Aavikon vaeltajan viimeinen leposija - Hietaniemi

Vaikka oli eilen Helsingin reissulla mukana Hietaniemen hautausmaan kartta ja siinä vielä erikseen merkitty G.A. Wallinin hauta, ei ollut ihan helppoa löytää tätä vanhaa kiveä. Ei ihme, että sekä kristityt että muslimit ovat omineet Wallinin. Hautakivikään ei ota kantaa, ei ristiä eikä kuuta ja tähteä. Mutta sopii karuudessaan hyvin tämän miehen muistokiveksi.

Helsingin Hietaniemessä voisi kulkea ympäri hautoja tutkimassa kokonaisen päivän. Oravat vilistävät, mustarastas laulaa ja kaiken yllä lepää vanhojen puiden uuden vihreä hämy ja tuoksu.

G.A. Wallin. Aavikon vaeltaja. Elämä ja päiväkirjat

'Islam on aavikon kasvi' 

Luin tänä vuonna aikaisemmin Agatha Christie Mallowanin kirjan Come Tell Me How You Live, Elämäni krestomatia/Sanna Aron kirjoituksesta inspiroituneena. Siitä kirjoitettuani kävimme hänen kanssaan pientä keskustelua muista tuon alueen tutkijoista. Toinen minua tähän alueeseen, orienttiin, innoittanut - jokapäiväisen uutistulvan lisäksi - on isäni. Meillä oli lapsuuden kodissani kirjahyllyssä paljon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Muistaakseni myös G.A. Wallinista. Mm. Aapeli Saarisalon ja Jussi Aron kirjoittamia teoksia. Jussi Aro ja Armas Salonen ovat toimittaneet tätä ennen ainoan suomenkielisen valikoiman Wallinin matkakuvauksista. Se perustuu Kaj Öhrnbergin mukaan sensuroituun ja sovinnaistettuun alkutekstiin eikä näin hänen mukaansa tee oikeutta Wallinin romanttisen seikkailijan luonteelle.

Historioitsija Kaj Öhrnberg on tähän teokseen koonnut Suomen kansainvälisesti tunnetuimman 1800-luvun orientin tutkijan, tutkimusmatkailijan ja - näiden matkojen jälkeen - Helsingin yliopiston itämaiden kirjallisuuden professorin Georg August Wallinin (1811-1852)  kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä mielenkiintoisen ja elävän seikkailukirjan. Matkat, neljä erillistä, suuntautuivat Egyptiin, ja sen jälkeen tutkimusmatkaajan pääkohteeseen, aavikolle, Arabian niemimaalle (ei vielä Saudi-Arabia valtiona siinä vaiheessa), Irakiin ja Persiaan vuosina 1845-1849. Kaikkiaan Wallin oli näillä matkoillaan seitsemän vuotta. Kirjassa heräävät eloon sekä sen ajan matkustustapa, matkan varrelle sattuneet Euroopan kaupungit, Hampuri, Pariisi, Marseille, päämääränä olleet seudut Lähi-idässä kaupunkeineen: Konstantinopoli, Aleksandria, Kairo, Luxor, Jerusalem, Damaskos, Medina, Mekka, Akaba, Bagdad, Isfahan, Shiraz, Basra, Beirut ja monia muita pienempiä kaupunkeja myös tämä erikoislaatuinen persoona, G.A. Wallin, jonka silmien kautta kaikki nähdään, jonka mietteitä ja päätelmiä koetusta saadaan lukea päiväkirjamerkinnöistä ja kirjeistä monille tukijoille ja ystäville. Suuren osan kirjeistä Wallin osoittaa opettajalleen, professori Gabriel Geitlinille. Kirjeiden ja päiväkirjalukujen välissä on Kaj Öhrnbergin taustoittavia välikkeitä.

Voi kuvitella, että tällaisen kirjan toimittaminen maallikolle luettavaan muotoon ei ole historioitsijalle helppoa; niin paljon kulttuurihistorian, poliittisen historian, uskonnon ja filosofian teemoja mahtuu tämän intohimoisen oman tiensä kulkijan polun varrelle. Aika lyhyen polun: Wallin kuoli äkillisesti seuraavaa beduiinien luokse suuntautuvaa aavikkomatkaa valmistellessaan vain 40-vuotiaana. Tätä ei oikeastaan nykylukija ihmettele. Niin välinpitämättömästi Wallin vaikuttaa suhtautuvan kaikkiin matkan varrella tuleviin terveydellisiin ja muihin vaikeuksiin; syöpäläiset, kirput, täit, paiseet, kuumetaudit, paha vatsatauti kun ainoa vesilähde on yhteinen kuudenkymmenen kamelin kanssa ja yksipuolinen ravinto, yöpyminen aavikolla vailla suojaa - kaikki epämukavuudet, joita sen aikaisista, puhumattakaan nykyajan matkailijoista harva sietäisi, ovat hänelle pikkuasioita. Lisämaustetta tautikirjoon saattoi hyvinkin tulla kaikista kaunottarista, joiden kanssa hän käy puolisen tuntia 'kisailemassa' matkan varrella. Tällä elämänalueella Wallin oli kunnostautunut jo opiskeluaikanaan; opiskelu-uran alku oli kaatua ahvenanmaalaisen rovastin vaimon kanssa yllätettynä.

G.A. Wallin oli harvinaisen peloton ja vahva ihminen, sekä fyysisesti että psyykkisesti, sen kuvan saa kirjasta ja se käsitys jaettiin myös ajan tutkijoiden kesken muuallakin Euroopassa. Hän tiesi oman missionsa tarkkaan, oli sen suhteen hyvin varma ja täynnä itseluottamusta. Rahallakaan häntä ei lahjottu poikkeamaan omalta polulta, vaikka matkalle saatu apurahakin loppui matkojen puolivälissä ja rahaa piti odottaa tukijoilta konsulien ja muiden paikallisviranomaisten kautta kuukausitolkulla. Yliopistolla uuden apurahan anomus tyssäsi vastustajiin. Kilpailevat tutkijat ihmettelivät, mihin Wallinin apurahat menivät ja mitä hän aavikolla tutki. Vastustajat pitivät häntä osittain seikkailijana ja voittivat. Se ei kuitenkaan katkaissut Wallinin matkaa. Tukijoita riitti, myös omassa perheessä, eikä hän matkojensa jälkeenkään palannut suoraan Suomeen vaan jäi ensin joksikin aikaa Lontooseen. Hankkimansa ensimmäisen apurahan lisäksi hän oli valmistautunut matkaan opiskelemalla yliopistolla lääketiedettä vuoden ajan. Matkoillaan hän harjoitti sitten lääkärintointa, seudulla, jossa kuka hyvänsä voi niin tehdä ilman suurempia muodollisuuksia, ja antoi rokotuksia.

Wallin tutki matkoillaan, milloin kamelin, milloin aasin selässä taivaltaen, arabian kieltä ja murteita, vanhoja kirjoituksia, rakennuksia ja raunioita, kulttuuria ja tapoja ja islamin erilaisia ilmenemismuotoja alueella. Maallikolle lukemisen tekee hauskaksi Wallinin tarkka ihmistuntemus, se kuinka vivahteikkaasti hän kuvailee tapaamansa ihmiset, kuinka terävä hän on erottamaan teeskentelyn ja tärkeilyn ja pelottelun, vaikka on ensimmäistä kertaa seudulla. Hän on myös hyvin nöyrä matkaaja, valmis seurustelemaan kaikkein köyhimpien, lasten ja tietenkin naisten kanssa kieltä oppiakseen. Hän oli todellinen verkostoituja. Wallin huomasi tulevansa petetyksi, mutta saattoi silti ystävystyä huijarin kanssa. Hänellä ei ole minkäänlaista tarvetta vakuuttaa toisia paremmuudestaan. Tarpeen tullen hän esittää tietämättömämpää kuin on.  - sitten menin Boktin luo, joka oli epätavallisen kohtelias ja ystävällinen, kaiketi siksi, että olen aina osoittanut karskiutta hänen paskantärkeyttään kohtaan.

Sillä kaiken lopputulema on, että hän arvostaa alueella vain sen alkuperäisiä asukkaita, aavikon paimentolaisia, beduiineja, näiden teeskentelemätöntä ja yksinkertaista uskoa. Se on romanttista luonnollisuuden arvostamista, kuin meillä Lapinhulluus tai kansanomaisten tyyppien ihailu. Monet muut matkan aikana tavatut kansallisuudet saavat tuikeat ja armottomat luonnehdinnat: saksalaiset ovat karkeita ja ikävystyttäviä, venäläiset epäluotettavia, pariisilaiset naiset ovat kyllä aina viekoittelevia, turkkilaiset tärkeilevät, arabit ovat laiskoja ja auktoriteettiuskoisia teeskentelijöitä, juutalaiset rahanahneita, persialaiset turhamaisia etc. Pyhistä kaupungeista Mekasta, Medinasta ja Jerusalemista hän toteaa, että näissä on 'turmeltunutta väkeä enemmän kuin missään muualla on tavannut'. Ylimalkaan vaikuttaa, että Wallinin aavikon ja äärimmäisten kokemusten metsästykseen liittyy levottomuus ja nopea kyllästyminen, niin naisiin kuin ihmisten touhuihin yleisesti. Toisinaan myös pölyttyneiden kirjojen tutkiminen saa jäädä kun jokin toinen tunnelma on henkilökohtaisesti kiehtovampi. Tutkijatyyppiin liittyy vahvasti seikkailijan luonne. Välimeren myrskyissä hän toteaa:

Minusta kaikki oli ollut kuin pystyyn kimmahtavan sinisilmäisen neidon kiukkua, ja Välimeri tuntui minusta niin rakastettavalta, etten luule olevan aihetta pelätä sen pahintakaan raivoa.

Wallin oli sopinut yliopiston kanssa myös lähettävänsä kotiin näytteitä alueelta, spriihin upotettuja eläinten luurankoja, pääkalloja etc. Ne tuhoutuivat matkalla kotiin tullimiesten juotua alkoholin!

Puolinaisen lääkärin roolin ohella Wallin oli keksinyt itselleen myös muslimi-identiteetin päästäkseen kaikkiin paikkoihin, jonne kristityiltä oli pääsy kielletty, moskeijoihin koraanin luentaan, pyhiin kaupunkeihin Mekkaan ja Medinaan. Wallin oli monipuolinen kielitaituri. Suomi kuului Venäjään ja ennen matkaansa hän oleskeli yliopiston dosentuurinsa turvin Pietarissa ja harjoitti samalla täydentäviä arabiankielen opintoja Pietarin yliopistossa. Muslimi-identiteetti oli tältä pohjalta: Keski-Aasian Buharasta kotoisin oleva Wali, Venäjän tsaarin alamainen saapuu Aleksandriasta Kairoon. Vasta viimeisellä matkalla valeidentiteetti oli vaarassa paljastua eikä hän päässyt Riadiin, jossa hengenmeno olisi ollut edessä vaan hän vaihtoi reittiä. Koko matkan ajan hän kamppaili kristitty-epäilyjä vastaan. Häneltä vaadittiin todisteita kielitaidosta ja koraanin osaamisesta. Ne hän läpäisi. Kaupungeissa hän kuunteli moskeijoissa koraanin luentaa ja tarinan kertojia. Lääkärinä hänen luokseen tuli sankoin joukoin hammasvaivaisia potilaita, joiden hampaita hän kiskoi, lääkitsi silmävesillä, kirjoitti talismaaneja ja toivotti 'huomenna jos Jumala suo', 'se on kohtalo'. Liialliset utelut ja koraanin lauseiden testaamiset hän sai loppumaan toteamalla paikallisten tapaan 'Jumala on oppaani'.

Sitten menin kotiin ja nukuin iltapäivän rukoushetkeen asti, jolloin minut herättivät käärmeenpyytäjä 'Ali ja Timofejev; jälkimmäinen toi minulle maksuosoitukseni ja edellinen 2 isoa käärmettä, joitten kanssa pani täällä toimeen aika melskeen, sekä muutamia liskoja. 

Sekä kristityt että muslimitutkijat ovat jälkeenpäin omineet Wallinia itselleen. Öhrnbergin mukaan molempien uskontojen ulkokultaisuus ärsytti Wallinia. Kirjeessään opettajalleen hän pohdiskelee islamin oppineiden täydellistä tietämättömyyttä kaikesta muusta paitsi omasta uskonnostaan. On hämmästyttävää nähdä, kuinka heidän uskontonsa on ahmaissut kaiken muun viisauden, hävittänyt kaiken muun tiedonjanon ja jopa herättänyt vastenmielisyyttä muuta tietämystä kohtaan. Monia islamin vaatimia muotoja Wallin noudattaa tarpeen mukaan, kun on näkijöitä, voidakseen jatkaa tutkimuksiaan. Yksin ollessaan hän ei muodoista välitä ja selostaa monia tapoja vailla myötäelämistä. Toisinaan hän juhlallisissa rituaaleissa tempautuu mukaan tunnelmaan, vaikka ei tunne tarvetta luopua isiensä uskosta.

Arabeille vanhat kirjoitukset ovat pyhiä, niistä ei voi keskustella eikä väitellä, se havainto toistuu Wallinin päiväkirjamerkinnöissä. Meidän on tarvis vain toistaa, mitä he ovat sanoneet. Uskonnon sisällöstä löytyy useampia kriittisiä arvioita. Muun muassa hän pohdiskelee, miksi muslimilta on evätty puhdas henkinen rakkaus naiseen. Hän päättelee, että uskonto - joka niin paljossa muussakin on ohjannut heidän alkuperäistä luontoaan toiseen suuntaan - on jossakin määrin sammuttanut tämän ylevämmän tunteen, jota useimmat kuitenkin yhä kykenevät arvostamaan ja tajuamaan, kukaties kaikki joita ei liika oppineisuus ole päässyt vääristämään.

Wallinille itselleen molemmat rakkauden muodot myös yhdistyvät. Tyttösten - monet 14-, 15-vuotiaita - kanssa kisaillessaan hän myös rakastuu, ja on siitä itselleen ärtynyt. Mutta aina matka jatkuu. Kirjassa mainitaan erään tutkijan päätelleen, että käytännöllisesti katsoen kaikki vuoden 1800 jälkeen Lähi-idässä matkustelleet ja matkojaan tavalla tai toisella kuvanneet eurooppalaiset hakivat idästä yksinomaan sellaisia eroottisia kokemuksia, joita he eivät Euroopasta löytäneet. Tähän liittyy ajan vallitseva romanttinen kirjallisuus, joka oli muokannut Wallinin kuvaa itämaista: Goethe, Rousseau, Schiller ja Walter Scottin historialliset romaanit olivat hänen lempilukemistoaan. Beduiinien aavikolla paljaan taivaan alla yöpyessä Wallin löysi oman El Doradonsa. Sinne hän suunnitteli uutta matkaa, ja oli saanut sille jo kansainvälistä rahoitusta ennen äkillistä kuolemaansa.

Tähän vielä tutkimusaiheelleen niin syvällisesti omistautuneen historioitsija Öhrnbergin  kauniit sanat Wallinin merkityksestä:

Missä sitten piilee hänen suuruutensa? Hän oli, näin uskaltanee vastata, suurin runoilija jonka Suomi on synnyttänyt. Hän oli runoilija, joka siitä huolimatta ettei ollut riviäkään kirjoittanut, antoi meille eepoksen. Ja tämä eepos oli - hänen oma elämänsä. 

G.A. Wallin. Aavikon vaeltaja. Elämä ja päiväkirjat.
Toimittanut Kaj Öhrnberg
Suomentanut Jaakko Anhava (Wallinin ruotsinkieliset päiväkirjat/kirjeet)
Otava, 2007, 591 s