Jon Fosse: Aamu ja ilta

Norjalaisen, vuoden 2023 nobelistin Jon Fossen teoksessa Aamu ja ilta, aamu on oikeastaan prologi ja ilta on se varsinainen kertomus. Niin se on elämässäkin, elämän aamussa et tiedä mitään siitä mikä on tulossa, elämän illassa käännyt katsomaan taakse kaikkea koettua. Olain ja Martan toinen lapsi on syntymässä. Olai tietää jo ennen syntymää, että lapsi on Johannes. Syntymän hetki on ensimmäinen elämän dramaattisista hetkistä, toinen on kuolema. Toisessa luvussa Johannes on kuolemassa. Näiden kahden tapahtuman varaan Fosse jännittää tarkastelukulmansa.

Mietteliäs, kiireetön kertomus seuraa illassa vanhan Johanneksen yksinäistä viimeistä päivää, jossa ajatukset risteilevät vapaasti assosioiden avioliitossa Ernan kanssa, heidän seitsemän lapsen perheessään, parhaan kaverin Peterin kanssa tehdyissä kalastus- ja ravustusretkissä. Johanneksen arkisia toimia kuvataan ensinnä läheltä, aamutupakkaa, kahvihetkeä, pohdiskelua lähtisikö länsipoukamaan veneelle. Peterin hiukset pitäisi leikata, ajatus toistuu uudelleen ja uudelleen, vaikka Peter on jo kuollut. Kaverukset ovat aina leikanneet toistensa hiukset. 

Tajunnanvirtaa ennen tajunnan lopullista katkeamista. Toistuva kuvio tajunnan himmetessä on näky siimasta ja pilkistä, joka ei suostu uppoamaan. Kalastaja Johannes kokee tilanteen hämmentävänä. Ystävä Peter kommentoi, meri ei halua sinua. Johannes kelluu unen ja valveen välillä antaen hiljalleen yhä enemmän myöten sille, ettei tunnista uuden outoa olotilaansa. Olo on kevyt, esineet saavat ympärilleen kultaista hohdetta.

Hengellisyyden kokemuksen aistii sekä aamussa että illassa. Johannes näkee kirkasta valoa, kun hän astuu kuolleiden läheistensä seuraan. Aamu ja ilta luo kuvan harmonisesta elämän päätöksestä. Johannes hämmentyy läheisten kuolleiden kohtaamisesta, he valmistelevat hänen mieltään. Hetkeen ei kuulu pelkoa tai kauhua, vaan ystävällistä vastaanottoa. Läheisistä ihmisistä elämän aikana ja heistä kuolleina heijastuva rakkaus kantaa loppuun asti. Mystinen läpikuultavuus alkaa lisääntyä elämän irrottaessa otettaan ihmisestä. 

Voi olla näinkin, sen jokainen näkee aikanaan. Teoksen omalaatuinen tunnelma ja virtaava välimerkitön teksti vei mukanaan. Siinä oli helppoa olla ja tunnelma rauhallisessa elämän ja kuoleman välitilassa välittyi oudossa valossaan. Jotain samaa kuin tanskalaisen Vilhelm Hammershøin maalauksissa, niiden interiöörien seesteisessä hämyssä.

Olen tyytyväinen, että Aamu ja ilta on pienoisromaani. Kun en jaa uskonnollista näkemystä ikuisesta elämästä ja sielun siirtymisestä toiseen olomuotoon, en olisi tätä sinänsä kaunista ja lohdullista tunnelmointia pidempään jaksanut. Minua ei masenna ajatus oikea-aikaisen eli pitkän elämän päättymisestä kuolinhetkeen, ruumiin häviämisestä luonnon kiertokulkuun ja sielun sen mukana.

Jon Fosse: Aamu ja ilta
Morgon og kveld, 2000, suomentanut Katriina Huttunen
WSOY, 2024, 120 s

Karin Fossum: Kuiskaaja

Kansi Miriam Edmunds, Maria Mitrunen

Keskeytin Finlandia -ehdokkaan, Elli Salon Keräilijät alle 100 sivua luettuani. Kieli on sujuvaa, aihe mielenkiintoinen: arkeologian, karhun ja sodan jäljillä Kainuussa, päähenkilöinä oman tiensä kulkijoita, vahvoja naisia. Ei vain vetänyt, ehkä nuo päähahmot jäivät kuitenkin jotenkin etäisiksi, enkä jaksanut taas yhden henkilön alkoholismia. Jotain kuivakkaa tässä oli viinasta huolimatta, koska ajatus harhaili, lakkasin tarttumasta kirjaan odottavaisin tunnelmin.

Kuvittelin Karin Fossumissa löytäväni sitä, mitä Keräilijöistä puuttui eli syvälle luotaavaa psykologiaa, tarinan lumoa, jännitystä, yhdyskuntakuvausta. Aluksi Kuiskaaja vastasi huutoon. Komisario Sejer koirineen kuulusteli Ragnaa, vaikeasti lähestyttävää naista, jolla kätkettyjä salaisuuksia riitti. 

Alussa rikos on jo tapahtunut, mutta mikä, se jää pitkäksi aikaa piiloon. Komisario Sejer kuulustelee vangittua Ragna Riegeliä, keski-ikäistä hiljaista naista ja yrittää selvittää syitä, jotka johtivat vakavaan rikokseen. Ragna puhuu kuiskaten, koska hänen äänihuulensa ovat vaurioituneet epäonnistuneessa leikkauksessa. Hän on mieluiten hiljaa ja tottunut näkymättömän ulkopuolisen elämäänsä. Hän työskentelee Europris -marketissa hyllyjen täyttäjänä ja kassalla ja asuu yksin lapsuuden kodissaan. Vanhemmat ovat kuolleet ja hänen 16-vuotiaana saamansa poika, Rikard Josef on lähtenyt Berliiniin kymmenen vuotta sitten. Ragna on kertonut muutamalle työtoverille, että poika on ylennyt hotellin johtajaksi työssään. Äiti ja poika eivät ole muuten yhteyksissä, vain syntymäpäivä- ja joulukortit postitetaan.

Kuiskaaja sukeltaa nopeasti Ragnan hiljalleen pimenevään mieleen. Hänen lapsuudestaan tihkuu tietoja, mutta Ragnan muistikuvat ja mielikuvat ailahtelevat levottomasti. Komisario Sejer voittaa kuitenkin Ragnan luottamuksen, Sejer on ainoa, jota nainen arvostaa ja Frank -koira herättää lämpimiä tunteita hänessäkin.

Takaumissa kertomus kerii auki sitä vyyhteä, joka on johtanut rikokseen. Ragnan elämä on yksinäistä ja säännöllistä. Kotia vastapäätä on irakilaistaustaisen Irfanin ruokakauppa, työpaikan, marketin työtoverit ovat etäisiä, paria lukuunottamatta. Youtube-videot viihdyttävät iltaisin. Elämää vältellessä paljon ei voi tapahtua, mutta törmäyskin tuntemattomaan antaa vauhtia kuvitelmille. Erään työpäivän jälkeen Ragnan arki mullistuu postilaatikosta löytyvästä kirjeestä. Sinä kuolet, uhkaa nimetön kirjoittaja.

Kuiskaajassa on ahdistavan klaustrofobinen tunnelma. Kertomus junnaa paikoillaan Ragnan lisääntyvien harhojen pimennoissa. Poika Berliinistä tuo pientä lisäväriä ja valoa, mutta tarina ei vain irtoa matalalennosta. Yksinäinen hiljainen nainen säälittää, mutta alkaa myös ärsyttää, koska hän ei myöskään anna itsestään kenellekään. Myöhemmin äiti ja poika saavat yhteyden ja kertomus täydentyy pitkillä kirjeillä äidin ja pojan välillä. Kirjeissä on sama ääni, äitiä ja poikaa ei erota toisistaan, eikä oikeastaan Sejerin ääntäkään heistä. Kaikki suoltavat tasapaksua tekstiä epäkiinnostavasti. Monotoniaa. Epäuskottavaa.

Karin Fossum on menestyskirjailija, mutta tässä hän on tempautunut liikaa sairaan mieleen kuvailuun. Sivutolkulla harhaisen mielen kuvailua ja välillä Sejerin kuin psykiatrin tuolista antamia lausuntoja. Fossum vyöryttää toiminnan ja nasevan dialogin sijaan toistuvia kuvauksia mielen pimenemisestä ilman että tarina etenee. Se turhauttaa. Tapahtuu tietenkin se rikos, jota kohti ollaan oltu menossa.  

Tuottelias kirjailija ei kai aina voi onnistua yhtä hyvin kuin Karin Fossum kirjassaan Rakas Poona ja oikeastaan kaikissa muissakin mitä häneltä tähän mennessä olin lukenut.

Karin Fossum: Kuiskaaja

Hviskeren, 2016,suomentanut Tarja Teva

Johnny Kniga/WSOY, 2024, 368 s

Nina Lykke: Emme ole täällä pitämässä hauskaa

Ihan kuin olisin aiemminkin lukenut romaania kirjallisuusfestivaaleista ja satiiria kulttuurikerman tavoista kilpailla paikasta auringossa ja piikitellä toistensa menestyksen janosta, kaksinaamaisuudesta ja muusta valheellisuudesta. Rachel Cuskin viimeisin lukemani Kunnia samoissa ulkoisissa puitteissa vilahti mielessä.

Norjalaisen Nina Lykken Emme ole täällä pitämässä hauskaa on tyyliltään huomattavasti ronskimpi, mutta samalla myös kliseisempi karikatyyri.

Päähenkilönä Lillehammerin kirjallisuusfestivaaleille - ja paneelikeskusteluun kutsuttuna - ajautuu kuuttakymppiä lähentelevä Knut Pettersen. Ajautuu siinä mielessä, että kutsukin tulee viime tipassa, peruneen kirjailijan tilalle. Hänen menestysteoksensa, Kuuluisan Kirjan julkaisusta on jo parikymmentä vuotta eikä uutta vastaavaa ole sittemmin syntynyt. Knut on himmenevä tähti, yksinäinen ja jumissa kirjoittamisensa kanssa. Hän on eronnut vuosia sitten kirjailijavaimostaan ja tämä on uusine puolisoineen myös osallistumassa festivaaleille, samaan paneeliin jopa. 

Knutin seurana mukaan tulee hänen homoseksuaali naapurinsa ja ystävänsä Frank, joka ei jaksa miettiä Knutin ongelmia. Molemmat tietävät etukäteen, mitä toinen tulee toisen asioista lausumaan, heidän ystävyytensä on kestänyt vuosia. Frankilla on raastava on-off -suhde norjalais-pakistanilaisen perheenisän kanssa. 

Knutin maine on loattu uuden tähden,  Todellisuuskirjailijan uusimmassa autofiktiivisessä menestysteoksessa, jossa häntä on nimeltä mainiten kuvattu likaiseksi vanhaksi sedäksi, eli seksuaaliseksi ahdistelijaksi. Knutin todellisuus ja kuva tapahtuneesta on ollut aivan toinen: nainen oli aloitteen tekijä ja sitkeä sellainen. Humalassa olivat kumpikin, joten mikä on totuus, niitä on ainakin kaksi.

Festivaalin ohjelmassa osapuolet osallistuvat keskusteluun aiheesta uskottomuus kirjallisuudessa ja todellisuudessa. 

Ennen kuin päästään niin pitkälle romaani käy läpi Knutin henkistä taistelua kunniansa puolesta monologeissa.

Autofiktion totuudesta, kun joku on mainittu oikealla nimellä kirjassa, on ennenkin haastettu kirjailijaa. Iljetyksen roolin best seller-teoksessa saanut Knut valmistautuu koitokseen henkisesti ollakseen paneelissa cool ja hallittu.

Esimerkiksi joka ikistä entisajan kuuluisuutta voidaan nykyajasta katsottuna täysin aiheellisesti kutsua niin homofobiksi, rasistiksi kuin naistenvihaajaksikin. Sama pätee lähes kaikkiin ihmisiin, jotka elivät aikaisemmin kuin kolme-neljäkymmentä vuotta sitten. Mutta ennen kuin tuon entisajan ihmisen voi esitellä nykyisille, kaikki sellainen ryönä on siivottava pois.

Entisen kirjallisen tähden, ikääntyvän valkoisen miehen näkökulma antaa tilaa myrkyllisille havainnoille niin kustannustoimittajista, kirjailijoista kuin nuorista kauniista naisista, joille riittää alkeellinen kirjoitustaito kirjallisen kentän huomion herättämiseen ja jotka vaivoin kykenevät peittämään haukotustaan vanhempien kirjailijoiden puhuessa. He voivat näyttää ikävystyneisyytensä avoimesti, ja jos joku yrittää ottaa heidät mukaan keskusteluun, riittää kun he vastaavat lyhyesti. Knut ei katso naisia, jotta he eivät vahingossakaan luule että hän tuijottaa, vanha sika.

Myös modernit performanssit kunnostetuissa tehdassaleissa huomioidaan konservatiivishenkisesti kuten päähenkilöön sopii. Luonto, hautausmaa ja linnut suovat miehen ahdistuneelle mielelle rauhan.

Knutilla ei näytä olevan mitään menetettävää kirjallisilla esiintymisareenoilla, joten hän käyttäytyy sen mukaisesti.

Emme ole täällä pitämässä hauskaa -romaanin fokus kohdistuu tiukimmin pornografisen kuvaston yleistymiseen, jossa entinen tabu on pois pyyhitty,  mutta hierotaan nyt aggressiivisesti (mies)katsojan naamaan. Metoo- ilmiötä ravistellaan - ja sehän onnistuu paremmin naiskirjailijan kirjoittamana. Jos kirjailija olisi mies, romaani asettuisi hieman toisenlaiseen kontekstiin. 

Nina Lykke Emme ole täällä pitämässä hauskaa
Vi er ikke her for å ha det morsomt, 2022, suomentanut Sanna Manninen

Gummerus, 2024, 271 s

Oliver Lovrenski: Silloin ennen

eka duunipäivä 3

enkä aio valehdella, jonas sai eniten paskaa niskaan, marco rages sille koko päivän, koska vaik jonas on mun veli, marcohan sen otti messiin, ja siks se on vähän niinku sen vastuulla, se adoptoi jonaksen sen sitä pitää kouluttaa

Marco alko jopa puhuu sujuvaa norjaa, ja niin se tekee vaan sillon kun se on tosissaan, mut se on oikeesti ihan hiton huvittavaa koska yhtäkkii se kuulostaa ikivanhalt äikän maikalt jonka kaulas roikkuu silmälasit ja leuas kasvaa harmaa parta, mä vannon sun ois pitänyt kuulla ku se oli et: jonas, olen hyvin pettynyt käytökseesi, olet läpeensä vajaaälyinen, sinulta puuttuu tyystin tavalliset valmiudet, perustiedot, kriittinen ajattelu jne jne

Neljä oslolaista 16-vuotiasta hengailee yhdessä, heitä yhdistää maahanmuuttajatausta - ainakin Kroatia ja Somalia - ja intressit, alpron, amfen, budin, candyflipin, hapon, lätkän, mämmin, pirin hankinta yhteiseen ajanviettoon. Oliver Lovrenski, kavereille Ivor, on kroatialaistaustainen, joka 19-vuotiaana kokosi puhelimelleen tallentamastaan ajatusvirrasta tämän sensaatioksi kuvatun esikoisteoksensa Silloin ennen. Lukiessa kuulostaa kuin räppäri vuodattaisi taustalla madonlukuineen. Pysäytyskuvia, luonnehdittiin jossain. Se onkin hyvä sana. Onerva Kuusen suomennos tavoittaa loistavasti oikean rytmin. Viimeiselle sivulle on listattu avainsanojen sanasto, joka ei kohdallani ollut aivan riittävä. Netti tuli taas apuun, kaiken löytää.

Ivorin, Marcon, Arjanin ja Jonaksen oleilu on itsetuhoista kuin Hunter S Thompsonin tai Charles Bukowskin viina- ja huumehouruiset maailmat, ja yhtä viiltävällä tyylillä raportoitua. Erona se, että nämä pojat ovat vielä nuoria, isoja poikia, joiden elämäntapa ja välinpitämättömyys lähipiirin ja yhteiskunnan pelastusyrityksille tanssittavat heitä veitsen terällä. 

Mikä on saanut pojat niin irti ja huumeisen elämän vietäväksi, se ei ole tässäkään yksiselitteistä. Taustalla on Ivorilla sukua, baba, joka oli suvun suurisydäminen pappa. Muillakin pojilla on ollut tärkeitä isovanhempia, joiden poistuminen näyttää olleen isompi isku kuin mikään muu. Jonaksella on pikkuveli, jota hän yrittää suojata väkivaltaiselta isältä. Äiti yrittää saada poikaa kotiin vaikka syömään, mutta ote on jo irronnut. Toisiltaan pojat saavat ymmärrystä, ystävyyttä, veljeyttä, naurua ja iloa. 

Tyypit eivät ole tyhmiä; lukio on käytävä, jos haluaa asianajajaksi. Dialogi on terävää, hauskaakin, aforismit lakonisia. Marco on Ivorille johtohahmo, hän on kova mutta pärjää kuvioissa. Kaveri kuuntelee äänikirjoja ja nyt oli kuuntelussa Bridget Jones! 

Värit kuitenkin mustenevat tässä tarinassa, kuten niillä on tapana tässä ympäristössä. Pojat seilaavat myrskyävällä valtamerellä ilman vanhan merikarhun opastusta. Hengenvaaralliset aineet ja aseet vaikuttavat imevän poikia puoleensa kuin magneettinen pimeys. Kohtalokkainta on kuitenkin se kun poika pettää mummon luottamuksen.

...yhen denan nimi oli steinar ja sil oli punanen nenä eikä juuri sanottavaa, mut täl kertaa se avas suunsa ja kysy jonakselt miks se kaato sitä paskaa itteensä, ja sillon jonas pysähty miettii, sano lopuks kipuun, ja steinar siihen et sä oot hengissä, ei siihen oo lääkettä

Oliver Lovrenski: Silloin ennen
Da vi var yngre, 2023, suomentanut Onerva Kuusi
Gummerus, 2025, 274 s

Linn Ullman: Rauhattomat

Norjalainen toimittaja ja kirjailija Linn Ullman on yksi elokuvaohjaaja Ingmar Bergmanin yhdeksästä lapsesta. Lapsia ohjaajaguru sai viiden eri naisen kanssa. Rauhattomat kertoo tyttären näkökulmasta isän ja äidin, näyttelijä Liv Ullmanin yhteisestä ja erillisestä elämästä ja isän vanhenemisesta. Lähtökohtana on isän ja tyttären yhteinen projekti: kirjoittaa yhteinen kirja haastattelun pohjalta. Isä on kuitenkin jo lähellä kuolemaansa ja siksi haastatteluista tulee katkonaisia dialogeja, jotka kuvaavat oikeastaan enemmänkin isän sen hetkistä tilaa: elämän otteen heikkenemistä. Pääosan saavat tyttären fragmentaariset muistot, assosiaatioina, vaihtuvin aikatasoin. Haastattelut tapahtuvat Gotlannin Fårön saarella, Hammarsissa, jossa Bergmanin koti sijaitsi ja jossa suku ja monet puolisisarukset tapasivat toisiaan. Muistan nähneeni dokumentin, jossa Jörn Donner keskusteli siellä ystävänsä Ingmar Bergmanin kanssa.

Rauhattomat on lämminhenkinen ja taidokkaasti kirjoitettu rakkauden osoitus erityisille vanhemmille, taiteilijoiden kärsivälliseksi kasvaneelta tyttäreltä. Sen rajojen ja määritysten yli poukkoileva kerrontatyyli tuntuu sopivalta juuri näiden vanhempien, juuri tämän perheen ja suvun kuvaukseen. Taiteilijat, varsinkin jo eläessään palvotut legendat, ovat ilmeisesti usein oikukkaita ja itseriittoisia. Yhdeksän lapsen isä ei vanhuuden tokkurassa edes aina muista kuka on kenenkin äiti. Tai ei pidä asiaa tärkeänä. Tosin isän muisti näyttää heikkenevän kaikissa asioissa loppua kohden. 

On häpeällistä ja itsekästä toivoa itselleen ehdotonta rakkautta ja samaan aikaan haluta olla rauhassa. Äidin sisällä oli huoneita, pimeitä ja kullattuja, niiden välissä tiiviit seinät.

Tyttö seuraa usein ulkopuolelta sekä äidin että isän elokuvalle ja näyttelemiselle omistautuvaa elämää. Isän kanssa kaikki on tarkasti raamitettua, kalenterein ja aikatauluin sovittua. Tytär palaa Fåröhön kesälomilla. Äiti sen sijaan ottaa tytön mukaansa New Yorkiin, mutta ei asu tytön kanssa kuin silloin tällöin. Tyttö asuu lapsenlikkojen kanssa. Tyttö rakastaa ja palvoo äitiään. Äidin kaipuutaan Linn Ullman kuvaa sydäntä särkevästi. Hän saa itkukohtauksia, jos äiti ei soitakaan kun on luvannut. Hylkäämisen pelko on lamaannuttavaa. Tyttö tietää, että vanhemmat kärsivät samasta. Lapsenlikat saavat tuta tytön pettymyksen nahoissaan. Lapsi on tarkka näkemään hoitajan heikkoudet.

Miten todennäköistä on että äiti antaisi minun odottaa, hänhän tietää miten kovasti pelkään? Miten todennäköistä on että hänelle on tapahtunut jotakin? Sovitusta ajasta on neljäkymmentäviisi minuuttia. Nousen seisomaan, nousen seisomaan, nousen, nousen, nousen seisomaan, ja sitten alan ulvoa. - Hän on hysteerinen, isoäiti kuiskaa.

Tarkkakatseinen sivustakatsoja tytöstä tulee. Ohi vilistävät äidin lukuisat poikaystävät, nobelistia myöten. Äitiä ja isää Ullman luonnehtii vapautta rakastaviksi lapsiksi, jotka puhuivat vapaudesta ja taiteesta mutta juoksivat takaisin turvallisuuden helmoihin heti kun tuntemattomasta tuli ylivoimaista.

Rauhattomat liikuttaa tyttären sirpaleisina muistiin merkintöinä, sitkeänä pyrkimyksenä päästä lähelle isää ennen kuin on myöhäistä; muistaa ja ymmärtää yhteistä mennyttä. Hän kuvaa oman eronsa jälkeistä joulua, jonka he viettivät ensi kertaa kaksin, isän tyyliin, kalenteriin merkityn ohjelman mukaan. Silloin lumisessa Tukholmassa ei joulusta muistuta muu kuin kirkko. Kuitenkin suomalaisen silmään pistävät isän ja tyttären ihokosketukset, posken silitykset, helppous olla lähellä fyysisesti, hellät nimittelyt - vaikkei dialogi aina viekään eteenpäin haastattelussa.

Romaani on eräänlainen kuolinsiivous, jossa lopussa siivotaan myös Fårön taloa ja haudataan isä. Tyttären ääni kuuluu inhimillisenä ja lämpimänä, paikoitellen humoristisena. Se ei tuomitse eikä syytä, vaikka tyttö kaipaa koko ajan äitiään. Isä on ollut aina vanha, tyttö on jo pienenä tiennyt hänen kuolevan. Molemmat vanhemmat liihottelevat enimmäkseen omissa maailmoissaan, irti tavallisesta arjesta, vailla sen tuomia kokemuksia. Tytär kasvaa aikuiseksi, ja hänen lapsillaan on tyystin toisenlainen perhe. Projekti jää kesken, nauhat ovat ensin kadoksissa, mutta löytyvät, konkreettisena muistona isän viimeisistä ajoista.

Kun isä kuoli, en pystynyt kuuntelemaan nauhoja: hänen haparointiaan, hitauttaan, sanojen hakemistaan. Enkä omaa ääntäni, kuin yli-innokasta nokkahuilunsoittajaa keskellä sielunmessua.

Romaani palkittiin Norjan radion kuuntelijoiden kirjapalkinnolla ja se oli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana 2016.

Linn Ullman: Rauhattomat

De orolige, 2015, suomentanut Katriina Huttunen

Like Kustannus Oy, 2016, 381 s

Aslak Nore: Meren hautausmaa

Jihadisti vai sittenkin norjalaisen vierastaistelijan metsästäjä jossain Lähi-idässä? Natsi vai Norjan vastarintaliikkeen jäsen sodan lopulla Norjan Hurtigrutenilla uponneessa laivassa? Salaisuuksia ja epäilyjä riittää norjalaisen Aslak Noren sukutarinassa, jossa Falckin laivanvarustajasuvun historia kätkee vaiettuja käänteitä ja tarkkaan piilotetun/kadonneen käsikirjoituksen nimeltä Meren hautausmaa. Sen on kirjoittanut Vera Lind, kirjailija ja mainitusta laivasta pelastautunut nuori nainen. Toisessa aikatasossa, nykyajassa, hän on tehnyt yli 70-vuotiaana itsemurhan.

Falckin suvulla on kaksi keskenään riitelevää sukuhaaraa, vauras itäinen ja köyhtynyt bergeniläinen. Suvun SAGA-säätiötä johtaa itsevaltainen patruuna Olav, Veran poika, joka ei enää ollut äitinsä kanssa väleissä. Sen sijaan hänen veljensä, bergeniläinen Hans, hyväntekijälääkäri, seikkailija ja naistenmies on ollut Veralle läheinen. Säätiön museota johtaa Alexandra, kutsumanimeltään Sasha, Olavin tytär, perheenäiti ja varakkaan sukuhaaran määrätietoinen perillinen.

Sukutarinaan lomittuu toinen tarina: Lähi-idässä vankilassa viruvaa Johnnya epäillään jihadistiksi ja hän on jäänyt kurdien Peshmerga-joukkojen vangiksi. Toisaalta hän saattaa olla myös Norjan tiedustelupalvelun värväämä ja siis vastakkaisissa tehtävissä. Hän on Hans Falckin, vaarallisissa maisemissa viihtyvän lääkärin, ystävä ja niinpä hänet värvätään jossain vaiheessa tuon värikkään tyypin muistelmien kirjoittajaksi. Mutta onko sekin vain peitetarina totuuden, mereen hautautuneen salaisuuden paljastamiseksi? Kuinka paljon perheen vuoksi voi sietää valheita ja totuuden peittelyä?

Näillä eväillä koossa on perhedraama, historiallinen rikoskertomus ja poliittinen trilleri. Aslak Nore saa ainekset pyöräytettyä vauhdikkaaksi seikkailukertomukseksi, jossa on sekä jännitystä, repiviä ihmissuhteita että hippunen romantiikkaakin, sekä nykyistä että sodanaikaista. Juonen käänteitä on liiankin kanssa, ja siitä juontuvia henkilöhahmoja uusine nimineen. Tipautin muutaman mielestäni pään ylikuumentumisen takia. Henkilöhahmojen psyyken luotaamisessa ei kovin syvälle mennä, pikemminkin pientä kliseisyyttä on nähtävissä suvun päämiehen itseriittoisessa käskijässä tai hänen poikansa Sverren "heikkouden" kuvauksessa.

Kirjailijan tausta Norjan eliittijoukoista Lähi-idästä näkyy ja tämä romaani asettuukin vaikkapa Pierre Lemaitren vastaavien, sotahistoriasta ammentavien sukutarinoiden jatkumoon, jossa varakkaiden sukujen moraali sumenee rahan kiillossa. Nore kieputtaa ihmisverkostoaan lahjakkaasti ja onnistuu kiristämään jännitystä loppua kohden - ja solmii langat lopulta tyydyttävästi. 

Kannessa lukee Osa 1 eli jatkoa seurannee.

Aslak Nore: Meren hautausmaa
Havets kirkegård, 2021, suomentanut Aki Räsänen
Gummerus, 2023, 480 s

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat

Villejä! Vihdoinkin, Morten ajattelee, vihdoinkin hän kohtaa aitoja villejä, niitä joita hän aikoo tulevina vuosina opastaa ja käännyttää armoon ja vapahdukseen Jeesuksen Kristuksen nimeen. Tämä on jotakin muuta kuin ne paatuneet sekarotuiset joita hän kohtasi Godthåbissa. Hän tuntee suurta kiitollisuutta siitä että on saanut kokea tämän, siitä että hänelle on langennut elämässä tällainen tehtävä, ja hänen on pakko mennä hyttiin ja käydä viimeisen kerran makaamaan punkkaan, jossa lutikat tihkuvat esiin ja sekoittuvat hänen vaatteissaan oleviin luteisiin.

Sukelsin ajassa 1700-luvun lopulle maisemaan, joka saattaa olla maailman parhaiten säilyneitä meidän päiviimme, nimittäin Grönlantiin, sulavista jäätiköistä huolimatta. Siellä tanskalaiset harjoittivat lähetyssaarnaajineen sitä samaa kolonialistista väkivaltaa, johon kirjallisuudessa niin usein on voinut tutustua äiti-Afrikan historiassa. Se on Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat -teoksen taustamaisemaa. 

Tämä muhkea historiallinen eepos räväyttää silmät auki ensi sivuilta eikä siihen kumma kyllä väsy loppuunkaaan mennessä. Päin vastoin, jossain vaiheessa koin harvinaista pelkoa kirjan loppumisesta. Se on tuhti kuvaus ajan tapoja ja elämää; vallankäyttöä, uskonnon harjoitusta, erotiikkaa, kasvatusta ja kuritusta, ruoan nauttimista ja nälkää, viinalla läträämistä, luteita ja keripukkia. Mutta se ei ole mikään antropologinen tutkimus, vaan taivalta tehdään kiinnostavasti kuvatun nuoren pappismiehen seurassa.

Sankarissa, Morten Falckissa, alun perin Pedersen, on ripaus tragikoomista donquijotea, joka ei osaa oikein päättää ennenkuin joku päättää hänen puolestaan. Mielellään hän lähtee lipettiin, varsinkin kun nainen käy vaativaksi. Ei hän alun perin papiksikaan halunnut, vaan enemmän kiinnostivat luonnontieteet ja ajan muodikas valistusfilosofia , mutta pappisisä saneli säännöt. Ihminen on syntynyt vapaaksi ja kaikkialla hän on kahleissa! siteeraa Morten Rousseauta ja sen lauseen nuori pappi muistaa paremmin kuin Isämeidän-rukouksen. 

Ei Falck kuitenkaan irti tästä maailmasta ole, vaan päin vastoin hän uskoo pappeuteen ja Jumalan sanan julistamiseen kuuluvan aika moderneja ja idealistisiakin ajatuksia tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta. Siirtokunta on kuitenkin jo järjestäytynyt omiin sääntöihinsä, tanskalaisille alkuperäiset asukkaat ovat villejä, eläimiin verrattavia. Kauppias Kragstedt johtaa siirtokuntaa kuninkaan valtuutuksella, oma etu ensinnä, häikäilemättä alkuasukkaita alistaen. Edellinen lähetyspappi Oxbøl on keskittynyt siittämään jälkeläisiä eskimoiden kanssa, heistä välittämättä. Ristiverisistä eivät pidä alkuasukkaat eivätkä tanskalaiset. Heitä käytetään työvoimana vailla oikeuksia. Papillakin on alaisena katekeetta, joka on apuna kun katekumeeneja opetetaan.

Kauempana pohjoisessa, Ikuisuusvuonon rannoilla, elää sovussa eskimoiden kanssa kristinuskoa pietistiseen suuntaan harjoittava pariskunta, profeetat, joita eivät tanskalaiset siirtokuntalaiset siedä. Heidät halutaan saada lopettamaan toimintansa; heidän harmoninen ja kukoistava yhdyskuntansa on uhka täydellisessä rappiotilassa elävälle siirtokunnalle.

Morten Falck joutuu harjoittamaan myös lääkärintointa, koska on opiskellut biologiaa. Tuon ajan lääkitykseen ja lääkkeisiin sopii hyvin sanonta mikä ei tapa, vahvistaa. Näitä tapoja kertomuksessa kuvataan hiuksia nostattavalla tarkkuudella kuten muutakin arkea ihran keitosta peruukin hoitoon ja myllykauluksen kovettamiseen. Falckin saapuminen Grönlantiin herättää jo alussa huomiota, sillä hän tuo mukanaan lehmän, Roseliliksi nimeämänsä, josta saatavan maidon ansiosta rankan merimatkan taittanut laivan miehistökin on tavallista paremmassa kunnossa.

Ikuisuusvuonon profeetat kuvaa väkevällä tavalla päähenkilönsä vääjäämätöntä henkistä ja fyysistä suistumista ankarissa olosuhteissa. Hänen ponnistelunsa auttaa paikallisia alkuasukkaita, ristiverisiä, naisia tyrehtyvät paikallisen mahtimiehen valtaan. Kaiken raadollisuuden keskellä, viinan tarjotessa pettävän virkistyksensä, pohjamutiin vajoavaa Mortenia kuvataan armeliaasti. Sankari on epätäydellinen, maa on julma. 

Papin matkaa alkaa Kööpenhaminasta ja paluumatka Grönlannista kulkee Norjan Bergeniin vuonoista tuntureille. Kööpenhaminan suuri tulipalo ja uutiset Ranskan vallankumouksesta kytkevät kertomuksen aikaansa. 

Pappismiehen kujanjuoksu on hienosti upotettu kertomuksen historialliseen kontekstiin. Sen sanomaksi voi nähdä väkivaltaisen yhteiskunnan tahrivan kaiken ja jokaisen, sen täydellisen epäonnistumisen kokonaisuutena ja siinä elävien ihmisten elämän tuhlauksen. Kertomus etenee ajassa poukkoillen, Leskeksi kutsuttu rakastettu nukkuu toisinaan miehen vierellä, toisinaan kulkee haamuna vierellä. Pappi näkee juopon painajaisia ja kirjoittaa tajunnanvirtamaista päiväkirjaa, joka sekä hämmästyttää että naurattaa.

Voimme toki nousta hetkeksi uskon avulla, tahdonvoiman ja rukousten avulla, järjen ja tietämyksen avulla, ehkä peräti rakkauden avulla, mutta lopulta pyrimme kuitenkin aina takaisin alaspäin, saastaan ja katuojaan. Tätä ilmiötä tohtori Newton kutsui painovoimaksi, ja ilman sitä maailman katuojat virtaisivat miten sattuu, ja me hukkuisimme likaan, Kiitos, Herra, viisaudestasi!

Lukuisten tanskalaisten kirjallisuuspalkintojen lisäksi Ikuisuusvuonon profeetat voitti vuoden 2013 Pojoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon.

Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat
Profeterne i Evighedsfjorden, 2012, suomentanut Katriina Huttunen
Tammi, 2014, 631 s

Karl Ove Knausgård: Aamutähti

Taisteluni-sarjan jälkeen muistan lukeneeni jostain haastattelun, jossa Karl Ove Knausgård totesi, ettei hänellä ole lainkaan mielikuvitusta. Sen vuoksi hän arveli nimenomaan autofiktion sopivan niin hyvin itselleen. Ja genren vauhdittumiseen hänen maailmanmaineeseen nousseiden teostensa katsotaan paljon vaikuttaneenkin. Siitä häntä on myös paljon vähätelty, aivan turhaan. Että kuka hyvänsä nyt pystyy omasta arjestaan, suvustaan, perheestään ja traumoistaan kirjoittamaan, jos vain viitsisi näitä salaisuuksia kaikelle maailmalle paljastaa. Aamutähdessä Knausgård kuitenkin kääntyy toiseen suuntaan eikä autofiktiosta enää näy jälkiä sen enempää kuin kenellä hyvänsä kirjailijalla. Mielikuvitusta on tällä kertaa tarinassa sitäkin enemmän, fantasiaan asti.

Norjan rannikko, Bergenin alue vuonoineen ja metsineen pysyy edelleen tarinoiden taustamaisemana. Kesän viimeinen kuuma helle kärventää ihmisiä ja luontoa. Kuvaus rajoittuu kahteen vuorokauteen. Kirja jakautuukin kahteen osaan, ensimmäinen päivä ja toinen päivä. Josta jaottelusta tulee vähän mieleen Raamattu. Iso tähtikin nousee taivaalle. Se hohtaa ennen näkemätöntä valoa, ja saa jokaisen pysähtymään ja ihmettelemään, mikä se on, mistä se on tullut. 

Hieman samoin kuin Elizabeth Stroutin Olive -romaaneissa, tarinaa kuljettavat seudun asukkaat, kymmenisen henkilöä, joita seurataan vaihtuvin luvuin. Osa heistä on keskenään tuttuja, osa käy mielessään dialogia toisen tavatun henkilön kanssa, kuten esimerkiksi Arne, yliopiston proffa ja Egil, Raamattua opiskeleva, erakoituva eronnut mies, vauraan suvun jälkeläinen. Jostein on juopotteleva lehtimies, joka metsästää skuuppia, mutta ei nauti suurta arvostusta työpaikallaan. Kaikki kirjan miehet ovat viinalle persoja, enemmän tai vähemmän vastenmielisiä ja itsekeskeisiä tyyppejä, myös pojastaan täysin vieraantunut Egil, joka pohtii kuoleman jälkeistä elämää ja selittämättömiä asioita Raamatun ja historian kautta. Kirja loppuu hänen nimissään kirjoitettuun esseeseen: Kuolemasta ja kuolleista. Hän pohtii paljon myös Jumalan ja paholaisen olemusta, väkivaltaa ja vapautta. ... myös Jeesusta, joka todella oli Jumalan poika, kutsuttiin Raamatussa aamutähdeksi, siis Luciferiksi.

Katherine, mieheensä kyllästynyt pappi, Iselin, masentunut ja yksinäinen nuori nainen, Solveig, ylihoitaja, Turid, kehitysvammahoitaja, Vibeke, vanhan miehen nuori onnellinen vaimo - kaikki kirjan naiset ovat vastuuntuntoisia ihmisiä, jotka pitävät perheitään kasassa. Siitä ainoa poikkeus on Tove, joka sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Hän on kirjan alussa vaipunut psykoosiin ja vaeltelee kaikkien ulottumattomissa, vaihtelevasti näkyvissä mökin ympäristössä miehensä Arnen tyhjentäessä jääkaapin ja muiden kaappien viinavarastoja. Teini-ikäinen tytär siinäkin yrittää pitää seiniä pystyssä.

Knausgårdilla on taito saada tarinansa kulkemaan vetävästi ja koukuttavasti, ihmissuhteet ja dialogit virittyvät jännitteisiksi, kaupunkien kadut sykkivät helteisen kesän kourissa, metsässä huhuilevat pöllöt. Tutusti hän kirjoittaa arjen toimet tarkasti esiin, kuinka Arne leikkaa leipää, kattaa jogurtit, kuinka Katherine ostaa neljä hummeria ja kolme kiloa katkarapuja puutarhakutsuihin, kuinka keskustelu porisee pöydässä, rapuvoita sivellään. Ja metsässä ison linnun siivet suhahtavat, keltaiset silmät tuijottavat. 

Metsässä mennään myös hetteikön puolelle, eli fantasiaan. Metsästä alkaa löytyä rapistelun keskeltä päättömiksi syötyjä kissoja, tiet täyttäviä rapuja, välähtäviä silmiä, black metal yhtyeen rituaalimurhia. Suuri tähti ja pimenevä yö tuo henkilöiden eteen dramaattisia tapahtumia. Niiden välissä tehdään loputtomasti voileipiä ja juodaan määrättömästi viinaa.

En tiedä mitä on tapahtunut. Aamutähteä myötäillen voisin uskoa, että hiusten leikkuu on ollut vaikuttava tekijä. Katosiko niiden mukana paljon muutakin?  Siltä näyttää, sillä Aamutähdessä Knausgård on hieman höpsö ja ensi kertaa jopa pitkästyttävä, siitä huolimatta että tekstistä voi edelleen nähdä paljon pohtivan ja lukevan ihmisen sivistystä. Minun makuuni nyt mentiin pöheikköön ja vetelään suohon. Sekaisin menevät yksilöiden polut öisessä metsässä, Kierkegaard ja teologiset tulkinnat Raamatun lauseista. Lopputulos on turhan jaaritteleva, eksyneen oloinen sekoitus kauhua ja fantasiaa, jota teologiset ja filosofiset pohdinnat turhaan yrittävät viedä kohti valoa. Tähti himmenee.

Karl Ove Knausgård: Aamutähti
Morgenstjernen, 2020, suomentanut Jonna Joskitt-pöyry
Like Kustannus 2021, 665 s

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Kaamea keski-ikä! Viisikymppiset vanhemmat Ingrid ja Jan, aikuisikää lähestyvät lapset, autot, oma talo, vakituiset työpaikat, yhdyntä kerran viikossa. Kalenterissa sekin kuten kaikki muu. Keskivertoa elämää pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. Norjassa kaikki vielä vähän kiiltävämpää kuin Ruotsissa, vielä enemmän Suomeen verrattuna. Kuitenkin: tässäkö kaikki, onko kaikki ihana ja odottamisen arvoinen jo takana? Missä ilo ja onni?

Keski-iän paniikki ei heti paljasta olemustaan Nina Lykken romaanissa. Se hautuu vielä Ingridin sisäisessä maisemassa, jossa arki täyttyy rastittavista suoritteista ja ennalta arvattavasta tyhjän puhumisesta kotona ja seuraavaksi työpaikalla, koulussa, opettajainhuoneessa, ruokalassa. Ingrid ja Jan ovat kasvattaneet molemmat poikansa asiallisesti, vieneet heitä harrastuksiin ja valvoneet heidän keskinkertaista koulunkäyntiään. Ingrid on äidinkielen lehtori ja Jan yllättää itsensäkin tekemällä uraa ministeriössä. Elämä voi kuitenkin maistua tylsältä tuollakin, Maslowin tarvehierarkian ylätasolla. 

Ingrid on ollut onnekaskin, sillä hänen oma lapsuutensa on ollut traaginen, äidin itsemurhan ja alkoholismiin kuolleen isän jälkeen isoäidin kasvatettavana. Vaikka hoitaa perheensä ja asiansa esimerkillisesti, Ingrid näkee itsensä vähäpätöisenä. Vanhemmat ovat kuin ilma ja vesi, joihin kiinnittää huomiota vasta kun niitä ei ole tai niistä tulee myrkyllisiä. 

Oslolainen kouluelämä muistuttaa paljon suomalaista vanhempainiltoineen ja ongelmat myös, opettajille kasaantuvine työmäärineen. Ei, ei ja vielä kerran ei kuvailee mustalla huumorilla nykyistä työelämää Ingridin silmin. Invavessa tulee käyttöön, siellä Ingrid purkaa sisimpiä tuntojaan niin oppilaiden monista ongelmista kuin rehtorin liike-elämästä lainatusta bisnesjargonista.

Kaksikymmentäviisivuotias avioliitto kulkee rutinoituneissa urissaan, kunnes...Purevan hauskakin kuvaus, jossa Ingridin terävästi muotoilluin ajatuksin rekisteröidään norjalaisen nyky-yhteiskunnan ilmiöitä muuttuu enemmän parisuhdekamppailuksi, hieman kliseiseksikin. Janin työpaikan joulujuhlissa nuori ja humaltunut nainen ja romaanin kolmas osapuoli, alle nelikymppinen Hanne sekoittaa pakan. Ainakaan kenelläkään ei ole enää tylsää, draamaa sitäkin enemmän. Jan ja Hanne kärventyvät lakanoissa, Ingrid opettelee sanomaan ei myös Gunnarille ja tämän haiseville sardiinivoileiville koulun ruokalassa, ei samaan pöytään kiitos. Muistinkin joskus lukeneeni, että Norjassa lounas korvataan useimmiten voileivillä.

Ingridin shokki on ymmärrettävä. Kun hän ei ollut tähän ainoaan ongelmaan valmistautunut, kaikkeen muuhun kyllä. Kuinka ikävystyttävä onkaan Ingridin yllätyksettömäksi tekemä arki Janin näkökulmasta ja kuinka vetävä nuoren naisen boheemi ja sotkuinen kämppä. Kuinka vieraaksi tuttu aviomies voikaan muuttua toiseen rakastuneena. Naisen ja miehen biologisen kellon eroa ei käy kiistäminen. Janin silmissä kaupunki on täynnä ovuloivia nuoria naisia ja häntä tarvitaan...

Taisin olla yli-ikäinen tälle romaanille. Keski-ikäisten haikailu ja tempoilu näyttää raivoisalta hormonien kiehunnalta. Tylsyydestä päästäkseen on tehtävä irtiottoja.  Levottomaan keski-ikään verrattuna vanhuus on ihanaa, voi vain seurata maailman menoa ja keskittyä omiin mielenkiinnon kohteisiin miettimättä loputtomasti tunteitaan ja halujaan. Ingridkin päättelee jotain sen tapaista omista isovanhemmistaan: Ehkä juuri siksi vanhat ihmiset vaikuttivat niin tylsiltä: oikeastaan he halusivat vain olla rauhassa jotta voisivat omistautua sisäiselle maailmalleen, jota ei voinut jakaa kenenkään kanssa, minkä he olivat kaikkien vuosien ja kaiken hässäkän jälkeen ymmärtäneet.

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei
Nei og atter nei, 2016, suomentanut Sanna Manninen
Gummerus, 2019, 261 s

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet paljasti hänen varakkaan sukunsa traumaattisia interiöörejä, joita isoisä, Ruotsissa arvostettu kulttuuripersoona hallitsi heittäen varjonsa seuraaviin sukupolviin, siten kuin henkisellä pahoinvoinnilla on tapana tarttua. Rajan yli Norjaan mentäessä löytyy yhtä tulehtuneita perheitä, mutta - Tolstoita taas kerran siteeraten -  Vigdis Hjorthin kuvaama perhe on omalla tavallaan onneton. Se on toinen tarina, vain varakkuus ja ulkopuoliselle maailmalle näytetyt kulissit muistuttavat. Kirjaa luettiin meillä paljon viime vuonna ja Norjassa sukuriidan laineet ovat lyöneet korkealle julkisuudessakin. Toinen romaanikin on julkaistu, kirjailijan pikkusiskon puheenvuoro. Kirja on kirjailijan mukaan fiktiota, jossa on käytetty omaelämäkerrallista ainesta, mutta se on romaani, ei muistelma. Se tekee asiasta lukijalle hieman vaikean. Romaani on niin taitavaa kerrontaa, että väärinkäytökset ottaa lukiessa vakavasti ja samalla siihen uskoo. 

Perintötekijät alkaa isän kuolemasta. Se ei ole minäkertojalle, Bergljotille, teatterilehden päätoimittajalle ja kriitikolle suuri menetys. Ennen kaikkea se on helpotus. Seuraava sukupolvi on tässä vaiheessa jo yli viisikymppisiä ja heidänkin lapsensa jo aikuisia. Perhe on pirstoutunut jo vuosikymmeniä aikaisemmin kahtia, vain kaksi nuorinta tytärtä pitävät vanhempiinsa läheistä yhteyttä, kaksi vanhinta, Bergljot, esikoinen ja hänen veljensä ovat etääntyneet, kertoja katkaissut välit kokonaan. 

Kuolema viimeistään pakottaa naisen suvun yhteyteen uudelleen. Perintöriidat on aloitettu jo ennen isän tapaturmaista kuolemaa, jo ennakkoperinnöstä, kahdesta mökistä Hvalerin saaressa. Perintöriidasta lukeminen tuo ensin pahan maun suuhun, se on niin ahdistavaa ja pikkusieluista, ja tuo mieleen omiakin noloja muistikuvia, omaisuuden jaosta syntyviin omimisen ja ahneuden välähdyksiin. Olen nähnyt mökkipaikkakunnalla ennen sopuisan suvun kärventyvän ilmiriidoissa. 

Perintötekijät on toinen tarina. Kertoja kerii auki perheen konfliktia hengästyneesti, lauseita omalaatuisesti toistaen, kuin itseään vakuuttaen. Riidassa ei ole kyse rahasta, vaan pahasta. Esikoistytär Bergljot, minäkertoja syyttää isäänsä pahimmasta. Isän auktoriteetti hallitsee äitiä ja nuorempia tyttäriä. Vanhemmat lapsensa isä on työntänyt kauemmas, jättäen heidät vaille hyväksyntää. He could not stand them because of what he had done to them (nainen referoi performanssitaiteilija Marina Abramovićia). Vain nuoremmat tyttäret saavat isältä lämpöä ja läheisyyttä. Kertoja täydentää tulehduksen oireita hiljalleen ja piirtää samalla terävää kuvaa perheesta, joka hänestä on jäänyt satimeen, valheen ja teeskentelyn seittiin. Sekä äidistä että isästä piirtyy vivahteikas ja moniulotteinen persoonallisuus, avioliitto  on jo täynnä karikkoja, joita on opittu kiertämään, vaikka tasapaino on veitsenterällä. Molemmat kantavat syyllisyyttä menneestä. Esikoiselle kasataan kuormaa riittävästi, veli on laiminlyöty.  Lujaksi taottu osa perheestä liittoutuu isän taakse.

Äiti sanoi kerran että ei ollut koskaan katunut sitä että he muuttivat Skaus veiltä Bråteveienille, että hän ei ollut kaivannut Skaus veitä sekuntiakaan. Eikä se ollut mikään ihme. Kukapa rikospaikalla olisi halunnut asua.

Vigdis Hjorth kertoo onnettomasta perheestä raastavalla ja koskettavalla tavalla. Naisen haavoittuneen olemuksen, koko trauman tuntee nahoissaan. Hän on hysteerinen, juo liikaa ja vaikuttaa rikkinäiseltä, varsinkin verrattuna hyvin pärjääviin ja harkitun oloisiin sisaruksiinsa. Romaani on perusteellinen psykologinen analyysi lapsen nujertamisesta, johon lopulta koko perhe veljeä lukuunottamatta osallistuu. 

Käytyään läpi pitkällisen terapian, nainen kertoo kokemuksensa, jota perhe ei tunnusta - hän yrittää vain tehdä itsensä kiinnostavaksi, se on heidän näkemyksensä. Hänellä ei ole aikuisena muuta tapaa selvitä kuin katkaista välit perheeseen. Sitäkään äiti ja tytär, vanhempi sisaruksista, eivät salli, he eivät jätä Bergljotia rauhaan. Naisen mielestä se on todiste huonosta omastatunnosta. Häneltä vaaditaan asian unohtamista ja eteenpäin katsomista. Minkä hän sitten unohtaisi, kun he eivät mitään usko tapahtuneen?

Nainen hakee rauhaa koiransa kanssa metsässä, matkoilla San Sebastianiin ja ailahtelee tunteissaan. Onko hän sittenkin liian julma isää, jo vanhusta kohtaan, pitäisikö pystyä osoittamaan myötätuntoa? Onneksi naisella on ystäviä, Bo, poliittisen historian tutkija, joka valaa naiseen uskoa omiin kokemuksiinsa, omia entisen Jugoslavian kriisialueella koettuja konfliktien ratkaisuja kerraten. Ja opettaa pysymään viileänä itsesyytösten keskellä. Sinä samastut uhreihin, hän sanoi. Mutta, hän sanoi vinosti hymyillen, jokainen uhri on potentiaalinen pyöveli, joten ei pidä olla liian myötätuntoinen. Ja ystävätär Karla, joka lataa hänelle viisaita viestejä, kun isän kuolema repii naisen haavoja auki ja muut perheessä kuormittavat tätä syyllisyydellä. Sinun täytyy ymmärtää että tämä ei ole mikään teeseurue, tämä on sotaa. 

Tähän kaikkeen voi uskoa, näin ihminen runtataan hajalle lapsuudesta aikuisuuteen. Kertoja tutkii elokuvien ja filosofisen tiedon pohjalta alistamisen mekanismeja,  kasvatuksen ja kehityksen kaaria. Jung ja Freud mm antavat nojaa luottaa omaan vaistoon ja kiellettyihin tuntemuksiin. Teoreettiset pohdinnat on saatu mukaan rennon luontevasti osaksi keskusteluja ystävien kanssa.

Filosofi Arne Johan Vetlesen on sanonut että totuuskomissioissa, sotien jälkeisissä sovintoprosesseissa, on se heikkous että yleensä ne vaativat yhtä paljon uhreilta kuin pyöveleiltä, että siinä on epäoikeudenmukaisuus.

Pääteema naisen kertomuksessa ei ole hyväksikäyttö sinänsä vaan se, että henkilöt, jotka väittävät rakastavansa häntä, pitävänsä häntä läheisenä, eivät usko hänen kokemustaan todeksi. Osapuolten lähentymisen tiellä on ratkaisematon ristiriita eikä kummankaan tasapaino kestä toisen totuutta. Rankasta aiheesta huolimatta romaani on taitavasti rakennettu ja intensiivinen lukukokemus. Koko perhedynamiikka tulee esille palasina, takaumina. Voi lukea, että sen lainalaisuuksia, riippuvuuksia, alistamista, valtaa on tutkittu perusteellisesti, opiskeltu ja pureksittu ystävien kesken. Kertojalla on oikeus saada tarinansa kuulluksi ja hän kertoo sen suurella taidolla. 

Romaanin on takuuvarmasti suomentanut Katriina Huttunen. Huomasin, että painetuissa kirjoissa on luettu hänen esipuheensa. Jostain syystä sitä ei ole e-kirjassa. E-kirjasto toimi taas pelastuksena, kun pitkästä kirjaston varausjonostani huolimatta olin yllättäen ilman lukemista. Se johtui myös parista lukematta palautetusta.

Vigdis Hjorth: Perintötekijät
Arv og miljø, 2016, suomentanut Katriina Huttunen
Kustantamo S&S, Helsinki 2019, e-kirja

Karin Fossum: Carmen Zita ja kuolema

Neljäs Karin Fossumin Konrad Sejer-sarjan dekkari luettu. Rakas Poona pitää edelleen kärkisijaa. Muutkin ovat olleet mukiinmeneviä, viihdyttäviä ja - taas se yllättävä adjektiivi dekkarille - kodikkaita tunnelmaltaan ja kuvaustavaltaan. Ei mitään vertahyytävää kauhua tai väkivaltaisia kohtauksia. Sen sijaan sympaattinen komisario Konrad Sejer ja hänen ystävällinen koiransa Frank, jotka yhdessä nuoremman poliisin, Jacob Skarren kanssa pungertavat rauhalliseen tahtiin selville vesille sotkuisista suhteista ja epäilyttävistä tapahtumista, kokeneen intuitionsa ja vähäisten johtolankojen varassa. Näitä dekkareita voi lukea viihtyisästi lukulampun valossa hämärän tihentyessä ulkona, ilman öisten painajaisten pelkoa.

Niin Carmen Zitaa ja kuolemaakin. Parikymppisen nuorenparin, Carmenin ja Nicolain puolitoistavuotias poika, Tommy löytyy talon viereisestä suolammesta hukkuneena. Tommy on Down-lapsi. Tragedia näyttää onnettomuudelta, joka johtuu muutamasta yhteensattumasta. Lapsi on vastikään oppinut kävelemään, loppukesän helle pakottaa pitämään ovet auki ja äiti on yksin keittiössä lapsen kanssa. Mies korjailee työkseen moottoripyöriä talon kellarissa. Ja vielä, Carmen Zita on lapsuudesta saakka kärsinyt epileptisistä kohtauksista. 

Carmenin, turhamaisen ja lapsellisen oloisen, mutta päättäväisen nuoren naisen kyky tarttua välittömästi ja sujuvasti käytännön asioihin, hautajaisjärjestelyihin ja tulevaisuuden suunnitelmiin murtuneen isän seuratessa apaattisena vieressä herättää komisariokaksikon epäilykset. Tarina on hyvin pienimuotoinen eikä asiassa tapahdu kovin suuria käänteitä. Juoni on todella yksinkertainen ja sopii siinä mielessä kaltaiselleni harvoin dekkareihin tarttuvalle, joka helposti putoaa kärryiltä. Fossum väläyttää taas sitä parhaintaan: psykologinen tyypittely motiiveineen on vahvaa ja uskottavaa. Nuoripari tekee hautajaisten jälkeen matkan Mallorcan Alcudiaan ja tässä vaiheessa tarinassa on annos mukavaa paikallisväriä sekä kasvavaa jännitettä, kun lapsen äidin ja isän arvomaailmat törmäävät matkalla. Matka on toiselle tapa päästä irti synkästä tragediasta, kun taas toiselle se on siirtymistä pois lapsen pinnasängyn luota ja vain syventää murhetta. Carmen ei lakkaa vakuuttamasta itselleen ja muille olevansa miestä vahvempi, Nicolai taas alkaa yhä kauhistuneempana ihmetellä, minkälainen nainen hänen lapsensa äiti oikein onkaan. Pojan syntymisen hetki palaa mieleen ja Fossum syventää kuvausta vammaisen lapsen syntymän nuoressaparissa aiheuttamilla tunteilla.

Romaani on henkilömäärältään hyvin suppea. Carmenin vanhemmat, hampurilaiskioskin pitäjät eikä paljon muita ulkopuolisia. Onko kuolema onnettomuus vai onko syytä epäillä rikosta, sitä epäilyä Sejer ja Skarre yrittävät mielestään hälventää. 

Myöntyväisyys, kielto, selittely ja sitten kaikki ne valheet. Niitä hän oli kuullut poliisivuosinaan vaikka kuinka, aivan kuin paniikki itsessään olisi tehnyt tekijästä syyntakeettoman. Aivan kuin normaalit säännöt eivät olisi koskeneet raivostunutta ihmistä...

Konrad Sejer itse kärsii itseltään ja tyttäreltään salassa huimauksesta, jota hän epäilee vakavaksi. Sitäkin setvitään matkan varrella, epilepsian luonteen ohella. Tarina etenee verkkaiseen tahtiin, kunnes loppukäänteessä tulee vastaan jättimäinen epäuskottavuusongelma. Loppu on ytimekäs ja koira osaa hommansa.

Dekkarit ovat kai viihdekirjallisuutta, jolta ei pidäkään vaatia liikaa uskottavuutta. Ei varmaan ole sattumaa, että dekkareita harvakseltaan lukevana pidän Karin Fossumin dekkareista. Se johtunee paitsi tyylikkäästä kielestä myös hänen taidostaan rakentaa monivivahteista eli uskottavaa henkilö- ja yhdyskuntakuvausta. Ehkä juuri sen takia häneltä lukijana odottaa vahvaa ja tosipohjaisen oloista juonen kehittelyä. Tällä kertaa lopussa tuli iso kompastus. Siitä en ihan toipunut.

Karin Fossum: Carmen Zita ja kuolema
Carmen Zita og døden, 2013, suomentanut Tarja Teva

Johnny Kniga Publishing, 2013

Per Petterson: Miehet minun tilanteessani

Tuttu mies tuli vastaan, kirjailija Arvid Jansen. Sama tyyppi muisteli lapsuuttaan ja varsinkin äitisuhdettaan Per Pettersonin romaanissa Kirottu ajan katoava virta. Nyt ollaan toisessa tilanteessa ja muistellaan romuttunutta avioliittoa, vaimoa ja kolmea tytärtä, jotka ovat häipyneet uuteen osoitteeseen. Edelleen Arvid käy tiuhasti oslolaisissa baareissa, ottamassa ahdistukseensa ja etsimässä kosketusta, naista, jotain.

Per Pettersson todella noudattaa sitä ohjetta, että pitää kirjoittaa siitä minkä hyvin tuntee. Yhtenä pääelementtinä on tässäkin Oslon kaupunki. Kuten edellinenkin romaani, Miehet minun tilanteessani kirjaa tarkkaan oslolaisia katujen nimiä, niitä kuljetaan kävellen, ratikalla ja taksilla. Kaupunki elää ja hengittää vastasataneessa lumessa kun mies aika suomalaistyylisesti ajautuu humalaisten painiin, kai naista puolustaessaan - naiselta ei kysytä - Salomonin kenkätehtaan varjossa tai kuumana kesäpäivänä asemalla, josta lähdetään lähiöön.  Kuuntelin Pettersonin haastattelun, jossa hän vahvistaa että hänelle on tärkeää nimetä kadut romaaneissaan. Lukijana ymmärrän, että niistä saa kiinni, jos Oslo on tuttu, muuten ei saa. Kun nimet eivät sano mitään, ne jättävät välinpitämättömäksi - ja niitä on paljon. Paikallisväriä osaan toki arvostaa, varsinkin kun enemmän ulkomaisten kuin kotimaisten romaanien lukijana haluankin lukutuolissani matkustaa maailmalla.

Arvid autoilee mielellään. Auto auttaa irrottautumaan kodin paineista ja maisemista, jopa niin että se toimii lopulta parhaana nukkumispaikkana levottomalle miehelle. Parhaimmillaan se tuo vapauden kuin laivan hytissä, arvatenkin hiljaisessa norjalaisessa talviyössä, tuulen suhistessa ulkopuolella. Kuvittelin heitä ja kaikkia autoja, jotka oli pysäköity tällaisiin paikkoihin, teiden ja katujen varsille, bussipysäkeille, autotalleihin ja pihapoluille, ja niiden sisällä miehiä minun tilanteessani, puoliksi maaten, puoliksi istuen penkilllä, takki ja auto tiiviisti ympärillään, yrittämässä nukkua pari tuntia yksin ja ...

Tarkkakatseisesti kuvaillaan norjalaisen keskiluokan elämää. Arvid muistelee Turid-vaimon etääntymisen aikoja, kun tämän seurapiirissä alkoi olla "värikkäitä" eli trendikkäästi pukeutuneita, vaatteissa joita Arvid ei olisi koskaan suostunut pukemaan päälle. Nelikymppinen mies poimii erilaisia kohtaamiskokemuksia, sukeltaa välistä kauemmas muistoihin ja palaa taas nykyhetkeen, itseään, omanarvontuntoaan, pettymyksiään ja väärinkohtelujaan tutkaillen. Parhaimmillaan mies on itseironisen pateettinen, koominenkin äkkiväärissä liikkeissään, joissa on paljon sellaista häpeänsekaista noloa toimintaa, mihin voi samastua, mitä voi ymmärtää - ja muutama sellainen mitä ei niinkään. Samanoloisia mitä Knausgårdin Taistelussakin kohtaa. Ihminen yrittää esittää jaloa sankaria, mutta repsahtaa lapselliseksi, kateellisena tai väärinymmärrettynä. Luultavasti minut heitettiin ulos, koska en ollut ihonväriltäni tumma, ja sanoin sen kovaan ääneen, vastustelin, mutta nainenkin tuli perässäni taksiin.

Mies ei oikein tiedä, mitä haluta. Haluaako rakastajattaren vai ei, haikaileeko vaimoa takaisin vai ei. Niinpä siitä eivät saa sen enempää selvää muutkaan. Ystävätkin häneltä unohtuvat pitkiksi ajoiksi. Hajanaisista mietteistä voi noukkia hauskoja ja vähemmän hauskoja tilanteita ja päätelmiä, kuten esimerkiksi keski-ikäisen miehen päätelmiä omien vanhempien avioliitosta. ... he jäivät ikuisesti omille radoilleen. Tämän ikäisenä lukijana voi jo sanoa, että seuraava sukupolvi ei kovin syvällisesti edellisen asioita tunne, edes silloin kun luulee tietävänsä.

Karl Ove Knausgård on muistaakseni maininnut Pettersonin vaikuttajana ja häntä verrataan myös W.G. Sebaldiin ja J. Coetzeehen. Sebaldin kanssa yhteistä on ainakin maisemassa kulkeminen ja meditointi aiheesta toiseen samalla, mutta Sebald on etäännyttänyt itsensä jonnekin ihmissuhteitten tuolle puolen kun taas Pettersonille ne ovat arkista leipää. Niissä pohdiskeluissa Jansen löytää itsensä milloin seksuaalisesti hyväksikäytettynä, milloin epäonnistuneena isänä ja puolisona ja toisinaan taas naapurin rouvan kanssa harmonisesti yhteistuumin sängyssä. Esimerkiksi isä-lapsi kuvauksissaan Pettersson ja Knausgård muistuttavat toisiaan todella paljon. Lasten reaktioiden ja käyttäymisen kuvat ovat autenttisen oloisia ja tarkkanäköisiä, molemmilla. Vanhin tytär Vigdis on se, joka alkaa vanhempien touhuista selvimmin oirehtia ja näin saa kuin saakin isän jotenkin ulos omista maailmoistaan.

Avioeron lisäksi taustalta nousee harvakseltaan esille toinen traumaattinen tapahtuma, laiva-onnettomuus, jossa Arvid on menettänyt vanhempansa ja sisaruksensa. Se jää sinne, kuin hajoavaksi ukkospilveksi taivaanrantaan. Miehet minun tilanteessani on kuin edellisen romaanin kierrätystä uusilla vuosirenkailla, Arvid Jansenin pohdiskelut, itsesyytökset, muistot ja unohdukset ovat kohtuullisen kiinnostavia, pateettiset elokuvalliset kuvitelmat naurattavat pienesti, mutta kokonaisuudessaan Miehet minun tilanteessani jätti tämän naisen viileään tilanteeseen.  Ehkä oslolaisia kadunnimiä risteili vastaan liikaa, ehkä avioliiton rauniot ja suhteet tyttäriin jäivät sittenkin hieman epäkiinnostaviksi, ehkä mies juopotteli ja ajautui älyttömiin tilanteisiin liian helposti. Sanoisinko, että jännite jää puuttumaan, irralliset havainnot, muistelut - muistanko, miksi sanoin niin, sanoinko niin - monologit toistuvat, mutta unohtuvat taas. Kirjailija vaikuttaa hieman väsähtäneeltä.

Per Pettersonin kielessä on kuitenkin se jokin maaginen, joten vähemmänkin vetävän tarinan jaksaa. Katriina Huttusen loistavan suomennoksen ansiota se on myös. Aina tulee vastaan nautittavia väläyksiä, kuten maaliskuinen kevätaamu lumisen tien varrella, jossa yksinäinen hevonen tekee miehelle seuraa. Hän joutuu muksauttamaan heppaa kankuille, kuin cowboyelokuvissa ennen hirttäjäisiä, kun ei se suostu liikkumaan.

Hevonen seisoo suoraan auton edessä eikä suostu siirtymään. Ajan hitaasti sitä kohti ja tuuppaan sitä puskurilla ja se siirtyy vastahakoisesti ja vain vähän kerrassaan. Kun lopulta olen päässyt pois laaksosta, näen takapeilistä, että se seisoo vieläkin siellä, vaaleana ja keltaisena valkoisessa sumussa. 

Per Petterson: Miehet minun tilanteessani
Menn i min situasjon, 2018, suomentanut Katriina Huttunen
Otava, 2019, 279 s

Karin Fossum: Paha tahto

Niin omituista kuin se onkin, vaikka Karin Fossumin dekkarissa ihmisruumiin palasia löytyisi jääkaapista, lukija kietoutuu vaivihkaa kodikkaaseen tunnelmaan kuin lämpimään huopaan. Se saattaa johtua turvallisesta, luotettavasta ja kaikin puolin sympaattisesta komisario Konrad Sejeristä ja hänen energisesta nuoremmasta kollegastaan, Jacob Skarresta. Hänen pyyntöään oli sula mahdottomuus torjua. Hänellä on tohvelit, joihin on kirjottu lohikäärmeitä, Sejer selitti. Voisiko noin liikuttavaa komisariota ollakaan! Työpari tuo mukanaan järjen valon ja ammatin tuoman kokemuksen, jolla ihmiselon pimeimmätkin teot asettuvat mittasuhteisiin ja hoidetaan tutkimusten myötä rikoshistorian kirjoihin ja kansiin. Luin kolmannen Fossumin Sejer-sarjan teoksista. Taisin joka tapauksessa aloittaa siitä vahvimmasta, Rakas Poona jätti semmoisen jäljen. Paha tahto antaa itse asiassa Sejerille ja kumppanille aika pienen sivuosan.

Pahassa tahdossa rikos ja sen selvittely ei ole pääosassa. Aluksi mitään rikosta ei näytä edes olevan, on epäily hukkumisesta tai itsemurhasta. Enemmän painoa saa nuorten miesten, Axel Frimannin, Philip Reillyn ja kolmannen, Jon Morenon yhteinen historia lapsuudesta aikuisuuteen, heidän keskeiset suhteensa ja psykologinen luonnehdintansa. Axel on johtaja-ainesta ainakin omasta mielestään, hän käyttää valtaa muihin, ohjaa ja selittää toimintamalleja epäröiville. Reilly haaveilee, mietiskelee, lukee Koraania ja käyttää huumeita. Jon on hoidettavana mielenterveysongelmansa takia. Hoitolaitoksesta kaverit hakevat hänet mökkiretkelle, piristääkseen vastentahtoista kaveriaan. Jonilla on syynsä vastahakoisuuteen. Kavereilla on yhteinen salaisuus, kätketty häpeällinen teko. Siihen liittyy paikallisen, vietnamilaistaustaisen Kimin katoaminen vuosia aiemmin. Mutta mikä se kaverusten kesken vaiettu tapahtuma olikaan, se selviää pikkuhiljaa uuden tapauksen tutkimuksen aikana.

Älä kuule tule minulle selittämään totuudesta, ihmiset eivät kestä totuutta. Eivätkä ihmiset halua kuulla totuutta. Koeta nyt uskoa!

Näin opastaa Axel kavereitaan oman joustavan moraalinsa totuuksiin. Niin hän on oppinut pärjäämään ja pitääkin itseään porukan fiksuimpana. Joustava moraali ja eettiset valinnat, itselle sopivimmat ja itseä säästävät ratkaisut, niitä Karin Fossum tutkii Pahan tahdon nuorten miesten toiminnan kautta. Oivaltavasti hän näyttää, kuinka sattumanvaraisen ja viattoman oloisen juhlan jälkimainingeissa voi aueta kuiluja, jotka määrittävät tulevia polkuja nuorille juhlijoille.

Karin Fossum osaa punoa tarinansa vaivattoman oloisesti ja samalla ohimennen syöttää mukaan aika olennaisia kysymyksiä oikeasta ja väärästä, vastuusta, totuudesta ja itsepetoksesta. Mikään tai kukaan ei ole tässäkään kertomuksessa mustavalkoisesti hyvä tai paha, ihmiset uivat elämän virrassa saamansa eväät mukanaan tai ilman niitä. Sattumalla, huonolla tuurilla, olosuhteilla on vaikutuksensa, mutta painavien valintojen paikkoja tulee vastaan pienissäkin mutkissa. Paha tahto nimenä on oikeastaan se, mitä en ymmärrä. Minusta kellään tässä romaanissa ei näytä oikeastaan sitä olevan. Olisiko kustantaja markkinointimielessä vaikuttanut nimeen? Takerrun näköjään aika usein nimiasioihin.

Karin Fossum: Paha tahto
Den onde viljen, 2008, suomentanut Tarja Teva
Johny Kniga Kustannus, 2009, 221 s

Karin Fossum: Mustat sekunnit

Sain ensimmäistä kertaa kirjan postitse divarista. Sieltä löysin seuraavan Karin Fossumin, nyt kun Rakas Poona auttoi pääsemään ennakkoluuloistani dekkareita kohtaan. Ei tässäkään tarvita jyrkkiä rajalinjoja ja lokeroita. Fossum kuvaa taitavasti ihmismielen liikkeitä ja kirjoittaa tyylikästä kieltä, ei jää siinä jälkeen mistään kaunokirjallisista spekseistä. Ainoastaan nuo päähenkilöt, komisario Sejer ja kumppaninsa Skarre ovat hieman liian hyviä ihmisiä täydellisessä sympaattisuudessaan. No, viskiä  kuluu iso lasillinen illassa. Pieni pahe.

Mustat sekunnit alkaa jokaisen äidin painajaisesta. Pienessä norjalaiskylässä, Oslon lähistöllä, yhdeksänvuotias Ida lähtee keltaisella pyörällään kioskille ostamaan viimeisintä hevoslehteä ja purkkaa. Eikä palaa takaisin. Asetelma on yksinkertainen ja kammottava. Sejerin ja Skarren tutkimusten valokiila alkaa sittemmin pyyhkiä syyskuista maaseutua ja kioskimatkaa.  Fossum heittää taitavasti tukun epäilyksen siemeniä yhteisön parikymppisten nuorten, Idan serkun Tommen ja tämän automekaanikkokaverin Willyn ylle. Tienoolla pöristelee kolmipyöräisellä mopo-lavayhdistelmällä myös erilainen viisikymppinen, puhekyvytön ja yksinäinen Emil, jonka äiti käy siivoamassa papukaijan sotkemaa kämppää. Ilmassa väreilee julkilausumattomana vahva pedofilian epäily.

Komisario Sejerin tutkimustyö etenee omaa rauhallista kulkuaan ja on kohtuullisen kiinnostavaa. Se ei oikeastaan riittäisi, ellei Fossum kuvaisi taas vetävästi hahmojensa sisäistä maailmaa, ahdistusta ja ristiriitoja. Kuten Tommen äidin Ruutin kamppailua, hänen yrittäessään päästä lähemmäs levotonta lukiolaispoikaansa. Tai toisen äidin, Emilin 7-kymppisen äidin elämän mittaista vääntöä saada yhteyttä omassa sulkeutuneessa maailmassa elävään aikuiseen poikaansa.

Hän ajatteli sitä, mitä Marion oli sanonut, hän olisi halunnut kysyä asiasta, mutta poika oli liian sulkeutunut. Hän ei nähnyt pienintäkään rakoa, josta hän olisi voinut työntää jalkansa sisään. Tomme nappasi takkinsa naulasta ja heilautti sen olkapäälleen. Sitten hän vilkaisi nopeasti kelloa, ikään kuin hänellä olisi ollut kiire. Aikaa oli vielä runsaasti.

Myös nuorten miesten Tommen ja Willyn keskeinen henkisen kantin mittaaminen ja riippuvuusasetelma kiertyy jännittäväksi ja poikien dialogi syksyisellä matkalla Kööpenhaminaan lisää tiivistä tunnelmaa uuteen suuntaan.

Karin Fossum on vahva monilla alueilla. Mustat sekunnit jää kuitenkin hieman Rakasta Poonaa vaisummaksi kokemukseksi, vaikka pitikin hyvin mukanaan. Saattaa olla, että tuo eksoottinen ulottuvuus, mikä Poonassa oli, teki siitä mieleenpainuvamman. Ehkä myös koko ympäröivä yhteiskunta oli runsaammin ja huolellisemmin kuvattu. Kun en ole dekkareiden vakiolukija, äksöniä en kaipaa sen enempää. Päin vastoin, henkilöiden päänsisäiset monologit, arjen palasten vaivihkaiset siirtymiset, lyhyet leikkaukset keittiön pöydän ympärillä istuvien ilmeisiin ja eleisiin riittää. Semmoinen tietty kodikkuus onnistuu tässäkin dekkarissa kehittymään, vaikka karseita ounastellaan tapahtuvaksi.

Karin Fossum: Mustat sekunnit
Svarte sekunder, 2002, suomentanut Arvi Tamminen
Like, 2004, 276 s

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta

Jatkan pandemiaan sopivaa teemaani Kirottua. Kirottua Istanbulia seuraa lukujärjestyksessä Kirottu ajan katoava virta. Oli tarkoitus lukea lisää samalta kirjailijalta, jolta ensimmäinen lukukokemus oli hyvä. Kotona vasta huomasin, että tuli parikin kirottua mukaan kirjastosta. Per Petterssonin Hevosvarkaat teki vaikutuksen, kuten myös Elif Shafakin Eevan kolme tytärtä.

Arvid-niminen minäkertoja on kohta nelikymppinen oslolainen perheenisä, jonka avioliitto vetelee viimeisiään samoin kuin koko siihenastinen maailma vuonna -89, Berliinin muuri murtuu, Neuvostoliitto Gorbatshovin johdolla elää viimeisiä aikojaan. Ja Arvid kuulee äitinsä sairastuneen syöpään. Aviokriisi, tyttäret ja nykyhetki jää taakse, kun Arvid seuraa äitiään jonkinnäköiselle jäähyväismatkalle Oslosta Tanskaan, äidin synnyinmaahan, mökille. Matkasta kehkeytyy pitkä sukellus lapsuuteen ja nuoruuteen. Siitä tulee epävarmuuden ja häpeän tunteiden täyttämä matka, pojan yritys päästä lähemmäs äitiä ennen kuin on myöhäistä.

Neljän veljeksen perheessä on isäkin, mutta isä on Arvidille etäinen ja synkkä, vain äidin maailma kirjoineen ja elokuvineen on se, jonka poika kokee omakseen. Vain äidille poika haluaa kelvata, mutta äiti näyttää välinpitämättömältä ja vieläkin enemmän, näyttää ettei hän luota Arvidin kykyyn olla aikuinen, kantaa vastuuta, pärjätä. Äiti, joka ottaa esiin kuluneen ruskean kukkaronsa ja maksaa hänen lippunsa. Mies kulkee muistoissaan Oslon katuja, muistot ovat täynnä noloja sattumuksia, jotka vahvistavat tunnetta siitä että kaikki on mennyt päin honkia. Veljien joukossa on erilainen poika, joka ei täytä perheen miehen mallia, ainakaan omasta mielestään. Sen sijaan hän on erityisen herkkävaistoinen tyyppi, joka poimii merkkejä omasta epäonnistumisestaan armottomalla tarkkuudella.  Kuten äidin 50-vuotispäivillä, jota juhlaa varten Arvid oli valmistautunut pitämään puheen.

Avasin suuni, seisoin jonkin aikaa sillä tavalla ja suljin suuni uudestaan. Ei kuulunut ääntäkään, ei lasin, ei veitsen, yksikään haarukka ei liikahtanut. Yritin keskittyä, olin niin humalassa että se näkyi, katsoin lautasta ja hieroin silmäluomia rystysilläni niin kuin silloin kun olin pieni, päivä oli päättymässä, hyvää yötä, hyvää yötä.

Romaani maalaa kuvan idealistisesta, moraaliltaan ehdottomasta tyypistä, joka törmää arkipäivän käytännöllisempään joustavaan moraaliin sekä lapsena partiossa että opiskelijana 60-luvun maolaisten joukossa. Aika oli täynnä vasemmistolaista liikettä, Vietnam-mielenosoituksia, maolaisia, trotskilaisia, marxilais-leniniläisiä. Kaikki opiskelijat eivät katsoneet proletariaattiin liittymisen edellyttävän opintojen jättämistä ja työläiseksi ryhtymistä, kuten Arvid. Idiootti, sanoo aina hyvännäköinen äiti, joka kantaa Günter Grassin romaania laukussa. Itsekin hän on suklaatehtaan työläinen, mutta haluaa pojistaan enemmän.  Kirjallisuudesta Arvid poimii Hemingwayn Nuoruuteni Pariisista päällimmäisenä havainnon kuinka Hemingway suhtautui Fitzgeraldiin: saattoiko hän yksinkertaisesti olla kusipää? Maailmaa katsoo tyyppi, jolla on vahva empatia ja nöyryytyksiin samaistumisen kyky.

Miehen melankolinen kamppailu elämän kivikkoisella polulla koskettaa ja kirvelee, mistään ei tunnu tulevan valmista. Mökin pihalla hän kaataa päättäväisesti männyn, mutta sekin jää niille sijoilleen. Per Pettersson kirjoittaa edelleen erikoisen kaunista lausetta, tässä usein itkun suolaamaa. Norjalainen mielenmaisema on lähellä suomalaista, monessa käyttäytymismallissa on jotain tuttua. Tässä tuli vastaan oma elokuvallinen kokemus Arvidin viinaostoksesta - jota läträämistä ahdistunut mies harrastaa melkoisesti.

Nyt olin kuitenkin täällä, ja minulla oli varaa yhteen noista kolmesta calvadospullosta - - -Vähän niin kuin elokuvissa, ajattelin, mikä johtui siitä että olen norjalainen. Norjassa ei ikinä kääritä viinapulloja ruskeaan paperiin. Pidin siitä elokuvatunteesta. Voisin olla mies elokuvassa.

Olin kerran yhdella harvinaisista työmatkoistani Charles de Gaulle lentokentällä Pariisissa. Samassa eriössä oli monta suomalaista. Olin jonossa tiskille miehen takana, joka sanoi: Calvados ja vuorollani minä: Calvados. Tämähän meni kuin Kaurismäen elokuvassa, ajattelin siinä.

Katriina Huttunen suomentaa niin, että herää epäilys, voisiko suomennos olla alkuperäistä parempi. Ainakin nimi on. Mutta sehän onkin suoraan Maon runosta... (Hieman ihmetyttää, ettei Maon ajan uudelleenarviointi vuoteen -89 mennessä herätä aikuisessa Arvidissa mitään pohdiskelua.) Kirottu ajan katoava virta kuvaa nimenä täydellisesti tämän pettyneen miehen poukkoilua siinä virrassa; mistään ei saa otetta, kaikki liukuu sormien välistä. Oslon katuosoitteita tulee vastaan solkenaan, liikaakin, mutta norjalainen tunturimaisema hengittää hapekkaasti Petterssonin kuvaamana.

Tämä ei ole mikään kasvu- tai sovintokertomus, ei tule valoisampaa. Mies poimii pitkin matkaansa todisteita äidin välinpitämättämyydestä, äiti ei näe, ei huomaa, ei ole ajatellut, jos on ajatellut niin ei luota, ei tiennyt minne poika meni lapsena, mistä tuli nuorena.

- Hänhän se haluaa erota, äitini sanoi.
- Miksi sanot noin?
- Tunnen sinut, äitini sanoi.
- Etkä tunne, sanoin, eikä hän viitsinyt edes vastata.
- Olisithan voinut itsekin erota, sanoin.
- Niinkö sinun mielestäsi. Mutta enpä vain eronnut.
- Jos tunnet minut niin hyvin, miksi et sitten tiedä miksi aion erota?
- Voi Arvid, hän sanoi - antaa olla.


Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta
Jeg forbanner tidens elv, 2008, suomentanut Katriina Huttunen
Otava, 2011, 218 s

Karin Fossum: Rakas Poona

Tein tehokkaan täsmäiskun kirjastoon alkuviikosta, ennen uutista niiden sulkeutumisesta. Sittemmin huomasin, että olisi pitänyt lainata enemmän. Toisaalta tarkempi omien hyllyjen tarkastelu lievensi huolta, sieltä löytyy vielä luettavaa. Toivottavasti Turun kaupunginkirjastokin alkaa seurata Sallan kirjaston ketterästi aloittamaa kirjakassi-palvelua.

Ensimmäinen lainaamani tuli nimittäin luettua päivässä. Johtuu ilmeisesti poikkeusoloista ja sen seurauksena tekemästäni poikkeamasta dekkarihyllylle, jossa harvoin käyn. Huolellisen alustavan tutkimuksen jälkeen päättelin, että norjalainen Karin Fossum on sellainen kirjailija, johon on syytä tutustua. Rakas Poona on ilmestynyt vuonna 2000. Se mainitaan Konrad Sejer-romaaniksi. Komisario selvittää rikoksia tähän mennessä jo yhdessätoista dekkarissa, Rakas Poona on sillä listalla puolivälissä. Dekkareilla on taipumus koukuttaa nopeaan lukemiseen hitaammankin.

Rakas Poona oli miellyttävä ensitutustuminen Fossumin dekkareiden maailmaan. Pienen norjalaiskylän Elvestadin yhteisö ja ympäristö on kuvattu kiinnostavasti, tyypit ovat lihaa ja verta, moniulotteisia; Fossum ei ratsasta kliseillä. Romaanin rakenne on mutkaton, sirpaleiset näkökulmat ja vaihtuvien aikaikkunoiden trendi ei ehkä ollut vielä vallalla. Kirjassa on murhamysteeristä huolimatta rento meininki. Siitä syntyy vaikutelma, että kirjailija tietää mitä on tekemässä. Komisario koirineen ja nuorempi kollega vaikuttavat kiireettömiltä, mutta osaavilta. He tuovat romaaniin kodikkaan tunnelman, niin murhaan fokusoituneita kuin työssään ovatkin.

Kertomuksen traaginen sankari on Gunder, maatalouskoneiden myyjä, viisikymppinen vanhapoika ja kyläyhteisössäkin hieman erilainen tyyppi, oman tiensä kulkija. Hän repäisee kuitenkin yllättäen tekemällä matkan Intiaan, Mumbaihin (ei enää Bombay sitten vuoden 1995, oppii Gunder). Matkan tarkoituksena on löytää sieltä vaimo. Ja se onnistuu paremmin kuin hän olisi ikinä voinut toivoa. Vaimokandidaatti löytyy paikallisesta ravintolasta, jossa Gunder nauttii  vaihtelevia tandoorikana-annoksia. Nainen, tarjoilija on Poona, jonka hiilenmustat hiukset on punottu pitkälle palmikolle. He rakastuvat helposti ja hellyttävästi. Gunder on samaa miestyyppiä kuin komisario Sejer, puhuu vasta kun asia on mietitty, tyyppiä, joka saattaa nopeammasta tuntua hidasälyiseltä. Mutta se on väärä päätelmä.

- I show you the city, tarjoilija ehdotti varovasti. Hän ei hymyillyt eivätkä hänen eteenpäin työntyvät hampaansa näkyneet.
- Yes. Please! I wait here, hän sanoi ja taputti pöytälevyä. You work. I wait here.
Tarjoilija nyökkäsi mutta jäi vielä hetkeksi paikoilleen. Oli aivan hiljaista. Toisista pöydistä kuului vain vaimeaa huminaa.
- Mira nam Poona he, tarjoilija sanoi hiljaa.

Poona on saapumassa Norjaan, kun tapahtuu auto-onnettomuus, jossa Gunderin sisko, Marie loukkaantuu vakavasti. Se sysää liikkeelle tapahtumien ketjun. Fossum kuvaa erityisen taitavasti yhteisössä rikoksen jälkeen syntyviä jännitteitä, suhteita, ystävyyttä ja solidaarisuutta. Ja kylän ihmisiä, uskottavia tyyppejä: nuorten jengiä kylän ainoassa baarissa, baarinpitäjä Einaria, villiä ja epävakaata Lilliania, rekkaa ajavan yksinhuoltajan tytärtä, joka heittäytyy haavemaailmaansa kohdatessaan kyläläisten taholta kasvavaa hyljeksintää.

Loppuratkaisu ei ole aivan selvä ja yksiselitteinen - ja siksi onnistunut. Se antaa kertomukselle viimeisen silauksen; mikään ei ihmisten kesken ole mustavalkoista, tästäkin kylästä löytyy vain epätäydellisiä ihmisiä. Fossum kirjoittaa tyylikästä tekstiä ja luontevaa dialogia. Ja minullahan on näitä vielä kymmenen lukematta, onneksi!

Karin Fossum: Rakas Poona
Elskede Poona, 2000, suomentanut Tarja Teva
Like, 2001, 320 s

Per Petterson: Hevosvarkaat

Norjalaisen kirjailijan Per Petterssonin uusimman romaanin suomennos Miehet minun tilanteessani arvioitiin sunnuntain lehdessä. En ollut häneen vielä tutustunut ja aloitin varmimman kautta: palkittu Hevosvarkaat on suomennettu kymmenisen vuotta sitten. Nyt se on luettu, oloni on tyhjä, kuten aina kun kirja on vienyt mukanaan. Unohdin omituiset flunssaoireet ja korvatulehduksen. Korvien suhina sekaantui norjalaisen metsän huminaan. Iloitsin joka hetkestä, en olisi jaksanut muuta tehdä ja nyt sain lukea koko romaanin lähes yhtä pötköä.

Seitsemääkymppiä lähestyvä Trond Sander on asettunut  asumaan Norjan ja Ruotsin rajaseudulle metsämökkiin koiransa Lyyran kanssa. Hän on valinnut yksinäisyyden luonnonkauniissa erämaassa ja pikkukylään muuton omista syistään.

Oli juuri tullut pimeää, moottori oli sammunut mutta valot paloivat, ja kun nostin päätäni ratista, näin ilveksen kävelevän valokeilassa tien yli vain viidentoista metrin päässä auton edessä. En ollut koskaan ennen nähnyt ilvestä, mutta tiesin kyllä mitä näin. Ilta oli täysin hiljainen ympärillämme, eikä ilves kääntynyt oikealle eikä vasemmalle. Se vain käveli. Pehmeästi, taloudellisesti, itseriittoisesti.

Hidas ja lähes meditoiva tapa, jolla kuvataan miehen arkisia toimia pimenevässä marraskuisessa maisemassa, onnistuu luomaan aavistelevan tunnelman. Kuin vastasatanut lumi peittäisi salaisuuden, joka odottaa paljastumistaan. Mutta sillä ei ole kiire eikä ole lukijallakaan. Sen verran nautinnollista on lukea Petterssonin lauseita, seurata ajan kulkua noin vuodesta 2000 sodanjälkeiseen Norjaan vuonna 1944, jolloin seudulla nähtiin vielä natsi-Saksan asemiehiä partioimassa ja kesään 1948, isän ja pojan yhteiseen.

Muistot paljastuvat pikkuhiljaa sumuverhosta, kun Trondin naapuri, tuttu vuosikymmenten takaa, palauttaa mieleen lapsuuden kokemukset. Teini-ikäinen Trond seikkailee kaverinsa Jonin kanssa jokirannan molemmin puolin, naapuritilan hevoset kiinnostavat, ratsastus ja metsästys. Taustalla Trondin isä elää salaperäistä elämäänsä kadoten pitkiksi ajoiksi perheensä arjesta. Isä toimii Saksan vastaisessa vastarintaliikkeessä ja toimittaa asiakirjoja rajan yli Ruotsiin. Hevosvarkaat -nimi liittyy sekä poikien leikkeihin että vastarintaliikkeen koodiin. Kotona isä on kaikkien ihailema ja arvostama, kätevä ja osaava mies, pojalle tahraton esikuva. Tähän maisemaan iskeytyy kaksi toisiaan seuraavaa säröä, jotka on taidokkaasti nuoren pojan silmin kuvattu. Trond havainnoi ympäristöä herkin aistein; aikuiset eivät asioitaan lapsille kerro. Päätelmät jäävät näiden itsensä tehtäviksi, sekä traagisen onnettomuuden kulku että aikuisten peitellyt suhteet.

Ihailen Hevosvarkaissa sen vaivihkaista tapaa avata menneisyyden painoa, sen polun valaisua, joka on saanut yksinäisen miehen muuttamaan metsämökkiinsä. Jännite kantaa alusta loppuun. Ihailen kauniita lauseita. Nautin mielikuvituksen lennosta: pieni ovi aukeaa menneisyyteen ja sieltä tursuavat kaikki Tuhannen ja yhden yön tarinat. Kuinka luontevasti voidaan istua lumen peittämässä maisemassa mökissä kuuntelemassa Larsia, jonka merimiesveli lähettää kortteja maailmalta. Port Saidissa - - - ilma lyö hänet melkein tainnoksiin: ylikypsien vihannesten ja vieraan lihan hajua, jollaista hän ei tiennyt tässä maailmassa olevan. Se tarina ei kuulu tähän kertomukseen, mutta kirjailija voi siihen heittäytyä koska osaa. Ei väkinäisesti vaan todella sulavasti siirrymme tuohon maailmaan. Taianomaista.

Lukemassani lehtiarviossa kerrottiin, että vanhempi kollega Pettersson olisi vaikuttanut Karl Ove Knausgårdin uraan. Kiva kuulla, koin nimittäin tyylin monissa kohdin saman oloisena (sama suomentaja myös). Semmoista konkreettista toimintaa, jota tarkka psykologinen katse syventää.

Hän tulee kuin tuleekin pöytään, ja näen että hän vilkaisee hädissään puhdasta, valkeaa paitaani. Minua ei haittaa mitä hänellä on yllään, sääntöni ovat vain minua itseäni varten, mutta ymmärrän että olipa hän aikonut sanoa mitä hyvänsä, en ole helpottanut hänen tilannettaan.

Miehen yksinolemisen halu saa selityksensä pojan ja isän dramaattisesta kesästä. Sillä on pitkä jälki aina seuraavaan sukupolveen. Tässä on mies, entinen kultahousuinen poika, joka ei enää kaipaa ihmisiä, luopumisen kokemukset, suuri pettymys isän suhteen ovat jättäneet haavansa. Hevoset ja Lyyra-koira, joka on säilyttänyt koiranpennun sisällään, saavat rakastavan kuvauksen - näihin luontokappaleisiin voi sentään luottaa. Romaanin loppu on tyylikäs. Äidin ja pojan yhteinen rahanhakumatka Karlstadiin on hilpeä ja optimistisen oloinen kuvaus paljon melankoliaa ja ahdistavia kokemuksia sisältäneeseen vanhenevan miehen muisteloon.

Minusta romaanin nimi ei ole ihan onnistunut enkä ymmärrä, kuinka niin kuvauksellisista eläimistä kuin hevosista on saatu niin mitäänsanomaton kansikuva. Katriina Huttusen suomennos on tässäkin täydellistä.

Per Petterson: Hevosvarkaat
Ut og stjæle hester, 2003, suomentanut Katriina Huttunen

Otava, 2009, 214 s

Karl Ove Knausgård: Kesä

Kirjoitat kuin nainen, mistä se mahtaa johtua? kysyy Knausgårdilta pöydän päässä istuva nainen brasilialaisen kustantamon järjestämässä lehdistötilaisuudessa. Brasiliassa siihen ajatukseen voivat viedä monet pohjoismaisen perheenisän askareet, siivoamisia ja pyykinpesua myöten, jotka luullakseni siellä päin kuuluvat hyvin tiukasti naisten hommiin. Eiköhän kysyjä silti viitannut siihen tunteelliseen, herkän oloiseen viritykseen, joka on tunnusomaista Knausgårdille ja joka on täydellinen vastakohta kaikille miehekkyyden kliseille. Niitä kliseitä, kuluneita mielikuvia Knausgård rikkoo teksteissään ja näkökulmissaan.

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni -sarjan  kuudennen ja viimeisen osan piti olla samalla hänen kirjailijuutensa päätöspiste. Valmista. Toisin kävi, tuli ns vuodenaika-sarja, Syys, Talvi, Kevät, Kesä. Veikkaan, että lisää on tulossa. Picasso ei pystynyt enää aloitettuaan sivellintä kädestään laskemaan, maalauksia syntyi tuhansia, eikä Knausgårdkaan ilmeisesti osaa enää elää ja hengittää tuottamatta uutta tekstiä. Niin paljon kuin kirjailijaa ihailenkin ja hänen kirjoistaan nautin, uskoin arvioita, lehdissä ja blogeissa, ja luin näistä vain viimeisen, Kesän enkä välttämättä muita vuodenaikoja. Kesäähän tässä muutenkin eniten kaipaa. - Kirjoitettuani tämän valmiiksi kävin etsimässä muita lukijoita ja havaitsin, että Kevättähän onkin ilmeisesti eniten kehuttu. Joten ehkäpä sitten kevään tullen heittäydyn vielä Kevääseen.

Kirjoitustapa on tuttua Taisteluista. Se on arjesta nousevaa pohdiskelua ja tutkimista, muistoja ja nostalgiaa eli lyhyitä ja pidempiä esseitä olemassaolosta ja ihmisyydestä, taiteesta ja kirjallisuudesta, luonnosta, eläimistä ja perheestä - kuopusta, pientä tytärtä tässä kyyditään eniten paikasta toiseen ja puhutellaan erikseen, isommatkin vilahtavat taka-alalla. Suurista eksistentiaalisista ja metafyysisistä tarkasteluista, kuutamon kauneudesta, merenrannan mainingeista ja puiden tummuudesta Knausgård putoaa seuraavassa hetkessä itseensä jostain äkillisestä muistosta, ja alkaa tutkailla itseään, ahdistuu, häpeää, kehuu sittenkin, katuu taas. Jälki on jo tuttua, mutta aina hämmästyttävää monipuolisissa ja merkillisissä käänteissään, haavoittuvuuden paljastamisessa eli siis inhimillisyydessään.  Jokainen voisi kirjoittaa arjestaan, mutta Knausgårdin valtti on omaperäinen katse, jolla hän tuttuja asioita kääntää, halkaisee ja hämmentää kuin 2-vuotias pähkinää tai kärpästä. Tarkastelua hän täydentää lukeneisuudella, joka tuo kaikelle tuulen lailla kohisevalle ja äkisti pysähtyvälle pohdinnalle tutkijamaisen punnitun näkökulman. Hauskasti hän tiivistää esimerkiksi sen mitä moni saattaa etanoista ajatella, sen ohimenevän hetken verran:

Sekö etanoissa inhottaa, että ne näyttävät pieniltä, matelevilta keuhkoilta, joilla on silmät varren päässä, pieniltä maksoilta ja sydämiltä? Sekö niissä ärsyttää, että moiset luonnottomat oliot ryömivät ympäriinsä muina miehinä, syövät, lisääntyvät, ja kaiken pitää tapahtua niin saakelin hitaasti ja arvokkaasti - keitä etanat oikein luulevat olevansa?

Kesä jakautuu luontevasti kolmeen kuukauteensa ja sitä rytmittävät perheen, neljän lapsen ja yhä kauemmas taka-alalle katoavan vaimon kesäiset touhut, lasten menemiset ja tulemiset, uimarannat, puutarhagrillailut. Osa esseistä kiertyy kesäisiin luonnonihmeisiin: sadettimet, kesäinen iltapäivä, kesäsade, kesäyö, ampiaiset, lepakot, kastemadot, luumut - kaikkiin sekoittuu sekä tanakka tieto-osuus että omia muistoja, havaintoja, tuoksuja ja tunnelmia. Konkreettisetkin asiat ja esineet irtoavat omista rajoistaan mutta suoraan abstraktiin ampaistaan Älykkyydessä, Kyynisyydessä, Runsaudessa ja Toistossa, esimerkiksi. Esseiden lomassa kesä jatkuu päiväkirjamerkinnöissä.

Omaelämäkerrallisessa Taisteluni-sarjassa isän muiston riekaleet levittäytyivät eri puolille ja jatkuvat tässä, kuten Koirat-luvussa, jossa havainnollistuu kuinka isän aggressiviinen käytös on tehnyt koirasuhteesta sijaiskärsijän; Knausgård tunnistaa vihaisen koiran lähellä alistumisen mekanismin itsessään. Kuvataidetta, Anselm Kieferiä - jonka massiivisessa työtilassa vierailee - ja Edvard Munchia hän miettii kiinnostavasti.

Kuudes osa Taistelusta sisälsi mittavan Hitler-esseen. Kesään on ujutettu fiktiivinen kertomus Malmössä asuvasta vanhasta naisesta, kirjailijan isovanhempien tuntemasta. Nainen ottaa kertojan osan keskellä kappaletta -- seuraavassa lauseessa. Kertomus on siten palasina, mutta on intensiivinen ja antaa oikeastaan samalla näytteen Knausgårdin fiktion kirjoittamisen taidosta. Draaman kutkuttava kaari nousee nopeasti. Kyse on sodanaikaisesta rakkauskertomuksesta. Sama taito välähtää myös luvussa Jääpalat, jossa Knausgård maalaa muutamalla lauseella aika jännitteisen kuvan tapahtumista puutarhakutsujen verannalla, jossa nautitaan gintonicia, jääpaloilla. Mutta kokonaan kirjallisuuden fiktiolle, sen julkeudelle, kuten Knausgård määrittelee, hän ei uskalla heittäytyä. Nyt voisi isän ja isän koiruudet kuopata. Eteenpäin elävän mieli. Sillä Knausgårdin sulavaa kieltä ja tarkaksi pelkistyvää tyyliä lukee mielikseen, joten jotain ihan muutakin alan häneltä odotella.

Karl Ove Knausgård: Kesä
Om sommeren, 2016, suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry
Like 2017, 397 s

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kuudes kirja

Ja seitsemäs, ja kahdeksas ja yhdeksäs. Tuhatkaksisataasivuinen möhkäle ei ole mikään lukijaystävällinen kokemus. Eikö siis voitu tehdä esim. yhdeksää osaa kuuden sijaan? Ei. Alun perin Karl Ove Knausgård suunnitteli kustantajansa kanssa kahtatoista osaa, jotka olisivat ilmestyneet painosta kuukauden välein. Tämä suunnitelma kaatui kustantajan rahoituspulmiin ja päädyttiin kuuteen osaan, joista tämä viimeinen on mammutti. Ratkaisu on fyysisesti kuormittava: peukkuni alkoi oireilla jännetupentulehduksen tyyppisellä vihlonnalla.

Viimeisessä osassa Taisteluani Knausgård on uudessa tilanteessa: ensimmäinen ja sitä seuraavat romaanit julkaistaan ja niiden myötä kasvaa valtava huomio ja kohu. Kohun syynä on romaanien autenttisuus ja oikeat elävät ihmiset, jotka esiintyvät romaanissa omilla nimillään. Kunnianloukkaussyytteitä ja haasteita on tulossa Gunnar-sedän taholta, joka on loukkaantunut veljensä, Karl-Oven isän puolesta ja syyttää Karl Ovea valehtelusta. Lopullinen pahis on sedän mielestä Karl Oven äiti. Ankaran isän varjo jatkaa elämäänsä raivostuneessa veljessä ja suvun tulehtuneet välit tulehtumistaan. Nyt soppaan sotkeutuu myös media. Norjalaiset lehdet, varsinkin Bergenin paikallislehti omaksuvat sedän linjan ja Knausgårdia syytetään moraalittomuudesta. Ja raiskauksesta. Se syyte liittyy hänen opettajatyöhönsä alle kaksikymppisenä, josta ajasta hän kirjoitti neljännessä kirjassa. Siinä hän kertoo kuvitelmasta, haaveesta, halusta. Julkisuus on tässäkin tapauksessa sellaista, jota kohde ei osaa hallita eikä siihen varautua. Knausgård käy edelleen läpi traumaattisia isämuistojaan, jotka nyt kielletään ja leimataan valheeksi. Onko hänellä oikeus omiin muistoihinsa ja niistä kirjoittamiseen? Vai kiipesikö hän isänsä ruumiin päällä?

Knausgårdin, Karl Oven ja Lindan 3-lapsinen perhe asuu Malmössä. Kirjailijan työ on päivittäistä kontaktia kustantajan edustajaan ja ystävään, Geiriin ja kommunikointia romaanihenkilöiden kanssa. Hän lähettää julkaistavien romaaniensa käsikirjoituksia ennakkoluentaan niissä esiintyville ihmisille. Pikkulapsiperheen elämä kulkee taustalla kuin liian täyteen pakattu laiva, huojuen mutta jotenkuten pinnalla pysyen.  Kaiken keskellä mies yrittää raivata tilaa kirjoittamiselleen. Samaa yrittää, tosin romaanissa haaveineen taustalle jääden, vaimokin, Linda, kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin saanut radiotoimittaja ja kirjailija. Kaksi hauraanoloista taiteilijasielua on löytänyt toisensa ja elää elämänsä rankimpia aikoja. Siltä se näyttää.

Ovi Knausgårdeille aukeaa tuttuun tyyliin. Luen kaaoksesta ja valtavasta työmäärästä. Luen rakkaudesta lapsiin. Miten olen voinut saada noin iloisen pojan? Se oli arvoitus. - - - Ovi avautui käytävässä, tulossa oli Heidi, hän astui keittiöön ja meni tuolilleen istumaan. Hei Heidi, sanoin. Hän ei vastannut, mutta ymmärsin, että hän oli sittenkin hyvällä tuulella, sillä hän yritti salata pienen hymynsä painamalla päänsä. Luen pariskunnan kasvavista paineista, he ovat kuin virran viemiä arjessaan. Virtaa kiihdyttää siis romaanisarjan julkaisu ja siitä kasvava kuuluisuus. Taloudellinen menestys on toivottu seuraus, mutta kaikki muu on hallitsematonta ja vaikeaa, vaikka Karl Ove haluaa käydä kunniallisesta perheenisästä.

Omaelämäkerrallisen kerronnan ohella romaani sisältää useita esseetyyppisiä kokonaisuuksia lähdeluetteloineen. - Siinä viimeinen kirja eroaa edellisistä. Muistaakseni niissä ei ollut näin laajoja teoreettisia pohdintoja. - Että Knausgård on kirjoittanut ihmisistään oikeilla nimillä antaa aiheen pohdiskella ihmisen tarvetta tulla nähdyksi, saada nimeä ja kuinka pahinta on kadottaa identiteettinsä, olla nimetöntä massaa kuten kaasukammioihin työnnetyt, kaikestaan riisutut juutalaiset. Paul Celanin runot Ahtokulku ja Kuolemanfuuga Knausgård käy läpi sana sanalta analysoiden, koska kunnioittaa runoilijoita yli kaiken ja siksi tästäkin - runojen ymmärtämisestä - löytyy itsensä piiskaamisen aihetta.

Runoanalyysistä risteytyy polkuja Vanhaan testamenttiin, Jeesukseen, James Joyceen, Dostojevskiin, Cervantesiin etc. Pohdiskelu naurusta, identiteetistä, tragediasta ja monesta muusta kielellisfilosofisesta ilmiöstä oli minusta perusteellisuudessaan uuvuttavaa. Niistä korkeuksista oli oikeastaan levollistakin palata Malmön asunnon parvekkeelle aamutupakalle. Lopulta nuokin pohdiskelut kuitenkin petaavat tietä sille esseelle, jossa Knausgårdin Taisteluni kohtaa Hitlerin Taisteluni. Ne kertovat siitä, kuinka 'meidät' erotetaan 'heistä', kuinka kielen todellisuus on sosiaalista todellisuutta, kuinka me onnistumme siinä politiikassa, jossa 'heille' ei enää anneta ihmisen arvoa. Mein Kampfissa ei ole 'sinää', on vain 'minä' ja 'me', ja sen avulla on mahdollista tehdä 'heistä' 'se'.

Knausgård lukee Mein Kampfin (kirjassa ei käytetä tätä nimeä, vaan samaa käännösnimeä) ja samanaikaisesti useita Hitleristä tehtyjä elämäkertoja, vertaa niitä toisiinsa. Hän arvostelee Ian Kershawta joka on näkevinään jo 16-vuotiaassa Hitlerissä pahan. Knausgård näkee, että hänellä oli vielä valintoja, kuten kenellä hyvänsä sen ikäisenä. Sillä vain hänen syyttömyytensä voi antaa painoarvoa hänen syyllisyydelleen.  Minusta Knausgårdin Hitlerin ja natsismin analyysi on mielenkiintoinen ja monipuolinen historiakatsaus, joka sisältää valtavan määrän tietoa pitkältä ajanjaksolta eli Hitlerin lapsuuden kodista 1800-luvun loppupuolelta aina Nürnbergin oikeudenkäyntiin 1945.

Sodan hurmos oli käsittämätöntä ensimmäisen maailmansodan aattona, siihen menivät mukaan monet taiteilijat ja kirjailijat Rilkestä Thomas Manniin. Vasta sodassa Hitlerin persoonallisuus alkoi kukoistaa, hänen puhelahjansa huomattiin. Hitler keskittyi teeseihinsä, antisemitismiin ja nationalismiin eikä saksalaisten ensimmäisessä maailmansodassa kokema väkivaltainen tuho saanut jäädä merkityksettömäksi. Antisemitismin suurin innostaja oli amerikkalainen Henry Ford ja tämän osittain muista teksteistä kokoama kirjanen Kansainvälinen juutalainen. Hitlerin puhelahjat olivat avain hänen valtavalla voimalla kasvavaan kansansuosioonsa, johon lankesivat monet lukeneistonkin edustajat, kuuluisimpia mm. filosofi Heidegger. Monet eivät käsittäneet, mistä niin vahva antisemitismi oli peräisin ja uskoivat sen laantuvan ajan myötä. Knausgård toteaa Hitlerin olleen jo aikaisin vaurioitunut, seksuaalikielteinen, naisia pelkäävä ja fanaattinen. Hän oli ulkopuolinen ja keskittyi kokoamaan 'meidät' taakseen, jotta 'heidät' saatiin eroteltua.

Hitlerin oivallus oli se että tunteet ovat aina vahvempia kuin argumentit ja että 'meissä' piilevä voima, yhteishengen kaipuu, unelma ja halu ovat loputtoman paljon suurempia kuin 'heistä' huolehtiminen. Propaganda kohdistuu tunteisiin, ei älyyn, jota se loukkaa, ja sama dynamiikka pätee kun hän kirjoittaa että suullinen ilmaisu päihittää kirjallisen. Suullinen ilmaisu vetoaa suoraan tunteisiin ja tunne-elämään, se vaikuttaa sisältäpäin, koska ihmisen tuntemukset ovat aina voimakkaampia kuin hänen ajatuksensa, ja tunteisiin perustuva asenne koetaan oleellisena, sellaisena minkä ihminen tietää, toisin kuin rationaalisuuteen perustuva ajatus.

Taisteluni liittyy siis tässä romaanissa tähän mennessä kuuluisampaan Taisteluuni. Miksi tuo nimi kirjasarjalla ja miksi se viimeisessä kirjassa ottaa Hitlerin samannimisen teoksen ja natsismin käsittelyyn? No eihän Hitlerillä ole omistusoikeutta tuohon nimeen. Sen lisäksi meillä tapahtuu puheessa, kielessä samoja asioita kuin ennen natsi-Saksan syntyä. Ajankohtaista ilman muuta. Historian pitäisi opettaa mutta tapahtuuko niin? Seurataanko tässä vain voimattomina samanlaisia vihan ilmaisuja? 'He', kohteet ovat valmiina. Hyväksyttävän kielen rajat ovat jo siirtyneet. Kieli on mahtava väline. Language is a virus, laulaa Laurie Anderson.

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni on tuon toisen vastakohta, mutta hän väittää voivansa tunnistaa 16-vuotiaan Hitlerin ajatuksissa omiaan. Tässä kuvataan herkän ja haavoittuneen ihmisen reaktioita traumoihin, joita lapsuuden kodissa on syntynyt. Niitä Knausgård kuvaa jäljittelemättömällä tavallaan, tarkkoja havaintoja tehden, vetävästi kirjoittaen. Muistot pulpahtelevat edelleen epäkronologisesti. Hän avaa yksityisen elämänsä, häpeää sekä kokemuksiaan että niistä kirjoittamista, mutta puolustaa traumoista, mielenterveydestä, alkoholismista puhumista. Se on hänen vastalauseensa yhteiskunnalle, joka pitää poissa näkyvistä kaiken mikä on sairasta, poikkeavaa ja kuolevaa, vaikka se on osa jokaisen elämää.

Siitä huolimatta hän nimittää tätä kirjasarjaa kokeiluksi joka epäonnistui, joka oli tarpeen hänen pohjattoman onnettomuuden tunteensa takia. Se että hän sitä tehdessään ajoi vaimonsa vaikeaan maniaan ja masennukseen - tai niin hän uskoo, olevansa siihen syyllinen - aiheuttaa hänessä katumusta. Kirjoja on tulkittu monenlaisiksi puheenvuoroiksi ja tekijää on nimitelty monilla nimillä. Ne ovat myös rohkea teko ihmiseltä, joka on ennen kaikkea pelännyt paheksuntaa. Lopussa Knausgård ilmoittaa nauttivansa ajatuksesta ettei enää ole kirjailija.

Taisteluni 6 on kummallinen romaani - romaani, muistelma, esseekokoelma, hybridi? - teoreettiset runoanalyysit ja natsismin tutkimustyö huolellisen tutkijan kammiosta vuorottelevat tunteiden myrskyissä vellovan itsen, oman identiteetin etsimisen kanssa. Minä kiitän kirjoista, viidestä edellisestä ja tästä kuudennesta, tästä sarjasta. Taisin eilen vielä väittää, etten ole lukenut mitään kirjasarjoja. Olenpas. Kirjat veivät mukanaan ja antoivat paljon. Varsinkin pidän Knausgårdin tarkasta tavasta tehdä havaintoja, kirjata ne ylös, armottomasta rehellisyydestä joka uhmaa tapoja ja rikkoo tabuja. Ja siitä huumorin vireestä, joka aina välillä kirkastaa synkänkin monologin.

Kai minäkin voisin tehdä niin? Voi, kunpa minäkin olisin viettänyt rietastelevaa elämää Buenos Airesin satamakortteleissa, elänyt pohjalla kuin taskurapu ja sikaillut häpeämättömästi, mielellään tappanut jonkun heittämällä kiven otsaan, kuten Rimbaud ehkä oli tehnyt, ja häipynyt hänen tavoin Afrikkaan ja elättänyt itseäni aseiden salakuljettajana, niin, oikeastaan mitä muuta tahansa kuin tätä, hotellin parvekkeella Kanariansaarilla, lasisen liukuoven takana kaksi pientä lasta ja raskaana oleva nainen nukkumassa, edessäni kaikki se kunnollinen ja vastuullinen tulevaisuus joka siihen liittyi.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kuudes kirja
Min kamp. Sjette bok. 2011. Suomentanut Katriina Huttunen
Like, 2016, 1216 s

P.s. Lisäys 3.6. Unohtui mainita suomentajan hieno työ. Katriina Huttunen osaa!