Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

Sinulla on kaupunkilainen olemus, olet naamioitunut, mutta et sinä ketään huijaa. Me tunnistaisimme sinut milloin tahansa ihmisten joukosta ja tietäisimme heti, mistä sinä tulet ja millainen sinä olet. Se on merkki sinussa, se ei hankaudu irti, ei laimene tai piiloudu.

 --- Miksi sinulle muka, kun ei muillekaan, kuule.

Kuinka on mahdollista, että aina syntyy uusia, nerokkaita tapoja tehdä taidetta? Eikö tämäkin ole jo kuvattu? On, mutta ei näin. Jokainen kantaa mukanaan yhden ainutlaatuisen tavan nähdä elämän korallimetsä kaikkine sävyineen. Ja jotkut meistä taitavat kertoa näkemästään loisteliaasti.

Kuten Marjo Niemi Pienen budjetin sotaelokuvassa. Ällistyttävän konkreettista, absurdia, hauskaa ja kauheaa yhtä aikaa. Kaikki koettu väreilee sakeana ilmassa, tässä mustanpuhuvassa isän, perheen, sukupolvien historian ja yhteisön kuvauksessa. Lämpenevässä meressä harmaiksi kituneet korallit muistuttavat tyhjenevän tehdaspaikkakunnan asukkaita, näköalatonta työväestöä. Tänne ei haluaisi jäädä, täältä ei voi lähteä. 

Eräs ihminen palaa synnyinseudulleen, tehdaspaikkakunnalle, josta tehdas on jo aikoja sitten kadonnut maisemasta. Muistot eivät paluuseen kannustaisi, mutta naisella on siellä hommia. Isä on kuollut. Isän rakentama sementtiin valettu kivitalo, linnoitukseksi kutsuttu on jäänyt todistamaan isästä ja tämän perheen elämästä. Veli on kadonnut jonnekin, äiti on kuollut aiemmin.

Minäkertojan näkökulma vaihtelee erään ihmisen ironisen äänen kanssa. Ääni pilkkaa ja mitätöi kertojan kokemusta. Pienen paikkakunnan pysähtyneessä maailmassa kukaan ei ole mitään. Jos joku sitä kuvittelee, häneltä viedään luulot, niin myös tänne palaavalta. Ei, sinä et uskonut, vaan uhmasit saamaasi paikkaa maailmassa. 

Häneltä luulot tosin on viety jo lapsena. Siitä sodan käynyt ja alkoholisoituva isä on pitänyt huolen. Isä on noita äijiä, joiden maailmassa naiset eivät ole mitään, vain sodan nähneet miehet ovat, tee-se-itse -mies, joka ei lue käyttöohjeita ja luottaa vain omaan kaivoveteensä. Sota jatkuu omassa talossa, videokaseteilta sota-elokuvia katsellen, omia ideoita kehitellen, alkoholi kiteyttää vainoharhaisuutta. Isän sankaruus on kehitelty lapsuuden nöyryytyksistä. Nainen on tässä näkymässä avuton, ajotaidoton varsinkin.

Kuka aikuinen ihminen ei omista eikä osaa ajaa autoa, tässä näette hänet. Hän vastustaa. Mikä tarkoittaa, että muut sitten ajelevat häntä. Hän istuu kuin mummeli pelkääjän paikalla tai laskostaa jalkansa pienille lapsille tarkoitetuille takapenkeille. Istuu siellä kuin mytty nättejä arvoja matkalla kaatopaikalle.

Neil Hardwick aikoinaan hahmotteli klassisia suomalaisia maaseudun huoltamoilla. Pienen budjetin sotaelokuva tarjoaa vastaavia tyrskähdyttäviä luonnehdintoja kylän peruslinnakkeessa eli baarissa.

Tiskin takana Ritvasaatana. Karkeat paksut hiukset, samalla permanentilla edelleen. Kokemus osoittaa, että jos ihmisen hiukset näyttävät peruukilta, mutta eivät ole, elää henkilö pidempään kuin kukaan, vaikka polttaisi kessua enemmän kuin kukaan.

Ei ole ihme, että tänne palaamisen ahdistus ajaa pullon lohtuun isän lapsenkin. Siskon ja sen veljen muistot ovat juopon isän jälkeen kovia. Kumpikaan ei ole sankari-isälle kelvannut. Häpeä on tarttunut. Semmoisen jälkeen ei voi uskoa, kun siellä tapaa ystävällisen ihmisen. Kaverilla oli kerran sellainen kummitäti. Kaupan kassakin yllättää.

Pienen budjetin sotaelokuvaa on täydestä syystä verrattu Édouard Louisin kuvauksiin köyhtyvästä työväenluokasta nyky-Ranskassa. 

Ainutlaatuisen kerronnan ohella nautin takuuvarmasta kielen hallinnasta. Harvoin saa lukea näin hiottua suomea. Voi lukea täydellisen luottavaisena, että tämä kirjailija tietää, mitä tehdä tällä kielellä.

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

Teos/Siltala, 2025, 244 s

Juhani Niemi: Kulttuuripamaus. Matkalla Ruotsissa

Vanha rakkaus ei ruostu, eikä minun Ruotsi-rakkauteni. Tarkemmin se taitaa tosin olla nimenomaan Tukholma-rakkautta. Sieltä käsin, Suur-Tukholman Kistasta Juhani Niemikin, ruotsinsuomalainen 7 vuoden ajan kertoo sekä omista kokemuksistaan että kulttuuri-ihmisen ja Suomen kirjallisuuden emeritusprofessorin perehtyneisyydellä monista nyky-Ruotsin ilmiöistä ja ihmisistä ja nimenomaan ruotsinsuomalaisten yhteydestä uuteen kotimaahansa viimeisten vuosikymmenten aikana.

Kun parikymppisenä lähtee useana vuotena kesätöihin toiseen maahan, on suuri mahdollisuus/vaara? että jää sille tielle. Lähellä oli minullakin se polku - jäädä Ruotsiin kasvattamaan Ruotsin suurinta vähemmistöä. Kun nyt luen Juhani Niemen esseitä/matkakertomuksia rakkaasta naapurista, huomaan entistä selvemmin, että Tukholman runsas kulttuuritarjonta on jäänyt minulta valtaosin nauttimatta. Suomesta rantautuneena sukelsin intoa puhkuen tukholmalaisiin suuren maailman diskoteekkeihin ja päivät täyttyivät siitä kesätyöstä. Mutta en sittemminkään ole oikeastaan korjannut tuota vajetta, vaikka Tukholma on täynnä upeita museoita. Ainoastaan Moderna Museet ja Prins Eugens Waldemarsudde ovat ne paikat, joissa päivävisiiteillä käyn. 

Laivamatka on pakollinen luku Ruotsiin mentäessä. Meille 60-luvun nuorille se oli nimenomaan pakollinen, ei mikään huvi, kansipaikoilla ja halvalla kun mentiin. Tunnelbana oli siihen aikaan suomalaiselle sekin uutta ja öiset tyhjätkin asemat tulivat tutuiksi. Ihmeellisen pelotta tuli liikuttua eikä mitään koskaan tapahtunut. Ehkä se oli vain hyvää tuuria. Näissä kulkuvälineissä Niemikin matkustaa, mutta pääsee sitten ripeästi kulttuuritarjontaan ja museoihin. Rita Rubinstein åker tunnelbana i den bästa av världar, mikä mainio nimi novellikokoelmalle!

Asemuseo ja tekniikan museo tai spårvagnsmuseet eivät välttämättä tulekaan Tukholman matkaohjelmaani, mutta Astrid Lindgrenin kotimuseo pitää vielä nähdä, varsinkin sen jälkeen kun luin Jens Andersenin elämäkerran hänestä. Peppi Pitkätossu on tosiaan aika vapaa käännös, Pippi Långstrump kuvataankin niissä pitkissä sukissa eikä missään pitkissä tossuissa. Sen verran monipuolisesti Niemi käsittelee myös August Strindbergin elämää, teoksia ja museota Blå Tornet, että heräsi tarve käydä museossa ja lukea Strindbergiä. Ruotsinsuomalaisista kirjailijoista Kulttuuripamaus mainitsee Susanna Alakosken ja Asko Sahlbergista on juttua enemmänkin. Jo esipuheessa mainitaan  Mika Ronkaisen hieno dokumenttielokuva Laulu koti-ikävästä. 

Ruotsin kirjallisuudesta puhuttaessa ei tietenkään voi jättää mainitsematta kaikken pyhintä: Ruotsin Akatemiaa ja Nobelia. Sitä Niemi pöyhii virkistävästi suomalaisten kirjailijoiden näkökulmasta. Sietääkin pöyhiä, kuten taannoinen skandaali noissa pylväiköissä osoitti. Suomelta Nobel-ehdokkaita on riittänyt Mika Waltarista Sofi Oksaseen. Kustaa III:n kauden poikkitaiteellista kustavilaisuutta pidetään yhä 'ruotsalaisen maun' ytimenä. Sekö tässäkin jyllää? kysyy professori.  Lissu, jos luet tämän, sinut on mainittu (s 98)! Sinut ja väitöskirjasi ruotsinsuomalaisesta kirjallisuudesta. Siihen aikaan kuulemma näytti, että ruotsinsuomalainen kirjallisuus olisi hiipumassa, mutta toisin kävi.

Kirja on runsas kattaus, Kulttuuripamaus onkin hyvä nimi kirjalle. Esseet ovat lyhyitä ja lukijaystävällisiä, kirjailijalla ei ole tarvetta tuoda itseään esille. Perehtyneisyys tuo rentoa kerrontaa. Käsitellyksi tulevat ruotsinsuomalaisten ja kirjallisuuden ohella Greta Garbo, Ikea, päivälehdet, ruotsidemokraatit, Olof Palmen murha, koronapandemia ja lopulta Ruotsia riivaava terrorismi, joka sai Juhani Niemenkin palaamaan Suomeen pommi-iskun tapahduttua perheen kotitalossa.

Tack för tipset, Mrs Karlsson!

Juhani Niemi: Kulttuuripamaus. Matkalla Ruotsissa
Ntamo, 2020, 251 s