Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Mies joka ei ollut murhaaja

Ruotsalaisten Michael Hjorthin ja Hans Rosenfeldtin yhdessä kirjoittama Mies joka ei ollut murhaaja (Det fördolda, 2010) aloittaa vähintään viisiosaiseksi kaavaillun kirjasarjan, jonka päähenkilö on rikollisten profilointiin erikoistunut psykologi Sebastian Bergman. Kirja ilmestyi syyskuussa suomeksi Bazarin kustantamana.

Hjorth ja Rosenfeldt ovat käsikirjoittaneet tv-sarjoja jo parin vuosikymmenen ajan. Molemmat ovat olleet kirjoittamassa Wallander-elokuvia, Hjorth Rolf Lassgårdin ja Rosenfeldt Krister Henrikssonin tähdittämiä. Lassgård näyttelee Sebastian Bergmania Den fördömde-nimisessä tv-elokuvien sarjassa, jonka Hjorth ja Rosenfeldt ovat kynäilleet. Mies joka ei ollut murhaaja syntyi kyseisen tv-tuotannon pohjalta.

Sebastian Bergman on kanssaihmisten tunteista piittaamaton seksiaddikti, jonka työnteosta ei ole tahtonut tulla mitään sen jälkeen, kun hän menetti vaimonsa ja tyttärensä Aasian tsunamissa. Tukholmalaistunut Bergman palaa lapsuudenkotiinsa Västeråsiin realisoimaan äidiltään perimäänsä omaisuutta. Västeråsissa hän törmää entisiin työtovereihinsa, jotka ovat tulleet Keskusrikospoliisista tutkimaan paikallisen koulupojan murhaa.

Eliittilukiota käynyt Roger löydetään kuolleena syrjäisestä metsälammesta. Pojan sydän on kaivettu irti. Keskusrikospoliisin yksikkö ryhtyy penkomaan Rogerin taustoja, mutta ei tunnu pääsevän puusta pitkään. Muiden tiimin jäsenten harmistukseksi yksikköä johtava Torkel pestaa Sebastianin avustamaan tutkimuksissa. Kyynisellä psykologilla on omat itsekkäät syynsä hankkiutua poliisin tietokantojen äärelle.

Hjorth ja Rosenfeldt kirjoittavat sujuvaa proosaa, joka tähtää ennen kaikkea psykologiseen uskottavuuteen. Henkilöhahmojen sisäistä maailmaa ja heidän keskinäisiä suhteitaan kuvataan seikkaperäisesti, mikä toisinaan hidastaa juonenkuljetusta liikaakin.

Kahden eri henkilön kirjoittamaa tekstimassaa on varmasti jouduttu editoimaan ja karsimaan rankalla kädellä, ja voittopuolisesti siinä onkin onnistuttu hyvin. Romaani ei rönsyile hallitsemattomasti, eikä kahden kirjoittajan taktiikka "näy" lukijalle. Kerronta voisi kuitenkin olla vieläkin tiiviimpää ja jännitys tiivistyvämpää.

Mies joka ei ollut murhaaja jatkaa realististen ruotsalaisdekkareiden kunniakasta perinnettä varsin sujuvasti, joskin hivenen laskelmoidusti ja ennalta-arvattavasti. Yhteiskunnallinen orientaatio on selkeä, mutta voisi olla vahvempikin. Mustavalkoisia asetelmia ja jyrkkää tuomitsemista vältetään, kuten pohjoismaisessa jännityskirjallisuudessa yleensäkin.

***

Muualla tästä:
Kolmas linja
Leena Lumi
12 osumaa
Annelin lukuvinkit

Ann Rosman: Majakkamestarin tytär

Ruotsalaisen Ann Rosmanin esikoisromaani Majakkamestarin tytär (Fyrmästarens dotter, 2009) on leppoisa murhamysteeri heikkohermoisille ja miksei vähän karaistuneemmillekin dekkarinystäville.

Rosman sijoittaa kirjansa tapahtumat omalle kotipaikkakunnalleen Marstrandiin, joka sijaitsee Ruotsin länsirannikolla, tunnin ajomatkan päässä Göteborgista. Kirjan keskushenkilö on göteborgilainen poliisi Karin Adler, joka tekee eroa merimies-kihlatustaan. Purjehdusta harrastava Karin päätyy asumaan veneeseensä, jonka hän ankkuroi Marstrandin idyllisiin maisemiin.

Kun Marstrandin edustan autiolta majakkasaarelta löytyy maakellariin muurattu ruumis, Karin kollegoineen saa jutun tutkittavakseen. Ruumis osoittautuu 1960-luvulla kadonneeksi Arvid Stiernkvistiksi, jonka oli oletettu hukkuneen purjehdusonnettomuudessa.

Kellarista löytynyt vihkisormus johdattaa Karinin Arvidin lesken, hienostorouva Siri von Langerin puheille. Von Langerin omituinen käytös ja paikallisten kertomukset saavat Karinin kiinnostumaan Marstrandin vaietusta menneisyydestä, johon liittyy niin natsikytköksiä kuin aviottomia lapsiakin.

Rosman kuljettaa kahta aikatasoa rinnakkain. Nykyhetkestä tehdään sukelluksia 1960-luvun alkuvuosiin, jolloin Arvid ja Hamneskärin majakkamestarin tytär, Elin Strömmer, rakastuivat. Miten ja miksi Arvid sai surmansa? Entä mitä tapahtui kauniille Elinille?

Teemoja esikoiskirjailija on ahnehtinut teokseensa liikaakin, eivätkä kaikki langat tule solmituiksi tyydyttävällä tavalla. Tästäkin huolimatta Majakkamestarin tytär on mukavan vanhanaikainen, merellinen mysteeri, jossa murhaajan henkilöllisyys on itse asiassa vain yksi arvoitus muiden joukossa.

Kuva: Anette Ericsson.

Ann Rosman (s. 1973) työskenteli IT-konsulttina, kunnes ryhtyi päätoimiseksi dekkarikirjailijaksi. Rosmanin toinen Marstrandiin sijoittuva dekkari, Själakistan, ilmestyi Ruotsissa kesällä 2010. Kirjojen käännösoikeudet on myyty kahdeksaan maahan.

Majakkamestarin tytär ilmestyy suomeksi 22. helmikuuta Bazarin kustantamana.

Komisario Beck tähtäimessä (1976) | DVD

Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön luoman komisario Beckin rikoksentäyteistä elämää on seurattu Nelosen torstai-illoissa pitkin syksyä. Syys-lokakuussa esitetyissä Sjöwallin ja Wahlöön romaanien filmatisoinneissa Beckiä näytteli Gösta Ekman. Nyt pyörivät elokuvat eivät perustu kirjailijakaksikon tarinoihin vaan ainoastaan heidän luomiinsa henkilöhahmoihin. Martin Beckiä esittää Peter Haber ja Gunvald Larssonia Mikael Persbrandt.

Nelonen on mainostanut näyttävänsä koko Beck-elokuvien sarjan alusta loppuun, mutta markkinointi on hivenen harhaanjohtavaa. Ennen Gösta Ekmania Beckiä ovat nimittäin näytelleet Keve Hjelm, Walter Matthau ja Carl-Gustav Lindstedt, kukin yhden kerran.

Komisario Beck tähtäimessä (Mannen på taket, 1976) on Ruotsin arvostetuimpiin elokuvaohjaajiin kuuluneen Bo Widerbergin ohjaama ja käsikirjoittama rikoselokuva, joka perustuu Sjöwallin ja Wahlöön samannimiseen romaaniin (1971). Tarina kertoo, että Widerberg oli halunnut koomikkona tunnetun Carl-Gustav Lindstedtin Beckin rooliin nähtyään tämän television keskusteluohjelmassa vakavana. Koomikko ei ollut tiennyt kameroiden jo pyörivän, ja näin ruutuun oli päässyt kuva Lindstedtistä epätavallisen totisena.

Etäisesti Jean Gabinia muistuttavan Lindstedtin Beckissä on komisario Maigretin mieleentuovaa hiljaista pohdiskelevuutta. Sitä on toki Ekmanin ja Haberinkin tulkinnoissa, mutta heihin verrattuna Lindstedtin roolityö on äärimmäisen pelkistetty ja vähäeleinen. Hetkittäin hahmo on tahallisen tai tahattoman koominen, kuten Haberinkin tulkitsemana, mutta myös huumori on hyvin hienovaraista ja liioittelematonta.

Komisario Beck tähtäimessä käynnistyy, kun tukholmalaisessa sairaalassa hoidettava, vakavasti sairas poliisi murhataan raa'asti. Tunnistamattomaksi viillellyllä Nymanilla oli huono maine kollegoidensa keskuudessa, sillä hän ehti syyllistyä lukuisiin laiminlyönteihin ja pahoinpitelyihin pitkän uransa aikana.

Beckin, Lennart Kollbergin (Sven Wollter), Einar Rönnin (Håkan Serner) ja Gunvald Larssonin (Thomas Hellberg) tutkimukset etenevät hitaasti, mutta lopulta Nymanin vuosien varrella haalimien vihamiesten joukosta haravoituu syyllinen. Katkeroitunut tappaja ei kuitenkaan tyydy yhteen uhriin, vaan linnoittautuu Tukholman ydinkeskustassa sijaitsevan kerrostalon katolle ja ampuu kaikki näköpiiriinsä osuvat poliisit.

Alkaa suuroperaatio, jonka aikana sarjatuliaseella räiskivää miestä yritetään taltuttaa niin helikopterista käsin kuin katoilla päivystävien tarkka-ampujien avulla. Myös Beck leikkii sankaria, mutta huonolla menestyksellä.

Widerbergin elokuvan ansiot ovat sen tinkimättömässä realismissa ja illuusiottomuudessa. Poliisit kuvataan väsyneinä ja neuvottomina ihmisinä, jotka yrittävät luovia lähes mahdottomissa tilanteissa. He tekevät vääriä valintoja ja huonoja ratkaisuja, joiden vuoksi menetetään ihmishenkiä. Valvominen aiheuttaa tarkkaavaisuuden herpaantumista.

Realismi ulottuu myös lavasteisiin. Widerberg ei halunnut käyttää tekoverta, joten elokuvassa nähtävä veri on peräisin teurastamolta. Lähes dokumentaristisen toteava kamera taltioi veriteon jälkien luuttuamisen ja pikkulapsen kakkapyllyn pesemisen, mutta myös porvarilliset kahvitteluhetket katolla vaanivaa ampujaa ympäröivien kerrostaloasuntojen suojissa.

Ruotsin mittakaavassa Komisario Beck tähtäimessä oli suurtuotanto. Odenplanin joukkokohtaukset kuvattiin pitkänäperjantaina, ja niissä käytettiin peräti 3000 statistia.Yli 750 000 ruotsalaista kävi katsomassa Mannen på taketin teatterissa, ja se oli Ruotsin katsotuin elokuva aina vuoteen 1982 asti, jolloin Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander houkutteli teattereihin uuden ennätysyleisön.

Ensimmäiseksi ruotsalaiseksi toimintaelokuvaksikin nimitetty filmi sai hyvät arvostelut niin kotimaassaan kuin ulkomaillakin, ja useat kriitikot mainitsevat edelleen Mannen på taketin parhaita ruotsalaiselokuvia kyseltäessä. Widerbergin elokuvan amerikkalaisvaikutteita on kehuttu, mutta itse näen siinä enemmän yhtäläisyyksiä tuon ajan saksalaisiin poliisisarjoihin (Der Kommissar, Derrick, Vanha kettu). Tämä tosin saattaa johtua siitä, että elokuvan Tukholma näyttää harmaudessaan ja homogeenisyydessään kovin epäamerikkalaiselta.

Komisario Beck tähtäimessä on ostettavissa mm. täältä, ja lainattavissa täältä.

Mankellin Wallander: Pappi | DVD

Ruotsin eteläisimmässä kaupungissa Ystadissa murhaajat työllistävät jälleen komisario Kurt Wallanderia. Ellei kyse olisi fiktiosta, 27 000 asukkaan pikkukaupungin murhatilastot olisivat niin hälyttäviä, että tilannetta puitaisiin varmasti valtakunnallisella, ellei kansainvälisellä tasolla. Onneksi kyse on kirjailija Henning Mankellin ehtymättömästä mielikuvituksesta, joka on valinnut piskuisen Ystadin temmellyskentäkseen.

Ruotsissa tehtiin vuosina 2005-2006 Mankellin luomiin hamoihin perustuva 13-osainen elokuvasarja, jonka pääosissa olivat Krister Henriksson Wallanderina ja Johanna Sällström tämän tyttärenä Lindana. Pomonsa tyttäreen ihastuvan, kuumaverisen Stefan Lindmanin roolissa nähtiin Ola Rapace, joka on muuten ihanan Noomi Rapacen aviomies. Noomihan näytteli Lisbeth Salanderia Stieg Larssonin romaaneihin perustuvassa elokuvatrilogiassa.

Ola Rapacen roolihahmo kuoli oman käden kautta ensimmäisen Wallander-sarjan päättäneessä elokuvassa Salaisuus (2006). Seuraavana vuonna Linda Wallanderia näytellyt Johanna Sällström teki itsemurhan, oltuaan sitä ennen psykiatrisessa hoidossa masennuksen takia.

Kun elokuvasarjalle alettiin suunnitella jatkoa, siitä haluttiin selvästi erilainen Sällströmin poismenon sekä Lindan ja Stefanin henkilöhahmojen puuttumisen takia. Alkuvuodesta 2009 Ruotsissa sai ensi-iltansa 14. Krister Henrikssonin tähdittämä Wallander-elokuva. Uusi, keskeinen hahmo on ikisensuellin Lena Endren esittämä syyttäjä, johon Wallander on lätkässä. Kakkossarjaan on suunnitteilla yhteensä 12 elokuvaa, joista yhdeksän on jo valmistunut ja seitsemän julkaistu Suomessa DVD:llä.

Itse katson uusia Wallander-elokuvia sitä mukaa kun niitä Helsingin kaupunginkirjastosta saa. Valitettavasti kirjasto ei ole hankkinut uuden sarjan aloituselokuvaa valikoimiinsa lainkaan, ainakaan vielä. Muut uutuudet sieltä saa muutaman viikon jonotusajalla, vasta viime viikolla julkaistua Vuotoa lukuunottamatta.

Pappi (2009) on uuden sarjan kuudes elokuva. Se ei ole Mankellin kirjojen pohjalta filmatisoitu, kuten eivät ole muutkaan Henrikssonin Wallander-elokuvat ihan ensimmäistä Ennen routaa-elokuvaa (2005) lukuunottamatta. Käsikirjoitus on tehty varta vasten elokuvasarjaa varten, ja asialla on ollut Pernilla Oljelund, Mankellin hahmotteleman tarinan pohjalta.

Juoni ei ole kovin kummoinen. Sairaalatarvikkeita Afrikkaan myyvän ja siinä sivussa HIV-lääkkeitä sinne lahjoittavan yrityksen palkkalistoilla ollut pappi yritetään murhata. Tutkimusten edetessä käy ilmi, että firman pomon vaimolla ja papilla on ollut suhde, josta myös papin oma vaimo on ollut tietoinen. Motiivi voi siis yhtä hyvin olla mustasukkaisuus tai lääkebisneksiin liittyvä. Mahdollisia syyllisiä on vain muutama, mikä tekee murhaajan arvuuttelusta melko tylsää katsojalle.

Osa ensimmäisen sarjan elokuvista oli hyvinkin jännittäviä. Tiivistunnelmainen psykopaatti-jännäri Mastermind (2005) käväisi kauhunkin puolella. Pappi on aivan toista maata: karmivien veritekojen sijaan tarjolla on arkista realismia ja siistiä oikeussalidraamaa. Säikäyttäviä yllätyskäänteitä ei ole lainkaan. Tämä ei välttämättä ole meriitti jännityselokuvalle.

Pappi on kuitenkin onnistunut muutamassa suhteessa. Se on taitavasti kuvattu, ja sen kohtauksissa on häivähdys samanlaista elokuvallista jylhyyttä kuin Niels Arden Oplevin ohjaamassa Millennium-trilogian avauksessa Miehet jotka vihaavat naisia (2009). Lavastuksessa on uutta ilmavuutta ja Wallanderkin on saanut työhuoneen, jonka korkeista ikkunoista on merinäköala. Musiikista vastaa oma ruotsalaissuosikkini, jousilla kokeellisestikin tunnelmoiva Fläskkvartetten.

Itse Wallander vain on yhtä tylsä kuin aina ennenkin. Krister Henriksson ei saa hahmoon samanlaista särmää kuin Rolf Lassgård, joka näytteli Wallanderia ensimmäisen kerran jo 90-luvun puolivälissä. Nähtäväksi jää, miten Kenneth Branagh suoriutuu roolista BBC:n tuoreissa Wallander-filmatisoinneissa. Niitä joutuukin jonottamaan kirjastosta vähän pitempään.