Zinaida Lindén: Nuorallatanssija

Nuorallatanssija on ensimmäinen novellikokoelma, jonka olen lukenut Zinaida Lindéniltä. Tätä ennen olen lukenut hänen kolme romaaniaan,  Monta maata sitten, Kirjeitä Japanista ja Ennen maanjäristystä. Kaikista pidin paljon. Lindén kirjoittaa hengittävää, rentoa, huumorilla maustettua tekstiä mutta tarkasti ja omaperäisesti varsinkin kulttuurieroja, suomalaisuutta havainnoiden. Hän on syntynyt Neuvostoliiton Leningradissa, sittemmin suomenruotsalaistunut, ja turkulaistunutkin. Turku on jokirantoineen hänen silmissään kuin Pietari pienoiskoossa.

Novellien maailmaan en päässyt ihan yhtä mutkattomasti sisälle. Niissä käydään Lapissa, viritellään pientä eroottista paikalliseen retkeilymajayrittäjään; nähdään Helsinkiä tulkin ja sukututkijan silmin, edelleen pientä latausta siinäkin; koetaan kaipausta tuntemattomaan uimahallissa;  taiteilijan suhdekokemuksia..

Voin moittia siitä vain neuvostokasvatustani. Kadehdin suomalaisia naisia. He ovat täysin vapautuneita. Jos suomalainen nainen pitää miehestä, hän tyrkyttää tälle puhelinnumeroaan. Ei mitään ongelmaa, vaikka viikko kuluu ilman miehen soittoa - nainen soittaa hänelle itse.

Juice Leskisen Syksyn säveleen rakastunut venäläis-suomalainen purkaa rakkauttaan suomi.ru-keskustelupalstalla eikä sieltäkään tavoita ymmärtäjiä. Hän jää ulkopuoliseksi sekä suomalaisten että venäläisten keskellä.

 Ja nyt pääsen lopulta siihen herkkuun, eli peukutukseen. Koko kokoelman ajan luin kieli roikkuen, kuola valuen - no vain vähän liioittelen - että tuleeko peukutettavaa. Tuli.

Peukutan hahmoa tämän kokoelman suosikkinovellissani Kumari. Siinä ollaan huipulla, nimittäin Nepalissa. Kumari on paikallinen neitsytjumalatar, joka tuo novellin kertojan, taas kerran tulkin, mieleen neuvostoliittolaisen huipun eli kahdeksanvuotiaan ihmelapsen, Polina Lebedevan. Novelli kuvaa varhaiskypsän runoilijan, Polinan kautta ihmelasten muotia, lapsia jotka valjastettiin supervallan maskoteiksi. Maskottia, joka kasvoi aikuiseksi ja hajosi maailman tuuliin, kuten tuo supervalta. Toisaalta novelli katsoo Mount Everestin huipulta yli ajan Neuvostoliitosta Perestroikan kautta nykyiseen Pietariin. Runoja kirjoittelevat pikkutytöt esiintyvät tv:ssä napa paljaana eivätkä venäläisnaiset enää haaveile muutosta Suomeen.

Ajattelin vielä peukuttaa juonta viimeisessä novellissa Ofelia. Kertoja on tavannut kiltin suomalaisen miehen, joka vaihtaa tapetit, jolla on työkalulaatikko ja vain vähän sanoja tunteidensa kertomiseen. Hänen nimensä on Paavo. Tämäkin siis parisuhdepohdintaa, rakkaudesta on kyse. Mutta en sittenkään voi sitä peukuttaa. Jotain väkisinpuserrettua tragiikkaa on sittenkin miehen yöllisissä unissakävelyissä ja onnettomassa äidissä, surun kahleissa, joita lämmin ja ymmärtäväinen nainen sitten hänestä pois terapoi. Vähemmän on enemmän, ajattelen siitä nyt.

Moniin novelleista on kasattu samantyylisiä kulttuurisia näkökulmia, venäläissyntyisen tuntemuksia suomalaisista enimmäkseen. Ne osittain puurouttavat novellin varsinaista kertomusta ja muuttuvat toisteisiksi. Pikkuisen dejà vu tai ainakin bon voyage.

Zinaida Lindén: Nuorallatanssija
Lindanserskan, 2009, suomentanut Jaana Nikula
Gummerus 2009, 179 s

Lindén, Zinaida: Ennen maanjäristystä ja Kirjeitä Japanista

 Luettu 10/2008

 

Luin nämä saman Zinaidan kirjat peräjälkeen ihastuneena hänen tuoreeseen käsialaansa ja eksoottisiin maisemiin, näkökulmiin. Venäläissyntyinen Suomessa asuva, ruotsiksi kirjoittava kirjailija kuvaa muukalaisuutta, ulkopuolisuutta, vierautta. On asunut vuoden Japanissa ja siksi romaanien – toinen on oikeastaan jatko-osa ekalle – päähenkilö on venäläinen Japaniin asettautunut sumo-painijaksi kouluttautuva mies. Mies kertoo elämäntarinaansa junassa tapaamalleen naiselle (kirjailija itse). Japanilainen elämäntapa kaikkine omintakeisine rituaaleineen tulee hauskasti tutuksi. Luin tätä ennen Sofi Oksasen Puhdistuksen, siksi huumorin mauste tuli niin selvästi esille. Oksaselta se puuttuu tyystin. Toinen romaani on kirjeenvaihtoa Suomessa asuvan venäläisen naisen (kirjailija) ja saman Japaniin jääneen venäläisen välillä. Venäläinen mies opettaa naiselle sopeutumista, kärsivällisyyttä, pienestä iloitsemista. Molemmat romaanit ovat virkistäviä ja täynnä jänniä yllätyksellisiä pohdintoja – kuin raikas suihku uniselle.

Zinaida Lindén: Monta maata sitten

Suom. Jaana Nikula
Gummerus, 2013
Alkup. För många länder sedan, Schildts & Söderströms, 2013
279 s.

Zinaida Lindén on Neuvostoliitossa, Leningradissa syntynyt kirjailija, joka nykyään asuu Suomessa, Turussa ja kirjoittaa ruotsiksi. Luin jokunen vuosi sitten kirjailijan Runeberg-palkinnon voittaneen romaanin 'Ennen maanjäristystä' ja 'Kirjeitä Japanista'. Ihailin niissä kaunista, tarkkaa kieltä ja  huumorilla terästettyä melankolista tunnelmaa.

Samat elementit toistuvat tässä romaanissa.Omaelämäkerrallisessa tarinassa päähenkilö, minä, on diplomaatin vaimo Galja, Galina, taidehistorioitsija, joka seuraa miestään komennuksille eri puolille maailmaa. Sivullisuus ja ulkopuolisuus, jota tämä toisen työn mukana kulkeminen merkitsee, alkoi jo lapsuudessa, kun vanhemmat, patologi ja kustannustoimittaja, olivat toisilleen ja työlleen niin omistautuneita, että lapsi oli kuin ylimääräinen ja tarpeeton lisä heidän parisuhteessaan.

Kun olin repäissyt itseni irti äidistä ja päässyt yliopistoon, hän lohduttautui sillä että tytär opiskeli ainakin arvostettua erikoisalaa, taidehistoriaa. En suostunut näyttämään hänelle kurssitöitäni. Hänellä oli aivan liian vahvat mielipiteet maalaustaiteesta ja grafiikasta. Mutta nuorten miespuolisten suojattiensa kanssa hän oli tinkimätön. Heidän kurssityönsä hän kirjoitti itse.
- - -
 Äiti inhosi keittiössä puuhailemista. Eikä mummi ollut sen parempi. Hänen Komsomol-nuoruutensa iskulause oli ollut 'Alas keittiöorjuus!' Hän pysyi kattiloiden vihollisena loppuun asti.

Neuvostoliiton aikainen Leningrad elää lapsuus- ja nuoruusmuistoissa. Näihin kuuluu rakastuminen Roman -nimiseen nuorukaiseen, josta tulee koreografi ja balettitanssija. Side mieheen ei katkea, vaan jatkuu epämääräisenä taustalla siitä huolimatta, että avioliitto moskovalaisen Igorin, diplomaatin kanssa kuvataan onnellisena. Lopussa Galjan vanhempien elämästä paljastuu yllätys, haudan äärellä Pietarissa.

Tarina ei käänteissään ole kovin kummoinen, mutta kirjan tekee mukavaksi lukukokemukseksi sen tunnelma - voisiko sitä sanoa tshehovilaiseksi - melankolinen, utuinen, salaperäinen sekä lämpimän huumorin sävyttämä nostalgia vanhoista neukkuajoista. Ja naiselliset pohdiskelut miessuhteista.

Entiselle turkulaiselle kiva pätkä luettavaksi:

Olen oppinut rakastamaaan Turkua. Rannalla on empirerakennuksia. Pietari pienoiskoossa. Lokit huutavat samaan tapaan kuin Vasilinsaarella. Muutama konttinosturi piirtyy taivasta vasten.
Jalankulkusilta jolla seison on nimeltään Teatterisilta. Pari valtavaa jäälauttaa tukkii joen. Ne ovat poikittain joessa kuin kookkaat proomut vailla peräsintä ja ruoria. Toista olisi Nevalla, siellä käy kova virtaus.
Turussa ei ole monumentaalisia arkkitehtonisia toisintoja, ei mitään Piranesi-aiheita, mutta täällä on omalla tavallaan suurenmoista. Näkee että tämä on Suomen entinen pääkaupunki.