Elokuvissa: Amrum - mitä kaikkea lapsen luottamus äitiin joutuukaan kestämään

 

Äitienpäivänä sopii muistaa, että äideistä parhaimpia on monenlaisia - mitä sillä nyt milloinkin tarkoitetaan. Riippuu näkökulmasta.

Saksalainen elokuva Amrum kuvaa yhtä äiti-poika -suhdetta vaikuttavasti, raastavasti. Nanning on 12-vuotias natsivanhempien poika, joka elää toisen maailmansodan lopun aikana äitinsä ja tätinsä kanssa Amrumin saarella, Jyllannin niemen tuntumassa Pohjanmerellä. Äiti ja lapset ovat paenneet pommituksia Hampurista. Äiti on raskaana ja isä on edelleen natsihallinnon hommissa muualla.

Nanning ja äiti ovat tottuneet saarelaisia parempaan eliitin elämään, johon kuuluu esimerkiksi vehnäleipä ja hunaja aamiaisella. Synnytyksen jälkeen masentunut äiti ei halua syödä enää mitään. Äidistään huolestunut Nanning alkaa etsiä äidin haluamia herkkuja, vaikka se on köyhässä ympäristössä vaikeaa. Talossa vallitsee synnytyksen jälkeen riitaisa ilmapiiri, sillä äidin sisko ei jaksaisi enää siskonsa jyrkkää natsimeininkiä, johon kuuluu sekin, ettei äiti suostu uskomaan uutisia natsien lähenevästä tappiosta. Kylällä kuunnellaan jo natsien kieltämää jazzia.

Poika viettää päiviä kavereidensa kanssa koulussa ja rannalla, vuorovesi tekee yllätyksiä pyöräreitille. Nanning on kuitenkin reipas ja oma-alotteinen, Hitlerin Jungvolkissa kasvatettu ja auttaa muita alueelle muualta tuotuja lapsia selviytymään. Ja tekee pitkän retken läheiseen kaupunkiin, jossa niin ikään natsiaatteessa pitäytyvä eno testaa pojan oikeita tietoja ennen kuin luovuttaa noita himoittuja elintarvikkeita.

Elokuva keskittyy seuraamaan uteliaan ja valppaan pojan liikkeitä merellisessä saarimaisemassa, jossa vanha kalastaja kertoo faktoja lähihistoriasta. Tiedot muuttavat perusteellisesti pojan käsityksiä vanhemmistaan. Kodissa on arkku valokuvineen, joita hän on jo tutkinut ja ihmetellyt Amerikkaan päätyneen sukulaisen elämää. Äiti vaikenee sedän juutalaisesta morsiamesta, jonka kohtaloon vanhemmilla on yhteyksiä.

On sydäntä särkevää nähdä Nanningin kasvavaa hämmennystä viattomilla lapsen kasvoilla. Äiti ei ymmärrä, miksi reipas poika saa äkillisen itkukohtauksen ja käpertyy itsepäisesti äitinsä kylkeen. Ole hiljaa, lopeta heti, tiuskii äiti, joka ei näe myllerrystä lapsen sisällä. Ristiriitaa rakastavien vanhempien läheisyyden ja heidän toimintansa välillä. 

Hieno hieno elokuva pohjaa toisen käsikirjoittajan, Hark Bohmin lapsuuden muistoihin. Bohm vanhuksena nykyajassa vilahtaa elokuvan viimeisissä kuvissa meren rannalla. Hän kuoli kaksi kuukautta elokuvan ensiesityksen jälkeen. Upeasti näytelty ja kuvattu elokuva dramaattisesta historian vaiheesta.

Amrum, 2025, Saksa

Ohjaus Fatih Akin

Daniel Kehlmann: Ohjaaja

Kansi Andrew Smith

Itävaltalaissyntyinen G.W. Pabst (1885-1967) oli aikansa  arvostetuimpia saksalaisen kielialueen elokuvaohjaajia, joka elokuvan globaalin maailman siivittämänä liikkui suvereenisti yli valtioiden rajojen, kunnes siihen tuli tunnettu stoppi, toinen maailmansota ja Hitlerin Saksan pakkovalta. Pabst oli ohjannut menestystä niittäneitä elokuvia jo ennen äänielokuvaa Yhdysvalloissakin. Häntä pidetään myös ajan ylivertaisen filmitähden, Greta Garbon löytäjänä. Pääosan elokuvistaan Pabst ohjasi Euroopassa.

Saksalaisen Daniel Kehlmannin uusin teos, Ohjaaja avaa jälleen yhden näkökulman Saksan historian traagisimpaan aikaan, joka on osoittautunut ehtymättömäksi aarrearkuksi kirjallisuuden ja elokuvan tekijöille. Taiteella on pintaa syvemmälle pureutuvat keinonsa näyttää paha, kun se kätkeytyy aikansa yleisesti hyväksyttyihin muotoihin.

Elokuvaohjaaja Pabst romaanin päähenkilönä valaisee sitä umpikujaa, johon vapaudessa kasvanut taiteen tekijä joutuu uudessa tilanteessa, kaiken tekemisen ollessa alisteinen vallanpitäjän hyväksynnälle. Ajankohtaistahan tämä on taas tällä hetkellä Yhdysvalloissakin. Bye-bye Hollywood hills. Hollywoodista tämäkin tarina alkaa kuvatessaan natsihallintoa paenneen ohjaajan epämukavuutta filmitaivaan starojen uima-allasbileissä. Euroopassa hän on jo ehtinyt paistatella kuuluisuudessa, Amerikassakin nimi tiedetään. Niin kiinnostava hän ei siellä ole, etteikö hän tuntisi itseään ulkopuoliseksi tässä ympäristössä, tällä kielellä. Eurooppa kutsuu.

Taakse jää Amerikka, ja entinen palava rakkaus, näyttelijä Louise Brooks, Pabstin palatessa yli Atlantin vaimonsa Gertruden ja poikansa Jacobin kanssa Ranskaan. Samaan aikaan Euroopasta kulkee pakolaisten täyttämiä laivoja toiseen suuntaan. Pariskunnalla on suunnitelma käydä tapaamassa ohjaajan vanhaa äitiä Wienissä, mutta tässä vaiheessa Hitlerin joukot ovat jo miehittäneet Itävallan.

Uusi barbaarinen komento tulee pariskunnalle yllätyksenä. Sen kouriintuntuvin havainto tulee heitä vastaan vanhassa linnassa, joka on perheen käytössä. Talonmies vaimoineen on uuden vallan uskollisia tukijoita ja se on nostanut heidät uuteen arvoon. Siksi asetelmat ovat vaihtuneet, palvelijoista on tullut käskyttäjiä ja pilkkaajia. 

Jatkossa perheen liikkumisvara kutistuu entisestään, Gestapon ilmiantajia on varottava, kotona on vaarallista. Poika Jacob raivaa tietä koulumaailmassa, sielläkin väkivalta on tie, jolla arvostus ansaitaan ja potentiaaliset kiusaajat nitistetään. Poika liittyy myöhemmin Hitler-Jugendiin. Elokuvaohjaajan on otettava lusikka kauniiseen käteen eli natsimielisiä käsikirjoituksia vastaan ja ohjattava Hitlerin hovikuvaajan, Leni Riefenstahlin kanssa, tämän oikkujen ja määräysten mukaisesti. Poikkipuolinen sanakin voi osoittautua hengenvaaralliseksi.

Pabstille elokuvan tekeminen, vaikka tiukasti raamitetuin säännöin, antaa mahdollisuuksia jatkaa omaa uraansa, tehdä töitä kameran kanssa ja leikkaajana, joka on hänen intohimonsa. Hänen sisäinen maailmansa, mahdollinen tuskailu yhteistyöstä natsihallinnon kanssa jää arvoitukseksi. Hänen tyylilajikseen, monologeissa ja dialogeissa, jää sarkasmi - silloin kun se ei ole vaarallista. Muutoin käsi alkaa tarvittaessa suoristua yläviistoon.

Trude-vaimon mielenliikkeet ja kauhu kertovat selvemmin moraalisesta ristiriidasta. Hän hakee lohtua viinipullosta. Natsirouvien lukupiirin kokous vaikuttaa Gestapon kuulustelulta, vaikka pienessä piirissä. Thomas Mannin nimen mainitseminen positiivisessa valossa sytyttää hälytysvalon siinä salongissa. Huonon kirjallisuuden satiiri kukkii tässä luvussa.

"Tällainen piiri perustuu jäsenten väliseen yhteisymmärrykseen", Else Buchholz sanoi. "Sopusointuun. Ja jos se puuttuu... Rakas Gritt, kaikella kunnioituksella, ehkä me tapaamme jonkin aikaa ilman teitä."

Natsien vallan lujittuessa Pabstilla ei ole vaihtoehtoja, hänen maineensa elokuvantekijänä halutaan valjastaa propagandaministeriön käyttöön. Ei edes vanha maine "punaisena Pabstina" haittaa voimansa tunnossa saapastelevia natseja. Romaanissa vilisee henkilöitä, oikeita ja fiktiivisiä. Käsikirjoittajista on pulaa, kirjailijoita on vangittu, Erich Kästnerinkin (Tuuliajolla Berliinissä) nimi vilahtaa. Avustajia elokuvaan saadaan keskitysleirivangeista. Ilmainen työvoima oli laihanlaista ja kalpeaa, mutta oikeilla valaistuksilla heistä saatiin yleisökohtauksiin tarvittava määrä.

Ohjaajan työtä kuvataan kirjassa osin mielenkiintoisesti, kuvaamisen ja leikkauksen yksityiskohtien kautta, lavasteista, kamera-ajosta, kuinka liike saadaan kuvassa virtaamaan. Kuvattuja käsikirjoituksia ja niiden juonen käänteitä kerrataan turhankin laveasti, pääasia eli ohjaajan ja hänen perheensä selviäminen moraalisen romahduksen uhan edessä, hajoaa sivupolkujen ryteikössä. Näkökulmat vaihtuvat rönsyilevässä tarinassa tiheästi.

Huipentumana Pabst saa ohjattavakseen natsikirjailijan huonon käsikirjoituksen, Molanderin tapauksen, johon hän heittäytyy koko kuristetulla elokuvaajan sielullaan. Elokuvaa kuvataan lähes paniikissa ja se on saatava miehitetystä Prahasta vietyä. Vaikuttaa kuin kirjailija olisi tässä vaiheessa nähnyt kirjassa elokuvan käsikirjoituksen (jawohl, elokuva on näköjään tulossa) ja on kirjoittanut siihen lisää actionia. 

Minusta tässä vaiheessa kertomus vesittyy kaikista aineksista, joita siihen kasaantuu. Sitä ei selkeytä kehyskertomus, jossa ollaan dementikkojen parissa vuosikymmeniä myöhemmin. Ei siitäkään huolimatta, että Pabstin ohjaaman kadonneen elokuvan arvoitus löytänee selityksensä niissä huoneissa.

Kun lopussa Jacob vielä kohtaa vanhan naisen, joka paljastuu... minusta tarina alkaa muistuttaa ohukaissoppaa. Kyllä, ohukaissoppa mainitaan erään menyn osana. Oli pakko tutkia sitä soppaa, ja päättelin että kyse olisi käännösvirheestä/painovirheestä. En tiedä, mutta olisiko sittenkin ollut kyse linssisopasta? Blinsen vai Linsen? Vai tekoälyä sopassa mukana?

Daniel Kehlmann: Ohjaaja 

Lichtspiel, 2023, suomentanut Tuulia Tipa

Siltala, 2025, 381 s.

Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä

Otto Dix: Bildnis der Tänzerin
Anita Berber, 1925. Otto Dix oli natsien
rappiotaiteeksi nimeämän tyylisuunnan 
edustaja. Kortti Berliinin modernin taiteen
museosta.

Pitelet tämän poltetun romaanin ensimmäistä suomennosta paraikaa käsissäsi. Näin toteaa Erich Kästnerin Tuuliajolla Berliinissä -romaanin suomentaja Vesa Tapio Valo jälkisanoissaan. Fabian. Die Geschichte eines Moralisten poltettiin Berliinin Ooppera-aukiolla 10.5.1933 natsien kirjaroviossa. Kästner oli ainoa aikalaiskirjailija, joka syytelistalla mainituista oli itse paikalla. Kirjailija sai seuraavan teoksensa julkaistua vasta 15 vuotta myöhemmin.

Erich Kästner tuli sittemmin tunnetuksi laajalle levinneistä lastenkirjoistaan. Alkuperäinen Fabian -teos oli jo osittain sensuroitu ennen kirjarovioita. Vuonna 2013 toimitettiin Saksassa alkuperäisen käsikirjoituksen mukainen romaani Der Gang vor die Hunde, joka nosti Kästnerin nimen uuteen maailmanmaineeseen ja on nyttemmin käännetty kymmenille kielille. Tämä satiirikoksi luonnehditun Kästnerin pääteos liitetään aikalaisten Christopher Isherwoodin Cabaret'n ja Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatzin ohella aikansa klassikoihin. Nimi voisi yhtä hyvin olla Tuuliajolla tappion maisemissa, Christer Kihlmanin romaanin - pieni helmi sekin - mukaan. Tappion maisemia romaanihenkilöt joutuvat todistamaan.

Päähenkilö Jacob Fabian, kirjailijan alter ego, korkeakoulutettu nuorimies on pestautunut tupakkatehtaan mainostoimittajaksi laman viedessä kaikenlaisilta ihmisiltä työn. Kolmekymppinen mies asustaa vuokrahuoneessa ja vaeltaa iltaisin ja öisin parhaan ystävänsä Stephan Labuden kanssa pitkin Berliinin baareja, seksiklubeja ja bordelleja. Varakkaan perheen poika Labude valmistelee väitöskirjaansa. Romaani etenee lyhyinä episoideina seuraten Fabianin reittejä kaoottisen oloisessa Berliinissä, jossa natsit ja kommunistit ottavat yhteen öisillä kaduilla. Myrskyn silmässä aikatasoja ei ole, kaikki tapahtuu nyt ja etenee kronologisesti. Numeroidut luvut tiivistävät kursivoiduin alaotsikoin keskeiset tapahtumat, vinon huumorin mausteella. Tarjoilija ennustajana. Mies päättää sittenkin mennä sinne. Henkisen lähentymisen laitos.

Weimarin tasavallan aikaisen Berliinin kadut ja osoitteet, sen korttelit ja arvorakennukset, Alexanderplatz ja raatihuone heräävät henkiin elokuvallisissa kohtauksissa, samoin ajan interiöörit, vuokrahuoneet piironkeineen, uteliaat vuokraemännät ja toimiston kenkut pomot. Osoitteita, nimiä ja tapahtumia suomentaja avaa jokaisesta luvusta kirjan lopussa Selityksiä romaaniin - osiossa. Se taustoittaa ja syventää mainiosti romaania. Oli helppoa lukea tietoisku ennen kutakin lukua.

"Satuin tänä aamuna paikalle kun valtionkirjastossa pidättivät yhden professorin. Sinologin. Mies oli vuoden mittaan varastanut ja myynyt kirjaston harvinaisia painatteita ja kuvia. Pidätyshetkellä hän valahti liidunvalkeaksi ja istahti ensihätään portaille. Hänelle juotettiin kylmää vettä. Sitten mies vietiin." "Väärä ammatinvalinta", Fabian sanoi. "Miksi ihmeessä ensin opiskella kiinaa, jos lopulta hankkii elantonsa varastamalla? Ajat ovat kehnot. Filologitkin ryhtyvät jo ryöstelemään."

Kaverukset Fabian ja Labude heijastavat kahta erilaista asennoitumista yhä kuristavammaksi muuttuvaan ilmapiiriin, kyynistä ja idealistista. Kyynikko luovii läpi palavien esteiden, idealisti polttaa itsensä ennenaikaisesti. Nuorten miesten yölliset vaellukset, dialogit homobaareissa ja pimeissä kabareissa, juhlinnat kuin viimeistä päivää - Sodoma ja Gomorra oli kirjailijan nimiehdotus romaanille jossain vaiheessa - tekevät alkuun vaikeasti hahmotettavan vaikutelman. Fabianin surrealistinen uni sukeltaa syvälle sotaa lähestyvän maan maisemaan. Vaikka eihän siitä silloin tiedetty. Punainen lanka alkaa kuitenkin löytyä ja juoni tiivistyä. 

Kun nuoret miehetkin ovat työttömiä, naiset ovat sitäkin enemmän riippuvaisia miehistä, usein vanhemmista. Fabian tapaa Cornelian ja rakastuu, vaikkei kyynisyyttään olisi uskonut rakastuvansa. Nuorelle naiselle aukeava elokuvatähden ura vaatii palveluksia tietylle vaikutusvaltaiselle miehelle, eikä Fabian ylläty, vaikka on pettynyt. Labude kärsii myös tahollaan rakkaussuruista. Fabian ei peittele ylimielisyyttään pomoltaan eikä siitäkään hyvää seuraa. 

Natsismin ja kommunismin vetovoima näkyy kaupungin kaduilla, eikä tässä kuvata jälkiviisauden imelässä valossa, vaan keskellä tapahtumia:

Univormupukuinen köyhälistö, kypärähihnat tiukasti leuan alla, odotti siviiliasuisen köyhälistön saapumista. Kuka heidät usutti toisiaan vastaan?

Kaupungin liekehtiessä vapaassa pudotuksessa nuoret miehet kamppailevat rakkaussuhteissaan, nuorilla miehillä saattaa bordelleissa olla sama arvo ja tapa selvitä kuin naisillakin. Labuden väitöskirjan kohtalo sysää tapahtumat uuteen käänteeseen, josta kukaan ei selviä ilman suuria muutoksia.

Oliko hän aina haistanut vain sen valheen, joka kierteli koulun käytävillä, ja sen vaivihkaisen julman väkivallan joka teki kokonaisista lapsisukupolvista kuuliaisia valtion virkamiehiä ja ahdasmielisiä kansalaisia?

Fabian palaa kotiseudulleen Dresdeniin, muistelemaan lapsuus- ja kouluaikojaan ja pohtii omaa osallisuuttaan, sivustakatsojan roolia. Se on itsetutkiskelua, kirjailijan, joka ei koskaan lähtenyt maanpakoon, vaan jatkoi lastenkirjojen kirjoittamista. Jälkisanoissa kerrotaan, että Kästner sai jopa käsikirjoittaa Münchhausen-elokuvaa Goebbelsin luvalla. Lastenkirjoihin Erich Kästner kirjoitti optimisminsa, lapsiin hän halusi uskoa. Romaanin loppulause on tyrmäävä, mutta sitä ennen nähdään, että tämän romaanin ainoa lapsi osaa uida.

Suomentajan romaanin selvennyksiä -osiota seuraa tuoreessa suomennoksessa kiinnostava ja monipuolinen essee kirjailijasta: Toiveikas pessimisti, epäuskoinen optimisti - Erich Kästner 1899-1974.

Erich Kästner: Tuuliajolla Berliinissä
Der Gang vor die Hunde, 1931, käsikirjoituksesta toimittanut Sven Hanuscheck 2013, suomentanut Vesa Tapio Valo
Aviador, 2022, 294 s

Arttu Tuominen: Vaiettu

Pientä vaihtelua toi tämäkin dekkari lukuelämääni, jossa ne ovat lajityyppinä harvemmin lukemiani. Arttu Tuomisen Vaiettu mainittiin kiittävässä lehtiarviossa. Kirjan luettuani voin yhtyä kehuihin. Tässä on taas rikosromaani, joka on sekä kirjallisesti eli kieleltään ja henkilökuvaukseltaan taidokas että jännittävän juonenkehittelyn myötä virkistävä lukukokemus. Vuonna 2021 julkaistu romaani on yllättävästi ja valitettavasti myös ajankohtainen. Valitettavasti siinä mielessä, että sen henkilöhistoria vie sodan keskelle Ukrainaan vuonna 1941. Dnepropetrovsk ja Dnipro, aiemmin useimmille tuntemattomat ukrainalaiset paikannimet ovat ehtineet tulla tutuiksi Ukrainan sodan uutisista. 

Enää ei tarjottu Dnipron matkailumainoksia. Ukrainassa oli edelleen käynnissä sota hallituksen joukkojen ja separatistien välillä. Paloviita hämmästyi, kuinka nopeasti oli unohtanut asian. Ensin sota oli ollut kaikissa uutisissa, sitten siitä ei enää puhuttu. Ruumiit Ukrainan kaupunkien kaduilla eivät riittäneet uutiseksi Suomessa, mutta Kim Kardashianin uusi käsilaukkumallisto kyllä.

Porilaiset poliisit Jari Paloviita, Linda Toivonen, Henrik Oksman ja muut joutuvat tositoimiin, kun hoivakodissa asustava 97-vuotias sotaveteraani Albert Kangasharju, entinen kenkäkauppias, sittemmin pankinjohtaja, yritetään murhata aivan luottohoitaja Inkerin silmien edessä, iltaisella rutiinilenkillä. Myöhemmin tapahtuu toisaalla Kangasharjun ikätoverin sieppaus kodistaan syrjäisellä merenranta-alueella. Klaus Halmisen sieppaaja onnistuu hirttämään.

Kangasharjun menneisyydestä paljastuu toinenkin murhayritys. Joku on erehtynyt henkilöstä, oli lopputulemana. Kangasharju on hoitajansa ja sukunsa, lapsenlastensa rakastama kiltti vanhus, lämmin ja huumorintajuinen. Kuka voi haluta murhata, hirttovälineet mukanaan, noin iäkkään ihmisen, joka muutenkin on kohta poistumassa tästä elämästä? 

Prologista alkaen tarina kulkee kahdessa aikatasossa, vuoden 1941 Helsingin keväässä, myöhemmin Ukrainassa ja nykyhetkessä, vuoden 2019 porilaisten poliisien tutkinnassa. Aikatasot vaihtelevat selkeästi vuosiluvuin ja etenevät omaa tahtiaan. Koska molemmat osiot on kerrottu vetävästi, ei ole pelkoa jännitteen katoamisesta. Päin vastoin ne täydentävät toisiaan onnistuneella tavalla. 

Porilaispoliisin arki työssä näyttää sujuvalta, virheitä tapahtuu, mutta kinkkiset tilanteet opettavat poliisit armollisiksi ainakin toisilleen. Sen sijaan monella on kotiarjessa enemmän kuin tarpeeksi sietämistä, on parisuhteen hyytymistä, äidin alkoholismia, sietämätöntä appea, vieraan houkutusta. Eli ihmiset näyttävät inhimillisiltä, vikoineen kaikkineen, matalamielisine ajatuksineenkin. 

Kaikilla on myös historiansa. Menneisyyteen ja muistoihin liittyvät Vaietussa suomalaisten vapaaehtoisten SS-miesten lähtö Saksaan vuonna 1941, josta Mauno Jokipii on kirjoittanut Panttipataljoona -nimisen teoksen, josta mainitaan sen kritiikki: suomalaisten aseveljeyttä natsi-Saksan rinnalla on siloteltu. Toisen maailmansodan veriset taistelut Ukrainan maaperällä nousevat lukiessa mieleen nykyisten uutisten peilikuvana. Suomalaiset hyökkäsivät silloisen Neuvostoliiton ukrainalaiskyliin saksalaisten joukoissa, kokonaisia kyliä tuhoten.

Sodan kammottavat tapahtumat  nähdään kertomuksessa 19-vuotiaan Albertin silmin. Hän toivoo palaavansa Helsinkiin tyttönsä luo, mutta SS-pataljoonan kovikset alkavat pikkuhiljaa tehdä hänessä tuhojaan siitä pehmeimmästä kohdasta alkaen. Siitä huolimatta hänen persoonansa vaikuttaa kaiken kauheuden keskellä inhimilliseltä. Lopullinen kuva hänestä on ristiriitainen enkä saanut kaikkia palasia oikein sopimaan. Sodan helvetilliset tapahtumat lienevät riittävä selitys sille, ettei ihminen niistä entiselleen selviä.

Onko kosto kauheuksista oikeutettua? Onko satavuotias vanhus rangaistuksensa ansainnut, yhtä kovan kuin 70 vuotta sitten tuomionsa saaneet?  Entisten natsien ja sotarikollisten myöhempiä aikoja on valaistu useissa dokumenteissa ja kirjoissa, esimerkiksi Eric Vuillard Päiväkäskyssä ja Norman Ohler Soluttautujissa.

Sotaveteraanin murha ja toisen murhayritys linkittyy tutkintavaiheessaan hiljalleen kansainväliseen toimijaan, ulkovaltoihin. Porin poliisissa aletaan nähdä asian siirtyvän luontevasti Supon alueelle. Paloviidalla on kuitenkin omat keinonsa, ovelat. Kun sotaromaani Vaietussa kohtaa dekkarin ja tarinat yhtyvät, kohtalon kellot kumisevat ja draama kiristyy siinä vaiheessa hyytäväksi. Vuosikymmeniä kestäneet naamiot on riisuttu.

Arttu Tuominen: Vaiettu
WSOY, 2021, 402 s

Norman Ohler: Soluttautujat. Rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä

Natsi-Saksa -aiheinen kirjallisuus vetää minua näköjään edelleen magneetin lailla. Mikä tässä painajaisessa niin kiinnostaa? Ehkä kirjasta toiseen se uskomattomuus, että tällaista valtiollista julmuutta ja väkivaltaa on voinut tapahtua hyvinvoivassa Euroopassa ihmisten keskellä, tavallisia ihmisiä siihen osallistaen. Kaikki ne ilmiöt ja tapahtumat, mistä on voinut lukea kirjoista ja katsoa lukuisista dokumenteista tai uutisfilmien pätkistä todistavat, että tällainen kehitys ei ole mikään kerran tuhannessa vuodessa maata kohti syöksyvä komeetta avaruudesta vaan aivan johdonmukaista poliittista kehitystä. Ja ettei sitä enää tapahtuisi, tällaiset kirjat toimivat kuin rokotus tautia vastaan. 

Norman Ohlerin Soluttautujat on viimeisin lukujonossani. Tätä ennen olen lukenut Hans Falladan Yksin Berliinissä, Edmund de Waalin Jänis jolla on meripihkanväriset silmät, Knausgårdin 6. kirja, Katja Petrovskajan Ehkä Esther, Jorge Semprúnin Kirjoittaminen tai elämä, Laurent Binet'n HHhH, Heydrichin salamurhan jäljillä, Terhi Rannelan Frau,  Éric Vuillardin Päiväkäsky, Benjamin Carter Hettin Demokratian kuolema. Kaikki valottavat eri näkökulmilta samaa historian ajanjaksoa ja sen tuhovaikutusta ihmisten elämään, holokaustia ja muita tragedioita. Knausgårdin 6. Taisteluni  sisältää laajan esseen Hitleristä. (Lisäys 25.1. pari aiheesta jo lukemaani puuttui listalta).

Soluttautujat ovat kirjassa natseja vastustanut löyhä verkosto, rihmastoksikin kutsuttu, keskeisenä henkisenä johtajanaan sotilassuvun nuorukainen Harro Schulze-Boysen, idealisti ja sittemmin Natsi-Saksan ilmavoimien upseeri sekä hänen vaimonsa Libertas, aristokraattisuvun taiteellinen ja temperamenttinen nainen, jo natsipuolueen jäseneksi aiemmin liittynyt, mutta sittemmin siitä eroava. Hän käyttää eron verukkeena naisen asemaa, kotirouvakultti on vahvaa natsipiireissä. Hänen perheensä suhteilla Göringiin on merkitystä aviomiehen uralle, mikä mahdollistaa tiedustelutoiminnan. 

Göring nousee vihdoin teepöydästä ja lähtee huoneeseensa, jolloin Libertas keskeyttää matkan. Hän odottaa Göringiä tämän vierashuoneen ovella, ja tämä, aina avoimena naisellisille suloille, pyytää linnan nuoremman neidon huoneeseensa. Se on askel, jota valtion toiseksi tärkein mies saa vielä katkerasti katua.

Heidän tuttavistaan Berliinissä, kulttuurisukujen jäsenistä, taiteilijoista, tutkijoista, toimittajista kasvaa se runsaan sadan ihmisen joukko, johon kuuluvat miehet ja naiset (suunnilleen yhtä monta molempia) ottavat tietoisesti sen suurimman riskin minkä Berliinissä tuolloin saattoi. Kolmannessa valtakunnassa heitä kaikkia nimitetään kommunisteiksi, vaikka verkosto on kirjava ja kattaa monenlaisia poliittisia näkemyksiä. He ovat anti-fasisteja, boheemeja, vapaa-ajattelijoita ja moni myös vapaan rakkauden kannattaja. Natsi-Saksan tiedustelu antoi heille nimen Rote Kapelle, Punainen orkesteri.

Kukaan ei voinut panna alttiiksi enempää kuin henkensä, siteerataan alkulehdillä kirjailija Hans Falladaa.  Päiväkirjoihin, kirjeisiin, dokumentteihin pohjaava teos kertoo jälkimaailman silmissä epätoivoisesta 10-vuotisesta vastarinnasta hyytävän tehokasta natsivaltaa vastaan.  Kun kuvauksen kohteena oleva joukko ei kuitenkaan tulevasta tiedä, he ovat täynnä nuoruuden intoa, optimismia ja energiaa. Merkitykselliseksi koettu toiminta ei ketään lannista, päin vastoin he näyttävät sitä päättäväisemmiltä mitä pidemmälle aikaa kuluu. Sitä paitsi joukko on vuonna 1933 alle kolmekymppisiä, rakkaussuhteita syntyy ja kuihtuu ja ne saavat kirjassa paljon tilaa, kuten nimikin kertoo. 

Schulze-Boysenin vastarinta alkoi jo ennen Hitlerin valtakunnankansleriksi nimittämistä Gegner (vastustaja) -nimisen lehden 23-vuotiaana päätoimittajana ja hän sai tuta vastustajansa otteet ensi kerran, kun hänet ja hänen ystävänsä otettiin kiinni ja pahoinpideltiin. Ystävä kuoli. Tapahtuma toimi opetuksena; avoin vastarinta ei ollut enää mahdollista, se oli tehtävä salassa. Rinnan Harron uravalintojen kulkee hänen valokuvaamisesta kiinnostuneen rakastettunsa/vaimonsa Libertaksen tarina. Tämä pääsee Hollywood-elokuvien levityksestä vastaavan MGM:n hommiin, kun joukoittain irtisanotuilta juutalaisilta vapautuu tehtäviä. Hitleriä pokkuroidaan kaikkialla Berliinissä. Saksan MGM:n päällikkö eroaa propagandaministeri Goebbelsin kehotuksesta juutalaisesta vaimostaan, joka päätyy sittemmin keskitysleirille. Kirja paljastaa, kuinka Hollywoodissa asti suostuttiin natsimieliseen sensuuriin. Saksan markkinat olivat suuret ja tärkeät.

Pääpariskunnan tehtävät antavat heille Saksan hyökkäyssodan alettua näkymät tapahtumiin aitiopaikoilta: Harrolla on työhuone ilmailuministeriössä ja Libertas työskentelee Saksan Kulttuurielokuvakeskuksessa ja näkee päivittäin sensuroimattomia kuvia juutalaisten joukkomurhan etenemisestä. Myös muut ystävät saavat omasta toiminnastaan jatkuvaa tietoa Saksan sisäisestä tilanteesta, esimerkiksi niistä lopulta yli 10 miljoonasta pakkotyöläisestä, joita hallitus käyttää pitääkseen sotataloutta pystyssä. Vankeja tulee Ranskasta, Puolasta, Neuvostoliitosta ja muualta. Muukin teollisuus hyötyy ilmaisesta työvoimasta, seikka jonka Eric Vuillardin Päiväkäskykin mainitsee. 

Muitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia kirja tiputtelee. Eivät ne ole uusia kenellekään historioitsijalle, mutta tavalliselle lukijalle moni asia on uutta (tai unohtunut). Kuten esimerkiksi semmoinen yksityiskohta, että Stalin luotti Hitlerin kanssa tekemäänsä sopimukseen, eikä uskonut hänelle toimitettuja tietoja Saksan tulevasta hyökkäyksestä, Operaatio Barbarossasta. Aika ironista, että vainoharhainen äijä joka murhauttaa joka toisen ympäriltään vuosikausien ajan luottaa - väärin - toiseen diktaattoriin! Stalinin mielestä informantti pitäisi lähettää huoraäitinsä helmoihin. 

Kymmenen vuoden ajanjaksoon mahtuu käänteitä. Jo vuonna 1936 valtion nimissä teloitetaan niin paljon ihmisiä, että Hitler ottaa käyttöön tehokkaammat giljotiinit. Hitler käy Saksassa kamppailua myös omissa joukoissaan, sisäisiä puhdistuksia tapahtuu jo ennen varsinaisia juutalaisten joukkokuljetuksia ja lisääntyviä paikallisia poliisikuulusteluja. Nuorten myrskyävät rakkaussuhteet ja monenlaiset taiteilijapersoonat ja heidän elämäntapansa tuovat kirjaan arjen tunnelmia keskellä hengenvaarallista toimintaa. Harro Boysen-Schulze vaikuttaa kaiken keskellä uskovan asiaansa muita tulisemmin, naiset unohtuvat useammin kuin hän naisilta. Ja lopulta vaikuttaa, että nimenomaan nuorten ihmisten tunne-elämä ja halu elää täysillä vie heidät riskialttiiseen tilanteeseen. Sinä haluat aina esittää Elektraa, hän kirjoittaa takaisin - etkä vain teatterilavalla. Jatkuvasti pelkkää draamaa. Sankari väsyy rakkaussuhteisiinsa.

Radiolähetin on lopulta avain paljastumiseen ja sen jälkeen alkavat kuolonkellot soida. Kirja on jännittävä ja täynnä tunteita, mutta on silti kurjaa lukea rohkeista nuorista ihmisistä, joille käy huonosti - ennen kuin natseille käy huonosti. Ja oikeastaan vielä enemmän ärsyttää se, ettei noille natseille edes käy kovin huonosti. Tällaista teosta lukiessa voi samalla tarkistaa, kuka kuoli milloin - vaikka asia selviää enimmäkseen kirjastakin. Niin vain on, että suuri osa, ydinryhmä tästä joukosta hirtetään ja teloitetaan 1942/43, mutta sen sijaan moni heidän kiduttajistaan eli pitkän elämän kuka mihinkin virkaan uudelleen asettautuneena. Esimerkiksi Horst Kopkow, SS:n salaisen poliisin tutkijan pestasi Britannian salainen tiedustelu M15 palvelukseensa kylmän sodan aikana. Uusi henkilöllisyys pelasti sotarikossyytöksiltä. Sen sijaan Harro Schulze-Boyzenin isältä evättiin pyyntö saada poikansa teloituksen jälkeen mitään hänen jäämistöstään, koska kirjeen mukaan "lisärangaistuksena halutaan myös hävittää tuomitun muisto." 

Asialleen omistautunut Harro on poikkeusyksilö, hän on luja ja rauhallinen loppuun asti. Norman Ohler kuvaa häntä kuin pyhimystä. Ulkoisine ominaisuuksineen hän vastaa natsien rotuihannetta, mutta on terävä huomaamaan, kun hänen äitinsä näyttää omaksuneen vastaavia arviointitapoja.

Minusta kirjailija on kuitenkin aika armoton. Alussa hän kertoo tapaamisestaan isoisänsä kanssa, kun heille on koulussa kerrottu natsismin ajasta. Tämä oli silloin rautateiden palveluksessa eikä tehnyt mitään muuta kuin hoiti oman työnsä. Isoisä vaikuttaa liikuttuneena potevan siitä huonoa omatuntoa. Lapsi, kirjailija kokee silloin etäisyyttä. Isoisänkin olisi pitänyt olla mukana vastarinnassa ilmeisesti kirjailjan mielestä. Liikaa vaadittu jälkikäteen minusta. Hengissäpysyminen on vahva vietti. 

Norman Ohler: Soluttautujat. Rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä

Harro und Libertas. Eine Geschichte von Liebe und Widerstand, 2019, suomentanut Raija Nylander
Like 2021, 448 s

Éric Vuillard: Päiväkäsky. Kertomus

Kannen kuva: Bundesarchiv/Bernd Settnik

Silloin, tarkalleen kello 20.45, hän antaa miehilleen käskyn vallata Itävallan. Viis Seyss-Inquartin kutsusta. Homma hoidetaan ilman sitä! Viis oikeuskäytännöistä, viis peruskirjoista, perustuslaeista ja kansainvälisistä sopimuksista, viis laeista, noista abstrakteista ja kaikkea sääntelevistä syöpäläisistä, yleisistä ja persoonattomista, Hammurabin petikavereista, ne kuuluvat kuulemma kaikille, mokomat lutkat! Eikös toteutunut fakta ole kaikista oikeuksista pitävin! Me valtaamme Itävallan ilman kenenkään lupaa, ja me teemme sen rakkaudesta.

Lyonissa asuvan Éric Vuillardin (s. 1968) Päiväkäsky voitti vuonna 2017 Ranskan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon Goncourtin. Kirjailija on muustakin palkittu ja työskentelee myös elokuvaohjaajana. Elokuvallisuus näkyy kirjassakin taidossa, jolla kirjailija kuvittaa tietyn tapahtuman, kokouksen, neuvottelun, hyökkäysmanööverin ympäristöineen, säineen, valaistuksineen, salongit ja interiöörit, taikoo sanoilla hyvin intensiivisen tunnelman. Päiväkäsky on ensimmäinen suomennos hänen teoksistaan. Kiitos siitä, vaikuttavaa, vahvaa. 

Kertomuksen valokiila osuu historialliseen kohteeseensa terävästi ja paljastaa kätketyt varjokohdat kuin tähystystornista suunnattu säde, joka lakaisee vankilaa ympäröivää luontoa. Tiivistunnelmainen kertomus etenee niukan taitavasti annostellun draaman kaaren myötä loisteliaaksi kuvaukseksi erään maailman julmimman historian avainhetken tapahtumista. 

Kertomus syventää ja tarkentaa samaan historialliseen ajankohtaan, jota Benjamin Carter-Hett historioitsijana tarkastelee kirjassaan Demokratian kuolema. Aikaan, jolloin ei vielä aavistettu, mihin asti mielettömän pillipiiparin tahdissa voidaan päätyä marssimaan. Aika on helmikuu 1933 ja paikka Berliini. Kuinka tyhmällä tavalla voitiinkaan imeytyä tapahtumien vyöryyn, kuinka naurettavaa ja kuinka itkettävää!

Heitä oli jokivarren kuolleiden puiden luona kaksikymmentäneljä, kaksikymmentäneljä mustaa, tummanruskeaa ja konjakinväristä päällystakkia, kaksikymmentäneljä villalla topattua olkapääparia, kaksikymmentäneljä kolmiosaista pukua ja saman verran prässättyjä housuja leveine upslaakeineen. Varjot menivät valtiopäivien puhemiehen palatsin avaraan eteishalliin, mutta pian ei olisi enää valtiopäiviä, ei olisi enää puhemiestä, eikä muutaman vuoden kuluttua olisi enää parlamenttiakaan, pelkkä savuava rauniokasa vain.

Noissa 24 arvokkaassa, matelevasti kohdatussa merkkimiehessä, yhteiskunnan tukipilarissa on tuttuja nimiä. Krupp, Siemens, Vögler, Opel, Reuter - yksi ja toinen myös von-etuliitteellä rikastettu. Suurpääoman imperiumeja. Nyt nuo samat yritykset ovat isoja brändejä, BASF, Bayer, Agfa, Opel, IG Farben, Allianz, Telefunken. Heiltä Hitler haluaa rahallista tukea ja sitä hän myös saa, runsain mitoin. Gustav Krupp lahjoitti miljoonan. Lobbaus oli tehokasta eikä varainkeruu ollut liike-elämälle silloinkaan uutta. Vastinekin tuli aikanaan, ilmaista orjatyövoimaa vuosiksi.

Valaistessaan Hitleriä valtaan kohottanutta voimakehää Vuillard löytää Britanniasta Lordi Halifaxin, mykän kuin klemmarin, ja hänestä esimerkin selkärangattomasta myötäilijästä. Samaa sukua oli aiemmassa historiassa myös eräs varakreivi, joka kielsi avun Irlannin nälkää näkeville. Englannin myötäsukaisen reaktion jälkeen Hitleriä alkaa ahdistaa entistä enemmän, hän kaipaa Lebensraumia Itävallan suunnalta, ja se on operaatio johon Päiväkäsky kulminoituu. Päiväkäsky on kutsuksi naamioitu uhkaus miehittää Itävalta, ellei Saksan kanslerin ehdotuksiin taivuta.

Erityisen herkullinen, myrkyllisen komedian huippuhetki kirjassa on kuvaus Hitlerin ulkoministerin Ribbentroppin jäähyväislounaalta Englannin pääministerin Chamberlainin luona. Ribbentroppin pariskunnan pyrkimys viivyttää pääministeri lounaalla samanaikaisesti kun Saksan joukot etenevät Itävaltaan, onnistuu. Jälkiruokaveitsi kilahtaa lasinkylkeen, Ribbentrop nyökkää, hymyilee. Ulkona on satanut, puut ovat märkiä, jalkakäytävät kiiltävät.

Kun on historiansa opiskellut, kuten Vuillard näkyy raporteista, Nürnbergin oikeudenkäyntipöytäkirjoista, kirjeistä, nauhoituksista, valokuvista, uutisfilmeistä tehneen, pystyy menneestä historiasta kutomaan monisyisen kertomuksen manipuloinnista ja mielivallasta. Pelokkaat ministerit Itävallassa Hitler nöyryytti äärimmäiseen linkkuveitsiasentoon, kirjoitutti kutsun saapua liittämään Itävalta Saksaan, ja kun ei kutsua kuulunut, tuli kutsusta välittämättä. Puhdistusten jälkeen kansa oli saapunut siinä vaiheessa hurraamaan katujen varsille natsilippujen kanssa, toivottamaan miehittäjä tervetulleeksi.

Morsian on suostuvainen, tämä ei ole raiskaus, kuten jotkut ovat väittäneet, nämä ovat häät. Itävaltalaiset kiljuvat äänensä käheiksi, tekevät parhaansa mukaan natsitervehdyksen toivottaakseen tulijat tervetulleiksi, he ovat harjoitelleet sitä jo viisi vuotta.

Ministerit eivät myöhemmin löytäneet omasta heikkoudestaan selitystä, vaan Hitler oli heistä kauhistuttava ja jumalallista voimaa edustava. Mahtipontisesta suunnitelmasta, naapurimaiden alistumisesta ja kansan auliudesta huolimatta Blitzkrieg oli oikeasti pannukakku. Krupp-yhtymän Versaillesin sopimuksen vastaisesti kehittämät pienet tankit, sardiinipurkit missä kaksi ukkoa istui kuin joogaopettajat paljaalla metallilattialla, piiputtivat ja jouduttiin tuomaan Wieniin junalla.

Kieltämättä Vuillard maalaa Itävallan ministereiden kiemurtelun Hitlerin suunnitelmien edessä niin mehukkaasti, että mieleen tulee muutaman vuoden takainen mustan satiirinen elokuva Stalinin kuolema. Faktoissa Vuillard pitäytyy kuitenkin tiukasti. Natseista nauhoitetut filmit ovat valitettavasti Goebbelsin lavastamia, joten heistä on jäänyt ryhdikkäämpi kuva kuin mitä toinen kuvaaja olisi niistä esittänyt. Elokuvateollisuuteen natsit panostivat.

Lopussa palataan vielä alun yritysjohtajiin ja siihen hyötyyn, mitä he ilmaisesta orjatyövoimasta keräsivät. Mauthausen, Dachau, Papenburg, Sachsenhausen, Buchenwald ja Auschwitz toimittivat sitä katkotta. IG Auschwitz, joka kaikessa julkeudessaan näkyy edelleen tuolla nimellä yrityksen organisaatiokaaviossa. Se lienee verrattavissa Yhdysvaltojen mustien orjien ilmaistyövoimaan, vaikka ajanjakso jäikin lyhyemmäksi.

Vieläkin on uutisoitu lähes satavuotiaiden elossa olevien natsirikollisten oikeudenkäynneistä ja kyselty niiden oikeutusta. Päiväkäsky on upea teos, joka muistuttaa karmeasta rikoksesta ja kuinka se eteni pysäyttämättömäksi hulluudeksi. Se kertoo olennaisen upean runollisella melankolialla ja loistavalla tyylillä, laskee fokuksen estradeilta yksilön katseen  tasolle. Näkeekö hoitolaitoksen vanhus nyt itsensä historiallisen uutisfilmin hurraavana lapsena television ruudulta?

--- sillä sukupolvet vaihtuvat niin kuin vahtia vaihtavat vartiosotilaat yön pimeydessä - miten pitää eletty nuoruus, hedelmäntuoksu ja tuo hengästyttävä mahlannousu erillään niistä kauheuksista? En tiedä.

Mahtava suomennos, kiitos ja kumarrus Lotta Toivanen.

Éric Vuillard: Päiväkäsky. Kertomus
L'ordre du jour, 2017, suomentanut Lotta Toivanen
Siltala, 2019, 149 s

Benjamin Carter Hett: Demokratian kuolema. Kuinka Hitler nousi valtaan.

Hän tiedostaa, että heidän on todistettava "luotettavuutensa" uusille isännilleen. Heidän on täytettävä vankilat. "Kaikkien aikojen 'verettömin' vallankumous tarvitsee uhrinsa", kuten hän sanoo. On 28 helmikuuta 1933. Valtiopäivätalo on palanut edellisenä iltana.

New York Cityn yliopiston historian professori Benjamin Carter Hett muistelee Hitlerin valtaannousua valottavassa kirjassaan kylmän sodan loppumisen optimistisia aikoja 1989-91 ja toteaa, että nykyinen aikamme muistuttaa noita aikoja enemmän 1930-lukua. Se on eräs teoksen kirjoittamisen motiiveja: ettei samoja katastrofaalisia virheitä tehtäisi uudelleen. Luin lehtiarvion ja sitten kirjan, vaikka tuntuikin että onhan tästä jo tullut luettua kirjoja ja nähtyä elokuvia - riittävästi? Knausgårdin Taisteluni-sarjan kuudes osakin sisälsi pitkähkön esseen Hitleristä.

Benjamin Carter Hett on kuitenkin  historioitsija, mikä tarkoittaa että tässä oli minulle osin turhankin yksityiskohtaisesti (runsas nimistö ajan poliittisia vaikuttajia) selvitetty sitä poliittista peliä ja juonittelua, millä Hitler ja hänen kansallissosialistinen puolueensa raivasivat itselleen tien yksinvaltaan, ensin laillisia väyliä, sitten muita puolueita ja niiden johtohenkilöitä hyväksi käyttäen. Vuoteen 1934 mennessä poliittiset vastustajat, myös perinteisen oikeiston johtohahmot, oli siivottu pois, murhattu, teloitettu, siirretty vankiloiden kautta ensimmäisille keskitysleireille - tai ns hyödylliset idiootit siirretty vähemmän tärkeisiin tehtäviin. Tämä kirja onkin valaiseva maailman menosta kiinnostuneelle siksi, että juuri tuo natsien yksinvaltaa edeltävä vaihe on jäänyt suurelle yleisölle enemmän piiloon, koska elokuvat, kirjat ja muistelmat ovat keskittyneet natsihallintoon, sodan ja keskitysleirien kauhuihin.

Usein, ja Saksankin tapauksessa on sanottu edellisestä sodasta kasvavan seuraavan siemen eli epäoikeudenmukaiseksi koetusta rauhansopimuksesta. Hett osoittaa sen vain yhdeksi selittäväksi tekijäksi muiden, monien taustatekijöiden ohella. Ensimmäisen maalmansodan jälkeinen Saksa, Weimarin tasavallaksi nimetty parlamentaarinen Saksa oli valmiiksi kahtiajakautunut: oikeisto piti rauhansopimusta häpeällisenä, kommunistit olivat Stalinin talutushihnassa ja taistelivat enemmän maltillista vasemmistoa kuin oikeistoa vastaan. Konservatiivinen maaseutuväestö vihasi liberaalia ja vapaamielistä, kaupunkilaisten demokratiaa. Keskustapuolue oli myös leimallisesti katolilaisten puolue, kun taas protestantit kannattivat oikeistoa. Meidän päiviemme pakolaiskriisiä vastasi Neuvostoliitosta paenneiden virta Eurooppaan. Ns itäjuutalaiset saivat ensinnä tuntea olevansa ei-toivottuja. Kaksikymmentäluvun Yhdysvallat rajoitti maahanmuuttoa, jolloin paine Euroopassa lisääntyi.

Weimarin tasavalta pyrki vaurastumaan kansainvälisen kaupan kautta, elintarvikkeiden tuontitullit laskivat, mikä taas merkitsi maaseudun asukkaille laskevia hintoja tuotteista. Saksan pääkaupunki Berliini taiteilijoineen, kirjailijoineen, vapaan seksuaalisuuden ja suvaitsevaisuuden kehto oli konservatiivien inhokki. Saksan armeija oli myös edellisessä sodassa värvännyt riveihinsä enemmän nuoria maaseudulta kuin kaupungeista. Kaupungistuminen oli uutta, ja teollistuminen oli myös vihattua. Moni haaveili paluusta maalle.

Hitler ja kansallissosialistit löysivät saumansa. Palopuhuja Hitler, kaiken vastustaja sytytti liekkejä samoja keinoja käyttäen kuin populistit nykyään: rakentamalla viholliskuvia, valehtelemalla, vähättelemällä perustuslakia, halveksumalla ylipäätään lakeja ja sivistystä, uhkailemalla vastustajia ja lehdistöä, käyttämällä väkivaltaa, lietsomalla irrationaalisia pelkoja ja vihaa -  ja pelaamalla poliittiset vastustajansa pussiin, toisiaan vastaan. Saksasta oli natsien komennossa tuleva suuri ja omavarainen, ja sitä varten piti vallata Neuvostoliitto. Kansallissosialistit kävivät taisteluun globalisaatiota vastaan - vaikka sitä sanaa ei silloin kai käytetty. Muita vastaan piti rakentaa muuri! Kyllä, haluamme rakentaa muurin, suojamuurin, kirjoitti Joseph Goebbels vuonna 1932. Sillä talouden käänteet, finanssikriisi ja lama johtuivat heidän mukaansa kansainvälisestä, juutalaisesta salaliitosta.

Kuinka väkivaltainen roskajoukko onnistui kampeamaan itsensä Saksan johtoon, kun vielä 1919 yli kolme neljännestä saksalaisista kannatti edistyksellistä, demokraattista politiikkaa? Weimarin tasavallassa oli saatu aikaan työlainsäädännön muutoksia, 8 h työpäivä ja muita teollisuustyöväestöä hyödyttäviä muutoksia, taide ja kirjallisuus kukoistivat. Sosiaalidemokraatit olivat kuitenkin ahtaalla, he olivat sekä oikeiston, suuryritysten, kansallissosialistien että äärivasemmiston vihan kohteena. Heidän suosionsa laski, kommunistien valtaa pelkäsivät kaikki, ja oikeisto ajautui yhä lähemmäs Hitlerin sanelemia ehtoja. Niiden ytimessä oli saksalaisten joutuminen väärin kohdelluksi uhriksi edellisen sodan jälkeen. Hitlerin puhujanlahjoista on saatu lukea, sanoma oli yksinkertaista, mustavalkoista ja iskulauseenomaista. Propagandasta vastasi Joseph Goebbels, joka ei ottanut mallia poliittisesta propagandasta vaan kaupallisesta mainonnasta.

Natsit provosoivat väkivaltaa, uhkailivat lehdistöä, vetosivat kansallistunteeseen ja uskontoon,  mutta saattoivat vastustaa myös keskenään ristiriitaisia asioita. Silla faktoilla ei ollut merkitystä, tärkeää oli tunne että oltiin saman saksalaisheimon jäseniä. Ei haitannut, vaikka johtajat itse eivät läpäisseet omia rotuvaatimuksiaan. Irrationaalisuus ja taikausko kukoistivat salaliittoteorioiden myötä. Eurooppalaiset ajattelijatkin kiinnostuivat ilmiöstä. Sigmund Freud mm väitti, että kaiken inhimillisen motivaation juuret olivat sukupuolivietissä eivätkä rationaalisessa ajattelussa. (Tämä tulee aika lähelle nyt kun on lukenut Isisin houkutuksesta nuorille miehille ja naisille. Ja ne 70 neitsyttä paratiisissa...)

Natsit asemoivat itsensä protestanttien keskelle, vastustivat ensin katolilaisia ja vasemmistoa ja saivat hiljalleen taakseen keskiluokkaa, jolloin vaalimenestys parani ja valtiopäivätalon palon jälkeen oli aika tehdä poikkeustilan mahdollistavia lakimuutoksia. Vastustajat olivat pettyneitä, mutta avuttomia natsien kasvavan suosion edessä. Hitlerin ympärillä pyöri kosiskelijoita, mutta luin myös rohkeista vastustajista, jotka eivät siinä vaiheessa tienneet kuinka raa'an hallinnon kanssa olivat tekemisissä. Martha von Papen oli entisen valtakunnankanslerin vaimo, joka oli miestään rohkeampi: hän kieltäytyi koskaan tekemästä natsitervehdystä, myöskään Hitlerin läsnäollessa.

Harvat saksalaiset pystyivät vuona 1933 kuvittelemaan Treblinkan tai Auschwitzin, Babyn Jarin joukkoteloitukset tai toisen maailmansodan viimeisten kuukausien kuolemanmarssit. Heitä on vaikea syyttää siitä, että he eivät ennakoineet asiaa, jota he eivät voineet edes kuvitella. Mutta heidän viattomuutensa oli pettävää, ja heidän kuvansa tulevaisuudesta oli katastrofaalisen väärä. Meillä myöhempien aikojen ihmisillä on se etu, että heidän tarjoamansa esimerkki on edessämme.

Benjamin Carter Hett: Demokratian kuolema. Kuinka Hitler nousi valtaan.
The Death of Democracy, 2018, suomentanut Tommi Uschanov
WSOY, 2019, 372 s

Terhi Rannela: Frau

Juuri kun olin tutustunut herra Heydrichiin, tai paremminkin hänen loppuunsa (HHhH) tuli kirjaston hyllyssä vastaan Frau, Frau Heydrich. Terhi Rannela on myös lukenut Laurent Binnet'n Heydrichin salamurhasta kertovan teoksen, sillä se on hänen inspiraatiolistansa ensimmäinen. Listaus on aakkosjärjestyksessä romaanin lopussa, 'Lähteitä ja inspiraatioita'. Ajattelin, että olisi hyvä idea lukea saman tien tämäkin aiheeseen liittyvä uusi romaani, nyt Lina Heydrich fokuksessa. Kirjoissa on kuitenkin yllättävän paljon suorastaan päällekkäistä, samoja Heydrich-arkistoista otettuja sitaatteja ja Lina-rouvankin edesottamuksia - sekä tietenkin varsinaisen attentaatin kuvaus. Luulen, että Frausta sen takia tuli minulle vähän laimeampi lukukokemus. Vaikka Frau Lina on pääosassa, vanha obersturmeri Heydrich sieltä taka-alalta tekojensa kautta edelleen sarvineen nousee. Laurent Binnet kertaili historiaa, raportoi omaa tutkimustyötään ja kokeili välillä fiktiivistä kerrontaa, tarjoten erilaisia vaihtoehtoja siitä, miltä mikäkin tilanne on käytännössä voinut näyttää, jälkikäteen dramatisoituna.

Rannela kertoo historiaa perinteisen fiktion keinoin, mutta tässäkin romaanissa on tutkimustyötä tekevä henkilö, toimittaja Erich Richter. Ajassa ja paikassa liikutaan Prahasta 1942 Fehmarnin saarelle Saksan Liittotasavallassa vuonna 1984. Siellä Frau Lina eleli vanhuutensa viimeiset vuodet vuokralaisena puutarhan keskellä ja tarjoili kahvia kultaisin hakaristein koristelluista kahvikupeistaan. Kuinka tällaisessa paratiisissa saattoi kasvaa vihaamaan ihmisiä? - ihmettelee Erich Richter, toimittaja joka yhtenä monista yrittää löytää vanhasta rouvasta jotain katumuksen merkkejä. Lina Heydrich ei tietenkään pode syyllisyyttä absoluuttisesti mistään, vaan pitää itseään väärin kohdeltuna toisinajattelijana. Siitä kertovat hänen muistelmiensa ironinen nimikin: Leben mit einem Kriegsverbrecher. Kuinka rouva voisikaan olla mitään muuta mieltä; hän oli fanaattinen kansallis-sosialisti ja antisemiitti jo nuorena, ennen natsien valtaannousua. Sionistiksikin kuvaa itseään. Lopussa vanhus miettii holokaustin mahdollisuutta tapahtuneena tosiasiana. Mutta että hänellä tai hänen läheisillään olisi siihen mitään osuutta, nein nein, unmöglich.

Erich Richterin haastattelemasta Linasta ei tule esille mitään yllättävää, hän on niin natsirouva kuin vain voi, ei mikään sattuman oikusta natsien sisäpiiriin joutunut. Hän on fanaattinen ja vakaumuksellinen, sitä todistavat jo hänen puutarhansa somisteet:

Olin aina pelännyt portilla seisovia patsaita. Ne olisivat olleet kylliksi pitämään minut loitolla. Villisika ja karhu näyttivät siltäkuin voisivat raadella ohikulkijan kappaleiksi,

kertoo pariskunnan palatsissa - juutalaisilta ryöstetyssä - työskennellyt Irena Nováková. Muut työntekijöiden muistot kertovat samaa, pelolla ja väkivallalla hallitsemisesta tuossa vihan ja vallan sokaisemassa kodissa. Vankileirit tarjosivat työntekijöitä Linalle eivätkä heidän olonsa hänen palveluksessaan olleet leirin oloja paljon parempia. Mutta rouva itse katsoo hoitaneensa monet velvollisuutensa mallikkaasti.

Eräs yllätys henkilökuvassa sentään on: Lina-rouvan miehet ennen ja jälkeen Heydrichin. Vaikka hän vaalii Reinhardin muistoa elämänsä suurimpana rakkautena, varsinkin hänen vastustajansa ovat pitäneet Lina-rouvaa huikentelevaisena. Hän oli 60 -luvun puolivälissä naimisissa helsinkiläisen teatterinjohtajan ja taiteilijan Mauno Mannisen, kirjailija Anni Swanin pojan kanssa. On arveltu, että avioliitto oli Lina Heydrichille tapa päästä sukunimestään. Noihin aikoihin,  Lina Manninen hoiti saarella Imbria Parvia -nimistä majataloa, jonne vanhat natsituttavat saapuivat mielellään muistelemaan hänen kanssaan vanhoja hyviä aikoja.

Attentaatin kuvaukset Prahassa seuraavat melko identtisesti HHhH:n jälkiä. Ei kai siinä mitään, historiallinen tapahtuma kulki niin kuin kulki, mutta kuvaustapa on silti jotenkin liian lähellä tuota toista. Frau kertoo Heydrichin murhan jälkeisestä suurimmasta yksittäisestä kostotoimenpiteestä, Lidicen kylän tuhosta Martta-tytön ja hänen perheensä kautta. Jälkeenpäin kohdataan raunioita ja ruumiita siivoava vanki, Samuel, yksi kolmestakymmenestä paikalle komennetusta juutalaisesta. Paremmat ajat antoivat odottaa itseään kauan niin Lidicen kuin Prahankin seuduilla: alkoi kuristava komento kommunistisessa Tsekkoslovakiassa.

Koska romaanissa oli minulle nyt liian monia yhtymäkohtia toiseen romaaniin, mielenkiintoisinta oli minulle se mikä näitä erotti eli se mikä meitä pohdituttaa Frau Linan tapaisessa henkilössä: kuinka pystyy jatkamaan elämäänsä ylpeänä ja selittämään itselleen mukana olemisen maailman niin harvinaisen yksimielisesti äärimmäiseksi pahaksi julistamassa tapahtumassa kuin oli juutalaisten ja muiden viattomien joukkotuho natsi-Saksassa? Tätä asiaa Rannela raottaa Lina-rouvan henkilökuvaa syventäessään. Hän tekee sen tyylillä ja suurella herkkyydellä. Lukija joutuu lähelle Lina-rouvan kattauksia, Reinhardin pyjamannappia, keltaisia ruusuja, hänen vanhuuden haurauttaan. Eikä se historian tuntien tunnu miellyttävältä. Tein sen kaiken, koska saatoin tehdä. Niin yksinkertaista se on. Niin tekin tekisitte, jos voisitte.

Frau on osuva nimi romaanille, napsahtaa kuin piiska kohteeseen - tämän Fraun tapauksessa. Minua kuitenkin jonkin verran häiritsi tuon toisen romaanin iso jälki tässä.

Kirja on ollut menestys blogimaailmassa. Tässä linkki Kulttuuri kukoistaa -blogiin jossa lisää linkkejä.

Terhi Rannela: Frau
Karisto 2016,  s

Laurent Binet: HHhH. Heydrichin salamurhan jäljillä

Kuolleet ovat kuolleita, ja heille on aivan sama tehdäänkö heille kunniaa. Meille eläville sillä kuitenkin on merkitystä. Muistamisesta ei ole mitään iloa sille, jota sillä kunnioitetaan, mutta se helpottaa meidän oloamme. Muistamalla rakennamme ja lohdutamme itseämme.

Himmlers Hirn heißt Heydrich - Himmlerin aivot ovat Heydrich. Tämä on Laurent Binet'n teoksen nimilyhenteen taakse kätkeytyvä viesti. Ranskalaisen Binet'n unelmien kaupunki on Praha, ei Pariisi. Prahan ja Tšekkoslovakian asukkaat ovat hänen suuren myötätuntonsa kohteena tässä Goncourt-palkitussa esikoisromaanissa. Romaani? Jos tämä olisi elokuva, se olisi helppo luokitella dramatisoiduksi dokumentiksi. Kirjana se käsittelee historiallista faktaa samoin: Natsi-Saksan Tšekkoslovakian miehityksestä  vuonna 1939 alkavaa Reinhard Heydrichin käskynhaltijan uraa Böömin ja Määrin protektoraatissa. Prahan teurastajan, pyövelin, valkoisen pedon jäljet käydään läpi kronologisesti, uutisten, elämäkertojen, muistelmien, kirjeiden kautta. Tapahtumia elävöittävät kirjailijan fiktiiviset dialogit, joita hän sitten pohdiskelee ja antaa niille myös vaihtoehtoisia kulkuja. Kirjailija siis pohtii myös historiallisen tapahtuman kirjoittamista fiktioksi, miettii omaa rooliaan ja suhtautumistaan, vertaa sitä muihin samasta aiheesta kirjoittaneisiin, mm. Jiří Weilin romaaniin Mendelssohn katolla, jossa Heydrichin salamurha tapahtuu taka-alalla.  Luulisi, että tapa olisi omiaan tekemään lukemisesta katkonaista ja väkinäistä. Omituista, että kävi ihan päin vastoin. Vaikka on kyse historiallisesta tapahtumasta, jonka kulku ja lopputulos tiedetään, kertomus vyöryy eteenpäin kasvavalla intensiteetillä, jännitys tiivistyy vastarintaliikkeen punoman attentaatin yksityiskohdissa ja pitää otteessaan hellittämättä siihen asti että Heydrichin musta Mercedes, yli tunnin myöhässä, kaartaa erään tien mutkaan Prahan esikaupunkialueella.

Lontoossa majaileva Tšekkoslovakian pakolaishallituksen tukema vastarintaliike valitsi attentaatin - operaatio Anthropoid - tekijöiksi kaksi miestä: tsekkiläisen Jan  Kubišin ja slovakialaisen Jozef Gabčíkin, Binet'n teoksen sankarit. Kirjailija kertoo, kuinka hän onnistuu saamaan haltuunsa attentaatin historiasta tehdyn seikkaperäisen vihkosen Prahan armeijan museosta, löytämään nimiä ja osoitteita, täydentämään kuvan siksi tavallisten ihmisten urheaksi taisteluksi hirviömäistä hallitsijaa vastaan, jonka hän haluaa kertoa omalla tavallaan. Kummallista on, että vaikka tarinoita, elokuvia ja dokumentteja on riittämiin aiheesta tehty, tämäkin tapa kertoa historia on tärkeä ja vavahduttava.

Heydrich-Eichmann -työparin muodostuminen noina vuosina hioi julmuuden käytännön toteutuksen äärimmäisen tehokkaaksi. Eichmann oli se joka keksi, ettei natsien tarvitse etsiä juutalaisia vaan heidät velvoitettiin ilmoittautumaan, näyttämään juutalaisuutensa, ja muu väestö toimi apupoliisina, jonka velvollisuus oli valvoa ja ilmiantaa kaikki epäilyttävä käytös, mihin juutalaiset syyllistyvät. Hitlerin ulkopoliittista voittokulkua seurataan Englannin ja Ranskan myötämielisten hallitusten kabineteissa. Tsekkoslovian presidentti Hácha ajetaan Englannissa myönnytyksiin, jotka ovat tappaa hänet paikan päällä.

Onneksi talossa sattuu olemaan tohtori Morell, pistosekspertti, joka pumppaa sittemmin Hitleriin amfetamiinia useita kertoja päivässä, aina tämän kuolemaan saakka (millä saattoi sivumennen sanoen olla osansa sihen, että Hitlerin mielenterveysongelmat kehittyivät aina vain vakavampaan suuntaan).

Heydrich tuntuu olleen niin tehokas ja julma, että omatkin alkavat suhtautua häneen pelonsekaisesti. Paikallisten teloitusten katsottiin hiljalleen heikentävän saksalaisten omienkin joukkojen kestokykyä ja lopulta junakuljetukset keskitysleirien kaasukammioihin syntyivät Heydrichin ja Eichmanin ajatustoiminnan tuloksena.

Attentaattia seuraavat kosto ja sekasorto. Vastarintamiesten viimeinen pakopaikka on kirkon krypta, sielläkin taistelu jatkuu päiviä. Petturille ja kollaboraattorille Karel Čurdalle maksetaan hyvät korvaukset ilmiannoista, joiden seuraukset ovat kammottavat: Lidicen kylä valikoituu sattumanvaraisesti koston ja teurastuksen kohteeksi. Tämä tapahtuma avasi maailman silmät ja oli siinä mielessä Hitleriltä virhelaskelma.

Tapahtumia kerratessaan, Binet kertoo myös henkilökohtaisesta kamppailustaan kirjan kanssa. Näyttää että tämä teos on ollut hänelle lähes pakkomielle, jossa läheisillä on ollut kestämistä. Natashalla varsinkin. Mietin Oscar Wildea, sillä kuten tavallista toistan taas samaa kaavaa: 'Koko aamupäivän työstin erästä tekstiäni vain poistaakseni siitä lopulta yhden pilkun. Iltapäivällä panin sen takaisin.'  Ranskan nykykirjailijoista Binet mainitsee  Houellebecqin, jota kutsuu postmoderniksi nihilistiksi. Laurent Binet ei ole nihilisti eikä välinpitämätön, hän on yhtä täynnä vihaa Heydrichiä kohtaan kuin jaloja tunteita, ylpeyttä ja myötätuntoa sankareitaan Jan  Kubišia ja Jozef Gabčíkia, heitä piilottanutta kirkonmiestä ja heitä ruokkinutta mummoa kohtaan.

Omppu pohtii hienossa arviossaan paljon historiasta kirjoittamisen näkökulmia, ja yksi sama sitaattikin meillä näkyy olevan. Ja sama sitaatti vielä Suketuksenkin arviossa. Tuo millä oman arvioni aloitin. Siinä oli jotain oleellista tämän kirjan pyrkimyksestä tiivistetty aivan ilmeisesti.

En haluaisi sitä myöntää, mutta kai se on niin että sotahistoria kiinnostaa, sen verran paljon on aiheesta jo tullut kirjoja luettua. Jollain epämiellyttävällä tavalla tuntuu kuin tunnustaisi olevansa sotakiihkoilija eikä rauhaa rakastava ihminen. Mutta eivät kai dekkareiden lukijatkaan ole murhanhimoisia.

Laurent Binet: HHhH. Heydrichin salamurhan jäljillä
HHhH, 2010, suomentanut Taina Helkamo
Gummerus 2015, 344 s

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther

Taas yksi juutalaisen suvun jälkeläinen matkustaa ympäri Eurooppaa isoäitiensä ja -isiensä polkuja, heidän joukkohautoihin päättyviä kohtaloitaan tutkimassa. Ei niin, etteikö tämänkin ukrainalais-puolalaisen suvun historia ansaitsisi tulla kerrotuksi, mutta olen itse tullut niitä lukeneeksi viime vuosina aika monta. Katja Petrovskajan katkelmalliset muistelmat ja filosofiset esseet syntyvät palasista, joita hän kerää matkoillaan nykyisestä kotikaupungistaan Berliinistä Ukrainan Kiovaan, Itävallan Wieniin, Puolan Varsovaan. Siihen sekoittuu setien ja tätien kautta sukuhaaroja Neuvostoliiton Moskovasta Yhdysvaltoihin. Sama on sävel tämänkin suvun kohdalla kuin monesta aiemmin luetusta historiasta jo on tullut opittua: valtava määrä lahjakkaita ihmisiä, joiden elämä on tuhottu natsismin ja kommunismin likaviemäreihin.

Petrovskaja  perkaa  runsashaaraisen sukupuunsa eri oksia, ennen Petrovskeja oli Gellereitä, Krzewinejä, Levejä ja Sternejä. Tädit, sedät, isosedät vilahtelevat isoäitien ja isoisien lisäksi runsaana kavalkadina. Punaisena lankana suvussa äidin puolella on kulkenut kuuromykkien kouluissa opettajana toimiminen, mikä ammatti on periytynyt suvussa. Toinen punainen lanka on verta ja se on kaikkien Euroopan juutalaisten historiaa toisen maailmansodan aikoihin.

Katja Petrovskaja googlaa, facettaa, matkustaa museoiden arkistoissa, tapaa ihmisiä, käy läpi kirjeitä. Sukunsa käänteitä kerratessaan hän samalla pohdiskelee historiaa, kieltä, juutalaisuutta, sukulaistensa persoonallisuuksia, toiminnan motiiveja. Isosetä Judas Stern ampuu saksalaista lähetystöneuvosta keskellä Moskovaa vuonna 1932 ja teloitetaan myöhemmin. Onko tällä teolla vaikutusta toisen maailmansodan syttymiseen? Oliko Judas Stern hullu, poliittinen aktivisti vai tekoon värvätty?

Babi Jarin rotkoon saksalaiset tappoivat kaikki Kiovaan syyskuussa 1941 jääneet juutalaiset, mukana myös Petrovskajan sukulaisia. Isoäiti Rozan ja isoisä Vasilin tiet erosivat 41 vuodeksi. Vasili-isoisä eli elämäänsä Neuvostoliiton hallitsemassa Ukrainassa datsallaan, puutarhaansa hoitaen:

Isoisällä oli myös omenapuita, joiden lajike oli Kunnia voittajille ja hedelmät fasismista saadun voiton todellinen, runsas ja mehukas nautinto. Mutta koska hän ei ollut mikään voittaja, hänen puutarhassaan kasvoi paraatipaikalla paratiisiomenapuu, kuin jalosukuinen kääpiö jättiläisten joukossa.

Minä luulen, että hänen nimensä oli Esther, sanoi isäni. Niin, ehkä Esther. Kirjalle nimen antanut, aina vain babushkaksi kutsuttu nainen raahustaa kadunkulmaan saksalaisten upseerien luo kysyäkseen, miten hän pääsisi sinne Babi Jariin, jonne virallisen määräyksen mukaan - jossa juutalaisia kutsutaan jutkuiksi - jokaisen juutalaisen on mentävä. Hänet ammutaan siinä paikalla.

Hitler tappoi lukijat ja Stalin kirjailijat, kuului isäni kiteytys jiddishin kielen katoamisesta. Kaliszin kaupungissa Puolassa on heprealaisia kirjaimia katukivissä. Ne oli jo sodan aikana viety juutalaisten hautausmaalta, käytetty katukivinä kirjaimet piilossa, mutta putkirikkojen jälkeen huomaamatta palautettu kirjaimet näkyviin.

Tätä lukiessani tuli välillä mieleen W.G. Sebaldin Austerlitz valokuvineen. Monet henkilönimet ja tarinat sekoittuneena Petrovskajan arkistomatkoihin, kuvitelmiin ja tunnelmiin tekivät pikku hiljaa lukemisesta kuitenkin hermostuttavan katkelmallisen ja rikkonaisen. Ohi kiitävistä tarinoista ja ihmisistä ei oikein ehdi kiinnostua. Kaikkea on vain liikaa. Kirja on esikoisteos ja palkittiin Saksassa vuonna 2014. Se ei kuitenkaan ole romaani eikä muistelmakaan vaan niiden yhdistelmä. Kirjan nimi on oikein onnistunut, se kuvaa hyvin sitä kuinka epävarmaa voi olla ihmisen oman historian ja identiteetin etsintä.

Adolf vahvisti pelkoni etten kykene hallitsemaan menneisyyttä, se elää niin kuin tahtoo, mutta kuolemaan siitä ei vain ole.

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther
Vielleicht Esther. Suomentanut Ilona Nykyri
Tammi, Keltainen kirjasto, 2015, 277 s

Jorge Semprún: Kirjoittaminen tai elämä

Mistä johtuu että linnut kaikkosivat Ettersbergistä? hän kysyy
- Krematorion haju, sanon hänelle. - Poltetun lihan haju.
Hän katsoo ympärillään olevaa Ilm-joen rannan ihastuttavaa maisemaa. Kaukana näkyy linnan torni, sen barokkikellotapuli, joka hallitsee maisemaa korkealta rinteeltä alhaalla virtaavalle joelle saakka.
- Ehkä ne palaavat nyt? hän kuiskaa.

Jorge Semprún eli kuoleman Buchenwaldissa. Näin hän sanoo ja vastustaa sinnikkäästi filosofi Wittgensteinin väitettä, että se kokemus ei olisi ihmiselämässä mahdollinen.  Espanjalainen, Ranskassa suuren osan elämäänsä elänyt ja ranskaksi tämänkin teoksen kirjoittanut Semprún joutui natsien vangitsemaksi toisen maailmansodan loppupuolella 1943 yhdessä ystävänsä kanssa miehitetyssä Ranskassa. Hän jäi henkiin päin vastoin kuin kymmenettuhannet muut tälläkin kuoleman leirillä. Amerikkalaiset vapauttajat katsoivat kauhuissaan leirillä henkiin jääneitä ja vangitut näkivät kokemuksensa heidän silmiensä kautta. Tämä tapahtui huhtikuussa 1945. Sen jälkeen Semprúnin oli valittava elämän tai kirjoittamisen välillä. Unohdus toi elämän, kirjoittaminen merkitsi muistamista, sukellusta kuolemaan. Hän valitsi elämän, mutta kirjoitti kokemuksensa 16 vuotta myöhemmin.

Ymmärrän, että tämän maanpäällisen helvetin kokeneille muun maailman unohtaminen, kokemuksen kieltäminen tai vähättely ajan myötä oli pahinta - ja se ettei haluta kuulla siitä. Siksi heidän on täytynyt huutaa, kirjoittaa, kertoa, tai he tekivät itsemurhan. Kuten italialainen Primo Levi, jonka Auschwitzin kokemuksista kirjoittamat kirjat antoivat Semprúnille voimaa kirjoittaa omistaan. Sillä hänkin tiesi kantavansa kuoleman muiston kahleita koko loppuelämänsä, vaikka halusi unohtaa. Vasta kuudentoista vuoden jälkeen hän on valmis sukeltamaan noihin muistoihin.

Wittgensteinin lisäksi Semprún käy katkeraa keskustelua filosofi Martin Heideggerin kanssa, joka valitsi täydellisen hiljaisuuden juutalaisten joukkotuhon ollessa käynnissä, natsihallinnon poliittinen oppi ja käytännön toimet tiedossa. Hän kertoo yliopistoaikansa tapahtumasta, jossa Heideggerin juutalaissyntyinen opettaja Husserli oli joutunut epäsuosioon Saksan etnisissä puhdistuksissa. Heidegger oli sen seurauksena poistanut omistuskirjoituksensa opettajalleen omasta teoksestaan Oleminen ja aika. Omistuskirjoitus oli ennen natsismia julkaistuissa painoksissa.

Semprún kuvaa keskitysleirin järjestelmällistä tehokkuutta, kammottavan tuttua jo monista dokumenteista ja elokuvista, mutta omakohtaisuus ja näkökulma on erilainen: pääosassa leirillä on vankitovereiden tunneyhteys, kuoleman varmuus ja löydetyn ystävyyden arvo nöyryyttävissä oloissa. Vangit rekisteröitiin Buchenwaldissa ammatin mukaan. Hyödylliset pidettiin hengissä. Semprúnille antoi jälkikäteen elämänuskoa tieto, että hänet vastaanottanut toinen vankitoveri oli kirjannut hänen ammatikseen 'Stukkateur', koristerappari oikean nimikkeen 'Student' sijaan. Että hän voisi pysyä hengissä. Vangeilla oli vapauden paikkansa, joista ensimmäinen oli löyhkäävä yhteiskäymälä, natsiupseereiden hajun takia vieroksuma paikka. Toinen oli tartuntatautien parakki. Varsinaiseen sairaalaan joutumista piti välttää viimeiseen asti, sieltä poistuttiin vain krematorion piippujen kautta. Näissä parakeissa solmittiin ystävyyssuhteita, salaliittoja mutta kuultiin myös monet viimeiset sanat. Vielä vapautuksen jälkeenkin.

Jorge Semprún oli espanjalainen (ex-)kommunisti ja Espanjan sisällissodan aikana Francon vastustaja. (Francon jälkeen hän toimi muutaman vuoden Espanjan kulttuuriministerinäkin. Tulee mieleen Ranskan André Malraux ja meidän Claes Andersson myöhemmin.)  Kirjassa hän kertoo myös palkintoja saaneen kirjansa Suuri Matka julkaisusta ja sen saamasta vastaanotosta. Samoihin aikoihin Espanjan kommunistipuolueessa käydään samaa stalinistien ja humanistien välistä taistelua kuin muuallakin Euroopassa ja kirjailija erotetaan puolueesta. Ei näytä nyt yllättävältä, että Buchenwald rakennettiin sulkemisensa jälkeen uudelleen keskitysleiriksi ja toimi vielä 5 vuotta uusien isäntiensä, Stalinin joukkojen hallitsemana entisessä tehtävässä, nyt saksalaisten vankien säilytyspaikkana.

Keskitysleirikokemusten ohella Semprún pohtii aikansa älymystöä (Aragon, Sartre, Proust). Franz Kafka ja hänen teoksensa Kirjeitä Milanalle tulee kirjailijalle mieleen naisesta prahalaisessa kahvilassa ja antaa aihetta pohdiskella Kafkan näennäisesti ympäröivästä maailmasta irrallista, ajatonta kirjallista tuotantoa. Matkalla Prahasta Bukarestiin hän toteaa - pettyneenä - että Kafkan kirjallisuus oli enemmän kiinni vallitsevassa todellisuudessa kuin kommunistien teoreettinen, väkinäinen ja tukehduttava keskustelu. Stalinistisen maailman kafkamainen todellisuus oli paljastumassa.

Ei mitään kevyttä kesälukemista siis vaan väkevä muistelma ja filosofinen essee pahuudesta, julmuudesta, mutta myös ystävyydestä ja rakkaudesta, jota muuten monet naiset leirin jälkeisessä ajassa Semprúnille osoittavat - sekä lihallista että henkistä - auttaen paluuta elämään.

Löysin maininnan kirjasta Antti Majanderin juhannusesseestä Helsingin Sanomissa. Olin jo jättää kirjan kesken, kun levottomasti polveilevat filosofiset mietiskelyt risteilivät ahdistavan julmuuden kanssa, mutta jokin kirjoittajan pakottavassa tarpeessa kertoa esti sen. Voisiko sanoa kunnioitus sitä kohtaan, että ihminen on kärsinyt noin paljon, jäänyt henkiin ja haluaa kaikesta kertoa - niin enkö minä nyt jaksa lukea sitä loppuun mukavissa oloissani? Sen lisäksi kirjoitustyyli on hienoa ja taitavaa, miellyttävääkin lukea, jos niin voi sanoa kun aihe on tämä. Kaunokirjallisuutta paljon raportoidusta aiheesta, mutta tämä ei ole raportti. Tästä yhden elämän kuoleman kokemuksesta täytyi kertoa aikalaisille ja seuraavalle sukupolvelle. Ja seuraavalle.

Jorge Semprún: Kirjoittaminen tai elämä
L'écriture ou la vie
Suomentanut Irmeli Koistinen
Like 2000, 331 s

Hans Fallada: Yksin Berliinissä

Jeder stirbt für sich allein
Suom. Ilona Nykyri
Gummerus 2013, 766 s

Postikorteilla Gestapoa vastaan

Otto ja Anna Quangelin tarinalla Hans Falladan romaanissa on vastineensa todellisessa historiassa: berliiniläinen aviopari Otto ja Elise Hampel teloitettiin Berlinissä huhtikuussa 1943. Painajaismainen pelon ja pelottelun, urkinnan ja ilmiantajien, mielivallan maailma herää eloon tässä romaanissa. Se kertoo siitä,  kuinka tavalliset saksalaiset selviävät tässä maailmassa ja näiden   ihmisten vastarinnasta Hitlerin tuhokoneiston kynsissä Berliinin Jablonskikatu 55 kerrostalossa vuodesta 1940 vuoteen 1943.

Talossa asustaa natsien vallasta sekä viinasta juopuva, naapureita ilmiantava Persicken perhe, samoilla vesillä kalasteleva Barkhausen, sivustakatsoja, näkymättömiä pelastusverkkoja punova tuomari Fromm, ensimmäinen uhri juutalaisrouva Rosenthal sekä päähenkilöinä hiljaista elämää viettävä Quangelin pariskunta, Otto ja Anna. Tämän talon ihmisten, tapahtumien, valintojen kautta valaistaan ikiaikaista ristiriitaa: kuinka suhtautua mielivaltaan ja vääryyteen. Ummistaa silmänsä, mennä mukaan, myötäillä, vaiko vastustaa oman ja läheisten elämän samalla vaarantaen. Pariskunta on toivonut passiivisen myötäilyn riittävän. He kuuluvat ensin natsien apujärjestöihin, joihin jokaisen kunnollisen kansalaisen edellytettiin kuuluvan. Ainoan pojan kaaduttua rintamalla, he onnistuvat vaivoin eroamaan järjestöistä ja pääsevät murheensa turtumuksesta vasta keksittyään oman tapansa vastustaa mielivaltaa: postikortit. Kahden vuoden ajan pariskunta kirjoittaa anonyymejä, Hitleriä vastustavia postikortteja, joita jättävät huomaamatta julkisten rakennusten porraskäytäviin. Ensimmäisen kortin he osoittavat äideille: Äiti, Führer on murhannut minulta pojan. Äiti, Führer murhaa sinunkin poikasi! Kyttäys- ja ilmiantoyhteiskunta auttaa tehokasta Gestapoa löytämään ja nujertamaan vastustajansa. Otto ja Anna ovat syrjään vetäytyviä ja hiljaisia, huolellisia ja asialleen omistautuneita, mutta tekevät virheen. Kosto ja rangaistus on kova.

Hitleristä, natsivallasta ja holokaustista on tehty kirjoja ja elokuvia, TV-sarjojakin. Ajattelin, että en ehkä jaksa enää tätä synkkää aihetta joka on niin perusteellisesti jo dokumentoitu. Tämä romaani on kuitenkin näkökulmaltaan tuore. Aiheesta ja sivumäärästä huolimatta se on helppolukuinen, vetävästi kirjoitettu ja vaikuttava. Ymmärtää myös, että se on lohduttanut nykysaksalaisia, koska kollektiivisen syyllisyyden taakka natsien hirmuhallinnosta on ollut raskas. Tämä romaani kertoo, että tavallisissa saksalaisissakin on löytynyt rohkeutta ja halua vastustaa vääryyttä.

Otto ja Anna Quangel muuttuvat ihmisinä ja pariskuntana toimintansa kautta. He löytävät piilossa olleen yhteyden, toistensa arvostuksen. Roskaväki, ruskeapaidat kuvataan usein täydellisinä pahiksina, luonteettomina ja heikkoina. Se on kuva yhteiskunnasta, jossa kaikki ovat potentiaalisia ilmiantajia. Kuitenkin jopa Gestapon vankilasta löytyy pastori ja toinen vanki, joissa on hirvityksen keskellä armeliaisuutta, auttamishalua, ihmisyyttä. Kyllä te ajattelette ihan tarpeeksi myös vaimoanne. Tehän haluatte pysyä vahvana ja rohkeana; kaikki mikä pitää teidät vahvana ja rohkeana, on hyvästä, ja se mikä saa teidät heikoksi ja epätoivoiseksi, niin kuin liika murehtiminen, se on pahasta. Näin sanoo Otolle sellitoveri tohtori Reichhardt, joka pesee itsensä huolellisesti joka aamu voimistelun jälkeen. Vapautensa onnistuu säilyttämään kamarioikeusneuvos Fromm, joka käy tuikkaamassa entisille naapureilleen myrkkyampullit, joilla päättää päivänsä kivuttomasti. Puolisoilla riittää rohkeus - ehkä niiden ansiosta - tehdä toisin.

Romaanin lopussa on Almut Giesecken kirjoittamat hyvin mielenkiintoiset jälkisanat. Se kertoo romaanin kirjoittamisen ajasta vuonna 1946 sekä tämän uuden, sensuroimattoman version synnystä. Suomessakin Hans Falladan (oik. Rudolf Wilhelm Friedrich Ditzen, 1893-1947) romaanin edellinen versio 'Kukin kuolee itsekseen' ilmestyi jo vuonna 1949.  Julkaisuvuotenaan sodan jälkeen 1947 romaaniin haluttiin esikuviksi sopivia henkilöitä, siksi sitä muokattiin sopivammaksi.

Romaanille tapahtui nyt juuri se, mitä Fallada oli yrittänyt välttää. Hänen kirjallinen vaistonsa oli suuntautunut natsiajan todellisuuteen ja syviin inhimillisiin konflikteihin, ja hän oli hyvin tietoisesti pyrkinyt olemaan esittämättä Quangeleita esikuvallisina ihmisinä, vaan oli nimenomaan halunnut kuvata heidät natsivallan myötäilijöiksi, jotka vapautuivat tuosta asenteestaan.
- - - Tämä ensimmäistä kertaa alkuperäisasussaan ilmestyvä romaani kaikkine korrektiutta, tosiasioissa pitäytymistä ja hyvää makua vastaan sotivine 'ylilyönteineen' näyttäytyy aiempia laitoksia raaempana ja karkeampana, mutta myös intensiivisempänä, ja juuri siihen Fallada ilmeisestikin pyrki. Sillä hänen romaaninsa varsinainen viesti on lähtöisin yhteiskunnan laitapuolelta, ei sen keskeltä: vastarinnalla on vaikutusta, olivat teot kuinka vähäisiä hyvänsä.

Romaanin jälkisanoissa kerrotaan, että uusi versio on saavuttanut laajaa suosiota New Yorkista Amsterdamiin. Lontoosta Tel Aviviin. Sitä on myös vauhdittanut nykyinen maailmanlaajuinen kiinnostus Berliiniin.  Berliinin kadut ja torit, takapihat ja kapakat osoitteineen hengittävät kaiken aikaa taustalla romaanissa. Hieno kirja!

Aiheeseen sopii tämä Berliinistä ostettu postikortti: Otto Dixin 'Bildnis der Tänzerin Anita Berber, 1925. Otto Dix lukeutui natsien rappiotaiteeksi nimeämiin taiteilijoihin.

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

 


de Waal, Edmund: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät                  Luettu 9/2013

Tämä lumoava sukuhistoria kertoo Ephrussin suvun tarinaa viiden sukupolven ajan, 1800-luvulta nykyaikaan, Pariisista, Wieniin, Odessasta Lontooseen ja Tokioon. Punaisena lankana, 'päähenkilönä' on mukana kulkeva 264 netsuken kokoelma, joka siirtyy suvun jäseneltä toiselle juutalaisen suvun dramaattisten vaiheiden kautta. Netsuket ovat japanilaisia luusta ja puusta tehtyjä miniatyyriveistoksia, samalla kertaa pehmeitä ja kovia.

Kirjoittaja on maailmankuulu Lontoossa asuva keraamikko, joka viimeisenä perii netsukekokoelman Tokiossa asuvalta isoenoltaan. Tämä kirja teki hänestä myös palkitun kirjailijan. Sukuhistoriassa riittää kevyesti käänteitä elokuvaan asti – televisio- ja elokuvaoikeuksista on sovittu, mutta sen lisäksi kirjoittajan taidokkuus, sivistys, huumori ja inhimillisyys tekevät lukemisesta hartaan kokemuksen. Tämäkin pieni lause: 'Iltaelämäni oli kovin nuudelikeskeistä ja yksinäistä' -voisiko asian hauskemmin ilmaista. Tai '..otan yhden netsuken taskuun ja kannan sitä päivän mittaan mukanani. Kantaminen ei tosin ole oikea sana kuvaamaan netsukea taskussa. Kantaminen on liian päämäärätietoista. Netsuke on niin pieni ja kevyt, että se harhailee taskussa ja melkein eksyy avainten ja kolikoiden joukkoon.'

Ephrussin suku on vaurasta, lahjakasta ja yritteliästä ja haarautuu avioliittojen ja seikkailunhalun kautta USA:sta Meksikoon, Pariisista Tokioon. Kirja seuraa niiden sukuhaarojen historiaa lähempää, joiden jäsenillä netsukekokoelma on. Kirjoittaja kulkee kaikissa kaupungeissa, taloissa, museoissa, vanhoissa kortteleissa, joissa suvun kulloinenkin netsukekokoelman omistaja on asunut ja kuvaa löytyneiden valokuvien ja kirjeenvaihtojen kautta sen aikaista elämää, tapoja, henkilöitä, romansseja, vaatteita, huonekaluja, aterioita, jälkiruokia.

Vuosi 1938 Wienissä muuttaa myös tämän juutalaisen perheen kohtalon peruuttamattomasti. Perheenpää pitää pakoa epäisänmaallisena tekona. Natsien perusteellisuudella pankkiiriperheen omaisuus kartoitetaan, ja niin he joutuvat seuraamaan taideteostensa takavarikointia ja siirtoa ympäri Wienin ja Saksan museioita, sekä tietenkin natsijohtajien yksityiskokoelmiin. Perheet hajotetaan, osa lähisukua joutuu keskitysleireille, joku tekee itsemurhan. Yli 65 000 Itävallan 185 000 juutalaisesta kuoli natsimiehityksen aikana.

Eloonjääneiden paluuta ja omaisuuden palauttamista ei tehty helpoksi: Itävallan uusi hallitus katsoi maan olleen ensimmäinen uhri, ei sodan osapuoli. Jos juutalaisten omaisuutta oli pakkohuutokaupattu näiden ollessa paossa, se oli täysin laillista. Hankintoja tehtiin edullisesti. Netsukekokoelma säilyi suvun hallussa palvelustytön patjaan kätkemänä. 

Viimeinen netsukekokoelman kotimaa on taas Japani, synnyinmaa ja täältä se siirtyy Edmund de Waalin arvostaviin käsiin. 'Puksikuinen netsuke on caffè macchiaton värinen. Se on hyvin pieni ja suunniteltu niin, että kun sitä pyörittelee, liukkaat kilpikonnat tuntuvat kiipeilevän toistensa päälle, ympäri ja ympäri. Sitä pidellessä tiedän, että sen tekijä on tarkkaillut kilpikonnia.'