Claire Keegan: Aivan viime hetkellä. Kertomuksia naisista ja miehistä

Kansi Paula Pohli

Heti ensimmäisistä sanoista ymmärtää, miksi kirjailijasta on tullut bestseller, ja tottelevaisesti lukija lähtee seuraamaan narusta taluttajaa. Claire Keeganilla on saman tapainen ote kuin Raymond Carverilla; aikaa ei novellissa tuhlata, mutta taianomaisesti hyvin arkisista ja tavanomaisista sanoista nousee kiinnostava näkymä, joka tarkentuu aikaan ja paikkaan, ottaa mukaan seikkailuun.

Keeganin nimi on parin viime vuoden aikana vilahdellut useamminkin näköpiirissä. Minulle kolmen novellin kokoelma Aivan viime hetkellä tarjosi vakuuttavan maistiaisen taitavasta kirjoittajasta. Nämä pienet asiat oli tarkoitus lukea, mutta sitten näin romaanista tehdyn hyvän elokuvan, aihe tuntui kypsyvän valmiiksi ja kirja jäi lukematta.

Internetistä on paljon iloa. Heinrich Böll-residenssi on todellakin ilmeisesti olemassa, koska saksalainen kirjailija asui Irlannin Achillin saarella vuosia. Nimetön kirjailija asettuu residenssiin novellissa Pitkä ja tuskallinen kuolema, nauttien jo etukäteen kirjoitusrauhasta kauniissa talossa ja sitä ympäröivässä puutarhassa. Nainen hekumoi tilanteellaan niin vastustamattomasti, että voi ymmärtää kaiken menevän pieleen, kun tuntematon mies soittaa ja pyytää saada tulla käymään Böll Housessa. Hän sanoo olevansa saksalaisen kirjallisuuden professori. 

Novelli ei kuvaa parisuhdetta, mutta naisen taakse jäänyt parisuhde kuitenkin palaa kummittelemaan uuden häiriön säröistä, häiritsemään samalla tavalla kuin röyhkeä vieras. Taakse vaikuttaa jääneen mies, jonka tunteisiin nainen ei usko. Tunnelma saarella on aurinkoinen, nainen poimii maisemasta suloisia yksityiskohtia. Naisen ensimmäinen kirjoituspäivä on kuitenkin pilalla. Hänen on tietenkin järjestettävä tarjottavaa omanarvontuntoiselle tunkeilijalle. Päivän päättyessä outo vieras on saanut kakkunsa ja kahvinsa, paljastanut vierailunsa luonteen eikä vierailu pääty sopuisasti. Mitä tekee kirjailija? Hänen aseensa on kirjoittaminen, joten se parhaiten nauraa, joka...

Kaksi muuta novellia, Aivan viime hetkellä ja Antarktis kuvaavat eri vaiheissa olevia parisuhteita, toinen avioliiton kynnyksellä olevaa paria, miehen näkökulmasta, toinen satunnaista seksisuhdetta, päähenkilönä seikkailua etsivä perheenäiti, joka lähtee jouluostoksille toiseen kaupunkiin. Molemmat kertomukset syvenevät ristiriitaisiksi, lähes vastakkaisiin suuntiin kehittyvine tarinoineen.

Aivan viime hetkellä kuvaa kohtaamista, jossa odotukset eivät täyty. Arkisen mielikuvitukseton mies ei tajua naisen romantiikan kaipuuta, vaikka nainen totisesti ponnistelee sen näyttämiseksi. Antarktiksessa mies tajuaa naisen toiveet sitäkin paremmin. Kauhistuttavan charmantti mies, juuri sellainen, jonka laisen perheenäiti haluaa salaisella retkellään kokea, kietoo naisen hunajaiseen verkkoonsa.

Miehistä ei piirry kovin sympaattista kuvaa näissä kertomuksessa, päin vastoin kuin romaanissa Nämä pienet asiat, jossa perheenisällä on sekä empatiaa että rohkeutta puuttua asioihin. Taitavasti jännitteillä ladattu on jokainen näistä kolmesta kertomuksesta. Kirja on ohut, mutta novellit ovat juuri oikean pituisia. Ne lukee lähes henkeä pidätellen. Aikamoista.

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä. Kertomuksia naisista ja miehistä
Novellit ovat ilmestyneet vuosina, 1999, 2007 ja 2022. Suomentanut Kristiina Rikman
Tammi/WSOY, 2025, 109 s

Lena Andersson: Studie i mänskligt beteende

 

Kansikuva Compartment C, Car 293 (Edward Hopper)

Lena Andersson sopii erityisen hyvin tekijäksi tutkimukselle inhimillisestä käyttäytymisestä, kuten Studie i mänskligt beteende suomeksi kääntyisi, (Suomennettu nimellä Tutkielma...) sen muistikuvan perusteella, mikä kirjailijasta jäi Omavaltaisesta menettelystä. Kirjailija erottaa pelottavan tarkasti häpeän, pettymyksen, itsepetoksen, nöyryyttämisen ja manipuloinnin tapaisten psyykkisten epämukavuusalueiden hämärät katveet. Asetelmat, jotka hyvin tunnistaa, mutta joita on vaikeampi sanoittaa. Lena Andersson totisesti osaa sen. 

Esipuheessaan Andersson korostaa valitsemaansa nimeä: tämä ei ole romaani eikä myöskään novellikokoelma. Hän kuvaa näitä tapauskertomuksia moraliteetteina. Kirjallisuus sopii erityisen hyvin tähän taidemuotoon, jota ihmisen tarkastelu hänelle merkitsee. Vain ajattelevat olennot voivat harjoittaa sitä itsen havainnointia, tulkintaa, tunnistamista, ymmärtämistä, joka ei onnistu dataa keräämällä. 

Näissä kertomuksissa käyttäytymisen kuviot muotoutuvat vaihtuvissa rooleissa, usein mukana on valtapeliä. Roolit vaihtuvat samoin kuin monissa nykyromaaneissa, ensin taustalla näkyvät hahmot tavataan myöhemmin keskushenkilönä vuorollaan, asetelma muuttuu. Naiset, muutama mieskin mukana, ovat entisiä luokkakavereita, entisiä ja nykyisiä työkavereita, sukulaisia, ystäviä.

Anderssonin dialogit tarjoavat aikamoista herkkua. Niissä heitetään toisaalta armottoman ilkeitä tikarinpistoja, toisaalla kertoja hymyilee armeliaasti tärkeileville teeskentelijöille, toisinaan nujerrettu osapuoli saa kostonsa. Kertoja näyttää monet tilanteet, joista voimme lukea, että tämmöisiä me ihmiset olemme; ystävällisiä mutta pilkallisia, sovinnaisia ja itsekkäitä, ylimielisiä mutta empaattisia, rakastettavia mutta rasittavia, raivostuttavia...eli epätäydellisiä. Etsimme arvostusta, pelkäämme hylätyksi tulemista.

Tarinat koukuttavat, yllättävät ja huvittavat. Satiiri kärjistää, mutta sopivasti, tilanteet rakentuvat kekseliäästi. Manipuloiva omahyväisyys kietoutuu teennäisen ystävälliseen lauseeseen. Myrkylliset käärmeet kiemurtelevat kahvikupin alta. Hyvinkin käy. Epävarmasta pariskunnasta tulee sittenkin onnellinen aviopari. Peach Melba tai pêche Melba, he korjaavat toistensa sanomisia, kuten jälkeläiset ovat tottuneet heidän aina sanailevan, kun ollaan juhla-aterialla.

Teatterialan ranskalaiset kollegat Simone ja Annie vievät taas kerran Normandian rannikolle, Deauvilleen, jossa Annie odottaa rakastajaansa. Ranskalaisilla on oltava rakastaja, sellainen maine heillä on maailmassa. Hellepäivän iltaan mennessä asetelma on mullistavasti muuttunut. Annie ajautuu terapeutin vastaanotolle. Hän ei voi ymmärtää, hän haluaisi vastauksen. Mutta

"Har inte alla frågor ett svar?" "Nej". "Inte?" "Inte de som är fel ställda och ställda av fel skäl." - Yllättävästi Studie i mänskligt beteende kohtaa tässä paikassa viikko sitten lukemani Taikurien ajan filosofin. Wittgensteinko siellä takana loikki?

Mielenkiintoinen tapauskuvaus on myös venäläisen Olgan ja Nikolajn, emigranttipariskunnan arki. Aikaa seuraavina ihmisinä he ovat höristäneet korviaan jo maan johtajan Münchenin puheen aikoihin ja lähteneet Venäjältä hyvissä ajoin. Olga opettaa peruskoulussa ja siinä Olgan kirjallisuus- ja ruotsin kielen opinnot törmäävät kirjoitettuihin koulun arvoihin, joita hän sitten setvii rehtorin kansliassa. Ja vaikka Olga käsittelee oppilaiden kanssa esim sanojen penis ja rektor taivutusmuotoja, rehtori saa tämän ennakkoluulottoman esimerkin sopimaan autoritäärisen valtion kasvattiin. 

Lena Andersson näyttää kirjailijana nauttivan provosoinnista. Lukijaa pippuriset havainnot pitävät hereillä, saavat ajattelemaan ja hyrisyttävät sisäisesti, milloin ei ihan ääneenkin. Teos sai vuonna 2023 August-palkintoehdokkuuden. Lisäbonusta tulee Edward Hopperin tyylikkäästä maalauksesta kansikuvana. 

Lena Andersson: Studie i mänskligt beteende
Bokförlaget Polaris, 2023, 260 s

P.D. James: Kuolema joulupäivänä. Kuusi murhaavaa kertomusta

Vaikuttaisi nimen perusteella myöhäiseltä joululukemiselta tämä P.D. Jamesin Kuolema joulupäivänä, mutta on itse asiassa tulos brittiklassikkojen etsinnästä. Varauslistaltani kirjastosta ei ollut mitään näköpiirissä, joten heittäydyin Helmet lukuhaasteen kohtaan 1: Brittiklassikko. Näitä etsiskellessäni tuli vastaan P.D. James, ei mikään Dickensin tyylinen vanha klassikko, vaan viime vuosisadan rikosromaaneillaan tunnetuksi tullut ja vuonna 1991 Ladyksikin kohotettu kirjailija.

Hyvin brittiläisissä tunnelmissa on vuodenvaihteeni sujunut, kun tätä lukemistoa on täydentänyt Yle Areenasta katsomani Bookish/Kirjakauppiaan tutkimukset. Kaiken nähneet britit vaikuttavat suhtautuvan molemmissa näissäkin teoksissa kammottaviin rikoksiin, murhiin tyypillisellä tyyneydellä ja mustalla huumorilla, käytöstapansa ja malttinsa säilyttäen. 

Jojo, Uhri, Joulupukkimurha, Tyttö joka rakasti hautausmaita, Aivan ihastuttava talo ja Herra Millcroftin syntymäpäivä kertovat lapsuuden, perheiden ja sukujen historiaa, jossa aiemmin on syntynyt parantumattomia haavoja. On koulutraumaa kiusaavan opettajan kynsissä, on täydellistä murhaa, joka kuitenkin jättää jälkensä tekijään, on pahimpien kauhukertomusten kartanoa jouluisine lahjasukkineen takan reunalla, on orpotytön kylmää maailmaa ja vielä pirullisen virkeitä hoivakodin asukkeja. Kosto elää!

P.D. Jamesin, kokeneen kertojan huomaan on helppo istahtaa. Hän tietää mitä tekee ja osaa rakentaa hahmostaan samanaikaisesti ujon ja hämmentyneen, pitkään alistetun naisen ja siinä vääryydessä ovelaksi juonittelijaksi kypsyneen hahmon, punnitusti, tarkasti tärkeät hetket vangiten. Joten kyllä nämä suklaan syönnin lomassa hyvin tuli makusteltua.

P.D. James: Kuolema joulupäivänä. Kuusi murhaavaa kertomusta
Sleep no more: six murderous tales, suomentanut Jaakko Kankaanpää
Otava, 2025, 185 s

Banu Mushtaq: Heart Lamp. Selected Stories - ja yksi osaluettu

Banu Mushtaq (s. 1948), kirjailija, aktivisti ja juristi on kotoisin Karnatakan osavaltiosta, Etelä-Intiasta. Hän aloitti kirjallisen uransa edistyksellisen protestiliikkeen kirjallisissa piireissä 1970- ja -80-luvuilla. Hän on ainoa nainen yhteiskunnan luokka- ja kastijakoon kriittisesti suhtautuvassa liikkeessä. Mushtaq kirjoittaa kannadan kielellä ja on palkittu Intiassa jo ennen tämän vuoden palkintoa: Winner of the 2025 International Booker Prize. - Tämä kerrotaan Heart Lamp novellikokoelman sisäkannessa. Kokoelman 12 novellia on kirjoitettu vuosien 1990-2023 aikana ja Deepa Bhasthi on kääntänyt ne englanniksi.

Novelleissa kuvataan elämää paikallisessa muslimiyhteisössä alistetussa asemassa olevien, eli naisten ja köyhien näkökulmasta. Myös varakkaampien perheiden elämää valotetaan, mutta naisten asema ei siellä ole sen kummempi. Päin vastoin, pudotus voi olla jyrkempi, jos mies niin päättää.

Pohjoismaista lukijaa asetelmat raastavat, mutta lukemista helpottaa novelleista  säkenöivä äly ja lämmin huumori. Puhumattakaan ihmeellisen kauniista kielestä. Melkein olisin halunnut kuulla osia luettuna ääneen. Niinpä tiheästi ladotut ja ohuet sivut kääntyvät kuin itsestään, siitäkin huolimatta, että niissä esiintyy runsaasti alkukielisiä nimityksiä perheenjäsenille ja sukulaisille samoin kuin virkamiehille sekä muslimien monille rituaaleille, tavoille ja ruokalajeille.  Mutawalli shaheeb, namaz, hajj, masjid jama'at, purdah, kafan...

Ulkokultaisiin rituaaleihin kohdistuu monessa kertomuksessa kriittinen katse. Mätäneva ruumis kaivetaan ylös väärästä hautapaikasta, ruumiskin on väärä, koska juopporetku eli ruumis huojuu hautajaisissaankin. Samanaikaisesti päättävän virkamiehen kotona olisi tarvittu kiireellisempää apua. Useassa kertomuksessa naiset vaihtavat näkemyksiä "operaatiosta". Se on kirurginen lopullinen ehkäisy, jota jatkuvasti raskaana olevat naiset kaipaavat. Naiset, jotka ovat synnyttäneet ensi kerran teini-ikäisinä. Naiset, jotka saavat yksin hoitaa kasvavan lapsikatraansa.

Onneksi myöskään naiset eivät ole enkeleitä kertomuksissa. Miniän mustasukkaisuus anopilleen voi johtaa lopputulokseen, jota miniä ei olisi voinut kuvitella eikä toivoa. Intiassakin näyttävät monenlaiset muslimiyhteisön kunniakäsitykset suvun sisällä johtavan hölmöihin tapauskulkuihin. Erityisen hauska High-heeled shoe kertoo miehestä, joka saa pakkomielteen veljen vaimon siroista piikkareista. Oma vaimo on raskaana ja tottunut läpsyttelemään vanhoissa tohveleissa. Niinpä vaimon turvonneiden jalkojen survominen liian pieniin korkeakorkoisiin sandaletteihin johtaa vaimon eksistentiaaliseen kamppailuun, joka kirvoittaa hänessä syvällisiä filosofisia näkemyksiä. Ennen sandaletti-episodia kertomus kuvaa erityisen kauniisti nuoren naisen omia muistoja mangopuusta.

During her first pregnancy, she had, without telling anyone, brought down a mango with a stick, the fruit a little sour, a little astringent at the top when she bit into it, and the mischievous girl hidden somewhere within her had been a part of this small happiness. She had plonked herself under the tree on summer afternoons in the early days of her marriage. Those stolen moments of love under the tree, that was all. The sourness of the raw mango, the sweetness of the ripe mango, the abundance of each fruit, the expansiveness of the shoots.

Paikallisia pirttihirmujakin löytyy, kuten myös säyseitä miehiä. Varakas pariskunta tekee pyhiinvaellusmatkan Mekkaan (Hajj), mutta kiltin miehen vaimo on oikukas ja altis yltiöpäiseen shoppailuun, joiden huumassa hän unohtaa köyhälle palvelijalle lupaamansa tuliaisen. Kertomus on niin elävästi kerrottu, että tämäkin muslimien rituaali tuli aivan uudella tavalla esitellyksi kuin se vähä, mitä uutiskuvista tvstä joskus on näytetty.

Since they were late, Shaziya and Subhan stood next to each other in the mosque's extensive yard which filled up very quickly with other latecomers. It was sunny, and the huge umbrellas programmed to open automatically when the sun was out had spread their wings wide to provide shade. As the sun went down, the wings folded in to look like pillars.

Islamin uskonto vaatii paljon harjoittajiltaan. Ei ihmetytä, että islaminuskoiset maat ovat tyypillisesti näinä aikoina takapajuisia. Yhteiskuntarakenne on hyvin hierarkinen, puolet väestä eli naiset jäävät suureksi osaksi ilman koulutusta, koulutus on uskonnollispainotteista ja rituaalit vievät muutoinkin paljon aikaa. Intiassa kastijako vielä täydentää epätasa-arvoista yhteiskuntaa. 

Viimeisen novellin nimi on paljon puhuvasti Be a Woman Once, Oh Lord! Näin miettii nuori nainen osaansa: I was a mere shadow. I  was only his wife. I was free labour. 

Banu Mushtaq: Heart Lamp, Selected Stories, Translated by Deepa Bhasthi

English Pen, 2025, 214 s

- - -

Osaluettu. Elämä on romaani, muka. Ei ole. Romaani on romaani, ja jos kirjailija haluaa lässähdyttää tunnelman, hän putkahtaa kesken tarinan seikkailemaan romaanihenkilön kanssa kaupungin kaduille. Sama tilanne kuin elokuvassa, jossa näyttelijä kesken kohtauksen kääntää katseensa kohti katsojaa, ja alkaa analysoida elokuvan tapahtumia ja ihmisiä. Minua ei se kikkailu miellytä ollenkaan ja niinpä  suljin Guillaume Musson Elämä on romaanin. Se oli toinen yritys tutustua tähän menestyskirjailijaan. Enkä pitänyt edes kirjailijan tyylistä, minusta kerronta on kankeaa, sovinnaista ja yllätyksetöntä.

Jo Ann Beard: Juhlapäiviä

Kansi Eevaliina Rusanen

Uusi tuttavuus minulle, yhdysvaltalainen Jo Ann Beard, kulkee novellin kirjoittajana osittain tutunkin oloisia polkuja. Juhlapäivistä tulee parhaimmillaan  mieleen amerikkalaisen sielunmaiseman kuvaaja, novellin mestari Raymond Carver ja ihmissuhde- ja arkikuvauksista taas Elizabeth Stroutin Oliver Kitteridge.

Mihin Juhlapäivät nimenä viitanneekaan, kun lähes jokaisessa novellissa on mukana syöpään sairastunut tai muuten viimeisiä aikojaan elävä? Siihenkö, että sitä ennen elämä on juhlaa, jonka tajuaa vasta ollessaan kaiken menettämässä? Tai kun tietää menettävänsä ystävän, yhteiset hetket ovat juhlaa. Ainakin etulehdelle valittu runo vihjaa siihen. Novelleissa, eri aikoina kirjoitetuissa, eri paikoissa julkaistuissa, pääasiassa elämän virrasta irrotetut muistikuvat ja hetket kasaantuvat tajunnan virraksi, harvemmin juonikertomukseksi. Toivon tosin, että huomaatte myös ettei mitään tarinaa ole.

Sairastuneita ympäröivät ystävät, entiset ja nykyiset rakastetut sekä eläimet, koirat, kissat, ankat, jotka saavat tarkan ja sympaattisen kuvauksen. Lemmikit myös pehmentävät kertomuksia, joissa ei kuoleman läheisyydestä huolimatta ole synkkä tunnelma, enemmän se on melankolista luopumista. Muunlajiset tuovat usein kertomuksiin ripauksen huumoria. En osaa nähdä kertomuksia esseinä, vaikka jossain mainittiin niitäkin tähän sisältyvän. En ole asiantuntija sitäkään määrittelemään.

Toinen novelli Werner on selkeimmin juonikertomus ja kertoo tulipalosta kerrostalosta. Mies kissoineen asuu yläkerroksissa ja herää hiljalleen havaitsemaan vähenevät keinonsa, jo savukaasujen sumentamana. Kertomus on kuulemma tosipohjainen  ja totta tosiaan, tässähän kerrostaloasukkaan painajaiset antavat hmm, lisäsytykettä ja piinaavaa jännitystä. Tähänkin, kuten kaikkiin novelleihin, on kirjattu tarkkoja havaintoja, tyylikkäitä lauseita ja osuvia tietoiskuja. Kuten tulipalosta ja paniikissa lukkoon menosta: 

Kauriit kuulemma tarvitsevat vaarasta kertovan havainnon vähintään kahden eri aistin kautta, jonkin yhdistelmän näköhavaintoa, ääntä ja hajua; muuten ne vain seisovat paikoillaan eivätkä tiedä mitä tehdä.

Cheri-niminen novelli sukeltaa yksityiskohdissaan armottoman konkreettisesti sairaan avustettuun itsemurhaan. Ystävät tekevät sydän raskaana laitonta tekoa, jotta sairas pääsisi kärsimyksistään. Huolenpito ystävästä omasta välittämättä ottaa lukijan mukaan rankalle mutta pyyteettömälle matkalle.

Maisemissa liikutaan enimmäkseen Yhdysvaltojen sydänmailla,  mitä se nyt sitten tarkoittaakaan. Iowa, Nebraska? Seutuja, joista on tehty elokuvia, myös syrjäytyneistä, köyhemmistä, tavallisista ihmisistä vastakohtana valtavirtaelokuvien urbaaneille maisemille. Tarkkailukulmaa värittää suuri myötätunto ja ystävien rinki, joka lämmittää sairastunutta, liian nuorta naista tai vanhaa koiraa. Novelleissa lienee omaelämäkerrallista ainesta ja monessa kertomuksessa sivutaan myös kirjoittamista, kirjailija esiintyy viimeisessä omalla nimelläänkin.

Niminovelli velloo kaikessa elämän ja kuoleman välillä, matkallakin siinä ollaan. Intia väreineen, uskontoineen, mausteineen sopiikin lähes kuumehoureen tapaiseen kerrontaan, jossa ystävän viimeiset hetket sekoittuvat matkoihin muuallakin. Mikä Korsikan kulttuurissa on erityistä? Verikosto, vastaa taksimies. Novelli on muodoton virta, mutta Ganges-maisesta sameudesta välähtelee kirkkaita helmiä elämän kauneudesta ja sattumanvaraisuudesta. Matkamies, polkua ei ole; polut syntyvät kävelemällä, siteerataan jotakin viisasta. Yhtenä toistuvana muistona nousee entinen mies M ja tämän uusi rakastettu, PR jonka suuntaan kirjailija sylkäisee tuon tuosta, kuten miehenkin.

Aikamoista vyörytystä tämä pisin novelli on, koin ajoittaista väsymystä tässä aallokossa. Kokoelman kaikki novellit eivät ole yhtä onnistuneita, mutta useimmat kuitenkin tekivät vaikutuksen pohdinnoillaan ja tarkoilla kuvauksillaan. Erityisesti liikuttivat Beardin koiratutkielmat.

Ja sitten Doug ja Ann pelastavat minut, ja keskitymme kaikki Georgieen, talutamme sitä hihnassa ja annamme sille herkkupaloja, opetamme sitä hillitsemään innostuksensa ja käyttäytymään rauhallisemmin. Vähän ajan päästä se läähättää väsyneenä, ei liikkumisesta vaan ajatustyöstä, siitä että on miettinyt päänsä puhki, mitä me milloinkin haluamme, ja sitten tehnyt sen, ja siitä että se on saanut yhtä aikaa huomiota kolmelta ihmiseltä ja päässyt ulos aitauksesta, parkkipaikalle auringonpaisteeseen ja Westchesterin kylmään ilmaan.

Kiitos ja kumarrus suomentajalle, Riina Vuokolle, kielestä löytyy sävyjä ja vivahteita. Sai vain täysin uppoutua noihin maailmoihin. Tuossa runsauden sarvessa on ollut tekemistä!

Jo Ann Beard: Juhlapäiviä

Festival Days, 2021, suomentanut Riina Vuokko

Tammi/WSOY, 2025, 318 s

Klassikkohaaste 21. James Joyce: Dublinilaisia

Valitsin tämän kertaiseksi klassikoksi novellikokoelman. James Joyce kirjoitti teoksensa Dublinilaisia  jo vuonna 1907, mutta sai sen julkaistua vasta 1914. Syynä oli takakannen esittelyn mukaan se, että kirjailijan kaunistelematon tapa kuvata dublinilaisia ei miellyttänyt sen ajan kustantajia. Kelttiläishenkinen romantisointi oli aikalaiskustantajien arvostama tyyli.

Kuinka ollakaan, tämä taustatieto toi mieleen erään toisen klassikkohaasteeseen lukemani kirjan, nimittäin Edgar Lee Mastersin samoihin aikoihin ilmestyneen Spoon river -antologian. Lajityyppi on toinen, antologia sisältää lyhyitä elämäkertoja, mutta Masters kohtasi omalla teoksellaan saman tapaista vastustusta, konservatiivipiirit närkästyivät siinä kerrotusta rappiosta ja vapaasta rakkaudesta ja syyttivät sitä epäamerikkalaiseksi.

Rappiota eli alkoholismia ja resuisia kulkijoita löytyy myös Dublinilaisista. Keskiluokkaa novellit kuvaavat, mutta sekin yhteiskunnan osa eli Irlannissa niukasti ja nykynäkökulmasta köyhyydessäkin. Ihmiset keksivät henkensä pitimiksi monenlaista, varkauksia ja juonitteluja käytettiin tarpeen tullen. Moni novelli kuvaa miesporukoiden jutustelua pubissa - stoutia (porteria Saarikosken käännöksessä) kuluu,  viskillä vahvistettua. Kaupungin kadut ja korttelit piirtyvät lukiessa esille Dublinin kartalta.

Yön tultua miehet möyrivät koteihinsa, jossa yllättäen asuukin kokonainen perhe, vaimo ja lukuisa lapsikatras. Ei varmaankaan sen ajan ja paikan kuvassa yllättävää, mutta nyt lukiessa tuntuu oudolta, että joka äijällä on jossain iso perhe, mutta on itsestään selvää, että koko koti on miehen luuhatessa baareissa vaimon vastuulla. Mies palaa kotiin humalassa, ärtyneenä ja valmiina pieksemään ensimmäisen kotona näkemänsä.

Novelleissa seikkailevat kuitenkin kaikki ikäluokat lapsista vanhuksiin - ja kuolleisiin - , kokoelma eteneekin kronologisesti. Kirjailija Jyrki Vainonen toteaa kirjan esipuheessa, että Joyce laski novelliensa ansioiksi naturalistisen kuvauksen ja sen takia ne olivat "lukuja Irlannin moraalihistoriaan". Vainosen mukaan hän mielsi itsensä maansa henkiseksi vapaustaistelijaksi.

Novellien tunnelma on usein apea, varsinaista juonen kaarta, tapahtumia tai lopun käännettä ei nähdä. Pääosin runsaat dialogit ja niiden monet kielenkäytön tavat piirtävät esiin kirjavia tyyppejä. Hahmojen mielialojen ja mielenliikkeiden seuraaminen paljastaa odotuksia, toiveita, pettymyksiä, turhautumia, kateutta. Eli psyykkistä, lamaantuneen oloista mielenmaisemaa sen aikaisissa dublinilaisissa kuvataan erityisesti. 

Löysin yhden novellin, jonka olen jo lukenut jossain toisessa novellikokoelmassa aiemmin. Se oli silloin nimeltään Valitettava tapaus, tässä suomennoksessa Surullinen tapaus. (Lukemani teos on uusi, Heikki Salojärven suomennos. Edellinen suomennos Dublinilaisista oli Pentti Saarikosken työtä.) Novelli palautui nopeasti mieleen, ja onkin kertomusten joukossa harvinaisen ehyt ja tiivistunnelmainen. Henkilöitäkin on vain kaksi, mies ja nainen. Kertomuksessa on vähemmän dialogia, enemmän tunnemyrskyjä. Se kuvaa tuota klassista, lukijaa turhauttavaa tilannetta, jossa rakkaus ei pääse puhkeamaan kauniiseen kukoistukseen, johtuen ihmisen omista pinttyneistä ajatustavoista. Toinen osapuoli lamaantuu tunnekuohuista eikä tartu käden ulottuvilla olevaan onnen mahdollisuuteen. Tragedia on väistämätön. Rohkeuden puute ajaa yksinäisyyteen.

Irlannin katolinen kirkko sai James Joycesta näkyvän vastustajan ja kriitikon. Satiirinen asenne pilkahtelee siellä täällä, varsinkin novellissa Armo, jossa joukko tuttuja miehiä päättää parantaa alkoholistin, protestantti Kernanin retriitillä, jossa hänesta samalla tehdään hurskas katolilainen. Kernanille protestanttisuuskaan ei ole kovin läheistä.

- Sanohan, Martin, eivätkös jotkut paavit - ei tietenkään nykyinen tai hänen edeltäjänsä, mutta jotkut vanhemmista - olleet jollakin lailla...tiedäthän..kelvottomia?

Kaikki vaikenivat. Cunningham sanoi: - Tietenkin joukossa on ollut joitain mätiä omenia...Mutta hämmästyttävin asia on tämä. Heistä yksikään, ei pahin juoppo eikä suurin lurjus, saarnannut ex cathedra ensimmäistäkään vääräoppista sanaa. Eikö olekin ihmeellistä?

- Sitä se on, Kernan sanoi. - Niin, koska silloin kun paavi puhuu ex cathedra, hän on erehtymätön, selitti Fogerty. 

Toinen Joycen mielestä ravistelua kaivannut ajatusrakennelma on kansallisuusaate; englantilaismielisyys oli paha leimakirves englantilaisten Irlannissa pitkään harjoittaman sortovallan takia. (Lehtijutussa mainittiin eilen, että tämä on tausta irlantilaisten suurelle myötämielisyydelle palestiinalaisia kohtaan, samaistuminen.) Tästä on esimerkki viimeisessä novellissa Kuolleet, jossa 4-kymppinen Gabriel Conroy, yliopisto- ja kirjallisuusmies pitää puheen vanhojen tätiensä vuotuisissa juhlissa. Kuten monissa edeltävissä novellissa, monet kohtaamiset ihmisten kesken valaisevat dublinilaista elämänmenoa. Yksi niistä on nuoren naisen Conroyhin kohdistama aggressiivinen kritiikki nimenomaan englantilaismielisyydestä, jolta toinen yllätykseltään ei pysty puolustautumaan kuin vasta jälkikäteen ajatuksissaan.

Heidän yhteisen elämänsä hetket, joista kukaan toinen ei tiennyt eikä koskaan tietäisikään, syttyivät valaisemaan hänen muistojaan kuin kirkkaat tähdet. Hän halusi kiihkeästi palauttaa Grettalle mieleen nuo hetket, saada tämän unohtamaan heidän yhteiselonsa pitkästyttävät vuodet ja muistamaan vain hurmion hetket.

Juhlamenojen ja syöminkien jälkeen tästä novellista kuoriutuu parisuhteen kuvaus, joka on sukua Surulliselle tapaukselle - sama ajatusten ja tunnelmien kohtaamattomuus novellien kliimaksissa. Mies on juhlien jälkeen täynnä pakahduttavaa intohimoa, eroottista latausta vaimoaan kohtaan. Tunnetta kuvataan hehkuvana matkalla hotelliin. Kaikki romahtaa perillä, sillä vaimon ajatukset ovat muualla, nimittäin varhain kuolleessa nuoruuden rakastetussa. 

James Joycen esikoisteos, Dublinilaisia, oli hämmentävä ja yllättävä lukukokemus, juuri novellien rakenteen takia. Mitään selkeää rakennetta tai juonta ei ollut, näitä kahta rakastamisen vaikeutta käsittelevää lukuunottamatta. Sen sijaan niissä vilisee joukoittain dublinilaisia, dialogeissa ja omissa ajatuksissaan. Toisaalta juuri tuo kaoottinenkin virta ihmisiä ja näiden suhteita vaikuttaa ajattomalta ja samalla kerronta modernilta. Välähdyksistä syntyy kuva yli sadan vuoden takaisesta Dublinista, kuten sen näki kaupungista lähtenyt, eri puolilla Keski-Eurooppaa asunut ja sotaa viimeiseksi Zürichiin paennut James Joyce. 

Klassikkohaastetta 21 vetää tällä kertaa MarikaOksa ja koontipostaus ilmestyy Oksan hyllyltä blogissa. Kiitos! Olipa antoisaa taas penkoa klassikkohyllyä ja kohdata James Joycen dublinilaiset.

James Joyce: Dublinilaisia

The Dubliners, 1914, suomentanut Heikki Salojärvi

Basam Books, 2012, 240 s

Margaret Atwood: Vanhaa rakkautta. Kertomuksia

Mietiskelin tässä, mikä ero on novellilla ja kertomuksella. En keksinyt/löytänyt hyvää selitystä, joten kaipa ne sitten ovat suunnilleen synonyymeja. Tässä Margaret Atwoodin viimeisimmässä suomennoksessa Vanhaa rakkautta pariskunta Tig & Nell esiintyy kertomuskokoelman alkuosassa ja uudelleen, muodossa Nell & Tig loppuosassa. Lopun nimijärjestys selittyy Tigin dementoitumisella ja lopulta poistumisella Nellin viereltä.

Pariskunta on tyyppiä yhteenkasvanut puu, he rakastavat, matkustavat, mökkeilevät yhdessä ja sovussa, heistä muodostuu muutaman kertomuksen mittaan kuva toisiaan harmonisesti täydentävistä persoonallisuuksista. Mies on värikäs ja temperamenttinen oman tiensä kulkija, nainen rauhallisempi tarkkailija - kuin kirjailija itse ja hänen edesmennyt miehensä Graeme Gibson, jolle kirja on myös omistettu, muiden läheisten ohella.

Aktiivi-ikäisenä pariskunta maailman kansalaisina matkustelee ja kertomuksissa tavataan heidän tuttujaan mm Ranskan Provencessa. Vanhoina he luennovat luontoaiheista risteilymatkustajille, jota varten heidän on käytävä ensiapukurssi. Siitä ensimmäinen kertomus. Kerronta on humoristista ja lämminhenkistä, tuttaviin mahtuu eksentrisiä tyyppejä, taiteilijaluonteita ja eläköityneitä yliopiston opettajia, feministejä.

Tuttava-, ystävä- ja sukupiiriä lähestyvien kertomusten joukossa on myös muutama dystooppinen tarina, joissa voi lukea Atwoodin tunnetuimpien romaanien, Orjattaresi ja Testamentti, ajatuskulkuja, lisääntymisen säätelyä tautien näivettäessä väestöä esimerkiksi. Omaa erilaista kertomustaan edustaa myös eräs kotiloksi itsensä kokeva, joka on joutunut kauhukseen naisen olomuotoon. Maailmaa muunlajisen silmin vähän kuin Anni Kytömäen Mirabiliksen ensimmäisessä ja viimeisessä luvussa.

Vanhukset ovat jo vapaita käymään käsiksi edellisen sukupolven, vanhempiensa omituisuuksiin. Niin Atwoodkin. Paha äitini kuvaa monenlaiseen hörhöilyyn taipuvaisen äidin edesottamuksia. Tilanne antaa mahdollisuuden peilata omaa 15-vuotiaan riitaa äidin kanssa murrosikäisen tyttären uhmakkaaseen käytökseen. Äiti on niin vahvaluonteinen, että hänen mahdollisesta noituudestaan ei voi olla täysin varma.

Kertomuksessa Vainajan haastattelu Margaret Atwood keskustelee meedion välityksellä George Orwellin kanssa yhteiskunnan tilasta ja näkee tietenkin Orwellin profeetallisuuden edelleen, sen entistä terävämmän ajankohtaisuuden. Orwellia informoidaan nykyisestä cancel- kulttuurista. Siinä kohtaa voi havaita meille vanhan polven edustajille tyypillistä siunailua. MA suosittelee Orwellille elokuvaa Stalinin kuolema. 

Kuolemista ja vanhenemista sekä yhteisiä kokemuksia, entisiä rakkauksia käsitellään ystävien kesken. Kuten myös Tigin dementoitumisen myötä. Viimeinen osa onkin täynnä lesken ikävää ja kaipausta, toisen tavaroiden läpikäyntiä, hajoamisen ja lahoamisen näkemistä kaikkialla. Tässä osiossa päästään kirjeiden kautta edellisenkin sukupolven sotatraumoihin ja ajan kätkemiä salaisuuksia paljastuu, mutta aina liian vähän. Nell vainuaa edesmenneen appiukkonsa ja tunnetun sotakirjeenvaihtaja Martha Gellhornin välille virinneen jotain kiinnostavaa.

Atwoodilla on viisautta, huumoria ja räväkkyyttä sekä vanhan ihmisen kokemusmaailma mistä ammentaa. Kertomuksiin sisältyy eri aikoina muualla julkaistuja novelleja. En tiedä, vaivaako minua tämä vuoden maanantain turtumus ja tympeys, mutta en oikein innostunut näistä kertomuksista, turhan moni vaikutti hieman jaarittelevalta ja yhdentekevältä. Niitä tuli verrattua esimerkiksi Alice Munron tai Raymond Carverin häikäiseviin novelleihin. Margaret Atwood onkin tunnetumpi romaaneistaan. 

Margaret Atwood: Vanhaa rakkautta. Kertomuksia
Old Babes in the Wood, 2023, suomentanut Hilkka Pekkanen
Otava, 2024, 286 s

Marko Järvikallas: Saattue

Vaihteeksi luin novellikokoelman ja vielä tekijältä, johon en ollut tutustunut enkä edes muista, mistä tähän sain vinkin. Erinäisistä kesäretkistä johtuen lukemisesta on kulunut jo aikaa eivätkä novellit jättäneet kovin suurta muistijälkeä. Helppoa uskoa takakannen mainoslauseeseen, että jokaisen yksilön sisäinen maailma on yhtä suuri kuin maailma heidän ympärillään. Toinen asia on sitten, saako kirjailija sen sisäisen maailman tuntumaan kiinnostavalta. 

Kokoelma etenee realistisen sävyisistä kertomuksista kurkottamaan kohti henkisempiä sfäärejä ja epätavallisempia irtiottoja. Novelleissa pari löytää toisensa velan perinnän miehisessä näytöksessä, murrosikäiset koettelevat toisiaan ja vanhempiaan omissa riiteissään, miehen tunteet lakastuvat naisen iskiessä haarukkansa lihaan romanttisella illallisella, porraskäytävissä asustava repputyttö tunkee pariskunnan väliin, enkeliusko vie vaimon mieheltä ja eletään luonnon helmassa linkolalaisen omalaatuisen tyypin ohjaillessa luonaan yöpyviä retkeilijöitä. Niminovellissa Saattue räväkkä nainen ei piittaa hautajaissaattueen muusta väestä. Yhteistä latautunutta jännitettä vaikuttaa olevan historiassa, liittyen ilmeisesti vainajaan. Novelli kääntyy outoihin maailmoihin, pihalla odottavaan ruumisautoon.

Ihmiset epäilemättä etsivät vimmaisina merkityksellisyyttä, mutta en oikein innostunut siitä etsinnästä. Minulle novellit maistuivat hieman ikävystyttäviltä. Arvostan Marko Järvikallaksen kerrontatyyliä ja taitoa luoda eläviä tilannekuvia, dialogitkin mukautuvat luontevasti puhujaan, mutta aihemaailma ei sytyttänyt. Voin aistia novelleissa jotain vaikutteita Carverin mestarillisista novelleista ja nimikertomus nosti mieleen myös David Foster Wallacen novellikokoelman Kummatukkainen tyttö - tosin vailla sen hulvatonta mustaa huumoria. 

Marko Järvikallas: Saattue
Siltala, 2024, 159 s

Lina Wolff: Många människor dör som du

Onneksi löysin Lina Wolffin novellit! Olin ajautunut tylsyyden tilaan kannettuani kirjastosta epälukuisan määrän kirjoja, joita en saanut luettua alkua pidemmälle, yhden sentään puoleen väliin. Sen jälkeen oli entistä tympeämpi olo. Jo nimi kertoo jotain tästä novellikokoelmasta. Se ei ole mitään "hyvän mielen" lukemistoa, mutta sitäkin enemmän Många människor dör som du -kokoelman novellit herättävät uteliaisuutta, pistävät ihmettelemään outoja käänteitä, vievät mukanaan kekseliäisiin maailmoihin. Nimestä voisi päätellä lajityypiksi dekkarin, mutta näin ei ole. Näyttämönä toimii useimmiten espanjalainen kaupunki, Barcelona, Valencia ja Madrid ainakin, muutama novelleista sijoittuu Ruotsin Skåneen. 

Enimmäkseen on kyse ihmissuhteista, monenkirjavista, monen ikäisistä. Puhutaan rakkaudesta ja sen etsinnästä. Puhutaan odotuksista ja haaveista löytää kadonnut nuoruus uudesta rakastumisesta. Puhutaan pettymyksistä ja peloista. Novellit värjäytyvät punamustalla; viha ja rakkaus, mustasukkaisuus, kateus, häpeä. Hyväksikäytön viidakossa tunteita herää ja kuolee. Kuka käyttää hyväksi ja ketä, se ei aina ole selvää, roolit elävät. Suomenruotsalaisen Hannele Mikaela Taivassalon kerronnassa olen lukenut jotain samaa. Ehkä myös ripauksen Milan Kunderaa voi maistaa lukiessa.

Matkalle näiden novellien mukana pääsee viivyttelemättä. Espanjan novellit tuoksuvat ja maistuvat siltä, punaviiniltä, helteiseltä kaupungilta, härän vereltä. Cavapulloja poksautellaan. Ruotsissa maisemat ovat kesympiä ja tutumpia, mutta sielläkin avautuu näkymiä kuin Roy Anderssonin elokuvista, koska fasadit kätkevät yllättäviä tapahtumia. 

Ensimmäisen novellin, Ingenmansland kertoja on kuin Almodóvarin elokuvasta Naisia hermoromahduksen partaalla. Mustasukkainen nainen on pestannut etsivän varjostamaan miestään. Asioiden kärjistyessä palkattu etsivä joutuu tiukkaan paikkaan. Toisessa kertomuksessa nuori tyttö löytää töitä epämääräisen naapurinsa toimistosta ja alkaa hiljalleen toivoa ylenevänsä, ennen kuin paikalle kopistelee ylivoimaisen pätevä nuori nainen. Bisnes ja pomon ja uuden naisen kehkeytyvä suhde kukoistavat, mutta vievät heidät liiketaloudellisesti holtittomille teille ja sillä on seurauksensa.

Det börjar med att man känner att ens liv inte har några riktiga känslor. Som om livet egentligen vore någon annanstans. Sen tror man att det ska komma bara något speciellt händer, som att en viss person uppmärksammar en, eller dylikt. Sen nöjer man sig med att man inte har det värre än andra. Sen att tristessen är ofrånkomlig och att alla andra lider just så mycket som man själv.

- Och sen? - Sen dör man.

Wolff kertoo yhtä luontevasti naisen kuin miehen näkökulmasta. Huumori on mustaa, dialogit lakonisia. Kertomuksissa ei pysähdytä, elämä rullaa eteenpäin kaupungin kaduilla. Novellissa Kirke 13-vuotias imee aikuisen naisen oppeja isosiskolta, joka on käynyt rintaoperaatiossa. Koulussa hermostutaan tytön opiskelumotivaation katoamisesta. Rehtori yrittää vakuuttaa koulunkäynnin tärkeydestä, mutta tyttö näkee rehtorin silmissä jotain syttyvän, kun tyttö sanoo seksin olevan hauskempaa. Liian myöhään rehtori kääntää katseen parkkipaikalle. 

Odette Klockare kertoo vanhan naisen halusta oppia soittamaan pianoa ja hänen nuoresta opettajastaan. Yhteisö ympärillä haistaa skandaalin käryä eikä kaihda keinoja hajun lähdettä etsiessään. Véronica on nimi härkätaisteluun kuuluvalle liikesarjalle. Novellissa mies suunnittelee lapsenomaisen tyttöystävänsä kosintaa mahdollisimman dramaattisessa hetkessä. Se ei ole helppoa, mutta yllätyksenä tarjoutuu suunnittelematon hetki, sillä life is what happens while you're busy making other plans, sanoi Lennonkin.

Tätä lukiessa ei tullut tylsää hetkeä, kuten voi nähdä jo novellien nimistä: När hon pratar om patriarkatet, Snuff, Krönika över en oplanerad trohet, Tänk dig ett levande träd.

Tack Hannele, muistaakseni näin Lina Wolffin nimen blogissasi.

Lina Wolff: Många människor dör som du
Albert Bonniers Förlag, 2009, 214 s

Bargumit Johan ja Katja

Niin kauan kuin lumi tekee kaikesta säteilevän kaunista ja varjoista siniset, siitä kannattaa ottaa kuvia. Matka yhteen Helsingin Alepoista, arkisista arkisin homma, avasi paratiisillisen näkymän, jossa aurinko siilaa viistoja valopylväitä puiden oksista. Niistä varisee hiljalleen kimaltelevia lumikiteitä. Aah ja voih!

Kaikin puolin puuhakas loppuvuosi on verottanut ankarasti muutenkin rauhallista lukutahtiani. Sitä ovat vielä vahvistaneet kirjavaraukset, joita olen ottanut vastaan ja palauttanut muutaman kymmenen sivun lukemisen jälkeen. Näin on käynyt osittain maailmantilanteen ja uutisten takia: en ole jaksanut rankkoja aiheita, sotien aikaisia ja jälkeisiä tapahtumia tai juutalaisten kohtalon tapaisia aiheita tällä hetkellä, vaikka olen niistä yleensä halunnut lukea. Uutiset ovat synkistäneet ajatuksia, on tekemistä ettei mieliala painuisi toivottomaksi. Siitä ei ole iloa muille eikä itselle.

Helmet-haaste sentään näyttää eka kertaa valmistuvan. Kaksi kirjailijaa samasta perheestä tai suvusta jäivät kinkkisimmiksi kohdiksi (47. ja 48.), mutta huomasin sitten eräänä päivänä Katja Bargumin, evoluutiobiologian tohtorin julkaisseen yhdessä kuvittajan kanssa Muurahaisten ennätyskirjan, joka valittin lasten Tieto-Finlandian ehdokkaaksi. Kirja oli tietenkin tiukasti lainassa tässä vaiheessa, mutta sen sijaan luin hänen yhdessä Hanna Kokon kanssa kirjoittaman aiemman teoksensa Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä. 

Katjan isä on suomenruotsalainen kirjailija Johan Bargum, novellistiikan mestari. Sopivasti löysin hänen Lyhykäisiä -kokoelmansa vuodelta 2017, kun en hänenkään viimeistään Ikämiehiä, tältä vuodelta, onnistunut lainaamaan ajoissa.

Lyhykäisiä on nimensä veroinen, lyhimmät ovat varsinaisia lastusia, luonnoksen oloisia nimettömiä novelleja. Niissä on hieman väsynyt tunnelma ja jotenkin tarkentamaton katse. Eikä ole kyse kielestä, se on selkeää. Aiheet ovat ikämiehen; eroja, väistyviä tilanteita joista olisi pitänyt saada enemmän irti, luopumista, kuolemaa. Mutta sitten, lyhyen 114-sivuisen kokoelman puolivälissä, valo tunkee sittenkin esille, se joka vielä pitää elämässä kiinni. Ainakin kolme aihetta herättävät iloa: luonto, purjehtiminen ja lapsuusmuistot. Luonnon tarkkailussa isä kohtaa tyttärensä ja loispistiäiset, joista molemmat kirjoittavat. Myös pitkäkaulauikku ja koiraan pitkäkestoiset kosintamenot hipovat Katja Bargumin evoluutioteoksen aiheita. Koiraan sukellellessa kaloja vaativalle naaraalle alkaa veden pirskahtelussa myös huumori välähdellä. 

Ja nyt, kun pesä on valmis, vihdoinkin, koiras saa pariutua naaraan kanssa. Parittelu kestää muutaman sekunnin, sitten se on ohi.

Myös pojan silmin nähty perhe ja koti jossain 40-50-luvun maaseudulla on hilpeästi kerrottu tarina. Lapsi havainnoi tarkasti äidin ja isän persoonia ja heidän välistään dynamiikkaa: hillityn asiallista äitiä ja suhteellisen tottelevaista isää, joka vain harvakseltaan riehaantuu laulamaan ja esiintymään juhlissa. Sitäkään äiti ei oikein sulata, mutta poika pehmentää äidin isälle huolella suunnittelemia moitteita. Minun kävi isää sääli. Hänellä kun oli ollut niin hauskaa. Poika päättelee, missä menee kohtuus ja löytää keinot sen osoittamiseksi aina niin kunnolliselle äidille.

Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä välittää tutkijoiden asiantuntemuksen fiksusti ja hauskasti, kuten voi odottaa palkituilta tutkijakirjailijoilta. Siitä huolimatta törmäsin muutamiin puuduttaviin jaksoihin, jotka koskivat mm muurahaisia ja amatsonimolleja, esimerkiksi. Muurahainen on liian pieni, että sen pesän työnjako, kuningattaren ja työläisten ja siihen kohdistuvien ennakkokäsitysten virheelliseksi osoittaminen jaksaisi riittävästi kiinnostaa - vaikka tiedänkin, että luonnossa kaikki liittyy kaikkeen eikä tarpeettomia ole. Eikä ihmisen pidä sitäkään määritellä. Sen sijaan turska ja sen kutistuminen nosti mielenkiintoa. Evoluutio on kaikkialla ja lukijallakin on preferenssinsä. 

Tutkijat käyvät läpi evoluutiotutkimuksen 150 vuoden kehitystä eivätkä tietenkään väistä myöskään ihmisen aikaansaamia huolestuttavia ilmiöitä, joiden seurauksena muu eläinkunta joutuu sopeutumaan evoluution keinoin muutoksiin. Ohimennen kumotaan myös ns älykkään suunnittelun väitteitä, jotka ovat usein niin ehdottomia verrattuna tieteen itseään korjaaviin havaintoihin. 

Mitä yhteistä on Shakespearella ja nykyisellä 200 miljoonan kottaraisen populaatiolla Pohjois-Amerikassa?  Tähän vastataan luvussa Ihmisen aikaansaama evoluutio. Ne ovat kaikki niiden kuudenkymmenen linnun jälkeläisiä, jotka eräs vannoutunut Shakespearen ihailija 1800-luvulla päästi New Yorkin puistoihin. Hänen vakaana aikomuksenaan oli onnellistuttaa ja sivistää Amerikkaa tuomalla kaikki kirjailijan näytelmissä mainitut linnut Yhdysvaltoihin.

Ja ne turskat. Miehenmittaiset turskat ovat historiaa, koska suuret on syöty ja kalastettu ja turska on tässä survival gamessa sopeutunut lisääntymään yhä nuorempana ja pienempänä. Parinvalinnan vaikeudesta on siis esimerkkejä sekä isä Bargumin että tyttären kirjassa. Pitkäkaulauikku tekee parhaansa novellissa kun taas tässä kirjassa kuvataan hämähäkkilajia, jonka koiras suihkuttaa naaraan päälle tainnuttavan sumutteen, jonka jälkeen pääsee parittelemaan. Naaras onkin usein kannibaali, joka on paljon useammin nälkäinen kuin seksinnälkäinen.  

Sammakkoeläinten ahdinkoa kuvataan monen muun lajin ohella luontokadon esimerkkinä. Ihminen tekee häikäiseviä keksintöjä teknologian alalla, kun ympäristömme samalla näivettyy ja meidän "luontopalvelumme" katoavat sen mukana. Poliitikot ovat paljon vartijoina. Onko heillä rohkeutta vaadittaviin toimenpiteisiin, sitä kirjassa mietitään.

Kovin lohduton siis on tulevaisuudenkuvamme, jos meillä innovatiivisuuskilpailun kiihtyessä on joskus käytössämme vielä seitsemänsataa tai seitsemäntuhatta prosenttia nykyistä tarkemmat digikamerat - eikä jäljellä enää mitään mielenkiintoista kuvattavaa. 

Johan Bargum: Lyhykäisiä, suomennos Marja Kyrö
Teos & Förlaget, 2017, 113 s

Katja Bargum & Hanna Kokko
Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä
WSOY, 2008, 317 s

Daniela Krien: Muldental

Tutustuin Daniela Krieniin ensi kerran muutama vuosi sitten ja luin hänen romaaninsa Vielä joskus kerromme kaiken. Se on intohimoinen kertomus paheksutusta suhteesta nuoren tytön ja keski-ikäisen miehen välillä, taustalla DDR:n eli entisen Itä-Saksan viimeiset ajat ennen Saksojen yhdistymistä. Se jätti vahvan muistijäljen intensiivisellä tunnelmallaan.

Samoihin entisten "ossien" sielunmaisemiin tutustuttavat myös Muldentalin novellit, kertomukset. Niitä maisemia leimaavat köyhyys, työttömyys ja siitä aiheutuvat rajut muutokset, pettymykset, syrjäytyminen ja mielenterveyden horjuminen, alkoholismi, prostituutiokin ajoittaisena perustarpeiden rahoittajana. Minun sankarini eivät ole voittajia. Silti jotkut heistä löytävät onnen, toteaa kirjailija prologissa.

Jollain tasolla entinen Saksan Liittotasavalta ja Saksan Demokraattinen tasavalta ovat kadottuaan, Saksojen yhdistyttyä, näyttäneet kauempaa ihmiskokeilulta: elämää jatkuvasti muuttuvassa markkinataloudessa, kapitalismissa, johon törmäytetään staattisen vanhoillisesta diktatuurista siirtyvien ihmisten kokemuksia. Niitä murroksia ja reaktioita, selviytymistä ja uupumista, rikkinäisyyttä ja identiteetin etsintää Krien havainnoi kertomuksissa.

Odotukset vihdoin koittavasta vapaudesta nousevat tähtiin ja kun vastassa onkin ihmisiä, jotka muurin murtumisen jälkeen nyrpistävätkin nenäänsä, tunteet heittelehtivät pettymyksestä vihaan. alemmuudentunteesta kostonhaluun. Sama kielikin voi murteissa muuttua pitkän etäisyyden jälkeen käsittämättömäksi. Kertomuksissa näyttäytyy koko elämän kirjo, neljän seinän sisällä perheen dynamiikkaa, rakkauskertomuksia ja muistojen saldoja, tyhjeneviä taloja rikottune ikkunoineen. Krien todellakin osaa näyttää, mitä murrokset merkitsevät, hänen ei tarvitse selittää. Hän taikoo viivyttelemättä kohtauksen baarissa, kaupassa, kadulla. Äärimmäisen tarkasti mutta pienin elein hän onnistuu valaisemaan vahvemman asenteita ja toisen suojautumista tunnistettavassa tilanteessa.

"Jos vieraat käyttäytyvät sillä tavalla, heidän ei tarvitse ihmetellä, miksei heitä haluta tänne."
Vieraat? Anne vinkkaa tarjoilijalle ja osoittaa tyhjää viinilasiaan.
Kanat kaakattavat kuorossa: "Siihen on vastattava kovin ottein."
"Minulla ei varsinaisesti ole mitään osseja vastaan, ei todellakaan, mutta tuollainen menee jo liian pitkälle."

Niminovelli kahdessa osassa kuvaa narsistisen taiteilijan varjostamaa perhehelvettiä. Pyörätuolissa istuva Hans valvoo toimintaa talossa keittiötä myöten seinään puhkaistusta aukosta. Koska taiteilija on saavuttanut asemansa jo vanhan vallan aikana, murros näkyy perheessä omalla tavallaan. Vaimo on kiristetty perheenjäsenten avulla Stasin ilmiantajaksi, mutta taitelija onnistuu pystyttämään kotonaan oman valvontakoneistonsa, jossa ei ympäröivän maailman moraalikadosta tarvitse välittää. Vaimo ja poika kantavat taakan ja saavat selviytyä miten taitavat eikä Hans tee sitä heille helpoksi.

Nämä ovat satuttavia kertomuksia eikä niissä useinkaan ole selkeitä loppuja, selviytymisiä ja elämän jatkumista kuitenkin. Daniela Krienin kertomukset tekevät syvän vaikutuksen, jokainen niistä on kihisevän draaman tihentymä. 

Romahtaneessa järjestelmässä valheet olivat olleet niin surkeita, että kaikki olivat tajunneet ne valheiksi, uudessa järjestelmässä taas harhakuvitelma ja todellisuus olivat kuin kaksi marjaa.

Kertomukset sijoittuvat Mulde-joen laaksoon entisen Itä-Saksan puolella.

Daniela Krien: Muldental, 2020, suomentanut Olli Sarrivaara
Lurra Editions, 2022, 264 s

Adelaida García Morales: Etelä

Vahvatunnelmaiset kaksi novellia espanjalaisen Adelaida García Moralesin teoksessa tuovat etsimättä mieleen Carlos Sauran elokuvan Korppi sylissä. Novelleissa on sama mystinen, unenomainen tunnelma ja molemmissa novelleissa, niminovellissa Etelä ja toisessa Bene-nimisessä kertomuksessa, näkökulma on lapsen, joka on menettänyt läheisen. Kuoleman ja menetyksen pelko sekoittuvat lapsen arkeen kodissa, jossa on vaikea löytää lämpöä sen jälkeen kun rakkaus on kadonnut talosta. 

Etelä, El Sur on kuvattu elokuvana, joka on Suomessakin esitetty. Siitä on myös kirjan kansikuva. Novelli onkin selväpiirteisempi ja mielenkiintoisempi kuin hieman yliviritetty Bene, jossa surrealismia ja mystiikkaa on tarjolla liiankin kanssa. Ankara katolisuus varjostaa molemmissa koteja, joissa varsinkin palvelijat, hartaan uskovaiset naiset, pitävät lapsia synnin tunnossa ja käyttävät myös aikuisiin valtaansa, silloin kun siihen avautuu mahdollisuus.

Kaikki muu ripillepääsyyn liittyvä jätti minut kylmäksi, luultavasti siksi että Josefa, joka yritti olla hengellinen ohjaajani, valmensi minua seremoniaan niin tavattoman kuivakiskoisella tavalla. En voinut sietää katekismuksen ulkolukua; kirja oli minusta käsittämätön.

Teresa, Etelän minäkertoja puhuttelee itsemurhan tehnyttä isäänsä ja muistaa heidän yhteisiä hyviä aikojaan, heidän, yksinäisyydessä viihtyvien ihmisten sielun sukulaisuutta. Isällä on mystisiä kykyjä, heilurin kanssa etsintää, johon hän vihkii myös tyttärensä ja kasvattaa tämän itseluottamusta. Kodissa on kuitenkin jatkuvaa riitelyä ja rakkaudettomuutta vanhempien kesken. Isä ei välitä uskonnosta vaan halveksii harrasta palvelijaa ja tämän pyrkimystä määrätä vaimon ja tyttären hengellisyydestä.  

Isän vaikea luonne ja kompromissiton suhde muihin kasvaa novellissa hienoksi lapsen silmin nähdyksi kokonaiskuvaksi. Teresalle selviää, että isällä on Sevillassa ollut toinen nainen, äitiä tärkeämpi. Tytär kulkee isän jälkiä, löytyy kirjeitä. Kaikki kertoo samaa: yksinäisyyteen ja tiheään hiljaisuuteen ympäristönsä pakottava mies ei olisi ehkä löytänyt onnellista elämää edes elämänsä rakkauden kanssa. Vaimonsa ja lopulta tyttärensäkin hän sen sijaan työntää luotaan.

Tarina on ahdistava ja surullinen, mutta vangitsevasti kerrottu. Sisäisiä mielenliikkeitä ruokkivat tehokkaat kuvat puutarhasta, maaseudun maisemasta. Mystisestä tunnelmasta tulevat mieleen, sekä Saura että Luis Bunuel, nuo Francon ajan Espanjan taitavat kuvaajat.

Saapuessani seuraavana päivänä Sevillaan tiesin heti: jos yhä vaelsit jossakin päin maailmaa, se paikka oli tuo elävistä kivistä ja salaisesta sykkeestä tehty kaupunki. Kaupungissa leijui jotain inhimillistä, hengityksen tai syvän, pidätetyn huokauksen kaltaista. Oli kuin kaupunki itse olisi synnyttänyt asukkaansa, muovannut heidät tuhatvuotisilla käsillään.

Toisessa novellissa kertoja, nuori tyttö elää veljensä ja isänsä kanssa, äiti on kuollut. Heidän kotiinsa tulee uusi palvelija, nuori nainen Bene, jonka pikkusisko on kertojan koulutoveri. Novellissa oli aika paljon minua vieraannuttavia elementtejä, kuolleen katse jonkun silmissä, kuolleita puutarhassa öisin. Asuuko naisessa pahuus vai onko se yhteisön kiihkokatolisten vanhempien naisten tuomio nuoresta naisesta, joka ilmeisesti joutui lapsuudessaan hyväksikäytetyksi? Novellissa Bene on melodraamaa kuin oopperassa, intohimoa ja synkkiä katseita, lasittuneita ja kalseita. Nainen houkuttaa sekä isää että poikaa. Ehkä novelli kulkee kaiken kaikkiaankin liiaksi samoilla poluilla kuin ensimmäinen.

En ole ihan vakuuttunut tuosta toisesta tarinasta, mutta tyyli on Moralesilla hallussa, se on paikoitellen runoa ja teoksen suomentaja on Tarja Roinila, joka kuoli liikenneturmassa viime vuonna. Tästäkin suomennoksesta voi nähdä, että se oli meille käännöskirjallisuuden lukijoillekin suuri menetys.

Kerrankin hain tarkoituksella kirjaa Helmet-haasteeseen: kirjan nimessä on ilmansuunta. (Tätä ennen tuli jo kahlattua ajankohtaista kirjailijaa eli löysin Salman Rushdien novellikokoelman Itä, länsi, jonka jätin sitten kesken siinä vaiheessa kun hän novellissa Yorick jäljitteli Tristram Shandyn tyyliä eikä ihan onnistu siinä.)

Adelaida García Morales: Etelä
El Sur seguido de Bene, 1985, suomentanut Tarja Roinila
Like, 1992, 94 s

Mihail Šiškin: Kaunokirjoituksia

Venäläinen kirjallisuus on ollut ei-totalitaarisen tietoisuuden keino pysyä hengissä Venäjällä. Totalitaarinen tietoisuus tuli reippaasti toimeen käskyillä ja rukouksilla.

Mihail Šiškinin lukeminen tekee hartaaksi; niin hienoa, ajatonta, painavaa - sivistynyttä, mutta ei koskaan totista patsastelua. Hartauteen sekoituu melankolia, tätä on venäläisyys parhaimmillaan, se joka nyt näyttää uppoavan mustaan liejuun, vierauden muurin taakse. Mitä se venäläisyys on, lukijalle, katsojalle, satunnaiselle turistille, se on aika abstrakti kokemus. Siihen tiivistyy vuosikymmenten aikana luetut venäläiset klassikot, Tolstoista Dostojevskiin, Pushkinista Tsehoviin, Bulgakovista Dovlatoviin ja Šiškiniin. Sillä on oma umpioitu arominsa, väittää Šiškin, jolle Bunin ja toinen emigranttikirjailija, Nabokov ovat läheisiä. Hyvinhän tuokin on kiteytetty. Venäläisiltä kirjailijoilta on tottunut lukemaan tietynlaista absurdia huumoria, joka on ollut ilmiselvä keino säilyä hengissä kirjailijana sortavan hallinnon alamaisena.

Minulle venäläisyys on vahva sekoitus mielikuvia ja muistijälkiä hienoista kirjoista ja elokuvista, musiikista ja maalauksista. Volgan lauttureita, tsaareja ja orjia, vankileirejä ja tyranniaa. Vodkaa ja suolakurkkua, 70-luvun valuuttabaareja Leningradissa. Tiedetään, että aikojen kuluessa venäläistä älymystöä on muuttanut Venäjän ulkopuolelle sankoin joukoin. Kuten Mihail Šiškin joka on asunut Sveitsissä jo vuodesta 1995. Kaikista maista, Sveitsissä! Sitä hän tuntuu itsekin ihmettelevän. Ja pohdiskelee myös sitä, kuinka säilyttää omakielisyytensä toisessa maassa. Sen hän tiesi jo poikana, ettei halunnut elää orjien maassa, josta ei saa matkustaa ulkomaille.

Kaunokirjoituksia on novellikokoelma, joka puolestaan osoittaa sen, että tälle kirjaston sivuhyllylle pitäisi eksyä useammin. Sieltä palaa helmenkalastajana. Monotonisuudesta ei ole pienintäkään vaaraa tällä matkalla sateenkaaren kaikissa väreissä. Kertomuksissa kuljetaan kirjailijan omaelämäkerrallisissa kokemuksissa, esseetyyppisissä kirjailijuuden ja kielen merkityksissä sekä intohimoisissa suhteissa.

Selkeästä kerronnasta lukija paiskataan yllättäen keskelle juonikkaita ihmissuhdekuvioita, joista ei monenkaan sivun jälkeen ota selvää, kuka puhuu kenelle. Kuvio alkaa hahmottua kuin varkain. Niistä varsinkin Sokeasta soittoniekasta tuli mieleen toinen loistava venäläinen nykykirjailija, jolla on erityisen viehko nimi, Dina Rubina. Siinä kieli leikkii ja vie lukijaa ainakin kolmiodraamaan, salattuun rakkauteen ja nimet ropisevat sekä virallisina että suomalaisparan sekoittavina venäläisinä hellittelyniminä. Tässä oli kieltämättä vähän nabokovilaista naurua, minä kirjoitan näin, koska voin. Itse asiassa sitä samaa asennetta pilkistää myös novellissa Kaunokirjoituksen oppitunti. Juuri kun tulee ajatelleeksi, että tämä kirjaimiin uppoutuminen on mielipuolista - Ж tuo hämmästyttävä niveljalkainen riikinkukko - joku sanoo Te olette järjiltänne, Jevgeni Aleksandrovitš!. 

Kirjoitetun lain mukaan oli puhuttava totta, mutta kirjoittamaton sanoi: jos kerrot totuuden, siitä sopasta et selviä.

Takissa oli tamppi - novellissa Šiškin muistaa lapsen oivallukset koulussa, jossa äiti toimi rehtorina. Se on oikeastaan äidin muistolle omistettu kertomus. Äiti, joka joutui tasapainottelemaan jo silloin tiukkenevan oikeaoppisuuden kourissa. Parhaat professorit katosivat, "kosmopoliitteja" vainottiin. Äidin päiväkirja ja valokuvat tuhoutuivat tulipalossa, ja poika kokee syyllisyyttä teini-ikäisen ehdottomuudesta, mykkäkoulusta, jolla aikoinaan rankaisi äitiään.

Pyhän Markuksen kellotorni kertaa merkillisen rakkaustarinan, Lidia Kotšetkovan ja Fritz Brupbacherin välillä. Kaksi lääkäriä, poliittista aktivistia, toinen Zürichistä, toinen venäläinen löytävät toisensa vallankumouksellisuuden hurmoksessa. Siinä missä mies alkaa vuosien myötä asettua aloilleen ja haaveilla perheestä, nainen omistautuu tuleville utopioille ja vallankumouksen asialle, löytämättä perhehaaveille oikeaa aikaa. Lidialle oma äiti, idealisti josta tuli joutilas porvarisdaami, on pelottava esimerkki. Niin alkavat näivettyä harvinaisen sitkeänkin miehen tunteet. Novelli on todellisuuspohjainen, arkistoista löytynyt kirjeenvaihto on kertonut sekä pariskunnan rakkauden että naisen idealismin murheellisesta rapistumisesta. Vallankumous oli valhetta. Kansa oli valhetta. Kaikki kauniit sanat - valhetta, valhetta, valhetta.

Kaunokirjoituksia -kokoelma virkisti monella tapaa. Hauskaa on myös törmätä omiin kokemuksiin, kuten nyt Dina Rubinaan ja Elias Canettin Pelastunut kieli-muistelmaan. Canettia vainosi kauan 2-vuotiaalle leikiksi tarkoitettu kielen leikkaaminen. Sveitsissä lastenlaulut ovat pysyneet samoina 30 vuotta. Au pair-perheessäni Zürichissä laulettiin samaa laulua, jota Šiškinin perheessä: Schlaf, Kindlein, Schlaf ...Novellissa Kattila ja tähdenlento kirjailija palaa sukunsa sodanaikaiseen historiaan, keskeltä sveitsiläisiä vuoristopolkuja. (Grüezi tervehditään vastaantulijaa, muistan minäkin hyvin alppiretkeltäni.) Hän löytää lopulta enonsa, Boris Šiškinin, matkan pään: tämä teloitettiin Norjassa sotavankina, juutalaisena. Tätä samaa historian vaihetta on kerrattu Ylen (ja Yle Areenan) historiadokumentissa, Vaietut arktiset sodat.

Kirjan lopussa on oivallisen suomentajan, Vappu Orlovin jälkikirjoitus Šiškinin tähänastisista vaiheista ja kokoelman novelleista.

Mihail Šiškin: Kaunokirjoituksia, 2015, 2016, suomentanut Vappu Orlov
WSOY, 2016, 294 s

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Uudehko (2021) viiden tähden elokuva (HS) Drive my Car on saanut innoituksensa Haruki Murakamin novellikokoelman Miehiä ilman naisia ensimmäisestä novellista. Arvostelun mukaan elokuva poimii elementtejä kaikista kirjan novelleista. Ne kertovat miesten kaipauksesta, yksinäisyydestä, menetyksistä. Novelleja maustavat musiikki, usein jazz, jotenkin kommunikaatioköyhä seksi (yhdyntä enimmäkseen terminä), fantasiaksi kiepsahtavat elementit ja unet. 

Drive my carissa Kafuku, näyttelijä ammatiltaan, hakee kuljettajaa itselleen. Kuskia joka olisi hänen keltaisella Saab 900:llaan häntä odottamassa myöhäisten esitysten jälkeen ja ajaisi hänet sujuvasti kotiin. Ilman seurustelua, neutraalina ja ilmeettömänä. Tällainen kuljettaja löytyykin, taitava ja hiljainen. Hän on nainen, Misaki, joka on oppinut ajamaan vuoristoseuduilla jo teini-ikäisenä. Ihminen, joka on muuten jäykkä ja puhumaton, mutta tuntuu rentoutuvan auton ratissa, savuke suupielessä. Saa polttaa kun katto on avoinna. Nuoren naisen kanssa ei juttua tarvitse pitää yllä. 

Jossain vaiheessa hiljainen työntekijä ja työnantaja kuitenkin rentoutuvat puhumaan. Misaki kiinnostuu Kafukun perhetilanteesta ja kuulee, että mies on leski. Siitä kertomus saa uuden suunnan ja Kafuku saa aihetta pohtia, miksi hän on ystävystynyt erään edesmenneen vaimonsa lyhytaikaisen rakastajan kanssa. Naisen uskottomuus kalvaa edelleen miestä. Kafukun alkaessa muistella novellin jännite lässähtää. Sillä, herregud, minä ainakin odotin, mitä näiden kahden salaperäisen ihmisen välillä keltaisessa Saabissa kehkeytyy. Mutta ei. Kafuku jaksaa ihmetellä kuolleen vaimonsa tapoja, Misaki opastaa carpe diem-tyyppisesti katsomaan eteenpäin. Ei nyt jaksanut loppuun asti tämä kiinnostaa. Elokuva onnistuu ilmeisesti paremmin. 

Yesterday. Beatles-kipale siivittää parisuhdetarinaa. Kolmaskin osapuoli tässä on, minäkertoja, nuori mies joka seuraa sivusta lapsesta asti yhdessä kulkenutta ja aikuisina jotenkin kivuliaasti parina toimivaa Kikarua ja Erikaa. Erotiikka on aikuistumisen myötä tunkemassa mörkönä entisten lapsikavereiden väliin. He eivät osaa siihen oikein suhtautua. Odotukset eivät ilmeisesti kohtaa. Tässäkin, kuten kaikissa kertomuksissa oikeastaan, naisesta kuvataan tärkeimpänä hänen kauneuttaan. Nukkenaisia kaikki Murakamin rakkauden kohteet.

Itsenäinen elin. Kauneuskirurgi rakastuu kuolettavasti, pidettyään sitä ennen vuosikausia elämäänsä tasapainossa vaihtuvien suhteiden avulla. Hänelle on sopinut salasuhde parisuhteessa olevaan naiseen. 

Šeherazade kertoo Habaralle aina yhden tarinan lemmiskelyn jälkeen. Tarina jää aina kesken kun kotirouva poistuu. Nainen oli ihastunut kouluikäisenä poikaan, jonka kotiin murtautui monta kertaa. Tässä novellissa on poikkeuksellisesti nainen kokijana. Hän on ruma.

Kino on pienen baarin pitäjä. Eronnut, yksinäinen mies. Baarissa käy mystinen viskin juoja,  harmaa kissa  ja pari roistoa.  Kissan kadotessa nurkkiin ilmestyy käärmeitä. Mystikko käskee lähteä matkalle. Kino noudattaa neuvoa ja katuu matkalla kaikkea.

Rakastunut Samsa on sekopäinen tarina, uni. Mies herää Kafkan tyyliin, Gregor Samsaksi vaan ei syöpäläiseksi muuttuneena, tyhjässä huoneessa eikä tiedä mistään mitään. Kyttyräselkäinen nainen saapuu korjaamaan lukkoa. Samsa huomaa erektion, mutta ei ymmärrä mistä on kysymys. Onko hän rakastunut? Häneltä ei tunnu löytyvän yhteyttä tai sanoja millekään. 

Tunnelma novelleissa on melankolinen tai ahdistava. Miehet ovat elämässään neuvottomia. He ajelehtivat ajopuina. Naiset pettävät ja jättävät.

Tämä yksinäisten miesten maailma näin esitettynä tuntui kaukaiselta ja vieraalta. Miehet itse vaikuttivat oudoilta kuin marsilaiset ja suhtautuminen naisiin inhottavalta. Alkoi viluttaa tämä Murakamin maailma.

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia
Onna no inai otokotachi, 2014, suomentanut Juha Mylläri
Tammi, 2016, 276 s

Irène Némirovsky: Porvarillinen komedia

Mistä näitä Irène Némirovskyn novelleja putkahtelee? Kirjailija kuoli Auschwitzin keskitysleirillä vuonna 1942 hoitamattomaan sairauteen. Hänen miehensä murhattiin samalla leirillä kaasukammiossa muutama kuukausi myöhemmin. Romaani Ranskalainen sarja ilmestyi Ranskassa postuumisti vuonna 2004, suomennos seuraavana vuonna ja muitakin novelleja on sittemmin suomennettu. Nyt tutkiessani kirjailijan historiaa huomasin, että venäjänjuutalainen perhe pakeni vallankumouksen jaloista ensin Suomeen. Hän on kirjoittanut myös Suomen ajastaan novelleja.

Némirovsky on kuvannut Suomen-aikaa kokoelmaan Sunnuntai ja muita novelleja sisältyvissä kahdessa 1930-luvulla kirjoittamassaan novellissa "Aino" ja "Viinihuurut" sekä laajasti romaanissa Le Vin de solitude''. Teksteistä kuvastuu lämpimiä muistoja vaatimattomissa oloissa vietetyistä ajoista. Suomessa vietettyyn aikaan osui sisällissota, jota Némirovsky kuvaa                                                                                  novelleissaan (Wikipedia).

 

Kokoelman kymmenen novellia on kirjoitettu vuosina 1932-42. Vallan ja vaurauden säälimätön erittelijä, Némirovsky kuvaa perheitä ja suhteita ajassa, salonkeja, peilejä ja pianonsoittoa. Mitä yksityisiä tunteita tai tunteettomuutta kätkeytyy järjestettyihin avioliittoihin, kuinka normeihin jäykistynyt nainen puhkeaa uuteen elämään salatussa suhteessa. Satunnaisia rikastumisia ja onnenpotkuja, vaikean rakkaussuhteen julmuutta ja ihanuutta verrattuna rauhalliseen neitsytelämään. Ja myös alkaneen sodan mielivaltaista aikaa, jossa tavallinen sosiaalisten suhteiden laskelmointi katoaa savuna ilmaan ja korvautuu hetken eloonjäämiskamppailulla. Autonkuljettaja on rikkaalta mieheltä kadonnut, mutta tuntemattomasta nuoresta miehestä tulee pelastus. Novelleissa ei esiinny enkeleitä eikä paholaisia, ihmiset ovat sekä armeliaita että juonikkaita. Kertoja ei heitä arvota, hän seuraa sivusta. 

Sodan jälkeen Némirovsky unohdettiin ja näköjään juuri siitä syystä, mikä novelleistakin ilmenee. Hänellä on liian paljastava ja objektiivinen katse juutalaisiinkin, aikana jolloin holokaustin jälkeinen maailma vaati muuta. Hänellä oli myös yhteistyökumppaneina "vääriä" osapuolia, antisemitistejä ja oikeistonationalisteja. Häneen on jälkikäteen lyöty "itseinhoisen" juutalaisen leimoja. Aika epäreilua, kun kirjailija on itse jo poissa. Tässä ajassa voisin kuvitella, että Némirovsky varoisi loukkaantumasta kenenkään puolesta. Tosin nyt taisin syyllistyä samaan epäreiluuteen itsekin.

Lukijana voi iloita teeskentelemättömistä ja tarkkakatseisista novelleista, joissa tekosiveys, vallan- ja rahanhimo näkyvät kaikista kulisseista riisuttuina. Novelleista tulee mieleen Mme Bovary ja viimeisestä, Herra Rosesta, sotaa pakenevia kuvaavasta eräs elokuva, loistava sellainen. Löysinkin sen lopulta: Suojelijat, joka näytettiin Teemalla kolme vuotta sitten. Siinä pääosia esittävät sodan aikana kotirintaman naiset, jotka ottavat hoitaakseen miestenkin työt. 

Irène Némirovsky: Porvarillinen komedia

Novellit ovat ilmestyneet eri julkaisuissa vuosina 1932-42

Suomentanut Leena Rantanen

Ntamo, 2021, 183 s

Tuula-Liina Varis: Pikku naisia

En ajatellutkaan, että parin nelivuotiaan seurassa mökillä tulisi paljon luettua. Mutta kun he olivat poistuneet, keinu keinahteli tuulessa koivun alla ja hiljaisuuden rikkoi vain pääskyn poikasten tirskunta, heittäydyin klassikkohaasteeseen valitsemani opuksen kimppuun. Mutta mutta. Taas alkoi hermostuttaa ja pitkästyttää ja ajatus vaellella, joten päätin ettei sittenkään tämä klassikko. 

Koska klassikkoromaanissa on noin kuusisataa sivua, se olikin sitten ainoa viikon reissulle mukaan ottamani. Mökin kesästä toiseen kolutut hyllyt eivät nyt innostaneet. Olihan siellä Dostojevskin Vanhan ruhtinaan rakkaus, jotain Sartrea, Claes Anderssonia, Konstantin Paustovskia, Alice Munroa, Raymond Chandleria, Eino Leinon kirjeitä Aino Kallakselle, jopa Alice B. Toklas Cookbook. Viimemainitusta ei kyllä yhtään reseptiä ole mökin simppelissä keittiössä kokattu. Viimeinen pelastukseni oli yhteysaluksen laiturimökin kierrätyshylly. Se oli täynnä loma-asukkaiden ruotsinkielisiä dekkareita, mutta oli siellä myös esim Anna Karenina siistinä niteinä. Kahmaisin sieltä pinon dekkareita, jotka sitten palautin, mutta luin Tuula-Liina Variksen novellikokoelman Pikku naisia.

Pidän paljon Tuula-Liina Variksen kirjoitustyylistä, se on tarkkaa mutta rentoa. Kilpikonna ja olkimarsalkka-teoksen luin joskus aikoja sitten ja Irman myöhemmin. Blogielämäni alkuaikoina ymmärsin, että hän oli hieman aikaisemmin aiheuttanut kuohuntaa bloggaajien keskuudessa lausuessaan jotain negatiivista blogikirjoittajien ammattitaidosta suhteessa kouluttautuneisiin kriitikoihin ja harmitellut kritiikin alamäkeä. Vuoteen 2021 mennessä blogit ovat saattaneet nousta arvossa, kun vertailussa on muun somemaailman keskustelun taso. Tai sitten ei, en tiedä. 

Novellien realismi ei nosta niitä kovin huikeisiin maisemiin, ne ovat viihdyttäviä mutta eivät varsinaisesti häikäise. Vaikka Tavallinen tapaus on tylsähkö nimi ja vahinkoraskaus monen silmissä myös, novelli onnistuu kuvatessaan sitä epäoikeudenmukaisuutta, mitä nuori elämänhaluinen nainen joutui aikanaan meilläkin kokemaan juostessaan ylemmyydentuntoisten psykiatrien ja lääkäreiden pöytien takana anomassa raskauden keskeytystä, esittämässä itsetuhoista, joutuen elämäntavoistaan epäillyksi ja tuomituksi. Ja laskutus sitten ilman kuittia, semmoinen rahamylly se oli yksityisen puolen lääkäreille. Puistattavaa rakenteellista sadismia, jota novellissa äiti muistelee tyttären raskaustestin löydettyään.

Nainen ja Tsehovia oli mukava lukea, koska ystävykset Eerika ja minäkertoja tuulettavat lukemaansa ja miessuhteitaan Joensuun Jokelassa, Teatteriravintolassa ja muualla sen pikkukaupungin kortteleissa, joissa minäkin lauleskelin muutamina kesäöinä. Se on kaunis ystävyyden kuvaus, jossa Eerika kuvataan villinä perhosena, jonka seurassa kertoja viihtyy mutta tietää tämän kohta lentävän pois, kirjoineen ja miehineen, toisiin maisemiin. Joitakin perhosia voi vain haikeana muistella.

Pikku naisia on nimenä ironinen vastine nuorten naisten paljon lukemalle klassikolle, joka on idyllinen satu. Variksen naiset kamppailevat eturintamassa arkitodellisuuden kuopista ylös. Tarjolla on aborttia, lapsia ja vanhempia, dementiaa ja elämän mittaisia ystävyyksiä, ystäviä rakkauden haaksirikon jälkeen, eronneiden kesken  - ja taustalla tapettina kännisiä miehiä. Naisten monologit ovat ronskeja ja feminismin lippu korkealla. 

Tuula-Liina Varis: Pikku naisia
WSOY, 2000, 238 s

Aito huijaus. 10 novellia nyky-Intiasta

Tein maukkaan matkan Intiaan. Titia Schuurman on koonnut ja suomentanut nämä kymmenen englanninkielistä novellia, jotka kaikki on julkaistu 2000-luvulla. Kokoelmassa on aluksi tekijän valaiseva esipuhe Intian englanninkielisestä kirjallisuudesta ja kunkin kirjailijan lyhyt esittely. Intia on 1.2 miljardin väestöineen yksi maailman suurimmista englanninkielisen kirjallisuuden markkinoista. Intialaiset kirjailijat eivät enää ole riippuvaisia länsimaiden määritelmistä menestymiselleen. Valitut kirjailijat ovat kosmopoliitteja, useat ovat asuneet ulkomailla ja moni asuu pysyvästi muualla. Novelleissa on silti hyvin intialainen maku, mausteinen, kardemumman, neilikan ja curryn tuoksut leijuvat ilmassa. En ole koskaan käynyt Intiassa, mutta kirjat paikkaavat puutetta. Aravind Adigan Valkoinen tiikeri oli ensimmäinen matkaoppaani ja loistava sellainen (Salman Rushdien Keskiyön lapset tuli kylläkin luettua jo 80-luvulla, joten ei nyt ihan ensimmäinen tuo. Korjaus)

Aito huijaus on yhdistelmä kahden novellin nimestä ja jotenkin todella onnistunut. Minusta tuntuu, että juuri Intiassa, monien uskontojen, kielten ja tarinoiden runsauden sarvessa huijaus voi olla aitoa ja aito huijausta, riippuen tulkinnoista ja tulkista. Novellit kuvaavat kiinnostavasti vanhan perinteen ja nykyaikaisen yhteiskunnan kohtaamista, äärimmäistä köyhyyttä vaurauden kulmilla sitkeän kastijaon eläessä edelleen vahvana. Tarinat ja mielikuvitus auttavat kurjuudessa ja näillekin novelleille on ominaista kevyen hilpeä tunnelma silloinkin kun kuolema tai sen vaara näyttää vaanivan lähellä.

Novelleissa on yhteiskunnallisuutta, kuten puoliniminovellissa Huijaus, joka kuvaa köyhän aseettomuutta ennakkoluulojen ja väärinkäytösten kohteena. Kuollut kameli on nykyaikainen rakkauskertomus ja voisi nimestään ja joistakin maiseman väläyksistä huolimatta tapahtua missä hyvänsä länsimaisessa kaupungissa.

Jaksan tuskin odottaa että saan tämän homman valmiiksi ja pääsen töihin, todelliseen elämään. Hänen mustat silmänsä loistivat kun hän sanoi sen, ja hetken minusta tuntui että oli tosiaan jotenkin fantastista istua päivät pitkät kopperossa välkkyvän monitorin ääressä

Minuun teki suuren vaikutuksen novelli Norsu ja Maruti, kokoelman pisin novelli. Maruti on 800-kuutioinen pieni auto, riehuvien väkijoukkojen suosikkiautoja - niin heppoisia, niin helposti kaadettavia. Maruti saa heikonkin miehen tuntemaan itsensä vahvaksi. Novellissa punotaan hienosti Delhin liikennekaaos, hääjuhlaan kulkeva norsu, Maruti ja paikoitusalueen vahdin, 17-vuotiaan Kishoren unelmien hauraus mielivaltaisten käskyttäjiensä, pysäköintifirman omistajan ja korruptoituneen poliisin kynsissä rikkaaksi kuvaelmaksi. Norsun kosketus on sekä lopullinen että pyhä. Novellin kirjoittaja Radhika Jha on esittelyn mukaan saanut kirjailijana tunnustusta erityisesti taiturillisesta kielestään. Kyllä, todella hienoa.

Olikos hyvä päivä, vai? kuiskasi ääni joka kuulosti siltä kuin ruumista olisi raahattu kuivuneessa lehtikasassa.

Aivan toisenlainen, hulvaton novelli on Manjula Padmanabhanin Syömingit, jossa länsimainen vampyyri saapuu innokkaana odottamaansa verijuhlaan. Delhin aromit saavat kuolaamaan, joskin ilmassa on myös käsittämätön pistävä vivahde, nestemäinen kosteus ja veikeitä hyttysiä. Vampyyri asettuu tietenkin nukkumaan kylpyhuoneen ammeeseen koska sen parempaa korviketta ruumisarkulle ei matkoilla ollut saatavilla. Novellissa voi varmaankin lukea monenlaisia allegorioita länsimaisesta kolonialismista ja sen jälkeisestä turismista, mutta minusta se on ennen kaikkea hirnuttavan hauska. Vampyyri on erityisen kekseliäs tavoissaan päästä eroon tyhjäksi imemästään uhrista. Pari kertaa hän oli jopa ottanut intialaisen kulin muodon ja kantanut kuormansa pään päällä keskellä päivää. Kukaan ei katsonut häntä kahta kertaa. Lopussa vampyyri kohtaa toisen ja siinä päästään sitten pohtimaan perimmäisiä totuuksia, samaan hirtehiseen tyyliin.

Sain vinkin kirjasta Margitilta ja hyvä vinkki olikin, kiitos!

Aito huijaus. 10 novellia nyky-Intiasta
Tabish Khair, Parvati Sharma, Shahnaz Habib, Radhika Jha, Jaspreet Singh, Anjum Hasan, Mridula Koshy, Janice Pariat, Philip John ja Manjula Padmanabhan.
Koonnut ja suomentanut Titia Schuurman 
Aporia, 2016, 219 s

Lucia Berlin: Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia

Lucia Berlinin Ilta paratiisissa on yksi niistä teoksista, joihin tarttuminen on kuin hakisi luettavaa moneen kertaan kolutusta alennuslaarista. Se on niitä kirjablogimaailman seuraamisen vitsauksia: uutuus luetaan samanaikaisesti monessa monessa blogissa, sitten esiintymistiheys pikkuhiljaa harvenee, tulee uusia suosikkeja. So last season -tunnelma hiipii päähän, mikä on älytöntä - jos ei kirjaa ole lukenut. Alennuslaari ja last season kertoo ajan armottomasta virrasta: uutuudet kasautuvat edellisvuotisten päälle. Ei muusta.

Tämä Siivoojan käsikirjan ja Tanssia ruusuilla -kokoelman jälkeen suomennettu viimeinen novellikokoelma on epätasaisempi kuin nuo edelliset novellitaivaan tähdet. Tunnistettavaa on edelleen Berlinin värikylläinen maailma, täältä katsoen eksoottiset maisemat Chilestä, Meksikon kautta Yhdysvaltojen etelään. New Yorkiin asti päästään jazzin säestyksellä, Missisippi ylitetään. Myös se rakkaudellinen ja armollinen tapa, jolla kirjailija kuvaa elämän kontrasteja, narkkareita, juoppoja, tähtiä ja taviksia, äitejä ja lapsia. Hän ei tuomitse eikä moralisoi, koska on itse helppo kohde. Toisaalta riveiltä ja rivien välistä voi nähdä, että alkoholismin varjossa kulkenut äitiys on - sittemmin entisen - alkoholistin kuvauksissa vaatinut sen käsittelyä ja ollut keskeinen osa elämää. Monissa boheemeissa, alkoholi- ja huumehuuruisen arjen kuvauksissa kerrotaan, kuinka lapsista on kaikesta huolimatta välitetty, on selviydytty, vaikka täpärästi. Päällimmäisenä kaikessa kulkee kuitenkin rakkaus elämään, lumoutumisen kyky ja se, kuinka taidokkaasti ja tarkasti Lucia Berlin onnistuu kirjoittamissaan kertomuksissa sen lumon välittämään.

Andado. Goottilainen romanssi menee turhan lähelle romanttista viihdettä. Se on teini-ikäisen tytön unelmointia. Vanha hidalgo ratsun selässä. Taustalla voisi soida Perfidia. Pakahduttavaa, liian. Voi olla, että sekin pohjaa Berlinin omakohtaiseen kokemukseen, mutta tieto tai epäily siitä ei riitä nostamaan kertomusta. Esimerkki toisesta ääripäästä on Joulu, Texas 1956. Älytöntä kännistä joulunviettoa, josta puuttuu kaikki säkenöinti. Paitsi kertojan ote. Se on aina niin hienoa, vaikka kertomus olisi mudassa ryömimistä. Jouluna 1974, yksi novelleista, meno on muuten aika samanlaista. Mihin nyt piilotinkaan sen täysinäisen viskipullon?

Sen sijaan nimikertomus Ilta paratiisissa on viehko kertomus Hollywood-staroista Mexikon Puerto Vallartassa. Ava Gardner ja hänen nuori rakastettunsa, Richard Burton ja Liz Taylor astuvat Hotel Oceanon baariin - kuin kranaatti olisi lentänyt ikkunasta sisään. Meneillään on Liskojen yö -elokuvan kuvaus. Näkökulma on baarinpitäjän, Hernánin, köyhästä kadun kasvatista filmitähtien uskotuksi ponnistaneen vaatimattoman miehen. Onnellinen juuri nyt. Kontrasti on juuri tässä onnessa: kimalluksen keskellä piehtaroivat tähdet, mustasukkaisuuden ja menestyksen riivaamina ja tämä baarinpitäjä, tyytyväinen, onnekas mies.

Kaikkien viinahuurujen jälkeen, pitkällisen hapenpuutteen vaivaamana pääsin viime tipassa pintaan, kun Eksyksissä Louvressa -novellissa ei enää lotrattu viinalla. Siinä vanha nainen pohtii omaa kuolemistaan ja siirtyy hautausmaalta kuolemattoman taiteen äärelle. Samothraken Nike siivittää naisen askelia Louvren käytävillä. Tässä novellissa välittyy jo Lucia Berlinistä klassistakin sivistystä, oman elämän ja sen havaintojen kypsyttämien kuvausten lisäksi, niin hienoja kuin nekin ovat. Nainenhan oli myös oppinut. Ei tätä epätasaisempaa kokoelmaakaan voi missään vaiheessa väittää ikävystyttäväksi. Sekin on seikkailu.

Lucia Berlin: Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia
Evening in Paradise, 2018 (novellit ilmestyneet 1981-1999)
suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co, 2019, 304 s

Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja

Tämä 16 novellin kokoelma on 2019 vuoden viimeinen lukemani. Se on Uraanilampun jälkeen Harry Salmenniemen seuraava novellikokoelma. Kuten edellisessä, tässäkin kokoelmassa aiheet liikkuvat laajalla skaalalla, yksilön mielenterveydestä yhteiskunnan päättäjien terveyteen, kapitalismin kritiikista elokuvan kritiikkiin, unista harhoihin. Suomalaisia instituutioita presidenteistä Marimekkoon ja Nokiaan pilkataan vähän Juha Seppälän tyyliin. Siinä ohessa upotetaan myös mainetta niittänyt uusi suomalainen elokuva Hymyilevä mies, oikein kuvien kera. Melkein provosoiduin niin häijystä katseesta. Pariin otteeseen käydään psykiatrin - onko hän hullu vai ihan asiallinen? - vastaanotolla, jossa potilaskertomuksia seuraavat psykiatrin henkilökohtaiset muistiinpanot tapauksesta. Järkensä menettänyt, kerrotaan Siltalan sivuilla. Aha. En ihan saanut selvää, vaikka psykiatri henkilökohtaisessa tekstissään mainitsikin epätodellisesta olostaan sekä iloitsevansa toisten kärsimyksestä, koska kärsii kovasti itse.

Novelleissa on vähintään huolestunut ja useammin ahdistunut tunnelma, milloin se ei ole rienaavan nihilistinen. Esseetyyppinen pohdinta Reservatio mentalis, vyöryttää kapitalismin kritiikkiä ja maailmantuskaa. Tulevaisuus maalataan synkin värein, koska päättäjät ovat sokeita ja julmia sekä asemansa takia meille muille vaarallisia. Kertoja ei aina usko selviämiseemme, vaikka se on ainoa edellytys tasapainolle. Linnut ja oravat siirtyvät puusta toiseen eivätkä huolehdi siitä, kuinka Golfvirran käy. Niiden murheettomuudessa pesii viisaus ja ilo. Oravat eivät tiedä, minne ovat käpynsä piilottaneet. Mutta ne tietävät että jossakin niiden on pakko olla. Tätä tarkoittaa oravien uskonto.

Eräs muotokuva päättäjästä maalataan novellissa Päätöksiä. Se on kliseinen kuvaus kylmästä poliitikosta, naisministeristä, joka tietää olevansa muita parempi vaikka sitten poteekin syyllisyyttä. Huonommin sille ylemmyydentunnolle käy novellissa Vaikeus kieltäytyä croissantista. Suolikaasut hoitavat turistin pudotuksen A-luokasta.  (- Aina ei muuten käy niin, todellisuudessa. Kuulin vuosia sitten tutun tutusta, joka sai pahan turistiripulin lentokentällä kotiin palatessaan. Huuhteli pikkuhousunsa lentokentän vessassa, pujotti ne märkinä takaisin ja lähti lennolle. Siellä hänelle oli yllättäen varattu paikka bisnesluokassa, Armani-pukuisen liikemiehen vieressä. Siinä molemmilla kasvun paikka.)

Ihminen on onnellinen eläin on pisin novelleista. Kertoja etsii onnea ja löytää sen keskinkertaisuudesta ja itsereflektion välttämisestä. Matkallaan halki latteiden kokemustensa hän ihmettelee, millainen ihminen saa lohtua ja nautintoa vaikkapa Tšehovin tai Maupassantin novelleista. Pitikin valita juuri nuo nimet! Harvoista novelleista voi nauttia kuten Tšehovin ja Maupassantin. Että tämmöinen ihminen esimerkiksi. Edelleen kertoja ihmettelee ihmisten intohimoja ja niiden ajamana tehtyjä tekoja. No niissä on kieltämättä usein harkinnan menettämisen paikkoja. Antaa itselleen reseptiksi muistaa aina jokailtainen hampaidenpesu kun alkaa intohimottaa.

Tästä eteenpäin novellit menevät entistä räkäisemmiksi ja alkavat tympiä. Tarjolla on ällistystä, provokaatioita. Tulee mieleen ranskalaiset elokuvat, siis Godard. Tyyppi sai tehdä mitä vain, aina kehuttiin. Näissä ei toki ole mitään Godardista, vaan se on samaa, että hehkutetaan rasittavaa. Itsetarkoituksellista outoutta, josta en saa kiinni. En tiedä, mikä tässä ottaa päähän. Ehkä maistan novelleissa aika paljon provosointia sen itsensä vuoksi.

Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja
Siltala, 2019, 218s
Graafinen suunnittelu Markus Pyörälä