja nähdessään heltyneet, ja halunneet katsoa elokuvan, joka ei olekaan niin kovin söpö. Osaan piiriläisistä tämä elokuva oli selvästi vaikuttanut lukukokemukseen: kirjaa kuvattiin vähemmän verisemmäksi kuin animaatioelokuvaa, mikä oli toisten piiriläisten mielestä hyvä asia, kun taas toiset piiriläiset pettyivät väkivallan ja veren puutteeseen.

Kirjaa kuitenkin pidettiin lapsille suunnattuna: erään teorian mukaan aikuisten versiossa joukon heikoimpia kaneja, Viikkaa ja Liuttia olisi kiusattu enemmän. Ruohometsän kansa onkin hyvä seikkailukertomus sopivassa iässä olevalle lukijalle. Itse lajittaisin kirjan robinsonadiksi, mutta kirjaa pidetään myös fantasian genreen kuuluvana.

Moni oli myös lukenut kirjan vuosia, peräti jopa kymmeniäkin vuosia sitten. Ne, jotka olivat lukeneet kirjaa nuoruudessaan, pitivätkin kirjasta todella paljon. Ruohometsän kansa varmasti olisi jättänyt minuunkin suuremman jäljen, jos olisin lukenut sen oikean ikäisenä. Nyt sisäinen feministini vain turhautui naaraskanihahmojen passiivisuuteen ja litteyteen. Kirjan kanijoukossa ei ollut naaraskaneja, ja uusi yhdyskunta kaipasi naaraskaneja vaan poikasten ja kolojenkaivamisen takia. Seurattuani erään varsin ärhäkän naaraskanin elämää lähietäisyydeltä, pidän näin passiivista naaraskuvausta aika epäuskottavana. Keskustelimme asiasta myös piiriläisten kesken, ja esille tuli teoria siitä, että ehkä kenties tämä heijastelee omaa aikakauttaan, 1970-lukua. Myös lukujen aluissa olevista tekstilainauksista vain yksi oli naiselta.

Mietimme myös, voisiko romaani symboloida esimerkiksi tuolloin vallinnutta kylmää sotaa, tai olisiko romaanissa nähtävillä muutakin sotasymboliikkaa.  Tämä jakoi piiriläisten mielipidettä: osan mielestä viittaukset natseihin ja keskitysleiriin voisivat olla uskottavia, toisten mielestä taas natseja ei pidä sotkea joka paikkaan, ja hyvän ja pahan taistelua voidaan käydä ilman viittauksia toiseen maailmansotaan. Mietimme myös, onko kirjassa ekokriittisyyttä. Myös ne vaihtoehdot tuotiin esille, että "kirjailija tahtoi vain kertoa hyvän tarinan" ja " tarinan opetus on se, että pupuillakin voi olla rankkaa."

Kirjan hahmoista pidettiin muuten. Hahmoja luonnehdittiin "niin uskottaviksi, kuin voi tällaisessa kirjassa olla." Kanit saivat kielestään inhimillisiä piirteitä, sillä monia asioita ilmaistiin kanien omalla kielellä, lapiinilla. Lukupiiriläiset pitivät kielestä yksimielisesti: sanottiin jopa, että kanien kieli tuo heistä alkuperäisasukasmaisen vaikutelman. Myös kanien myytit ja tarinat herättivät ihastusta.

Pidetyin kanihahmo oli joukon johtajaksi joutnut Pähkinä. Joku sanoi pitäneensä Pähkinästä enemmän nuorempana, nyt aikuisena Pähkinä ei enää herättänytkään hänen sympatioitaan. Kerrottiin myös Pähkinän saaneen sympatiaa, koska johtajuus vain tyrkättiin hänelle, hänen itse sitä haluamatta. Pähkinä myös oli tavallinen kani, ilman erikoistaitoja paitsi että Pähkinä osasi hyödyntää muiden kanien erityistaitoja tiukoissa paikoissa.
Myös Isopää ja Voikukka olivat piiriläisten suosiossa, sen sijaan Viikkaa ja Ratamoa inhottiin.

Kirja herätti lukijoissaan myös paljon ajatuksia ja tunteita. Yksi odotti kanien koko ajan kuolevan johonkin, toinen taas koki pelkoa, kun eräs kani palasi kertomaan kokemistaan kauheuksista. Itse en oikeastaan pettynyt saati ilahtunut kirjaan, paitsi naaraskanien tapauksessa. Olen katsonut ystäväni kanssa kyseisen animaatioelokuvan vastikään, joten kirjaan tarttuessani tiesin, mikä minua odotti.

 Kirja sai lukupiiriläisten äänestyksessä arvosanan 4.

 Seuraava kokoontuminen pidetäänkin jo 14.6. Tapaaminen järjestetään yhteistyössä Kummaconin kanssa, joten tapaamispaikkana on Valveen Kokoushuone klo 17:00. Käsittelemme Jaakko Markus Seppälän esikoisromaanin Lemen kirjailijan läsnäollessa. Klo 16:00 voi tulla Valven  Kokoushuoneelle seuraamaan Jaakko Markus Seppälän haastattelua.

Huhtikuun lukupiirikirjana John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Kokoonnuimme tänään, 2.5. Tähtitornin kahvilaan keskustelemaan John Greenin maailmalla ja Suomessa paljon kehutusta Tähtiin kirjoitetusta virheestä (2012, Suom. Helene Bütsow, 340 s.). Paikalle saapui yhteensä kahdeksan osallistujaa. Kahvilan valintaan vaikuttivat sen nimi, romanttisuus, sijainti veden äärellä ja muut kirjan teemoista poimitut seikat.

Greenin teoksen keskiössä ovat Hazel ja Augustus, syöpää sairastavat nuoret, jotka tapaavat vertaistukiryhmässä. Hazel on sairastunut hyvin nuorena kilpirauhassyöpään, mutta on saanut jatkoaikaa kokeellisesta lääkkeestä ja on 24/7 riippuvainen happipullosta. Vaikka Hazel pitää itseään kranaattina, joka voi räjähtää milloin vain ja satuttaa läheisimpiä ihmisiä, hän vahingossa rakastuu tuohon kiehtovaan poikaan. 

  

Ei liene kauhean vaikeaa arvata, että tämä teos on surullinen. Ainakin osan lukupiiriläisten mielestä. Maailman itkettävimmäksi tituleerattu teos ei kuitenkaan saanut kaikkia osallistujia kyynelehtimään. Tätä tunnekuohun puuttumista perusteltiin liiallisilla odotuksilla. Jos teosta markkinoidaan kuin sen mukana tulisi nenäliinapaketti, saattavat tällaiset varoitukset antaa vaikeasti lunastettavan lupauksen.

  

Tähtitornin kahvila vuonna 2008.
Kuva: Niina Tolonen

Tähtiin kirjoitetun virheen hahmoihin oli vaikeaa samaistua ja lähes kaikki olivat sitä mieltä, että etenkin litteäksi kuvailtu päähenkilökaksikko oli ärsyttävä ja liian teini osallistujien makuun. Liiallinen ennalta arvattavuus, tekofilosofisuus, itseriittoisuus ja sarkasmi eivät voittaneet tätä lukevaa yleisöä puolelleen. Joskin Augustuksen itsesäälikohtaus toikin hahmolle hieman syvyyttä. Sen sijaan sivuhenkilöistä sokeutuva Isaac, kirjailijan van Houtenin avustaja ja Hazelin isä miellyttivät piiriläisiä eniten aitoina ja uskottavina. 

  

Moni teoksen yksityiskohta herätti ihmetystä, alkaen vaikeaselkoisesta kansikuvasta. Tukiryhmä, jossa Hazel ja Augustus tapasivat synnytti myös paljon keskustelua. Ryhmän toimintaperiaatteita, vetäjää ja kristillistä kontekstia ruodittiin tarkasti. Samoin hieman epäolennainen, mutta Hazelille tärkeä pihakeinun myynti-ilmoituksen laatiminen kummastutti.
 
Teoksessa esiintyi kaavio, jossa Augustus sijoitti itsensä yksijalkaisena poikana kokemattomuuden ympyrään. Myöhemmin tämä kuitenkin lähentyi Hazelin kanssa ja he päätyivät kahdestaan hotellihuoneeseen. Vaikka teksti melko suoraan vihjasi, että pari harrasti seksiä, ei lukupiiriläisille kuitenkaan käynyt aivan selväksi, kuinka pitkälle nuori pari meni, sillä myöhemmin Hazelin piirtäessä kaavion uudelleen, tämä sijoitti augustuksen ympyrän kehälle, ei sen ulkopuolelle. 

   

Eniten kirjassa viehätti Hazelin ja Augustuksen Hollannissa viettämä aika, nuorten rakkauden kuvaaminen ja tähtien juominen. Tätä jäivät monet kaipaamaan lisää. Myös teoksen sisällä olleen teoksen "Viistoa valoa" keskeneräinen loppu jäi vaivaamaan monia. Teoksen viestin arveltiin olevan elämän arvaamattomuus ja kuinka synkimmälläkin hetkellä saattaa löytää rakkauden.

Vaikka Tähtiin kirjoitettu virhe ei kaikille ollutkaan ollut sen maineen veroinen lukukokemus, herätti tämä helppo ja nopealukuinen teos vahvoja tuntemuksia. Osaa paikalle tulleista fiktiiviset syöpäkokemukset eivät herkistäneet, mutta toisille teos oli ollut hyvinkin vaikuttava ja kyynelkanavia avaava.  

Arvosanaksi teos sai 3 tähteä ja lyhyesti kuvailtuna Tähtiin kirjoitettu virhe on yhtä aikaa on samaistuttava ja etäännyttävä, haikea, säpäkkä ja kipeä lukukokemus, joka aiheuttaa katharsiksen. Teos ansaitsee myös Nessu-varoituksen, sillä ainakin kaksi osallistujaa itki lukiessaan, vaikka mukana saattoi olla ulkokirjallisia syitäkin. 

Nimeni on Hazel. Augustus Waters oli elämäni suuri, kohtalon merkitsemä rakkaus. Tarinamme on kaikkien aikojen rakkaustarina, enkä voi sanoa siitä enempää hukkumatta kyynellammikkoon. (s. 282)

 

Maaliskuun kirja: L.M. Montgomery - Pieni runotyttö

Maaliskuun lukupiirikertaa vietimme 26.3.2015 Mannenkadulla sijaitsevassa Tubassa. Kuukauden kirjana oli Lucy Maud Montgomeryn Runotyttö-sarjan ensimmäinen osa, Pieni runotyttö (Emily of the New Moon). Teos on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1923 ja ensimmäinen painos suomeksi ilmestyi vuonna 1928 I.K. Inhan suomentamana.

Kirja kertoo nuoresta orpotyttö Emiliasta, joka muuttaa teoksen alussa asumaan tätiensä luo Uuden Kuun kartanoon. Tarina sijoittuu 1800-luvun Kanadaan ja Uuden Kuun kartanoa kuvataan miljöönä synkäksi, vanhanaikaiseksi ja hieman romanttiseen tyyliin mystiseksi.
Kirjan kertojana toimii kaikkitietävä kertoja, joka kuvaa tapahtumia päähenkilönsä Emilian kautta. Emilia on teoksen alussa kirjoittamista rakastava nuori 11-vuotias tyttö, jolla on haave tulla kuuluisaksi runoilijattareksi tai kirjailijaksi. Hänellä on voimakas sisäinen maailma ja mielikuvitus ja hän kirjoittaa elämänsä tapahtumat ylös joko kirjeinä vanhemmilleen taivaaseen tai vihkoihin, joita hän saa Jimmy-serkultaan salaa Elisabet-tädiltä.

Noin puolelle lukupiiriläisistä Emilian tarina oli ennestään tuttu, mutta puolelle se oli täysin uusi. Kirja herätti paljon keskustelua ja pohdintaa lukupiirissä riitti. Mielenkiintoista teoksessa oli voimakas vastakkainasettelu, jossa olivat vastakkain Murrayn ja Starrin suku, joista jälkimmäistä Emilia itse koki edustavansa. Mielenkiintoista oli myös Murrayn suvun sukuylpeys, perinteiden tarkka noudattaminen ja vanhanaikaisuus. Lisäksi Uusi Kuu on kartano, jossa on paljon salaisuuksia ja tabuja. Teoksessa kuvattiin paljon ympäristöä ja kaunista luontokuvailua oli runsaasti.

Noin puolelle lukupiiriläisistä oli tuttu myös Montgomeryn ensimmäinen varsinainen romaani, joka kertoo Vihervaaran Annasta (Annan nuoruusvuodet) ja Annan tarina yleensäkin.  Yhtäläisyyksiä Pienestä runotytöstä ja Vihervaaran Annasta löytyi useita. Kumpikin on orpotyttö ja kummankin sarjan päähenkilöllä on tapana esimerkiksi nimetä paikkoja ja omistaa yksinäisyydessään mielikuvitusystäviä. Paikkojen nimeäminen on erään teorian mukaan asia, jota Montgomery itsekin harrasti. Tämän koetaan olevan eräänlainen tapa tehdä maisemia itselleen tutuksi ja omaksi. Runotyttö-sarja on kuitenkin sisällöltään traagisempi kuin Anna-sarja ja tapahtumat ovat paljon dramaattisempia kuin Anna-kirjoissa.  Loppujen lopuksi positiivista teoksessa olikin paljolti ne asiat, jotka nimenomaan poikkesivat Anna-kirjoista, eli olivat tavallaan uusia.

Kummassakin teoksessa on pohdittu näkyvän kirjailija-Montgomeryä itseään: Emilia on kuu ja talvi, Anna kesä ja aurinko. Emilian kerrotaan kuvastavan hieman melankolista, kirjoittamista rakastavaa Montgomerya itseään, kun taas Anna on Montgomery valoisimmillaan: rakastava, pienistä asioista onnelliseksi tuleva, sydämeltään nuori tyttö.

Luonnos Niinan 1800-luvun Montgomery-tyylisestä asusta, josta ei ikävä kyllä ole varsinaista tilannekuvaa.

Pohdintaa herätti lukupiirissä lisäksi se, että kirjoittiko Elisabet-täti loppujen lopuksi kaikkiin lappuihin oman nimensä, jotta Emilia tulisi heidän kasvatikseen Uuteen Kuuhun. Emilia nimittäin joutui itse vetämään arpaa siitä, mihin paikkaan hänet otettaisiin kasvattityttäreksi. Pohdimme myös minkälainen kohtalo Emilialla olisi ollut jos hän olisi joutunut johonkin muualle, kuten esimerkiksi kamalan Ruth-tädin tai Wallace-enon hoteisiin. Luultavasti hän ei olisi siellä ollessaan pystynyt juuri lainkaan kirjoittamaan. Uusi Kuu oli Emilialle ehdottomasti paras miljöö, vaikka sielläkään häntä ei täysin ymmärretty edes Laura-tädin toimesta.

Ihastuttavia hahmoja teoksessa olivat muun muassa erikoislaatuinen Nancy-täti, Emilia itse, katolinen pappi isä Cassidy, Uuden Kuun renkipoika Perry Miller, Dean "Pönttöselkä" Priest, sekä kissat. Emilia näyttäytyy teoksessa ihailtavan vahvana hahmona, sillä hän tietää mitä haluaa, pysyy lujana vaikeissa olosuhteissa ja tietää oikeutensa. Emilia on myös hyvin sanavalmis. Hän kehittyy teoksen aikana hurjasti ja erityisesti tietynlaiset kriisit ja tapahtumat selvästi kasvattavat häntä. Teoksen alussa Emilia vain ajattelee miten voisi sanoa vastaan sukulaisilleen, mutta teoksen loppupuolella hän todella uskaltaa sanoa mielipiteensä suoraan. Emilia on hahmona myös jokseenkin naiivi tai dramaattinen. Hänellä on hyvä tapa purkaa tilanteita kirjoittamalla niitä ylös ja hän kirjoittaakin tarkkoja kuvauksia ihmisistä, todellisista ja kuvitelluista tilanteista, jos häntä oli kohdeltu esimerkiksi epäoikeudenmukaisesti. Sen sijaan negatiivisina hahmoina näyttäytyivät loppujen lopuksi vain Teddyn kahlitseva äiti ja heidän ensimmäinen naisopettajansa, neiti Brownell.
Myös Elisabet-täti näyttäytyy teoksen alussa epämiellyttävänä, ankarana ja julmana hahmona, mutta loppujen lopuksi hän kehittyy teoksessa.

Erityisesti Dean Priestin hahmo koettiin lukupiirissä ristiriitaisesti: Pönttöselkä-Priest oli hahmona kieltämättä jokseenkin creepy, sillä hän oli teoksessa jo 36-vuotias kun hän iskee silmänsä 12-vuotiaaseen Emiliaan. He toisaalta sopivat hyvin toisilleen ajattelumaailmaltaan, mutta nykyajan lukijalle tuo ikäero on suuri. Hän päättää heti Emilian nähtyään odottaa kymmenen vuotta, jolloin Emilia olisi 22 ja hän itse 46. Lisäksi Dean Priest tunsi aikoinaan Emilian isän, minkä takia hänestä tulee tietynlaiset "isä-vibat". Eräs mielenkiintoinen fakta, jonka tajusimme lukupiirissä oli se, että Dean Priestillä oli koira nimeltänsä Karri, eli toisin sanoen Karri-koira. Creepynä hahmona näyttäytyi myösTeddyn äiti, joka halusi tuhota kaiken mistä Teddy piti, jos hän koki että ne menivät hänen itsensä edelle. Hän muun muassa myrkytti Teddyn kissat ja poltti hänen parhaita piirustuksiaan.

Yllättäviä elementtejä kirjassa olivat yliluonnollisuus etenkin kirjan loppupuolella. Emilia saa joko kuumehoureittensa tai yliluonnollisten kykyjensä avulla selville mitä Ilsen äidille on tapahtunut, mikä oli tapahtumana varsin jännittävä. Lisäksi Emilia saa kasvoilleen kuuluisan Murrayn katseen, jonka avulla hän pystyy pitämään puoliaan ankaraa Elisabet-tätiä vastaan. Lisäksi Emilia kokee teoksessa "leimahduksia", jos hän näkee jotain kaunista tai keksi jonkin tietyn sanan, jota käyttää kirjoituksissaan.
Yllättävänä piirteenä näyttäytyi myös se, että nainen ei juuri saanut päättää asioista, vaan hänen puolestaan tehtiin kaikki päätökset, useimmiten miespuolisten sukulaisten toimesta. Emilian kohtaloa pohditaan teoksessa ja hänen setänsä haluaisi tehdä hänestä opettajattaren, mihin Emilia ei suostu.  Lisäksi Emiliaa ruvetaan jo varhain (12-vuotiaana) kiusoittelemaan naimisiin menemisestä.

Kirjassa pohditaan paljon Jumalaa ja jumaluutta ja jokaisella ihmisellä oli teoksessa oma Jumalansa, tai näkemyksensä Jumalasta. Emilia ajattelee teoksessa myös paljon kuolemaa ollakseen vasta niin nuori, mikä tuntuu tosin tavalliselta pohdinnalta ottaen huomioon sen, että hän jää teoksessa orvoksi. Sisällöltään kirja on kuitenkin selvästi synkempi kuin valoisat Anna-kirjat. .

Teoksessa parhaina piirteinä toimii käänne, jossa Emilia tulee Uuteen Kuuhun sekä Emilian henkilöhahmon voimakkuus. Myös Starrin ja Murrayn suvun vertaileminen keskenään oli mielenkiintoista luettavaa. Sen sijaan negatiivista oli, että kissoille käy melko usein huonosti. (Koirille sen sijaan ei onneksi.) Lisäksi teos jäi vielä kesken, sillä siihen on olemassa kaksi jatko-osaa Runotyttö maineen polulla ja Runotyttö etsii tähteään. Ensimmäisessä osassa ei siis vielä kerrottu kenet Emilia valitsee sulhasekseen, jos loppujen lopuksi ketään. Mahdollisia sulhaskandidaatteja hänellä sen sijaan oli jo ensimmäisessä kirjassa peräti 3 kappaletta. Myöskään Emilian ja Elisabet-tädin suhde ei loppujen lopuksi muutu niin dramaattisesti teoksen aikana, kuin olisi voinut toivoa.

Kirjailija tahtoo teoksellaan kenties viestittää naisten ja lasten oikeuksia. Hän myös viestittää, kuinka ikä ei merkitse ystävyyssuhteissa, josta esimerkkinä näyttäytyy Dean Priestin ja Emilian ystävyys. Lisäksi Emilian hahmo viestittää hyvin lukijalleen, kuinka on hyvä pysyä uskollisena itselleen, pitää päänsä ja luottaa itseensä ja unelmiinsa.

Kirja sai lukupiirissä muun muassa seuraavanlaisia kuvailuja: "poreileva", "maaginen", "runollinen".
Kollektiivinen arvosana teokselle asteikolla 1-5: 4.

Kuvat: Niina Tolonen

Helmikuun lukupiirikirja: Johanna Sinisalo: Auringon Ydin

Helmikuun kirjana kävimme läpi Johanna Sinisalon Aurigon ytimen. Tapasimme oranssien naulakkojen luona olevassa opiskelijoille varatussa lasikopissa, tuttavallisemmin Akvaariossa. Tilan punaiset seinät kuvasivat hyvin itse kuukauden kirjaa: onhan punainen tuleen ja voimaan assosioituva väri. Koska akvaario on kaikille avion, eikä sitä voi varata, jännitimme muiden vetäjien kanssa, että voimmeko edes kokoontua siellä. Onneksemme akvaariossa oli vain muutama ihminen, kun sinne saavuimme, ja heistäkin moni lähti aika pian lukupiirin alettua.
   

Kirja houkutteli paikalle kymmenisen jäsentä ja keskustelu kävi vilkkaana. Kirja oli myös syksyisen äänestyksemme suosituin, ja moni odotti sen lukemista innolla. Olin aikaisemminkin kuullut kirjasta pelkkää hyvää, joten tartuin itse teokseen mielenkiinnolla. Tosin, ensimmäisiä sivuja lukiessani aloin kummastella kirjasta saamiani arviointeja. Useampi henkilö oli sanonut minulle, että Auringon ydintä lukiessaan heillä alkoi itsekin mieli syödä chiliä. Kirjan alussa chiliä kyllä käytetään, mutta sitä ei käytetä suussa, vaan päähenkilö testatakseen chilin aitoutta kokeilee chiliä vaginassaan. En itse kokoenut tätä kovin hyvänä mainostuksena chilinkäytölle, mutta kun myöhemmin chiliä nautitiin oraalisesti, myönnän että itsekin halusin saada kunnon sävärit.
   

Auringon ytimessä kaikkea valvoo Terveysvirasto, Suomi on Eusistokraattinen Tasavalta, eli kansan hyvinvointiin keskittyvä diktatuuri. Kansan hyvinvointi on taattu kieltämällä kaikki terveydelle vaarallinen ja addiktoiva ja muuttamalla kansalaisten sukupuolijakoa: naiset on jaettu miehien miellyttämiseen jalostettuihin eloi-naisiin ja morlokkeihin, miehet taas maskoihin ja miinusmiehiin. Eloit ovat hieman hupsuja, kauniita ja tottelevaisia. Jos nainen ei kelpaa eloiksi, hän on morlokki. Morlokit kelpaavat työvoimaksi, mutta lisääntyä he eivät saa. Masko taas on vain yleisemmin mies, ja miinusmies on joku masko, jolla on jokin terveyttä uhkaava vaiva. Miinusmiehiä ei juuri esiinny itse kirjassa, mutta heidät mainitaan usein.

   
Sinisalon kirja kertoo chilinvälittäjä Vannasta, joka on onnistunut huijaamaan systeemiä: oikeasti Vanna olisi morlokki, mutta hänet on kasvatettu eloina, kuten kadonnut pikkusisarensa Manna. Vanna on älykäs, sisukas mutta addikoitunut myös chiliin, koska kapsaisiinin tuomat sävärit ovat ainoa keino suitsia Mannan katoamisesta aiheutunutta tuskaa. Pakkaa sekoittaa myös mystinen kultti, joka tahtoo jalostaa salaa mahdollisimman tulisia chililajikkeita.  Sinisalo rakentaa miljöötään Mannan ja Jaren kertomusten kautta, mutta myös erilaisilla muilla teksteillä, jotka rakentavat tarinaa ja antavat lukijalle hyvin oleellista tietoa Eusistokraattisesta Suomesta, sen arvoista ja historiasta.
    

Päähenkilöt, kirjan tekstilajien runsaus, ja dystooppinen miljöö jakoivat piiriläistemme mielipiteitä. Monen mielestä kirjan miljöö olisi ollut uskottavampi, jos sen tapahtumat olisivat sijoittuneet tulevaisuuteen eikä vaihtoehtotodellisuuteen. Kirjan moniin tekstinäytteisiin taas suhtauduttiin  eri tavoin: toisille tekstityyppien runsaus näyttäytyi Sinisalon halulla kehuskella taustatyöllään ja nokkeluudellaan, toiset taas kokivat erilaiset tekstilajit tärkeäksi osaksi kirjan muodostamaa kokonaisuutta.

 
Meitä ihmetytti myös se, miksei muu maailma puuttunut Suomen tilanteeseen millään tavalla. Tuntui hassulta ajatella, että sivistyneen länsimaan tilalla voisi olla diktatuuri, jonka olemassaolo ei kiinnosta muuta maailmaa ollenkaan. Toisaalta, me kaikki olemme kuulleet Pohjois-Koreasta ja myös lähinaapurimme Venäjä on luisumassa pelottavampaan suuntaan. Muu maailma ei siis puutu Suomen tilanteeseen koska sillä ei ole keinoja, tai sitä ei edes kiinnosta.
 
Kieltoyhteiskunta toi myös monelle mieleen uudet alkoholilait ja varsinkin lakien kiristämiset. Keskustelimmekin siitä, miten Sinisalo varoittaa Auringon ytimessä holhousyhteiskunnan vaarasta. Jos annamme päätäjille mahdollisuuden viedä tarpeeksi vapauksiamme, saatamme pian huomata, ettei kukaan ole aidosti vapaa.

  

Seuraava kokoontuminen on 26. 3. klo 18:00 Tubassa, ja käsiteltävänä kirjana on L.M Montgomeryn Pieni runotyttö.

 

Tammikuun lukupiirikirja: Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja

Tammikuun lukupiirikirjaksi valitsimme ennen joulua järjestetyssä äänestyksessä Top 5:n nousseen Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan. Teos on lyhkäinen, vain 130 sivua ja sopi siksi hyvin joululomalukemiseksi sekä kevyeksi paluuksi arkeen.

  

Teokseen on koottu 40 parin sivun mittaista, alunperin Antti Litjan tulkitsemina radiokuunnelmina ilmestynyttä katkelmaa. Jokainen 80-vuotiaan sysisuomalaisen miehen yleisönosastoille kirjottama valituskirje alkaa tunnusomaisesti sanoilla "Kyllä minä niin mieleni pahoitin".

  

Mielesäpahoittajasta on tehty niin teatteri- kuin elokuvasovellus ja se on saanut myös pari jatko-osaakin, Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike sekä Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja. Samoista hahmoista kertoo myös Kyrön teos Miniä, joka on parin vuoden takainen Kirjan ja ruusun päivän teos.  Useat lukupiiriläiset olivat tutustuneet näihin muihinkin teoksiin.

  

Mielensäpahoittaja asuu mökissään yksin vaimon päädyttyä vanhainkodin vuodeosastolle hoidettavaksi. Lapsia parilla on kuusi, mutta vain Helsingissä asuva poika pitää edelleen aktiivisesti yhteyttä isäänsä. Terveellä maalaisjärjellä varustettu Mielensäpahoittaja on aikaisemmin purkanut sydäntään vaimolleen ja jo edesmenneelle ystävälleen Yrjänälle ja jatkaa nyt kirjoittamalla valituksia lehden yleisönosastolle. Tämä on kuulemma hyvä tapa estää verisuonia tukkeutumasta. 

Mistä asioista miehen mieli sitten pahoittuu? Nykyajan ilmiöt eivät tätä vanhan kansan ihmistä kiinnosta, vaan Mielensäpahoittaja kaipaa aikoja, jolloin ihmiset olivat rautaisempia ja asiat yksinkertaisempia, kun esineet tehtiin kestämään ja ruokapöydässä ei ollut kevyttuotteita. Paikalle kokoontuneista seitsemästä piiriläisestä moni löysikin tällaisesta ajatusmaailmasta oman isänsä tai muun sukulaismiehensä kaltaisia piirteitä tai koki jonkinlaista samankaltaisuutta itse mieheen. Myös teoksessa esiintyvän pojan näkökulma tuntui osalle tutulta tai samaistuttavalta.

Toisille Mielensäpahoittaja oli ollut hauska kirja, vaikka kyyneleiltäkään ei oltu vältytty, toisille teoksesta ei välittynyt samanlainen huumori. Huomasimme, että etenkin niille, jotka olivat kuulleet paljon kehuja teoksesta etukäteen kokivat kirjan paljon surullisempana kuin muut. Päädyimme tulkintaan, että tämä teos on luettava oikeanlaisessa mielentilassa, sillä sen huomattiin olevan suuri tekijä sen suhteen, millaiseksi lukukokemus oli itse kullekin muodostunut. Muutamalle oli myös syntynyt etukäteen kuva miehestä, joka huutaa nyrkki ilmassa pilville tai valittaa jokaisesta asiasta vain valittamisen vuoksi. Heille yllätyksenä tulikin kuinka maalaisjärjellisiä ja ymmärrettäviä valitusten kohteet olivatkaan ja allekirjoittivatkin suurimman osan miehen esittämistä väitteistä. 

Ei Mielensäpahoittaja aina edes valittanut nykyajan ilmiöistä vaan myös kehui muutosta eikä vain nostalgisoinut kuinka ennen kaikki oli paremmin. Esimerkiksi se, että vasenkätisiä ei enää pakoteta oikeakätisiksi oli tervaskantomaisen miehen mielestä tervetullutta kehitystä. Hän myös piti pizzasta, jonka piruuttaan tilasi. Olihan tuo uusi makuelämys kuin vain kosteaa leipää, jossa on päällä vetisiä tomaatteja. Myös viimeisen novellimaisen luvun alku, päähenkilön vieraillessa Yrjänän haudalla, alkoi poikkeavasti "Kyllä minä niin mieleni ilahdutin" saaden osallitujilta yllättyneitä kommentteja. Ovathan muut Kyrön vanhan miehen äänellä kirjoittamat luvut alkaneet samalla kaavalla ja päättyneet P.S. (Post Scriptum eli jälkikirjoitus) merkintään, joista osallistujat pitivät.

Positiivisena kirjan lukeneet kokivat sen, kuinka aidon oloinen hahmo Mielensäpahoittaja on. Tapahtumat olisivat voineet olla katkelmia jonkin todellisen vanhuksen arjesta. Kenties Kyrö onkin päässyt seuraamaan jotakuta läheistä vanhusta, jonka pohjalta hän jääräpäisen ja elämänkokemusten viisastaman hahmon loi. Murresanat ja syvälliset ajatukset toivat rikkaan sisällön teokselle ja etenkin miehen vaimolleen osoittamat pienet hellyydenosoitukset saivat lukupiiriläiset tunteellisiksi. Teos herätti ajatuksia vanhusten asemasta ja itsemäärämisoikeudesta - kuinka vanhus voi todellakin pärjätä omassa kodissaan, lähteä tästä maailmasta saappaat tukevasti jalassaan ja siitä, kuinka oudot ajatusradat eivät välttämättä tarkoita, että kyseinen henkilö olisi muistisairas. Sukupolvien väliset kuilut (Mielensäpahoittajan ja pojan samankaltaisuuden aiheuttamat ongelmat) tai niiden puuttuminen (isoisä ja lapsenlapset) herättivät myös polveilevaa keskustelua. 

Teoksen lopussa on kuva Kyröstä karvalakki päässä ja häntä verrattiin mm. Markus Kajoon ja Hannu Karpoon. Vaikka teos olikin lyhyt, yhteiseksi mielipiteeksi nousi tyytyväisyys. Pidempänä tekstinä olisi Mielensäpahoittajan timanttimaiset aatteet muodostuneet liikaa itseään toistaviksi tai menettäneet osan hohdostaan. Nytkin moni lukija joutui nauttimaan teosta pienissä paloissa, sillä kokoelmaa ei voi ahmia yhdeltä istumalta, jos tahtoo välttää lukukokemuksen muuttumisen puumaiseksi. "Ei makeaa mahan täydeltä!", totesi eräs paikalle saapuneista. Asteikolla 1-5 keskiarvoksi Mielensäpahoittaja sai arvosanan 4.

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (sekä KluPin pikkujoulut)

Vuoden viimeisen lukupiiritapaamisen pidimme 11.12.2014 klo 16 Linnanmaalla. Samalla vietimme lukupiirin pikkujouluja. Paikalla kirjasta keskustelemassa oli yhteensä 9 lukupiiriläistä. Luettavana teoksena oli tällä kertaa Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän. Pulkkisen uusin julkaistu teos kertoo 28-vuotiaasta Iiris Lempivaarasta, joka jää yllättäen sinkuksi ja alkaa etsiä itseään ja elämäänsä. Teos on ilmestynyt aiemmin Kauneus ja terveys -lehdessä jatkokertomuksena jo vuonna 2010, mutta kokonaisena teoksena kirja ilmestyi vasta vuonna 2014.

Teos sijoittuu 2000-luvun Helsinkiin ja kirjassa toimii minäkertojana päähenkilö Iiris. Henkilöhahmona Iiris koettiin lukupiirissämme melkoisen pinnalliseksi, vaikeaksi ja jokseenkin ohueksi hahmoksi. Hän ei osaa ajatella muita kuin itseään ja vaatii kaikkien lähipiirissään olevan kiinnostuneita hänen omista asioistaan. Iiris pompottaakin teoksessa muita melko lailla oman mielensä mukaan. Hän myös tuntui henkilöhahmona hyvin nuorelta, joka ei pääse keneenkään "sisälle". Iiris henkilöhahmona herätti kaikkiaan ristiriitaisuutta: vaikka hänen toimintansa tuntuivat monesti hyvin pinnallisilta ja lapsellisilta, hän ei kuitenkaan ollut ihan täysin bimbo tai ikiteini. Silti hänestä oli vaikea saada otetta. Yksi ainoista kohdista, jossa Iiris toimii hoivaajana hoivattavan sijaan, on teoksen alussa Aleksin jättäessä hänet. Aleksi ottaa erotilanteen vakavasti ja sairastuu tekemästään päätöksestä, jolloin Iiris hoitaa häntä, vaikka he ovatkin jo eronneet. Iiriksen ongelmana tuntuu olevan myös se, että hän määrittää itsensä lähinnä muiden kautta.

Totesimme lukupiirissä, että Iiris ei ollut kovinkaan valmis ihmissuhteisiin ja hän tuntui teoksen aikana suorastaan etsivän vikoja miehistä. Hän myös ajattelee heti uuden miehen tavattuaan, että minkälaisia ja minkä nimisiä lapsia he saisivat. Lasten nimet myös herättivät meissä ihmetystä - miksi melkein kaikkien piti olla niin erikoisia? Tästä esimerkkinä Iiriksen siskontyttö, joka saa teoksessa nimekseen Josefiina Amalia Vadelma. Myös Iiriksen toiminta hänen työpaikallaan koulupsykologina herätti meissä lukijoissa hieman ihmetystä. Iiris turvautuu jopa työpaikallaan turvaoluisiin ja -suklaaseen ja hän lietsoo oppilaitaan puolivahingossa kapinaan yrittäessään ajaa tyttöjen asemaa. Iiriksen oma elämä ei tunnu olevan hallinnassa, vaikka hän toimiikin jokseenkin auktoriteettisessa asemassa koulupsykologina.
Lukupiirissä Iiriksen toiminta hänen työpaikallaan nosti esiin erityisesti yhden kysymyksen: Miten ihmeessä Iiris on edes päässyt töihin? Toisaalta tämä koettiin myös hyvin lohduttavaksi.

Lopulta Iiris antaa siskontyttönsä vauvan johdattaa itseään ja vauva alkaakin kertoa Iirikselle totuuksia elämästä. Vauvan puhuminen herätti meissä lukijoissa monia mietteitä: osa koki sen hyvin absurdiksi ja oudoksi, osa viihdyttäväksi ja osan mielestä se oli ymmärrettävissä esimerkiksi sen kautta, että lapsella olisi mahdollisesti intuitiivisempi yhteys todellisuuteen. Loppujen lopuksi Iiris kokee teoksessa jonkinlaisen kasvun, kun hänen ystävänsä Elina joutuu sairaalaan kohdunulkoisesta raskaudesta. Elina läksyttää itsekkäästi ajattelevaa Iiristä ja Iiris tuntuukin ottavan tästä, sekä vauvan ja naapurinsa Marja-Liisan neuvoista, lopulta ainakin hieman opikseen. Lopussa Iiris myös löytää elämänsä rakkauden sattumalta, eli tarina saa onnellisen lopetuksen. Tässä parisuhteessaan Iiris ei myöskään enää ajattele välittömästi heidän mahdollisia tulevia lapsiaan.

Hahmoja, joista teoksessa erityisesti pidimme, olivat naapurissa asuva kahdeksankymppinen Marja-Liisa, joka saa elämänviisautensa muun muassa Kauniista ja rohkeista. Lisäksi pidimme Iiriksen parhaasta ystävästä Elinasta, sekä Kastehelmi-pojasta, joka heittäytyy innoissaan mukaan Iiriksen perustamaan kerhoon, jossa on tarkoitus ajaa tyttöjen etuja. Keskustelua lukupiirissä herättivät paitsi Iiriksen erikoinen gynekologi ja teoksen epäsuora kerronta, myös chick-lit genrenä, joka herätti meissä lukijoissa erilaisia mielipiteitä. Chick-lit on helposti hyvin tunteellista, mahdollisesti jopa yli-sellaista, mikä oli joidenkin mielestä hyvä juttu ja joidenkin mielestä ei. Teoksessa esiintyvä sana "öppikuu" herätti myös toiveita kirjan suhteen, mutta jotka eivät sitten täyttyneet. Sen sijaan kirjasta löytyi jälleen Riikka Pulkkisen tyylille uskollisesti sana nakkipaperi, sekä puoliksi syöty hampurilainen.

Riikka Pulkkisen ihmiskuvaus teoksessa ei herättänyt meissä lukijoissa juuri kiitosta. Myöskään teoksen editointi ei ollut parasta mahdollista, sillä teoksessa oli kirjoitus- ja lyöntivirheitä. Myös kirjan loppu tuli myös hieman yllättäen, minkä arvelimme johtuvan siitä, että lehden "mitta" loppui kesken ja juonelle piti keksiä pian lopetus. Kirjasta myös huomasi jatkokertomuksellisuuden selvästi jonkinlaisena katkelmallisuutena ja nopeina siirtyminä tilanteesta toiseen. Teos on selvästi eri genreä, kuin Pulkkisella yleensä. Mielestämme tämä jäi lopulta hieman yritelmäksi, vaikka teoksen kepeys olikin mukavaa ja rentoa luettavaa.

Kirja on kaikkiaan kevyttä höttöä, mutta se pisti silti miettimään itseä, rakkautta ja elämää. Totesimme lopulta, että teos on sellainen, jota lukiessa ei saisi ajatella liikaa, vaan pitäisi vain antaa kirjan viedä mukanaan.

Loppukaneetti ja kollektiivinen arvosana teokselle: Sinkkuelämää goes chick-lit, joka ansaitsee arvosanakseen 3 tähteä.

Lisäksi illan aikana pelasimme lautapelejä, sekä söimme muun muassa torttuja ja pipareita. Ilta oli kaikkiaan hyvin hauska ja oli mukavaa, kun niin paljon porukkaa oli paikalla. Ensi vuonna jatketaan uusin teoksin ja uusin kujein!

Klupin joulukalenteri: luukku 5

Viidennen luukun kunniaksi voisimme kurkata vähän menneeseen, eli Poikkikultulaisen lukupiirin ensimmäiseen toimintavuoteen:

Olihan siitä puhuttu jo siitä lähtien, kun olin ollut fuksi, ja jopa sitäkin aikaisemmin. Asiaa oli ihmetelty, ruodittu ja kummasteltu. Miksei Kultulla ollut lukupiiriä, vaikka yksi pääaineistamme keskittyy nimenomaan kirjoihin ja arkeologit ja antropologit lukisivat mielellään hyvässä seurassa? Olemmehan me kaikki kulttuurintutkijoita ja humanisteja! Moni meistä paloi halusta jakaa lukemiaan kirjoja muiden kanssa ja keskustella kirjoista. Ja vuonna 2013 sitten perustettiinkin Poikkikultulainen lukupiiri, kolmen kirjallisuudenopiskelijan toimesta.

En enää muista, ehdottiko Niina tai Sanna lukupiiriä, vai oliko ehdottaja minä: ideamme oli suunnilleen yhteinen ja kumpusi yhteisistä toiveista järjestää alkoholitonta opiskelijaohjelmaa ja rakkaudesta kirjoihin. Sen kuitenkin muistan, että saimme melkeinpä hämmästyttävällä nopeudella ja tarmolla järjestettyä ensimmäiset tapaamiset ja koottua ainakin parisenkymmentä kiinnostunutta opiskelijaa Kultuhuoneelle. Järjestäytymistapaamisemme, jossa sovimme ensimmäisistä kirjoista ja tapaamisista, oli 11.10 ja ensimmäisen kirjamme Muumilaakson Marraskuun käsittelimme 1,11. Sen jälkeen Poikkikultulainen lukupiiri on tavannut 13 kertaa, ja keskustellut 14 kirjasta. Meillä on aktiiinen facebook-ryhmä ja ei-niin-aktiivinen kirjablogi (pun intended).

En olisi tässä ilman muita vetäjiä, en olisi alkanut koskaan vetämään lukupiiriä yksin. Sannan ja Niinan kanssa olemme varsin lyömätön tiimi ja tuemme toisiamme sekä ruokimme toistemme luovuutta. En voisi kuvitella parempia vetäjiä rinnalleni. Enkä olisi myöskään vetämässä lukupiiriä, ilman jäseniämme, jotka antavat kaikille palan omasta lukukokemuksestaan. Vaihdamme ajatuksia ja huomaamme asioita, jotka yksin lukiessa olisivat jääneet piiloon. Saamme hehkuttaa yhdessä hyviä hetkiä ja saamme tukea toisiltamme, jos kirja oli kehno. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo ja se koskee myös jaettua kirjallisuutta. Teosten erilaiset tulkinnat ovat rikkaus, ja joskus uusi tulkinta avaa teoksen kokonaan uudelleen, jolloin se on kuin uusi ja toisenlainen kirja.

En ole elämässäni ennen ollut lukupiirissä, saati vetänyt sellaista ennen Poikkikultulaista lukupiiriä. Olen viime vuoden aikana astunut kauas kirjallisesta mukavuusalueeltani, vaikken jokaiseen tapaamiseen ole päässytkään mukaan. Mieleeni ovat jääneet parhaiten kirjat Kani nimeltä jumala, ja Teurastamo 5. Kumpaankaan kirjaan tuskin olisin koskaan tarttunut ilman lukupiiriä, ilman hyvää syytä ja pakkoa lukea. Ilokseni voin nyt myöntää pitäneeni kovasti Kanista ja ainakin lukeneeni Kurt Vonnegutin klassikon, ja näin ollen saan ruksia yhden kirjan luettavien klassikoideni listalta – joka on muuten luvattoman pitkä.

Olen kamppaillut metahaiden kanssa, kuunnellut hiljaa Kuoleman kertovan tarinaa, etsinyt Muumiperhettä Muumitalosta, tutustunut englaintilaisen pienen kaupungin paikallispolitiikan valtataisteluihin, pelännyt WTC-torneissa työskennellyn veljen puolesta, katsonut kärpäsenä katosta kun Elizabeth Bennet repii ninjoilta sydämiä rinnasta, nauranut männiäsille ja ihmetellyt peikon ja keijun rakkautarinaa. Olen käynyt kahviloissa ja baareissa, jonne en muuten ole saanut aikaiseksi koskaan astua, ja olen seikkaillut yliopiston katakombeissa. Tuttuja kirjoja ja tuttuja paikkojakin olen lukenut ja kokenut, mutta erityisen mielissäni olen uusista paikoista ja kirjoista. Olen saanut keskustella kirjoista vanhojen tuttujen, sekä täysin uusien ihmisten kanssa.  Toivon samaa, että sinä hyvä lukupiiriläinen tai kanssavetäjä ajattelet samoin ja olet viihtynnyt ensimmäisen vuotemme. Toivottavasti tulet viihtymään myös kaikki tulevat vuotemme kanssamme.

Nähkäämme seuraavassa tapaamisessa, 11.12.2014 levottoman ja raskaan sydämen merkeissä.

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5

Marraskuun lukukirjana käsittelimme Kurt Vonnegutin omintakeista klassikkoa, Teurastamo 5 - Eli Lasten ristiretki, Velvollisuustanssi kuoleman kanssa (1969). Jatkoimme teemallisia tapaamisia ja tällä kertaa kokoonnuimme yliopiston kellarikerroksen bunkkereissa. Miljöö antoikin oman uniikin tunnelmansa äänien, valon (tai sen puutteen) ja materiaalien muodossa. 

   

Paikalle opastettiin kiitettävän runsas osallistujajoukko. Kuudesta lukupiiriläisestä kaksi oli miehiä, joka on aikaisempiin tapaamisiin verrattuna varsin paljon. Olikin kiinnostavaa saada miesnäkökulmaa teokseen, jossa on sotateemoja.

  

Vonnegutin teos keskittyy Billy Pilgrim -nimisen miehen ympärille. (Eräs piiriläinen huomautti, että pilgrim tarkoittaa pyhiinvaellusta ja sitoo näin ollen Billyn osaksi teoksen pidempää nimeä.) Billy on joutunut ajasta irralleen ja matkustaa hallitsemattomasti oman elämänsä virrassa toisen maailmansodan kauheuksista 1960-luvun perheonneensa ja takaisin. Lukupiiriläiset pohtivat, oliko Billy oikeasti aikamatkustaja, vai oliko sota (PTSD) tai jokin lapsuuden trauma vaikuttanut hänen psyykeensä. Ja nappailiko Vonnegut kirjoittaessaan LSD:tä tai sieniä.

   

Billy ja hänen vaimonsa jakoivat piiriläisten mielipiteitä. Osa piti heistä, toiset inhosivat. Harvaa romaanin henkilöhahmoa pystyi rehellisesti kutsumaan miellyttäväksi. Poikkeuksena lienee historianopettaja Edgar Derby, joka teloitetaan Dresdenissä. Billy ilmaisee jokaisen mainitun kuoleman jälkeen Niin se käy, ja tämä sai muutamat lukijat raivon partaalle. Vonnegutin teoksille tyypillistä ovat toistuvat henkilöhahmot. Yksi heistä on varsin erikoinen kirjailija Kilgore Trout, jota toisinaan on pidetty Vonnegutin alter egona. 

  

Vetäjät pukeutuivat kirjan teeman ja
värien mukaisesti.

Teoksen, tai ainakin vuoden 2004 vihrekantisen painoksen takakannessa mainitaan vuoden 1945 Dresdenin pommitus. Vonnegut itse oli todistamassa tapahtumaa. Lukijalle syntyykin kuva, että teos olisi varsin realistinen ja keskittyisi sotaan enemmänkin. Monelle tuli kuitenkin (jopa positiivisena) yllätyksenä, toisille pettymyksenä, että teos ei olekaan aivan tyypillinen historiallinen sotaromaani, vaan soppaan on heitetty myös neljännen ulottuvuuden avaruuden muukalaisia, vihreän karhupumpun näköisiä tralfamadorelaisia. 

Toisille piiriläisille vihreät pikkumiehet (joilla kylläkin oli seitsemän eri sukupuolta) olivat kirjan parasta antia, toiset selasivat kyseiset kohtaukset nopeasti pois alta. Myös kirjailijan valinta sekoittaa Billyn kronologiaa otettiin vastaan jakaantunein äänin. Tralfamadorelaisten lisäksi teoksen ikä herätti hämmästystä. Toisaalta teos yllätti pitkällä iällään, mutta samaan aikaan romaanin ajankuva on hyvin tuttu nykypäivän lukijoillekin. Amerikassa on lama ja Euroopassa soditaan. Kauaksi ei olla päästy. Vonnegut on kuitenkin onnistunut kirjoittamaan kauniin kielikuvan tuhoutuneesta kaupungista vertaamalla sitä kuun pintaan.

  

Lukupiirikirjuri työssään

Teurastamo 5 herätti hyvinkin mielenkiintoisia ajatuksia absurdiudellaan. Yhdelle piiriläiselle teos oli yllättäen ensimmäinen vuonna 2014 lukemansa ja hän kertoi pitäneensä kokemuksesta. Eräälle toiselle puolestaan kirjasta oli muodostunut päivittäisen pakkolukemisen kohde. Tätä klassikkoa ei todellakaan voi suositella kaikille, sillä sen esittämä tarina on paikoin hyvinkin raaka ja inhorealistinen. Myös toden ja fiktion sekoittaminen sai kriittistä palautetta, vaikka samaan aikaan synnyttikin filosofista pohdintaa.

     

Yleisarvosanaksi asteikolla 1-5 teos sai 3. Teosta kuvailtiin oudoksi klassikoksi, ja itselleni lukupiirin yhtenä vetäjänä teos oli vuoden erikoisin lukukokemus (lukusaldon ollessa 50 kirjan paremmalla puolella). Tätä romaania tuskin kukaan keskustelijoista on koskaan lukemassa uudelleen. Pyysimme piiriläisiä tiivistämään lukemaansa yhdellä sanalla ja tässä Teurastamo 5 kuudella sanalla ilmaistuna: yllättävä, sekava, ainutlaatuinen, LSD, hämmentävä, rasittava.

   

Loppuun vielä lisää kuvia bunkkereista:

Valonmäärä sellaisena kuin lukupiiriläiset sen kokivat.

Pelottavia putkia. Välillä kuulimme askelten ääniä yläpuoleltamme.
Nähtiin me jopa pari eksynyttä tyyppiäkin limboamassa tuolla.

Mystisiä symboleja seinässä.

Näistä putkista päidemme yläpuolelta kuului kaikenlaisia ääniä,  Olimme aluksi varmoja jonkun
vaikertavan kaukana, kunnes tajusimme kyseessä olevan hanan kohinan jossain päin kampusta.

Jane Austen ja Seth Grahame-Smith - Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit

Lokakuun lukupiiri-miitti pidettiin tällä kertaa maanantaina 27.10.2014 Café Roosterissa. Kuukauden kirjana oli Jane Austenin alkuperäisteoksesta Seth Grahame-Smithin muokkaama parodia, Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit. Paikalla oli viisi lukupiiriläistä, joista osa (vetäjät) olivat Halloweenin kunniaksi vetäneet päälleen astetta kovemmat kamppeet. 

Tapahtumat kulkevat zombitetussa Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksessa hyvin pitkälti alkuperäisteoksen mukaan. Tapahtumat sijoittuvat edelleen 1800-luvun Englantiin ja tapahtumien keskiössä on Bennetin perhe, jonka äiti tahtoo saada kaikki viisi tytärtään hyviin naimisiin ja nopeasti. Perheen lähistölle muuttaa varakas herra Bingley tuoden mukanaan muun muassa kopean ystävänsä herra Darcyn, joka on tunnettu varoistaan ja sotataidoistaan. Tapahtumat etenevät kuten riemukkaassa parodiassa kuuluukin ja herra Darcy ja Elizabeth kohtaavat toisensa ja vähitellen rakastuvat.

Vaikka tapahtumien pohjana onkin alkuperäisteos, on tässä teoksessa merkittävänä erona se, että Englanti kuhisee yhtäkkiä zombeja, joita vastaan teoksen hahmot joutuvat vähän väliä taistelemaan. Kaikki, myös perheiden naiset, ovat koulutettuja taistelemaan näitä Saastuneita vastaan. Myös hahmojen kohtalot ja motiivit toimia ovat jokseenkin erilaiset kuin alkuperäisessä teoksessa. Esimerkiksi herra Darcy pitää zombitetussa teoksessa Bingleyn ja Janen erossa toisistaan, koska epäilee Janen saaneen tartunnan Saastuneilta, ei sen vuoksi, että hän katsoisi Bennetin perheen epäsopivaksi tai epäilisi Janen tunteita herra Bingleytä kohtaan, kuten alkuperäisteoksessa. Myös lady Catherine DeBourghin syy kutsua Collinsit ja heidän vieraansa teelle hyvin usein onkin se, että hän antoi saastuneelle rouva Collinsille vasta-ainetta, joka hidasti hänen muuttumistaan zombiksi. (Tämä vasta-aine oli mielestämme joko a) inkiväärijuurta tai b) keijupölyä). Kirjassa oli myös kuvia, mikä oli hyvä ja piristävä juttu. 

Ennakkoluulot raa´asta ja ällöttävästä zombikirjasta karisivat varsin pian, kun paljastuikin, että zombit kuvataankin teoksessa varsin hauskasti ja teos onkin hulvaton parodia. Zombit kuvataan teoksessa hyvin uskottavasti ja erilaiset kiertoilmaukset zombeille olivat mielestämme hyvin ilahduttavia ja huvittavia. Heistä käytetään muun muassa nimityksiä Saastuneet, Viheliäiset, Saatanan armeija/kätyrit/orjat ja Sanomattomat. Ilahduttavaa tämä on myös siinä mielessä, että etymologisesti zombi-sana on liian uusi teoksen ajankohtaan nähden ja tämä on otettu teoksessa hyvin huomioon. Myös ajatus siitä, että zombit vaeltavat talvisin etelään on hauska ja jotenkin suloinen.

Kivoja henkilöhahmoja olivat mielestämme muun muassa herra Bingley (syystä, että hän ei hakannut ihmisiä), Bennetin perheen sarkastinen ja hieman omalaatuinen isä, topakka päähenkilö Elizabeth Bennet ja hänen setänsä ja tätinsä, joiden kanssa Elizabeth matkustaa. Muihin hahmoihin verrattuna he olivat teoksessa jokseenkin ilahduttavan normaalin oloisia. Darcyn hahmo sen sijaan koettiin ristiriitaiseksi: osa piti hänestä, osaa taas hänen taipumisensa väkivaltaan ärsytti, osaa taas huvitti. Elizabethin sisaruksista Jane oli hieman ristiriitainen hahmo. Lydia sen sijaan oli (ihan hitsin) rasittava tapaus, samoin kuin kuuluisa soturi lady Catherine DeBourgh. Myös herra Collins ärsytti, joskaan ei niin paljoa, mitä alkuperäisteoksessa. 

Herra ja rouva Collinsin avioliitto kokee zombitetussa teoksessa hyvin erilaisen kohtalon kuin alkuperäisteoksessa. Samoin tekee myös Wickhamin ja Lydian avioliitto, joka saa melkoisen karun lopun, kun Wickhamin ja Darcyn tekemään sopimukseen kuului, että herra Darcy saa rahaa vastaan tehdä miehestä invalidin.

Myös perheen varakkuus herätti meissä lukijoissa kummastusta. Teoksessa viitataan usein siihen, että heidän perheensä ei ole kovin varakas, mutta tytöt (joita siinä talossa piisasi) lähetetään silti saamaan taistelukoulutusta Kiinaan, minkä täytyi maksaa perheelle niin sanotusti helvetisti. Ihmiset ovat myös siinä suhteessa yllättävän järkeviä, kun ottaa huomioon että meneillään on jonkinlainen zombi-apocalypse. Kenties he ovat jo niin tottuneita tähän, että pitävät itsestäänselvyytenä valmentautua taistelemaan zombeja vastaan ja lähettävät tyttärensäkin saamaan taisteluoppia. Zombit siis tekevät teoksen naishahmoista vahvoja toimijoita.

Myös herra Darcy on teoksessa yllättävän väkivaltainen, suorapuheinen ja jokseenkin piilopervo. Lisäksi pohdimme, että miksi Lydia ei vain missään vaiheessa voinut tajuta, että hänen avioliittonsa oli kaikessa suhteessa ehkä huonoin mahdollinen, mitä vain ikinä voi olla. Pohdinnat tästä menivät lopulta niinkin pitkälle, että mietimme, mikä olisi paras keino hankkiutua epäsuotuisasta avioliitosta ja Wickhamista eroon, jos olisimme Lydia. (Mahdollisia ideoita tähän olivat mm. miehen unohtaminen liian täynnä olevaan ammeeseen tai päiväkävelylle meneminen kun zombit iskevät ja itsensä pelastaminen juoksemalla pakoon).

Pettymystä lukiessa toi hieman se, että ihana Pemberley oli jostain syystä japanilaistettu. Toisia myös miellyttivät taistelukohtaukset, toisia ne taas tympäisivät. Pientä pettymystä toi myös se, että Elizabethin armahtama zombinainen ja hänen lapsensa eivät missään vaiheessa palanneet ja saaneet aikaan jotain perin järkyttävää, vaikka näinkin olisi voinut käydä. He vain kävivät teoksessa ohimennen ja lähtivät pois.

Kirja oli kaiken kaikkiaan keveämpää luettavaa, kuin olisi uskonut. Parodiana teos oli erittäin hyvä ja uskottava, kun vertaa esimerkiksi hieman väkisin väännettyihin Loru Sorbusten Herrasta tai Barry Trotter -teoksiin (joissa toki niissäkin on omat hulvattomat kohtansa). Tarina ei kuitenkaan ollut liian raaka ja jopa zombeista pitämättömät lukijat pitivät teoksesta. Enemmän teoksesta saa kuitenkin irti, jos on lukenut alkuperäisteoksen ja tietää, millaisia muutoksia zombitettuun teokseen on tehty.

Kollektiivinen arvosana ja loppukaneetti teokselle: Hulvaton parodia, joka ansaitsee 4 tähteä.

ps. Teoksessa viitataan usein perienglantilaisiin paikkoihin ja jäimme miettimään, mitä tällä tarkoitetaan - miesten etu- vai takapuolta? Tähän kysymykseen emme keksineet vastausta suoriltaan, mutta miehiin ja 1800-luvun tiukkaan housumuotiin se ilmeisesti liittynee. Jos joku tietää tähän vastauksen, niin saa kertoa!

Alexander McCall Smith - Häähuumaa lauantaina

7.8 klo 13.00 kokoonnuimme jälleen lukupiireilemään, tällä kertaa Kuivasrannan uimarannalle Kaijonharjuun. Luettavana kirjana oli Häähuumaa lauantaina, 2013 (The Saturday Big Tent Wedding Party). Alexander McCall Smithin viimeisimmässä suomennetussa Mma Ramotswe -teoksessa jäljiteltiin tällä kertaa outojen karjasurmien tekijää, vietettiin Mma Makutsin häitä ja ratkaistiin autokorjaamolla työskentelevän Charlien henkilökohtaisia huolia. Kirjan kertojana toimii kaikkitietävä kertoja, joka kertoo tapahtumista joko päähenkilö Mma Ramotswen, tai tämän apulaisetsivän, Mma Makutsin näkökulmasta. Kirja sijoittuu Botswanaan, Afrikkaan ja nykyaikaan, todennäköisesti jopa 2010-luvulle.

Teosta oli mielenkiintoista lukea suomalaisena lukijana, jolle kirjan maailma on uusi, vieras paikkansa. Botswanaa kuvataan teoksessa modernistuneena paikkana ja erityisesti päähenkilö Mma Ramotswe tuntuu teoksessa kaipaavan vanhoja, perinteisiä aikoja. Sen sijaan eriarvoisuus on yhä suurta; rikkaat omistavat maat ihmisineen ja heillä on paremmat oikeudet lähes kaikkeen. Lähes jokaisella henkilöllä kuvataan teoksessa olevan haaveena perustaa itselleen tila, johon kuuluu ehdottomasti karjaa ja palvelijoita. Erityisesti juuri karjan omistaminen on teoksen mukaan botswanalaisessa kulttuurissa merkittävää.

Ihmetystä lukiessa herättivät myöskin erinäiset nimimuodollisuudet ja hurjan voimakas kohteliaisuus, jotka ilmeisesti myös kuuluvat botswanalaiseen kulttuuriin. Esimerkiksi Mma Ramotswea kutsutaan, jopa aviomiehensä toimesta, nimenomaan Mma Ramotsweksi ja hänen miehensä on koko teoksen ajan J.L.B. Matekoni. On myös tärkeää, miten ja millä nimityksin puhutellaan uusia ihmisiä, esimerkiksi sen mukaan, onko hänellä lapsia vai ei. Myöskin botswanalainen perinteinen tapa viettää häitä kummastutti ja tuntui suomalaiseen kulttuuriin vieraalta, sillä sulhasen puolelta vieraita kutsutaan häihin yli 500 ja morsiamen puolelta vain 80. Ihan joka ikinen sukulainen, myöskin kaukaisimmat serkut, joita ei oltu koskaan tavattu, kutsutaan ehdottomasti häiden viettoon.

Teoksessa jokainen ongelma, oli se sitten pieni tai suuri, ratkeaa lopulta tavalla tai toisella. Vaikka karjasurmien lopullista syyllistä ei loppujen lopuksi täysin selviä, päättelimme kuitenkin, että syyllinen on todennäköisesti ollut kylän opettaja, joka on suojellut rakastettuaan, jota karjan omistaja on kohdellut huonosti. Tapaus kuitenkin päättyy positiivisesti, sillä Mma Ramotswen avulla asia ratkeaa kaikkia tyydyttävällä tavalla. Sen sijaan toisinaan jopa karjasurmia isompi ongelma kirjassa tuntui olevan se, kuinka Mma Ramotswe kaipaa vanhaa valkoista pakettiautoaan, jonka haamuja hän näkee liikenteessä tuon tuosta. Lopulta hänelle selviää, että hänen entinen autonsa on kunnostettu ja hän saa hankittua sen teoksen aikana takaisin itselleen. Vaikka kirjan loppu jää karjasurmien suhteen hieman mysteeriksi, kirja ei kuitenkaan ollut oikeastaan pettymys, vaan se aukeaa lukijalleen oikeastaan juuri sopivasti, jättäen tulkinnanvaraa.

Miellyttäviä hahmoja teoksessa olivat mielestämme muun muassa J.L.B Matekoni, herra Seoti, sekä totta kai Mma Ramotswe itse, joka on hahmona hyvin syvällinen ja uskottava. Sen sijaan Mma Makutsi on teoksessa toisinaan melkoisen tökerö,  jopa hieman ärsyttävä ja suht helposti höynäytettävissä oleva. Varsinaisia negatiivisia hahmoja teoksessa sen sijaan ovat Prudence, joka pyörittää useaa miestä kerrallaan, huikenteleva herra Moeti ja teoksessa vain ohimennen (ja negatiivisesti) mainittu Violet Sephotho.

Kirja oli kaikkiaan hyvin miellyttävä ja helppo lukea. Sen miljöö tuntui uudelta ja mielenkiintoiselta, johon oli kiva tutustua. Kaiken kaikkiaan kirja on hyvin leppoisa kesäkirja, joka ei ole sisällöltään liian vakava, mutta kuitenkin dekkarimainen. Se ei siis sisällä christiemäisesti murhia tai muita isoja ongelmia, vaan sellaisia, jotka ovat pienelle paikkakunnalle ja maaseudulle tyypillisiä. Kirja välittää siis hyvin botswanalaista kulttuuria, vanhoja perinteitä ja arvoja. Sitä voisi kuvata sanoin "kaunis" ja "kepeä" ja josta jää lukijalleen hyvä mieli. Tätä lukiessa tulee, kuten lukupiirissä todettiin, paljon hetkiä, jolloin on pakko sanoa "aww".

Kollektiivinen arvosana: 4.