Klassikkohaaste: Vladimir Nabokov: Lolita

Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. 

Olen myöhäisherännäinen Nabokovin lukija. Näin Lolita-elokuvan joskus 60-luvulla, ehkä. James Mason antoi kasvonsa tuolle epäilyttävälle tyypille, joka menee naimisiin tytön äidin kanssa, koska on kiiluvasilmäisen kiinnostunut tämän tyttärestä. Sue Lyon - joka kuoli äskettäin - taas oli 16-vuotias naispääosan esittäjä. Eli liian vanha. Lolita-romaanissa on oleellista, että tyttö on nymfetti eli 9-12-vuotias, esiteini-ikäinen. Humbert säälittelee jo etukäteen menetystään, kun Lolita tulee menettämään nymfiytensä naiseksi kasvaessaan. On kysymys polttopisteen säätämisestä, tietystä etäisyydestä, jota sisäinen silmä pelkää ylittää, ja tietystä vastakohtaisuudesta, jonka mieli oivaltaa läähättäen perverssistä ilosta. 

Elokuvan nähtyäni, tyyppi ja hänen pakkomielteensä ei kiinnostanut enkä koskaan tullut lukeneeksi Lolitaa - ennen kuin nyt, kiitos klassikkohaasteen (10), joka on nyt Taikakirjaimet -blogissa koottuna. Lukemieni Naurua pimeässä ja Kalvaan hehkun jälkeen olen sen tajunnut: Vladimir Nabokov on velho, loistava kielellä iloittelija, sivistynyt ja älykäs kirjailija, joka ravistelee lukijaansa niin, että voi olla samanaikaisesti sekä kauhuissaan että lumoutunut. Epäluotettava kertoja on tässä todellinen vedättäjä, joka ilkkuu sekä itselleen että lukijalle ja koko ympäröivälle maailmalle suistaessaan mukaansa alitajuntansa, harhojensa ja - varsinkin - viettiensä maailmaan, repiessään niiden esteinä olevia tabuja. Pedofiili-nimitys ei ollut suuren yleisön käytössä vielä 60-luvulla, ensimmäisen elokuvaversion aikaan - kuten koko rikoskin oli enemmän piilossa.

Nabokov aloittaa lukijan naruttamisen jo esipuheella, joka on olevinaan käsikirjoituksen julkaisijaksi nimetyn tutkijan hyveellinen ja asiallinen puheenvuoro. Siinä hän kertoo HH:n kuolleen vankilassa vuonna 1972, joten kertomuksen voi tämän testamentin mukaisesti nyt julkaista. Romaani on ilmestynyt vuonna 1955. Sen jälkeen Humbert Humbert alkaa kertoa tarinaansa, jossa hän kertoessaan puhuttelee milloin lukijaa, Lolitaa tai arvoisia juryn naisia ja miehiä, tuomaria - taivuttaa meitä ymmärtämään itseään.

Humbert päätyy himoitsemansa nymfetin, Dolores Hazen, Dollyn, Lolitan, Lolan, Lo'n isäpuoleksi ja "onnellisen" sattuman kautta hänen ainoaksi holhoojakseen ja sitä kautta lapsen hyväksikäyttäjäksi. Humbert on kertoja, nelikymppinen komea mies, johon moni nainen tuntee vetoa. Hän oli sitä vastenmielistä tyyppiä, jonka mielestä olin erityisen puoleensavetävä, Humbert kuvailee aikuisen naisen kiinnostusta ja omaa inhoaan sekä naista että pohjimmiltaan myös itseään kohtaaan. Toisaalta  mies kuvataan aikuisen naisen rinnalla myös araksi: hän pelkää rikoksensa paljastumista tytön äidille. Unelmani hänen hallitsemisestaan käyttämällä valttina hänen intohimoaan minua kohtaan oli aivan erheellinen.

Humbert Humbert kertoo tunteistaan ja rikollisesta intohimostaan niin suoraan ja "viattomasti", että se kuorii lukijalta syytösten voiman, jättää vain ihmettelemään ja seuraamaan tätä miestä, tämän pakkomiellettä, joka on kuin vankila - ennen sinne päätymistä, ja sitä valtapeliä, jota tyttökin, ainoana keinonaan hyväksikäytettynä, pelaa. Humbert käyttää paljon sanoja toimintansa puolustamiseen. Hän vertaa itseään mm Danteen (Beatrice) ja Edgar Allan Poehin (Annabel Lee) ja vakuuttaa etteivät he ole seksuaalipaholaisia, me emme raiskaa kuten kunnon sotilaat tekevät. Toisaalta hän kuvaa itseään: Olen kuin sellainen pullea vaalea hämähäkki, joita näkee vanhoissa puutarhoissa. Hänellä onkin joitakin kokemuksia pederoosista. HH piirtää rajalinjaa väkivaltaisen raiskaajan ja romanttisen itsensä välillä. Romanttinen sieluni tulee nihkeäksi ja alkaa tutista vain ajatellessaankin, että voisi joutua johonkin kamalaan säädyttömään tilanteeseen.

Nabokov oli sivistynyt, lukenut mies - kirjailija, kirjallisuuskriitikko, perhostutkija -  joka paneekin Humbertin leikkimään mielin määrin psykoanalyysin mukaisilla tulkinnoilla. Juuri kun pahaa aavistava lukija on kuljetettu Freudin talutushihnassa meren rannalle, hän peruuttaa nauraen. Ei tulisi mieleenkään, lukija hyvä! Ja taas meitä on huijattu. Kammottavaa kyllä, tämän pakkomielteen ja hulluuden keskellä Nabokov on hauska, toki myrkyllisellä tavalla. Ei kai tässä sovi nauraa. Pilkka kohdistuu ympäröivään maailmaan, yhteiskunnan kaksinaamaisuuteen  ja teennäisyyteen, mutta ei hän myöskään päähenkilöään säästä. Humbertia, joka hehkuu himosta - ja happovaivoista.

Oma lukunsa on Nabokovin kieli, joka vaikuttaa toisinaan olevan leikkisyydessään ja notkeudessaan lähes hallitsematonta. Varsinkin romaanin loppupuolella se riistäytyy loputtomaan tulitukseen,  kun Humbertin syvenevä hulluus, umpimähkäinen vaellus ja sen eri motiivit alkavat jo hieman puuduttaa. Lisäksi kerronta sisältää oletettavasti kirjallisuuden ammattilaisille huomattavan määrän viittauksia, joista suurimman osan yli tavallinen lukija (common people like me) loikkii. Ja ranskankielisiä, suomentamattomia huudahduksia ja korostuksia, jotka olivat oikeastaan aika hauskoja. Sain raaputettua ruosteen alta muutaman merkityksen. (Entre nous soit dit.) Sen lisäksi kieli leikkii nimilistoilla ja anagrammeilla (Vivian Darkbloom). Muutoin vuoden -59 suomennos käyttää vanhentuneita muotoja klassillinen, sisällinen - ja automajala! Kuitenkin myös motelli esiintyy. Jotenkin nuokin sanat sopivat tähän, koska kieli kaiken kaikkiaankin melskaa mistään rajoista piittaamatta. Alitajunnan ja harhojen puutarhoista kuvaus liikkuu taidokkaasti myös tienvarsimaisemiin ja amerikkalaisten road movie-elokuvien tunnistettaviin pölyn harmaisiin piikkipensaisiin, pöytämäisiin kukkuloihin ja bensa-asemiin.

Julkaistuna tätä kirjaa luetaan luultavasti 2000-luvun ensimmäisinä vuosina (1935 plus kahdeksankymmentä tai yhdeksänkymmentä, elä kauan, lemmikkini), kertoo rakkautensa vanki Humbert. Kirja julistettiin heti ilmestyttyään vuonna 1955 kielletyksi kirjaksi. Siitä kuitenkin tuli bestseller Euroopassa ja Amerikassa.

Vladimir Nabokov: Lolita, 1955
Suomentaneet Eila Pennanen ja Juhani Jaskari 1959
Gummerus, 2011 (11. painos), 384 s

Vladimir Nabokov: Kalvas hehku

En ole tainnut lukea Vladimir Nabokovin kuuluisinta, Lolitaa. Luulen, että syynä on se, että näin ensin elokuvan ja aihe - vanhemman miehen intohimoinen suhde nuoreen tyttöön, lähes lapseen - tuntui luotaantyöntävältä. Niinpä ainoa lukemani Nabokov toistaiseksi on Naurua pimeässä, sekin intohimodraama mutta kiehtova ja hieno lukuelämys, joka kertaheitolla muutti käsitykseni Nabokovista. Tai oikeastaan vasta muodosti sen kuvan, mikä minulla nyt on hänestä kirjailijana: loisteliaan tyylin mestari, säkenöivä, leikkisä ja kiusoitteleva provokaattori.

Kalvas hehku on Nabokovin tuotannon loppupäästä, vuodelta 1962. Siinä, missä Naurua pimeässä on kuitenkin perinteinen klassiseen tapaan kerrottu ihmissuhdedraama, Kalvas hehku on kaikkea muuta. Se on sekä kieleltään että rakenteeltaan kuin kiihtyvä ja kasvava ilotulitus, mutta tässäkin Nabokov porautuu syvälle päähenkilönsä psyykeen, pään sisälle ja ihon alle. Se on kentauri kirjaksi, puoliksi runoa, puoliksi proosaa, takaliepeessä siteerataan Mary McCarthya, joka on yksi monista Kalvasta hehkua tutkineista.

Amerikkalainen runoilija John Shade on kuollut, murhattu. Hänen ystävänsä Charles Kinbote, myös runoilijan naapuriksi asettautunut ja pakkomielteenomaisesti tätä ihannoiva saa haltuunsa runoilijan viimeisen runoelman, nimeltään Kalvas hehku. Että näin käy ei ole mikään ihme, sillä Kinbote viettää vuorokaudesta ison osan tarkkailemalla ikkunoistaan runoilijan kodin tapahtumia, soittelemalla tälle ja tuppautumalla tämän kotiin milloin milläkin verukkeella. Jollei siinä onnistu, hän seuraa saapuvia vieraita kiikarillaan, kuinka runoilijan luo saapuu muun muassa eräs tuottelias, keskinkertainen maailmankuulu kirjailija. Romaani alkaa Kinboten esipuheella runoelmaan, sitä seuraa koko runo, jonka jälkeen pääosa romaanista on Kinboten kommentaaria runoelmaan säe säkeeltä. Lopuksi seuraa vielä hakemisto, parhaaseen akateemiseen tyyliin, mutta hyvin sattumanvaraisesti valikoitujen sanojen ja nimien listaus, joista suuri osa on Kinboten omaan kommentaariin liittyviä; zemblalaisen kuninkaan takaa-ajodraaman henkilöitä ja paikkoja.

Kinbote on vainoharhainen ja vinksahtanut, epäluotettava kertoja, joka peittelee omaa pettymystään saavutuksiinsa ripustautumalla parasiittimaisesti arvostettuun runoilijaan. Kalvas hehku-runo sisältää neljä laulua ja on runona selkeä. Se kertoo mm runoilijan lapsuudesta, rakkaudesta, tyttären Hazelin itsemurhasta, ajasta, Euroopan matkoista, perhosista, Lolitasta...

Rappioon vaipui sitten verkalleen.
Levisi buddhalaisuus. Meedion
ohjaamat viestit henkiolennon.
Myös Ivan Karamazov mantroineen
On kaikki sallittua hiipi laitokseen.
Ja freudilaiset kohdunkaipussaan
ryhtyivät hautuumaita tonkimaan. 
Se mauton tempaus toki auttoikin.
Oivalsin mitä itse välttäisin
jos tutkin kuolemaa. Kun tyttären
me sitten menetimme, tiesin sen:
ei mikään henki hakkaa nimeään 
laudalle, eikä haamu yksikään
ilmesty tervehtimään iltaisin
puutarhaan alle valkohikkorin.

Kommentaari sen sijaan irrottautuu runon säkeistä kertomaan Kinboten omaa fantasiakertomusta Zemblan kuninkaan, pohjoisen maan Kaarle Rakastetun maanpaosta ja tätä vainoavista vehkeilijöistä ja ekstremisteistä. Zemblassa puhutaan zemblan kieltä, josta annetaan dialogin pätkiä näytteeksi. Vai onko se tanskaa 'Yeg ved ik'?  Mutta tämä on silkkaa zemblaa: 'meillä on sanonta: belwif invurkumpf wid snew ebanumf, 'kauniin naisen tulee olla kuin norsunluinen kompassiruusu, jossa on neljä terälehteä eebenpuuta'. Kuningasta ajaa takaa vehkeilijöiden palkkaama murhaaja Gradus. Nimellä on monia palindromimaisia muunnoksia. Gradus on tyhmä ja karkea, parodinen roistohahmo. Hänen ja vehkeilijöiden käyttämä BIC-koodikieli on ongelmallinen, koska jos päämaja käytti sanaa 'pöytä' tarkoittamaan kuningasta, Gradus käytti sanaa 'kirje'. Kommunikointi on suunnattoman vaikeaa.

Shakespearen ja Hamletin haamujen sekoittama Kinbote on välillä itse kuningas Kaarle Rakastettu. Hänen kommentaarinsa lopullinen tarkoitus on osoittaa että runoilija John Shaden viimeisen runoelman aihe on hänen kertomuksensa, ja hän itse, Kinbote on sen päähenkilö. Charles Kinbote on paitsi sekopää, myös homoseksuaali, joten tässä on ilmeisesti nähtävissä Nabokovin taholta myös selvää homofobiaa. John Shaden vaimo Sybil on Kinbotelle harmittava este ja riesa hänen ja runoilijan välissä. Kommentaarissa kuningas Kaarlen taru vuorottelee Kinboten arjen kuvausten kanssa. Se on runoilija Shaden elämästä sisältöä imevän iilimadon ja siinä omasta merkityksestään varman sekopään elämää, jota Shaden pariskunta yrittää sietää. Kertomusten polut risteävät lopussa. Mutta sitä ennen Nabokov on pyöräyttänyt lukijaa lingossa niin, ettei aina tiedä kuka puhuu - ja mitä kieltä! Nabokov sen tietää: Voi, minä voin tehdä vaikka mitä!

Kirjallisuuden tutkijoille ja korkeakoulutetuille romaani avaa epäilemättä enemmän polkuja kuin muille. Ja myös perhostutkijoille! Nabokov oli myös perhostutkija. Vanessa- ja amiraaliperhoset punamustine siipineen lehahtelevat sivua kääntäessä ilmaan. Mutta ihan kaikille lukijoille tämä on ihana sukellus korallien väriloistoon, jossa veden väri vaihtuu musteensinisestä turkoosiin, ja korallit tulenpunaisesta tummaan luumuun. Ja kesken kaiken on pakko nauraa ääneen niin että kuplat nousevat pulppuen pintaan.

Pian se lähti taas lentoon, ja seuraavassa hetkessä näimme kuinka se liihotteli huikentelevaisessa hurmiossa laakeripuun ympäri, istahti välillä puun kiiltävälle lehdelle ja liukui alas lehden keskiosan uraa kuin pikkupoika käytävän kaidetta syntymäpäivänään. Sitten varjojen vuorovesi saavutti laakerit, ja upea, sametinkarvaisena liekehtivä olento sulautui niihin.

Lisää:  Omppu. Olin saanut kirjasta vinkin Ompun kommentissa Naurua pimeässä-kirjoitukseeni. Olin lopettamassa tätä kesken, sivulla 120, mielettömyydestä seonneena, mutta luin sitä ennen hänen arvionsa. Sittemmin googlasin lehtijuttuja ja huomasin, että Pale Fire oli poikinut tutkimuksia ja koulukuntia. Pakkohan tämä oli lukea. Kaunis kiitos Ompulle, innostajalle! Ja ihan kuin olisi paikoitellen tullut mieleen äskettäinen uusi tuttavuus: Tristram Shandy.

Ihmettelen, että Pale Fire on suomennettu vasta vuonna 2014, 52 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Liittyykö tämä mahdollisesti johonkin Lolita-kuohuihin vai siihen, että Nabokov oli emigranttikirjailija ja Neuvostoliiton epäsuosiossa eli itsesensuuriin? Ehkä molemmat vaikuttivat. Joka tapauksessa myös Kristiina Drewsin suomennos on loistava ja voi olla, että me tämän hetken lukijat hyödymme tuoreesta käännöksestä.

Vladimir Nabokov: Kalvas hehku
Pale Fire, 1962, suomentanut Kristiina Drews 2014. Jukka Virtanen toiminut runoelman suomentamisessa neuvontantajana 
Kansi Tuomo Parikka
Gummerus 2014, 336 s

Kuvatkoon tämä maalaus viattomista hirvivasoista tunteitani, hölmistyneitä. Maalaus on saanut inspiraationsa Hesarista bongatusta luontokuvasta, aiheena jutussa hirvikärpäset.

Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä

Nuori kaunis tyttö lumoaa vanhemman miehen, joka heittäytyy intohimonsa virran vietäväksi, säädyllisyydestä tai edes tytön tunteista piittaamatta. Tästä tunnetaan Vladimir Nabokovin Lolita ja siitä tehty filmatisointi. James Mason jäi mieleen tunkkaisena äijänä. En ole tainnut lukea kirjaa, ihan varma en ole. Ainakin siitä on vuosikymmeniä.

Naurua pimeässä on Nabokovin varhaistuotantoa ja ilmestyi jo vuonna 1933 venäjäksi nimellä Kamera obskura ja hänen omana englanninnoksenaan Yhdysvalloissa vuonna 1938 nimellä Laughter in the Dark. Asetelma romaanissa on sukua Lolitalle, mutta on sovinnaisempi, ikäero on kutistettu, joten yhteiskunnan, lukijankaan, moraalinen paheksunta ei ole niin ilmiselvää siitä näkökulmasta. Eikä romaani sellaista kohua aiheuttanutkaan kuin Lolita aikanaan. Naurua pimeässä on varmaankin jäänyt Lolitan varjoon. Turhaan. Romaani on taidokas helmi.

Albert Albinus on varakas keski-ikäinen perheenisä Berliinissä, taidekriitikko, kaupungin kermaa. Hänen säntillinen ja porvarillinen elämänsä kulkee uomissaan. Puoliso Elisabet on hillitty, tyttärelleen omistautunut kotirouva. He ovat viettäneet rauhallisen avioliittonsa satamassa jo vuosia, vesi ympärillä on seisonutta - Albinuksen näkökulmasta. Eräänä iltapäivänä Albinus poikkeaa ennen sovittua  tapaamista elokuviin. Elokuvissa oli ennen paikannäyttäjiä. Sellainen on Margot Peters, kahdeksantoistavuotias kaunotar, johon katsahdettuaan Albinuksen kaikki kahlehditut intohimot ja vietit riistäytyvät villiin laukkaan eikä entiseen ole paluuta.

Albinuksen salaisen ja kielletyn rakkauden ja pakkomielteen kohde on toisesta yhteiskuntaluokasta, alempaa säätyä aikana jolloin erot olivat jyrkät ja näkyvät. Rahvaanomainen kaunis Margot on jo ajautunut myymään itseään rahapulassa. Koti on riitaisa, isä on sodassa vammautunut, äidillä kourat lyönneistä karkeat, veli töissä polkupyörätehtaassa ja omissa poikaporukoissaan. Margotille pala mantelisaippuaa on merkki paremmasta. Pian tyttö oppii tuntemaan arvonsa ja käyttämään sitä miestä hyväkseen, joka ei välitä muusta kuin tytön toiveiden toteuttamisesta että saisi vastalahjaksi tämän rakkautta. Kauniilla tytöllä on haave tulla filmitähdeksi.

Nabokov on taituri kuvaamaan ihmisen mielen pimeitä onkaloita. Sen miehen ajatuksia, joka on valmis heittämään kaiken onnensa vuoksi. Onni ei ole kaunis arvokoti, vaimo ja tytär vaan saada olla nuoren naisen lähellä, vaikka vain viereisessä huoneessa, toteuttaa tämän oikkuja, ottaa vastaan tämän raivokohtauksia, ostaa tälle turkiksia, oma asunto, auto... Romaani kulkee pitkin intohimon jyrkänteitä ja saa yhä enemmän kauhun mausteita, kun Albinus tulee onnettomien käänteiden jälkeen yhä riippuvaisemmaksi valtijattarestaan. Silloin on jo piru irti, kun Margot järjestelee asioita mieleisekseen oman rakastajansa Rexin kanssa. Siinä kaksi samanlaista ovelaa seikkailijaa on löytänyt toisensa. Heidän huvittelunsa on jo silkkaa julmuutta. Mikään ei ole Nabokovin maailmassa yksinkertaisen mustavalkoista. Seikkailijoilla on haaveensa, Albinuksella omansa - kukin etsii omaansa hellittämättömällä sitkeydellä. Ja samalla lukijaa piinataan kauhunäkymillä, joihin nuo primitiiviset vietit voivat ihmispolon syöstä, jos ei pidä varaansa.

Romaanin lopulla kuljetaan Berliinistä Ranskan rannikolle. Sattumalta minusta koko romaanissa on hyvin ranskalainen tunnelma. Tulee mieleen sekä Madame Bovary että Punaista ja mustaa. Taitavaa ihmiskuvausta, loisteliasta kieltä. Myös hyvin viehkoa 1920-30-luvun ajankuvaa. Sitten Margot riisui hattunsa, vilkaisi taskupeiliin ja kostuttaen etusormeaan taputti ohimokiharoitaan. 

Vahva klassikko tämäkin.

Lisään tähän Wikipediasta löytämäni tiedon romaanin elokuvaamisesta, kun Marjatta kommentoi asiaa:

Laughter in the Dark (French: La Chambre obscure) is a 1969 French-British drama film directed by Tony Richardson and starring Nicol Williamson and Anna Karina. It is based on the novel of the same name by Vladimir Nabokov. Nicol Williamson was brought in as a very late replacement for Richard Burton, who had already shot several scenes. The director, Tony Richardson, found Burton's lack of punctuality intolerable
For the film, the story’s setting was changed from nineteen-thirties Berlin to the swinging London of the sixties. The film drew respectable reviews, but for reasons that are unclear, it was subsequently removed from distribution. The film has only twice been shown on British television, (in 1974 and 1981 on BBC2), and has not been released on video or DVD.


Vladimir Nabokov: Kamera obskura 1933
Laughter in the Dark 1938, suomentaneet Eila Pennanen ja Juhani Jaskari
Gummerus 2003, 276 s