Leonora Carrington: Kuulotorvi

 

La rencontre, Leonora Carrington et Max Ernst, vers 1939
(photo Gautier Poupeau, Creative Commons)

Kuului voimallista jyrinää ja räsähdyksiä, ja yhtäkkiä seisoinkin padan vieressä hämmentämässä keittoa, jossa oma ruhoni kiehui koivet pystyssä, poristen iloisesti kuin mikä tahansa naudankimpale. Heitin sekaan hyppyselllisen suolaa ja muutaman pippurin ja sitten ammensin kauhallisen graniittikulhooni. Keitto ei ollut yhtä herkullista kuin bouillabaisse, mutta se oli tavallista kunnon lihasoppaa ja maistui kylmällä säällä oikein mainiosti.

Leonora Carrington (1917-2011) oli yläluokkaiseen, katolilaiseen brittiperheeseen syntynyt surrealistinen kuvataiteilija ja kirjailija. Kuten tuosta tiedosta jo voi päätellä, hän pyyhki lapsuuden kotinsa pölyt jaloistaan, suuntasi Meksikoon ja eli sittemmin surrealististen ja muiden taiteilijapiirien keskuudessa. Kuulotorvessa konservatiivisesta synnyinkodista ei ole paljon jäljellä.

Hartaan Jon Fossen jälkeen tulin syöksyneeksi suoraan villin feministin ja anarkistin (ei varmaan mene paljon ohi tämäkään määrite) hengentuotteeseen. Tunnustan Carringtonin läheisemmäksi näistä kahdesta, mutta aika kovaa pyöritystä tässä myllyssä tuli koettua. Onneksi nobelisti Olga Tokarczukin jälkisanat valaisevat kertomuksen metaforia ja yhteyksiä kirjallisiin ja kulttuurisiin traditioihin. Olisi jäänyt paljon piiloon ilman tuota asiantuntevaa osuutta, ainakin siitä feministisestä näkökulmasta, josta OT teosta lähestyy. Tavallinen kuvittelukykyni ei aivan pysynyt Carringtonin mielikuvituksen kyydissä.

Sen vuoksi sen lukeminen edellyttää tiettyä tulkintakompetenssia - ja samalla tekee pilkkaa tästä kompetenssista ja tarjoilee lukijalle kokonaisen liudan mitä oudoimpia ja hurmaavimpia tarinoita. 

Kansi Viivi Prokofjev/Kosmos

Minäkertoja, Marian Letherby on 92-vuotias, kun hän saa hulvattomalta ystävättäreltään Carmellalta lahjaksi kuulotorven. Sitä ennen hän ei ole oikeastaan kuullut mitään lähisukulaistensa puheista eivätkä ne häntä kiinnostaneetkaan. Kuulotorvi paljasti jälkipolven  suunnitelmat viime hetkellä, mutta sittenkin myöhään. Niinpä vanhus löytää itsensä keskeltä mitä kummallisinta,Valon Lähteen veljeskunnan pyörittämää vanhainkotia. Erilliset talot on muotoiltu sieneksi, saappaaksi, majakaksi, muumioksi. Taloja asuttavat vanhat naiset ovat enemmän tai vähemmän höppänöitä omine tarinoineen. Marianin huoneessa suurin osa huonekaluista on maalattu seinälle.

Vanhuksia pitävät kurissa ankara tohtori ja rouva Gambit, sääntöjään rakastavia vanginvartijoita. Heillä on omat kasvatukselliset oppinsa, joihin kuuluu erikoinen liikehdintä, asukkaiden tarkkailu ja arviointi. 

En uskaltanut kysyä, oliko Liikehdintä voimistelua. Olin tavattoman huolissani ja tyydyin nyökkäämään useita kertoja. Olin aikonut nyökätä vain kerran samalla kun suuntasin rouvaan toivoakseni älykkään katseen. Jostain syystä pääni jatkoi hermostunutta nyökkäilyä, ja minulla oli täysi työ saada se tokenemaan. 

Asukkaiden suostumusta harjoitteisiin ei kysellä. Ruokasalin seinän maalaus silmää iskevästä abbedissasta johtaa Marianin salattuun maailmaan, hän löytää nahkaselkäisen kirjan nunnan elämästä. Surrealistiset seikkailut seuraavat toistaan, mukana on temppeliritareita ja Graalin maljaa, kyseessä ei ole sen vähempää kuin maailman vallankumous. Pelastava enkeli Carmella on avainhenkilö tapahtumien vyöryessä vanhojen naisten valtaa vahvistavaan suuntaan. Hän kurvaa paikalle violetissa limusiinissaan eikä hänelle mikään este ole ylivoimainen raivattavaksi. 

Kuulotorven vanhat naiset sankareina ovat vapaita miesten arvottavasta katseesta, heitä ei voisi vähempää kiinnostaa muiden mielipiteet. Tapahtumien käänteissä myös Gambitin vanginvartijapariskunta katoaa maisemasta. Niinpä naisille avautuu maailma kaikkine väreineen ja mahdollisuuksineen. Siinä ei ole mitään rajoja, maapallon navatkin voivat kääntyä uusiin asentoihin. Silmää iskevä abbedissa päihittää temppeliherrat ja piispat. 

Olga Tokarczuk toteaa kertomuksen kannustavan naisia uskaltamaan kulkea vastavirtaan. Feministinen tulkinta avautui oikeastaan vasta hänen jälkisanoistaan, anarkismin ja vanhojen naisten välinpitämättömyyden kaikenlaiselle miellyttämiselle olin kyllä tässä lukenut. 

Kuulotorvi on kuvitettu kirjailijan pojan juoneen liittyvillä piirroksilla, jotka myös antavat piutpaut perspektiiville tai muille rajoitteille. Surrealismiin olen tutustunut  toistaiseksi vain maalaustaiteessa. Ehkäpä tämä on sitä. Aiemmin lukemistani tuli mieleen ensinnä lapsuuden Paroni von Münchhausenin  seikkailut ja aikuisena lukemistani Octavio Pazin novelli Elämäni aallon kanssa, mutta se taitaakin olla lähinnä vertauskuvallinen hullun rakkauden kuvaus. Tyylillisesti mieleen tuli myös mainio Tristram Shandy jonka lukemisesta kyllä nautin enemmän. Se ei karannut ihan Kuulotorven tapaisiin sfääreihin, oli helpommin lähestyttävä ja siksi hauskempikin.

Tekisi mieli käyttää Leonora Carringtonin ideaa syntiinlankeemuksen kuvauksesta. Hän oli laittanut sen jossain julisteessa kokonaan uusiksi: siinä Aatami ja Eeva ojentavat kumpikin omenan toisilleen. Kuinka tasa-arvoista! Laitankin tähän toistaiseksi ainoan surrealistisen maalaukseni. Nelijalkaisella kanalla on oma tarinansa.

Leonora Carrington: Kuulotorvi

The Hearing Trumpet, 1974, suomentanut Kristiina Drews

Kosmos/WSOY, 2025, 197 s

Fernanda Melchor: Hurrikaanien aika

Kuvitteellinen La Matosan kylä Meksikossa toimii kirjailija Fernanda Melchorin kotiseudun, Veracruzin nuorten ihmisten näköalattomuuden peilinä hänen romaanissaan Hurrikaanien aika. Kylläpä piirsin ihan hemmetin hirveän kuvan Meksikosta - sehän on kuin Francis Baconin kauhumaalaus, hän toteaa Hesarin kirjailijahaastattelussa 9.9.21. 

Totta. Kuvaus on yhtä liskojen yötä, alusta loppuun. Murhatusta Noidasta lähdetään liikkeelle. Noitaan kanavoituu seudulla kaikki inho, pelko ja viha, mitä tuosta köyhyyden ja takapajuisuuden riivaamasta kyläpahasesta löytyy. Siihen tuovat mausteensa huumeet ja väkivalta, taikausko uskontoon sekoittuneena, machoilu ja homofobia, prostituutio ja pedofilia, laittomat abortit, nälkä ja työttömyys. Koko yhteisö porisee  myrkkyliemessä, josta ei kukaan näytä irti pääsevän.

Omassa hökkelissään asuva, mustiin harsoihin verhoutuva Noita on transvestiitti, homoseksuaali, kansanparantaja ja abortintekijä. Hän ja hänen talonsa on kaikkien machoilijoiden yhteinen vihan kohde, joka samalla houkuttaa ja viekoittelee, inhottaa ja pelottaa. Hänen uskotaan omistavan paitsi saatanallisia kykyjä myös kätketyn aarteen. Se on köyhyyden keskellä viimeinen niitti arkkuun. Naisille hän on ollut ainoa ja viimeinen toivo.

Kertomus vyöryy yhtenä mutavirtana, ilman otsikoita tai välikappaleita, dialogitkin kulkevat samassa virrassa, erottautumatta. Pintaan nousee aina vuorollaan yksi hahmo elämästään kamppailevien joukossa ja kukin tuo oman palasensa alun näkymään, jossa pikkupojat valmistautuvat kohtaamaan joelle upotetun ruumiin ritsoilla. Tuho on ennalta määrätty tämän kylän tytöille ja pojille, se on vääjäämätön, se on kohtalo.

Jokaiselle tytölle, kuten Yesenialle, opetetaan jo pienestä tytöstä kuinka mitätön tämä on. Pojat saavat lyödä ilman seurauksia, mummi lyö lisää. Naiset katkeroituvat ja kostavat synnyttämilleen tytöille, poikia rakastetaan. Isäpuoli saattaa Norman raskaaksi, sairaalassa hoitajat tietävät miksi ja kenen syy se on. Te heitukat ette osaa edes pyyhkiä omaa persettänne ja silti pitäisi jo päästä nussimaan, minäpä pyydän tohtorin kaapimaan sinut ilman puudutusta, josko sitten oppisit. Miten ajattelit maksaa sairaalalle tästä kaikesta, mitä? Kuka kantaa vastuun?

Melchorin maalaama lohduton maailma hyökyy lukijan päälle yököttävänä, sietämättömänä, mutta niin vaan hypnoottinen kerronta ja kolhittujen tyyppien huolellisen autenttinen kuvaus imee mutavyöryynsä. Jokainen vähäinenkin valon välähdys saa itseään suuremman merkityksen, kuten Luismin ja Norman hauras kohtaaminen ja epätodennäköinen rakkautta muistuttava tunne tässä pimeydessä.

Mitä mahtoi miehen päässä liikkua, kun tämä heräsi puoliltapäivin ja jäi istuskelemaan patjalle toljottaen armottomassa paahteessa halkeillutta pihamaata, pihapuissa mellastavien turpiaanien ja harakoiden ääntelyyn uponneena, hiukset takussa ja suu puoliksi auki. Mies oli niin ruma, Norma ajatteli tätä katsellessaan, ja silti niin kiltti, niin helposti rakastettava, mutta vaikeasti ymmärrettävä, miehestä oli vaikea saada otetta...

Melchorin kerronnasta mieleen palaavat jotkut Lucia Berlinin raadollisimmista novelleista, paikoitellen myös brasilialaisen Paulo Linsin Jumalan kaupunki. Köyhien ja osattomien elämä korruptoituneissa yhdyskunnissa, joissa ei apua tule jumalilta eikä esivallalta, on samaa, rajoista riippumatta. Meksikossa kuten Brasiliassa poliisi on mukana lupaavimmilla keikoilla ja mafiakin on juurtunut seuduille.

Haastattelussa kirjailija myöntää yhteytensä Gabriel Garcia Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyteen. Hurrikaanien aika taitaa olla tunnelmaltaan kuitenkin lohduttomampi, vaikka en mitään tuosta klassikosta muistakaan. Samaa taikauskoisen perinteen voimaa ja väriä sekin todistaa ja jotenkin sitä ihmisten tiiviimpää yhteyttä luontoon siellä, missä asumukset ovat hökkeleitä ja jokainen senkin takia helpommin  saman virran vietävissä, vailla suojaa ja muita keinoja selvitä kuin ne entiset.

Erikoista oli havaita, että alussa rasittavalta näyttänyt yhtäjaksoinen tekstipötkö ensimmäisen sivun ylälaidasta viimeiseen riviin lopulta häiritsi niin vähän. Siitä syntyi sen vimmainen ja hengästyttävä rytmi. Alun hajanaiset sirpaleet asettuivat kohdilleen säröiseksi kuvaksi tästä tylystä maailmasta. Maaginen taito kirjailijalla - ja suomentajalla! Palkittu romaani oli ehdolla myös Booker-palkinnon saajaksi.

Fernanda Melchor: Hurrikaanien aika
Temporada de huracanes, 2017, suomentanut Emmi Ketonen
Kustannusosakeyhtiö Aula & Co, 2021, 210 s

Lucia Berlin: Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia

Lucia Berlinin Ilta paratiisissa on yksi niistä teoksista, joihin tarttuminen on kuin hakisi luettavaa moneen kertaan kolutusta alennuslaarista. Se on niitä kirjablogimaailman seuraamisen vitsauksia: uutuus luetaan samanaikaisesti monessa monessa blogissa, sitten esiintymistiheys pikkuhiljaa harvenee, tulee uusia suosikkeja. So last season -tunnelma hiipii päähän, mikä on älytöntä - jos ei kirjaa ole lukenut. Alennuslaari ja last season kertoo ajan armottomasta virrasta: uutuudet kasautuvat edellisvuotisten päälle. Ei muusta.

Tämä Siivoojan käsikirjan ja Tanssia ruusuilla -kokoelman jälkeen suomennettu viimeinen novellikokoelma on epätasaisempi kuin nuo edelliset novellitaivaan tähdet. Tunnistettavaa on edelleen Berlinin värikylläinen maailma, täältä katsoen eksoottiset maisemat Chilestä, Meksikon kautta Yhdysvaltojen etelään. New Yorkiin asti päästään jazzin säestyksellä, Missisippi ylitetään. Myös se rakkaudellinen ja armollinen tapa, jolla kirjailija kuvaa elämän kontrasteja, narkkareita, juoppoja, tähtiä ja taviksia, äitejä ja lapsia. Hän ei tuomitse eikä moralisoi, koska on itse helppo kohde. Toisaalta riveiltä ja rivien välistä voi nähdä, että alkoholismin varjossa kulkenut äitiys on - sittemmin entisen - alkoholistin kuvauksissa vaatinut sen käsittelyä ja ollut keskeinen osa elämää. Monissa boheemeissa, alkoholi- ja huumehuuruisen arjen kuvauksissa kerrotaan, kuinka lapsista on kaikesta huolimatta välitetty, on selviydytty, vaikka täpärästi. Päällimmäisenä kaikessa kulkee kuitenkin rakkaus elämään, lumoutumisen kyky ja se, kuinka taidokkaasti ja tarkasti Lucia Berlin onnistuu kirjoittamissaan kertomuksissa sen lumon välittämään.

Andado. Goottilainen romanssi menee turhan lähelle romanttista viihdettä. Se on teini-ikäisen tytön unelmointia. Vanha hidalgo ratsun selässä. Taustalla voisi soida Perfidia. Pakahduttavaa, liian. Voi olla, että sekin pohjaa Berlinin omakohtaiseen kokemukseen, mutta tieto tai epäily siitä ei riitä nostamaan kertomusta. Esimerkki toisesta ääripäästä on Joulu, Texas 1956. Älytöntä kännistä joulunviettoa, josta puuttuu kaikki säkenöinti. Paitsi kertojan ote. Se on aina niin hienoa, vaikka kertomus olisi mudassa ryömimistä. Jouluna 1974, yksi novelleista, meno on muuten aika samanlaista. Mihin nyt piilotinkaan sen täysinäisen viskipullon?

Sen sijaan nimikertomus Ilta paratiisissa on viehko kertomus Hollywood-staroista Mexikon Puerto Vallartassa. Ava Gardner ja hänen nuori rakastettunsa, Richard Burton ja Liz Taylor astuvat Hotel Oceanon baariin - kuin kranaatti olisi lentänyt ikkunasta sisään. Meneillään on Liskojen yö -elokuvan kuvaus. Näkökulma on baarinpitäjän, Hernánin, köyhästä kadun kasvatista filmitähtien uskotuksi ponnistaneen vaatimattoman miehen. Onnellinen juuri nyt. Kontrasti on juuri tässä onnessa: kimalluksen keskellä piehtaroivat tähdet, mustasukkaisuuden ja menestyksen riivaamina ja tämä baarinpitäjä, tyytyväinen, onnekas mies.

Kaikkien viinahuurujen jälkeen, pitkällisen hapenpuutteen vaivaamana pääsin viime tipassa pintaan, kun Eksyksissä Louvressa -novellissa ei enää lotrattu viinalla. Siinä vanha nainen pohtii omaa kuolemistaan ja siirtyy hautausmaalta kuolemattoman taiteen äärelle. Samothraken Nike siivittää naisen askelia Louvren käytävillä. Tässä novellissa välittyy jo Lucia Berlinistä klassistakin sivistystä, oman elämän ja sen havaintojen kypsyttämien kuvausten lisäksi, niin hienoja kuin nekin ovat. Nainenhan oli myös oppinut. Ei tätä epätasaisempaa kokoelmaakaan voi missään vaiheessa väittää ikävystyttäväksi. Sekin on seikkailu.

Lucia Berlin: Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia
Evening in Paradise, 2018 (novellit ilmestyneet 1981-1999)
suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co, 2019, 304 s

Octavio Paz: Elämäni aallon kanssa

Vielä yksi novelli. Tällä erää viimeinen tässä osoitteessa. Sitten laitan shortsit vähäksi aikaa hyllylle. Meksikolaisen Octavio Pazin Elämäni aallon kanssa on tatuoitu sydämeni lihaan (copyright Tuomari Nurmio), vähempi ei sille riitä. Toisaalta siihen riittää se, että muistan sen.

Loistavan kirjastolaitoksemme hakukone ilmoittaa sitä etsiessäni, että se löytyy Pekka Tarkan valikoimasta Novellin parhaita, Tammi 1971. Sinne aalto on liiskattu kuivumaan. Se ei siihen oikein suostuisi, niin villi ja hurja se on. Oma tunteiden aallokkoni on jo vähän tasaantunut, joten nyt kun luin sen toisen kerran, noin kolmenkymmenen vuoden jälkeen, se ei tärisytä samalla tavalla. Silti aalto, hullun rakkauden, rakastumisen kuvaus viettelee ja hauskuttaa edelleen kekseliäisyydellään. Siinä romanssi nousee ihanan ensikosketuksen jälkeen vaikeuksien kautta täyteen kuohuunsa, kunnes kertoja on kokonaan sen, siis aallon, pauloissa. Sillä

veden tuutimiseen nukahtamista ei voi verrata mihinkään, ja sanoinkuvaamaton lienee myös herääminen lukemattomiin keveisiin, iloisiin ruoskaniskuihin, lukemattomiin ravisteluihin jotka loittonevat nauraen.

Ruoska ei tässä tapauksessa viittaa sadomasokismiin. Oikukas rakastettu on vaikeasti taltutettavissa, vähän kuin joku Carmen. Rakkauden hurmalla on aikansa, sitäkin tiheämpi, mutta ennemmin tai myöhemmin se, aalto, kyllästyy. Se alkaa leikkiä vieraiden akvaariotiikereiden kanssa. Talvikin tulee ja kolea sumu. Ja loppu, se on väistämätön, mutta yhtä riemukas kuin koko novelli. Kuinka aallon harjalla hehkuvalle sateenkaarelle käy? Lue, sinä talvisesta väsymyksestä kärsivä lukija. Tässä lyhyessä, parin sivun novellissa maistuu tulinen chili, kirpeä lime ja hiekalle ryskyvä maininki, joka imaisee sinut mukaansa, halusit tai et.

Novellihaasteessa koossa 49.