Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja

Kuka minä olen? hän ihmetteli vakavassa vaarassa. Ja jasmiinipuun tuoksu vastasi: minä olen oma tuoksuni.

Oppiaika eli Nautintojen kirja ilmestyi Brasiliassa jo vuonna 1969, mutta suomennettiin vasta viime vuonna. Juutalaista Clarice Lispectoria on verrattu Franz Kafkaan. Romaanissa voi aistia 60-luvun henkeä; ranskalainen eksistentialismi oli muodissa, Jean-Paul Sartre, Simone de Beauvoir, Francoise Sagan ajan suuria kirjailijanimiä. Eksistentiaalisesta ahdistuksesta, elämän kärsimyksestä, kuoleman kaipuusta, ihmisyydestä ja jumaluudesta tässä on puhetta. Johtoteema, itsen etsintä on kiedottu rakkaustarinaan.

Romaani alkaa lyhyellä prologilla Kevään alku eli Välttämätön kuolema keskellä päivää. Siinä nuori, 25-vuotias Lóri, alakoulun opettaja Rio de Janeirossa tempoilee niin sekavissa tunnemyrskyissä, että niissä ei lukijana ole tuoreeltaan pysyä mukana. Luku alkaakin keskeltä lausetta, eikä kovin selkeitä taustoituksia ilmesty naisen myllertävää mieltä selventämään. Monologissa esiintyy kuitenkin jo Ulesses-niminen mies, tunteiden kohde. Prologin jälkeen seuraa Valoa, valoa, mikä merkitsee samaa myös lukijalle. Selkenevää.

Ulesses on naista vanhempi filosofian opettaja. He ovat rakastavaisia, jotka halutessaan vakuuttaa itsensä ja toisensa suhteen erityisyydestä, eivät halua intiimiä suhdetta ennen kuin ovat valmiita. Olla valmis tarkoittaa perusteellista kaivautumista omaan ihmisyyteen, elämän perimmäisen olemuksen selvittämistä niin pitkälle kuin se on mahdollista ja toisen tuntemista samalla perusteellisuudella. Jonkinnäköistä buddhalaista tietä kieltäytymisen kautta valaistumiseen siinä tavoitellaan; halu lymyilee ihon alla, mutta sille ei anneta periksi. Aluksi mies toimii kaiken, sekä itsensä että naisen tunteita hallitsevana opettajana, mutta keskinäinen arvostus on suurta ja suhde moderni, vapaa. Naisen matelevaa alistumista ei ole ihan helppo niellä, mutta opin tiellä tapahtuu joka tapauksessa muutosta eikä mieskään tavoittele lopullista valtaa - tässä idealistisessa rakkauskertomuksessa. Sillä nautinto ei ole vain fyysisessä vaan myös ajattelussa, niin he toisilleen opettavat.

Lórin monologeissa vuorottelevat riemastuneet oivallukset ja toisaalta pelot ja synkät epäuskon hetket. Hän lähettää vetoomuksia Jumalalle, mutta vaikuttaa että jumalan käsite ei kuitenkaan ole romaanissa perinteinen. Tai ainakin se venyy hyvin monenlaisiin panteistisiin käsitteisiin päätyäkseen ihmiseen itseensä. Luonto, sade, tuoksut, meri merkitsevät, samoin kuin luonnon antimet: peruna, hedelmät, kukat. No, jos asuisi Rion Ipaneman rannalla, heräisi aamuhämärissä ja sukeltaisi valtameren kuohuihin autiolla rannalla, jasmiini tuoksuisi yössä ja vesi olisi lämmintä mutta raskaan suolaista...olisihan se aika jumalaista. Kohtaamiset Ulissesin kanssa rantaravintolassa seuraavat yksinoloa, monologi vaihtuu vuoropuheluksi, jossa he tulevat toisikseen. Rakastavaiset asettavat ehtoja, mies koettelee naista kuin tikulla uunissa paistuvan kakun kypsyyttä.

Kohdittain Lórin merta ja taivaita syleilevät tuokiot maistuvat sanahelinältä, mutta välillä taas konkretia palauttaa maan pinnalle; taksimatka Rion yössä, Lórin köyhät oppilaat jotka palelevat Brasilian talvessa. Sama mikä pelastaa Lórin hysteeriseltä ja mystiseltä yksinäisyydeltä auttaa kyllä lukijaakin. Clarice Lispectorilla on maine vaikeasti lähestyttävänä kirjailijana eikä turhaan. En ole varma, mitä tästä ajattelen. Suomentaja Tarja Härkönen on kirjoittanut romaaniin jälkisanat.

Jälkikirjoituksessa kerrotaan, että romaani on kirvoittanut kirjallisuuden tutkimusta ja esseitä. Esim sen Jumala-käsitystä on tulkittu sekä uskonnolliseksi että ei-uskonnolliseksi. Laitetaan tähän nyt yhden viisaan tutkijan, Patricia Zecevicin tiivistetty ajatus romaanista: Oppiaika on tutkielma identiteetin syvimmistä tasoista, kosmisesta identiteetistä, joka ylittää ihmisen minän rajat, niin kansalliset ja yhteiskunnalliset kuin sukupuolisetkin. Tämänkään ajatuksen äärellä en ole varma, sanoisinko aamen vai päläpälä. Joka tapauksessa Lispectorin tyyli on loistelias ja tämäkin teos mielenkiintoinen, häiritsevä kerta kaikkiaan. Ja onko James Joycella sittenkään mitään tekemistä Ulissesin kanssa, se selviää myös jälkipuheesta.

Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja
Uma Aprendizagem ou O Livro dos Prazeres, 1969,suomentanut Tarja Härkönen

Teos 2018, 178 s

Clarice Lispector: Tähden hetki

Brasilialaiset kirjailijat, ne harvat joihin olen tutustunut, alkavat mielessäni liimautua toisiinsa. Siellä pauhaavat yötä päivää Luis Ruffaton Sao Paulon kadut, Paulo Linsin Rion faveloiden hornan henget ja nyt, Clarice Lispectorin sisäisen monologin puhuja, senor Rodrigo, Rion katuja kulkeva yksinäinen.

Tähden hetki on samanlainen sirpale elämää, nopea väläys kuin ovat Ruffatonkin katkelmalliset kuvat kaaosmaisesta koskaan sammumattomasta suurkaupungin sykkeestä. En tiedä, kuinka tämä pienoisromaani suhtautuu Clarice Lispectorin koko kirjalliseen tuotantoon, koska tämä on ensi tutustuminen.

Senor Rodrigo, minä-kertoja, on hyväosainen riolainen. On kuin hän olisi jollain kujalla astunut ulos kiiltävästä autostaan ja törmännyt toisessa todellisuudessa elävään sankarittareen. Hän ihmettelee köyhän, näkymättömän Macabea-tytön elämää. Hänen on kirjoitettava tytöstä, koska hän on ainoa joka välittää. Koillisen tyttö tulee Alagoasin takamailta, hän on nuori nainen joka vain on - Rodrigon mielestä. Tekee työtä konekirjoittajana, on vähän yksinkertainen, ei kovin viehättävä, ei vaadi mitään itselleen, ei haaveile eikä suunnittele, ei ole onneton. Onnellinen hän on kun saa olla rauhassa ja yksin. Tyttö, jota ei kukaan näe. Joka ei tiedä mitään. Hänessä on sulut ympärillä.

Macabeasta Rodrigo yrittää kertoa. Välillä kirjailija menettää uskonsa kertomukseen, mutta palaa taas jatkamaan. Macabean elämässä tapahtuu vähän, mutta joskus hän saattaa tehdä jotain yllättävää. Siitä kertoo (räjähdys). Kuten että hän lainaa rahaa ja lintsaa töistä. Silloin hän voi yksin tanssia muutoin monen Marian kanssa jakamassaan huoneessa ja kuunnella radiosta Carusoa, Una lagrima furtivaa.

Puolet pienestä kirjasta on Rodrigon tytön mitättömyyden, olemattomuuden pohdintaa, sen että joku voi elää sellaista elämää. Myöhemmin ilmaantuu yhtä olemattoman oloinen poikaystävä Olimpico de Jesus, joka kuitenkin elättelee itsestään suuria kuvitelmia ja tiuskahtelee, hänkin, kiltille ja tottelevaiselle Macabealle. Työkaveri Gloria ilmaantuu häiritsemään Macabean parionnea, mutta johdattaa hänet myös selvänäkijän luo. Gloria ei ole mikään ruudinkeksijä hänkään. - Miksi sinä näytät ihan? Macabea ei helposti ärsyyntynyt, mutta Glorian tapa jättää lauseensa kesken koetteli hänen kärsivällisyyttään.

En tiedä minäkään. Tähden hetki on selvästi sukua muille brasilialaisille lukemilleni, maisemaltaan, henkilöhahmoiltaan. Ihmisiä syntyy vailla mitään edellytyksiä hyvinvointiin. Hyväksikäytettäväksi kehdosta hautaan. Ilman tietoisuutta siitä, että on hyväksikäytetty tai että olisi vaihtoehtoja. Filmitähdeksi Macabea olisi halunnut. Hänessä on aistillisuutta, jota hän ei itse huomaa, kirjoittaja kyllä.

Hän ei koskaan ajatellut 'minä olen minä'. Ajatteli kai, niin luulen, ettei hänellä ollut oikeutta siihen, oli sattuman satoa. Sikiö joka on kääritty sanomalehteen ja heitetty roskapönttöön. Onko hänenlaisiaan tuhansia? On, sattumia. Tarkemmin ajatellen: kuka ei olisi sattuman satoa? Mitä minuun tulee, olen vapauttanut itseni tuolta kohtalolta kirjoittamalla, sillä mikä on aktista on faktista.

Minusta romaani on kuin vähän keskeneräinen harjoitelma. Jotain sen tapaista kirjoittaja itsekin sanoo. Välillä dialogi kulkee kiinnostavasti ja Rio de Janeiron selvännäkijän salonki näyttää värikylläiseltä kuin ne maalaukset, joissa oli paljon vaaleanpunaisia pulleita naisia värikkäillä sohvilla. Olisiko ollut Botero. Mutta muutoin, en tiedä mitä sanoa senor Rodrigosta ja Macabeasta. I feel stupid but on  a much higher level.  Tähden hetki tulee ja jokaisen suuruus.

Clarice Lispector on nostettu sittemmin, ehkä jo eläessäänkin, kulttimaineeseen. Häntä on verrattu Virginia Woolfiin ja Marguerite Durasiin. Omaperäisen ja alitajuntaan pureutuvan kirjailijan voi tästäkin kirjasta aavistaa, mutta Tähden hetki on vaikea pala; välillä lukiessa teksti vetää ja seuraavassa hetkessä kirjailija ilmoittaa väsyvänsä. Tarja Härkösen suomennos on taas oivallinen, kuten Paulo Linsin Jumalten kaupunki jo osoitti. Jäljen Tähden hetki jätti, häiritsevän ja vaikeasti tulkittavan.

Hyönteisdokumentin hdcanis  tiivisti lukukokemuksensa ytimekkäästi. Nannan kirjakimaran Nanna koki romaanin haastavaksi, se vähän irvistelikin.

Clarice Lispector: Tähden hetki
A Hora da Estrela 1977, suomentanut Tarja Härkönen
ai-ai 1996, 107 s