Loistavan kirjastolaitoksemme hakukone ilmoittaa sitä etsiessäni, että se löytyy Pekka Tarkan valikoimasta Novellin parhaita, Tammi 1971. Sinne aalto on liiskattu kuivumaan. Se ei siihen oikein suostuisi, niin villi ja hurja se on. Oma tunteiden aallokkoni on jo vähän tasaantunut, joten nyt kun luin sen toisen kerran, noin kolmenkymmenen vuoden jälkeen, se ei tärisytä samalla tavalla. Silti aalto, hullun rakkauden, rakastumisen kuvaus viettelee ja hauskuttaa edelleen kekseliäisyydellään. Siinä romanssi nousee ihanan ensikosketuksen jälkeen vaikeuksien kautta täyteen kuohuunsa, kunnes kertoja on kokonaan sen, siis aallon, pauloissa. Sillä
veden tuutimiseen nukahtamista ei voi verrata mihinkään, ja sanoinkuvaamaton lienee myös herääminen lukemattomiin keveisiin, iloisiin ruoskaniskuihin, lukemattomiin ravisteluihin jotka loittonevat nauraen.
Ruoska ei tässä tapauksessa viittaa sadomasokismiin. Oikukas rakastettu on vaikeasti taltutettavissa, vähän kuin joku Carmen. Rakkauden hurmalla on aikansa, sitäkin tiheämpi, mutta ennemmin tai myöhemmin se, aalto, kyllästyy. Se alkaa leikkiä vieraiden akvaariotiikereiden kanssa. Talvikin tulee ja kolea sumu. Ja loppu, se on väistämätön, mutta yhtä riemukas kuin koko novelli. Kuinka aallon harjalla hehkuvalle sateenkaarelle käy? Lue, sinä talvisesta väsymyksestä kärsivä lukija. Tässä lyhyessä, parin sivun novellissa maistuu tulinen chili, kirpeä lime ja hiekalle ryskyvä maininki, joka imaisee sinut mukaansa, halusit tai et.
Novellihaasteessa koossa 49.