Pierre Lemaitre: Kyykäärme

Kansi Taittopalvelu Yliveto

Ranskan menestyneimpiin kirjailijoihin kuuluvan Pierre Lemaitren kyytiin kun lähtee, voi olla varma, että ennemmin tai myöhemmin, ja usein viattoman oloisessa tilanteessa, raaka väkivalta purskahtaa päälle äkkiarvaamatta. Niin Kyykäärmeessäkin. Tässä se on entistäkin selvempää jo lähtökohdissaan. Esipuheessa kirjailija valaisee kirjan historiaa. Se on kirjoitettu jo vuosikymmeniä sitten, mutta jäänyt pöytälaatikkoon. Näin voi epäilemättä käydä niin ahkeralle kirjoittajalle kuin Lemaitre. Kirja sijoittuu siis puhelinkoppien ja tiekarttojen huolettomaan maailmaan.

Päähenkilö, kuusikymppinen leskirouva Mathilde Perrin on alallaan ja organisaatiossaan luotettu palkkamurhaaja. Taustalla toimiva ammattirikollisten järjestö jää anonyymiksi, mutta verkoston toiminta perustuu monimutkaisiin ja vaikeasti selvitettäviin sijainteihin, vaihtuviin identiteetteihin ja myös sisäisesti armottomiin eloonjäämissääntöihin. Henki on halpaa, riskit valtavia, mutta toisaalta palkkiotkin mahdollistavat jäsenille edustavan julkisivun hyvissä osoitteissa.

Mathilde ja hänen lähin esimiehensä, Komentaja, Henri ovat tuttuja sodan aikaisesta vastarintaliikkeestä. Tämä tausta selittää romaanissa henkilöiden riippuvuuden ja osaamisen latautuneen jännittävissä tilanteissa ja toisaalta tylsistymisen tavallisen leppoisassa elämässä. Kahden pääpahiksen välille on myös hahmoteltu nuoruuden suhteissa toteutumatonta eroottista vetovoimaa. Nykyinen ammatti ei kuitenkaan jätä tilaa liian hellämielisille haaveille.

Nyt - vuonna 1985 Pariisissa - Mathilde on vanha ja lihava nainen, jonka keittiön laatikostoissa löytyy monenlaisia asemalleja - isokaliiperisia enimmäkseen - äänenvaimentimineen, vaikka järjestön säännöissä niistä pitäisi myös hankkiutua eroon toimeksiannon jälkeeen. Mathilden muisti on kuitenkin alkanut rakoilla ja niin hän on joutunut lipsumaan säännöistä. Ei onnistu enää edes uusien hankkeiden muistiin painaminen ilman muistilappuja, kiellettyjä nekin. Eivätkä laputkaan aina oikein kytke. Jaloissa häärii dalmatialainen, joka huonoina aamuina saa potkun kylkeensä. Naapuri on idiootti, joka kantaa puutarhastaan päärynöitä ja salaattia, joita Mathilde ei arvosta.

Palkkamurhaajan kyyninen maailmankatsomus kuvataan vanhan rouvan kodissa arkisena ja sarkastisen huumorin värittämänä - samoin kuin Mathilden nopeasti mutta täsmällisesti suorittamat toimeksiannot. Niitä ropisee vastaan niin vauraammissa kortteleissa kuin narkomaanien kansoittamassa lähiössä. Samanaikaisesti valaistaan cashewpähkinöitä mutustelevan rikoskomisario Occhipintin ja konstaapeli René Vassilievin vähittäistä hermostumista selvittämättömistä tapauksista. 

Armoitetun kertojan helppoudella Lemaitre kutoo mielenkiintoisia kuvioita uhrien elämästä, murhaavista hetkistä parkkihallissa kuin myös henkilösuhteista poliisilaitoksella ja kömpelön mutta kunnollisen Vassilievin romanttissävyisestä heräämisestä erään dementoituvan vanhuksen kambodzalaisen hoitajan kanssa. Kaikessa on kuitenkin Coenin veljesten tai Sergio Leonen elokuvien rupista realismia, joten henkilöihin ei auta kiintyä. Varsinkaan kun liikkeellä on Mathilden tapainen vuosikymmenten kuluessa kouliintunut tappaja.

Aikamoinen lumooja kirjoittajaksi tämä Pierre Lemaitre, ei käynyt aika pitkäksi hänen taitavista dialogeistaan, herkullisista henkilöhahmoista ja mustasta huumorista nauttiessa. "Nautiskelusta" tuli hieman syyllinen olo. Siinä sivussa tuli ruksattua Helmet-haasteen kohta 25 ja käärme.

Pierre Lemaitre: Kyykäärme
Le Serpent Majuscule, 2021, suomentanut Kaila Holma
Minerva Kustannus, 2022, 286 s

Pierre Lemaitre: Petoksen hinta

Pierre Lemaitre osaa tottavie punoa koukuttavia rikostarinoita, niin että viisisataa sivua tulee ahmaistua hetkessä. Sen jälkeen herää hölmistyneenä ihmettelemään, mitä tapahtui, mikä maa, mikä valuutta. No Ranska tietenkin, Pariisi. Koukku muodostuu useasta komponentista: napakka kieli, kirjava, mielenkiintoisesti luonnehdittu tyyppivalikoima ja tietenkin tihenevä jännitys tarinassa, jonka juonen kieputuksissa joutuu välillä pelkäämään sen puolesta, löytääkö se ylipäätään enää ulos kapenevista sokkeloistaan. Sen verran kiivaassa rytmissä tapahtumat rullaavat yllättävien käänteiden kautta kohti - tuhoa vai pelastusta?  Mutta ei, kyllä Lemaitre kaikki irtonaiset lankansa punoo kiristyväksi köydeksi. Inhimilliset heikkoudet, itsekkyys, ahneus, kateus ja moraalittomuus purskahtelevat pintaan kun toiset taistelevat paikasta auringossa, toiset pitävät omastaan kiinni. Ihailtavaa on Lemaitren taito kehitellä nokkelaa ja hauskaa dialogia. Se näyttää helpolta.

Hän kohottaa vasenta kättään hieman intiaanien tapaan. Eleessä voi aavistaa tietyn hänelle tyypillisen pidättyväisyyden. Ujon intiaanin ele. Silloin hänen rannekellonsa valahtaa aina kyynärpäähän saakka.
- Miten menee, Charles?
- Parhaat päivät ovat takanamme.
Pakko myöntää, että toisinaan Charles puhuu kuin oraakkeli.

Petoksen hinnassa kohta kuusikymppinen Alain Delambre on työelämässään ajautunut irtisanomisen jälkeen laskevalle uralle, vuosikymmenten esimiesaseman jälkeen. Neljän vuoden työttömyyden aikana hän tekee varastotyötä aamuvuorolla, siivoustöitä yöllä - ja hakee nimellisesti töitä. Ranskalaiselle miehelle ei kai ole mikään ole nöyryyttävämpää kuin joutua turkkilaisen Mehmetin alaiseksi. Delambrella on ymmärtävä vaimo Nicole ja hyvin pärjäävät tyttäret sekä vävy, joka luulee itsestään liikoja. Vastoin odotuksia Alain saa vastauksen yhdestä hakemastaan työpaikasta ja kutsun hakijoiden valintatestiin. Se on suuren konsulttiyrityksen asiakkaalleen ideoima roolipeli, jossa lavastetaan panttivankitilanne tarkoituksena testata hakijoiden paineensietokykyä ja muita kykyjä ankarassa ja nopeasti muuttuvassa stressitilanteessa. Kyse on vieläpä kaksoistestistä, sillä johtotason toimen hakijoita haastattelevat henkilöassistentin tointa hakevat.

Lemaitre on kytkenyt Petoksen hintaan tosi-tv-tyyppisen pudotusleikin tarkastellessaan purevasti nykyistä yritys- ja työelämää irtisanomisuutisineen. Rikkaiden pörssiyritysten voittoja ja niiden johtajien muhkeita palkkoja uutisoidaan kursiivilla vastakohtana työttömän Alainin kujanjuoksulle. Kaikki ei mene putkeen, vaan Alain aloittaa yksinäisen cowboyn taistelun, jossa panokset kovenevat. Vastassa on suuryritys ja sen johtaja, monessa liemessä keitettyjä väkivallan osaajia ja kanssakilpailijoita. Kaikilla on omat tavoitteensa eikä kukaan ole valmis niistä tinkimään, yhden vanhenevan työttömän miehen edessä varsinkaan.

Jännitys tiivistyy ja meno lähestyy loppupuolella amerikkalaisen leffan klassista romurallia takaa-ajoineen. Vähän tulee mieleen, että Lemaitrella ei ole mitään ongelmia kehitellä ja nostaa jännitystä, lähempänä on liiallisen kiihdytyksen vaara, juonenkin tasolla. Parhaimmillaan kirjailija on tarkoissa yksityiskohdissa - sekä hahmojensa että ympäristönsä -  päähenkilönsä sisäistä monologia, ajatuksenjuoksua ja motiiveja peratessaan. Toiminnan voi jotenkin ymmärtää ja samalla nähdä häikäilemättömän ja itsekkään toiminnan johtavan katastrofista toiseen.

Tämä on moraalinen tarina työttömyyden onnettomuudesta, miehen menestyksen mittareista, jotka tekevät hänestä kuuron ja sokean lähipiirilleen. Petoksen hinta - suomennokselle on annettu liikuttavan vanhanaikainen nimi - kritisoi ankarasti suuryritysten toimintaa, raakaa kapitalismia. Samalla rivien välistä pilkistää aika sovinistinen kuva miehestä, joka on valmis mihin hyvänsä läheistensä puolesta, paitsi kuuntelemaan ja näkemään heitä. Pieniä rasismin hiekanjyviä  ja konservatiivisen maailman pilkan kohteita  jäi myös kirskumaan hampaisiin. Kuten erään menestyneen miehen häpeällinen salaisuus: naisten alusvaatteet. Se riittää tekemään hänestä hylkiöistä pohjimmaisen, jolle ei minkäänlaista onnea voi suoda.

Pierre Lemaitre: Petoksen hinta
Cadres noirs, 2010, suomentanut Kaila Holma
Minerva Kustannus Oy, 2019, 510 s

Pierre Lemaitre: Tulen varjot

Lukijana voi samaistua yllättäviin hahmoihin kirjassa - tai tuntea myötätuntoa heitä kohtaan tai eläytyä heidän kohtaloonsa. Jäähai sai sympatiani edellisessä lukemassani kirjassa, jonka sitten jätinkin kesken. Oli miten myrkyllinen peto hyvänsä. Noiden pinnan yläpuolellä häärivien jahtimiesten meditoinnit ja muut askareet jäivät. Piti löytää jotain ihan muuta. Kaipasin vetävää romaania, joka upottaa kuin suohon, vie mukanaan kuin tangoon trooppisen meren rannalla. Tässä janossa törmäsin ranskalaisen Pierre Lemaitren uusimpaan romaaniin, ja muistin oitis hänen taitonsa punoa tarina, murhatarinat omimpina, mutta Näkemiin taivaassa vakuutti myös perinteisen historiallisen romaanin saralla. Ja oikeinhan tämä meni, päädyin toiseen äärilaitaan, vanhanaikaiseen juonittelevaan seikkailuromaaniin, jossa kosto elää  - ja uhri käy pyydykseen.

Tulen varjot on takakannen mukaan itsenäinen jatko-osa tuolle Näkemiin taivaassa. Jatko-osa ilmenee vain päähenkilön sukunimessä: Madeleine Péricourt. Tapahtumat sijoittuvat Pariisiin vuosina 1927-33, Berliinissäkin käväistään oopperassa ja orastavaa natsivaltaa nuuhkimassa. Romaani alkaa hautajaisista, Marcel, pankkiiri, suvun patruuna on kuollut. Hautajaisista muodostuu uuden tragedian näyttämö, kun 7-vuotias Paul heittäytyy kesken kaiken ikkunasta isoisänsä arkulle ja halvaantuu. Tapahtuma sysää liikkeelle suuren mullistuksen suvun sisällä, joka sittemmin tehostuu alkavassa pörssiromahduksessa ja talouskriisissä. Ökyrikkaan suvun ympärillä pyörii monenlaisia tyyppejä, jotka haistavat hetkensä tulleen, on prokuristia ja kotiopettaja-rakastajaa, on sukua, setää ja sedän perhettä, ja eri asteista uutta asemaa hekumoivaa hännystelijää.  Skandaaleja metsästävää päätoimittajaa ja tilejään paisuttavaa pankkiiria.

Lemaitren kirjailijanura etupäässä dekkaristina näkyy selkeästi: juoni etenee monivaiheisena petosvyyhtenä, jota siivittää hyvin suunniteltu kosto. Välineinä käytetään väärennöksiä, tekaistuja rikoksia ja puolivillaisia alamaailman kätyreitä. Dialogi kulkee sujuvasti, mutta henkilöhahmot kärsivät eri asteisesta stereotypiasta, vaikka kukaan ei pääsekään vetämään puhdasotsaisen sankarin viittaa harteilleen. Alkuun romaani ei oikein vedä mukanaan, vaan kaikki sähläys vaikuttaa jotenkin liian nopeasti eteenpäin syöksyvältä ja samalla väkinäiseltä. Keheenkään ei oikein ole ehtinyt tutustua, kun ollaan jo aika omituisissa kuvioissa. Kuten pieni Paul-raukka, joka pyörätuolissaan on kuunnellut musiikkia ja lyhyessä ajassa on kehittänyt läheisen tuttavuuden oopperadiiva Solange Gallinatoon, vain lähettämällä tälle ihailijakirjeen. Tämä ihmissuhde romaanissa on kuin ylimääräinen rönsy, jota jää vain ihmettelemään, sen verran epäuskottavat mittasuhteet se saa.

Minua rasitti myös tietty operettimainen roolijako, vakavasti otettavat hahmot ja subrettiosat. Se on ehkä tarkoitettuakin tämmöisessä veijariromaanissa vai miksi tätä kutsuisi. Puolalainen palvelijatar Vladi, joka ei koskaan opi sanaakaan ranskaa, kihertää jokaisen vastaan tulevan miehen kanssa ja on saman tien tyypin kanssa kuhertelemassa tai erityisen rumat kaksossisarukset, jotka yrittävät päästä naimisiin isän löytämän sulhokandidaatin kanssa. Heitä verrataan kanoihin, niin tyhmiä he ovat, mutta silti seksuaalisesti halukkaita. Kehtaavatkin. Tai likaisen työn tekijä Robert, joka ei älyä mistään mitään, mutta hoitaa murrot ja naisen. Ääh.

Yhteiskunnallinen ajankuva on huolellisesti tutkittu. Lehtiä lukevat kirjailijan lisäksi hänen henkilöhahmonsa ja lehtimaailma median ytimessä tuona aikana tulee monin tavoin valaistuksi. Rikastuminen veronkierron kautta on yksi mätäpaise, joista Madeleine uhrejaan käristää. Ilmailuteollisuus sodan kynnyksellä ja sen keksinnöt on punottu mukaan vakoojatrillerin tyyppisesti.  Natsi-Saksan tunnelmiinkin päästään Berliinin oopperaretkellä. Tässäkin kohdassa minusta uskottavuus hieman horjahteli. Sen verran on dokumenttia tuosta hallinnosta nähty, että se helppous, jolla natsiministeri teki sopimuksia herätti lukiessa epäilyjä.

Pierre Lemaitre  osaa punoa petoksia ja juonenkulkuja ja kertoa ne vetävästi. Loppua kohti romaani ryhdistäytyy - epäilen että se osittain johtuu oopperadiivan katoamisesta näyttämöltä - ja aloin ihan kiinnostua, kuinka tässä lopulta käy. Seikkailuromaaneja luin murrosikäisenä, ja semmoinen kokemus tämä minusta lähinnä oli. Mieleen tuli Monte Criston kreivi ja Kolme muskettisoturia. Yhtä armottomasti Madeleine kulkee koston tiellä vihansa kohteille ansoja virittelemässä. Enkä siis yllättynyt kun näin Alexandre Dumas'n nimen Kiitokset-osiossa ensimmäisellä rivillä! Lemaitre kiittää opettajaansa. Armoitettuja kertojia molemmat.

Mutta samaistuinko Madeleineen ja hänen kostoretkeensä?  En, vaikka kostolle on hyvät syynsä. Sen sijaan loukkaannuin noiden rumien kikattavien kaksosten puolesta, jotka eivät erota Botticellia jostain toisesta B:stä. Myös loukkaannuin aina peppuaan vilauttavan puolalaisen naisen puolesta, joka ei koskaan oppinut ranskaa. Loukkaannuin muuten myös J.M. Coetzeelle, jonka romaanihenkilö alistui siihen, ettei koskaan voisi saada rakastetukseen taiteilijaa vaan hänelle oli tarkoitettu vain lastentarhanopettajat. Tässä loukkaannuin lastentarhanopettajien puolesta. Lisäksi olen loukkaantunut Tuomari Nurmiolle laulusta, jossa hän laulaa että 'navetan piika kikattaa liikaa ja nukahtaa jos ei sitä kutiteta' - taas piian puolesta.  Senkin sovinistit! Meni vähän ohi aiheen mutta tulipa purettua nämä tunteet.

Pierre Lemaitre: Tulen varjot
Couleurs de l'incendie, 2018, suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva Kustannus, 2018, 522 s

Pierre Lemaitre: Rosie

Pommiräjähdys Pariisissa. Siinä ajankohtainen alkuasetelma Pierre Lemaitren Rosiessa. Syyllisen etsintä ei tässä kestä kauaa, kun hän jo ilmoittautuu. Ensimmäinen räjähdys oli nimittäin pelkkä todiste siitä, että mies, Jean eli John, osaa. Sen jälkeen hän kattaa pöydälle omat vaatimuksensa ja nostattaa koko Pariisin poliisin, pääministerin ja presidentinkin varpailleen. Onko mies vaarallinen hullu, ovela roisto vai vankilassa murhasta epäiltynä olevan äitinsä - tuo kuuluisa mutta taka-alalle jättäytyvä Rosie -  manipuloima onneton luuseri?

Tätä solmua ylikomisario Camille Verhoeven valjastetaan tutkimaan, taas kerran tikittävä aikapommi päänsä päällä. Verhoevenilla ei nytkään ole aikaa käydä illallisella uuden ystävättärensä Annen luona tai tulla ajoissa palvelemaan nyreää kissaansa Doudouchea. Seitsemän pommia on ajastettuna jossain päin Pariisia. Vai oliko vain kuusi jäljellä kun eka paukahti jo ensimmäisellä sivulla...

Rosiessa on jotain samaa kuin Alexissa, mieleltään sairaan oloinen rikollinen on saatava pysäytettyä, uhka leijuu ilmassa, aika ei riitä. Rosiessa vuorokausi on pitkä, luvut ovat kellonaikoja. Tulevia uhkaavia tuhoja maalaillaan, mutta jotenkin jännitys ei vain oikein nyt kasva. Rosie on Lemaitren johdannon mukaan tilaustyö. Hän kertoo sen imartelevan, ja perustelee sen Camille Verhoeven-trilogian neljänneksi osaksi samoin kuin hänen ihailemansa Dumas kolme muskettisoturiaan; heitäkin oli neljä.

Tilaustyön tuntu dekkarissa on selvä, kertomus on ohut eikä draamaa ole riittävästi lihotettu, se jää luonnosmaiseksi samoin kuin sen keskeiset henkilöt. Miksi John onkin Jean ja miksi Gilbert Becaudin (sama jonka laulu Nathaliesta soi radiossa 60-luvulla) laulu Rosy et John on tärkeä  - siihen ei oikeastaan vastata. Kirjailija heittelee ilmaan erilaisia täkyjä, mutta ei vaivaudu niitä sen enempää syventämään. Ne jäivät pieninä kysymysmerkillisinä kuplina leijumaan päähäni kunnes kuivuivat kokoon. Ja: Hän ei ole liikahtanutkaan. Mikään hänessä ei ole paljastanut miltä hänestä tuntuu. Vaikka edellisellä sivulla juuri luin tyypin vapisevan kuin transsitilassa ja pari raskasta kyyneltäkin valui...Väsyin poliisin tutkintatyön esittelyyn ja kuulusteluihin, kun ei koko keissi oikein kiinnostanut. Ei auttanut, vaikka areenalle marssitettiin terrorismintorjuntayksikkö kuorma-auton kokoisine miehineen ja keinoineen, ja melkein koko Ranskan hallitus presidenttiä myöten.

Nyt saa mennä taas kymmenen vuotta ennen kuin luen seuraavan dekkarini. Murha ei kiinnosta, eivät pommit eivätkä mielenvikaiset tappajat. Ottaen huomioon kypsän ikäni, voi olla etten enää lue dekkareita. Dramaattista mutta c'est la vie.

Pierre Lemaitre: Rosie
Rosy & John 2013, suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva Kustannus, 2017, 179 s

Pierre Lemaitre: Alex

Pierre Lemaitre osaa kertojan taidoillaan vetää levottomankin lukijan hetkessä mukaansa. Tämän tiesin ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheisiin sijoittuvan Näkemiin taivaassa romaanin perusteella. Lisäksi rikoskomisario Camille Verhoevenin tutkimuksia kuvaavaa trilogiaa on blogeissakin ahkerasti luettu. Siksi tein itselleni epätyypillisen poikkeaman rikosten maailmaan. Ja väärässä järjestyksessä. Irenestä olisi pitänyt aloittaa, mutta kun vastaan tuli ensinnä Alex niin ei voi mitään.

Alku on niin tymäkkä, että olin jo vähällä lopettaa. Nuori kaunis nainen eli Alex siepataan Pariisissa tyhjällä kadulla kotimatkaltaan. Kukaan ei nähnyt tapahtumaa. Hän päätyy hylättyyn tehdashalliin killumaan alastomana puuhäkissä, syömään samaa ruokaa rottien kanssa.   Haluanko lukea jonkun mielipuolisen sadistin keksimistä kidutuskeinoista tämän enempää? - Kysymys heräsi nopeasti.

No, mikään ei tässä jännärissä ole sitä miltä näyttää. Kuka on uhri, kuka on sarjamurhaaja, kaikki roolit ehtivät vaihtua ja sehän tässä sitten pitää valppaana ja virkeänä. Poliisin, taskukokoisen ylikomisario Camille Verhoevenin ja hänen kollegoidensa arkeen palataan joka toisessa luvussa. Rikostutkijat tyypittyvät eläviksi persoonikseen, joiden väliset suhteet organisaation hierarkiassa tuovat kertomukseen huumoria ja mielenkiintoista ranskalaista paikallisväriä.

Lyhytkasvuinen Verhoeven kompensoi mahdollisen ulkoisen haittansa nopealla älyllä ja temperamentilla. Hän tarttuu tapaukseen vastentahtoisesti, koska vaimon murha sieppauksen uhrina palautuu mieleen liian läheisesti. Verhoevenia tasoittaa tarpeen tullen aristokraattisen syntyperänsä jalostama apulainen Louis, aina tyynenä mutta silti tarkkakatseisena. Kolmas muskettisoturi on pihiytensä äärimmilleen vienyt Armand, jonka taskut pullottavat ilmaisia kyniä, lehtiöitä ja hotellien aamiaispöydistä siivottuja eväitä. Verhoevenia seurataan päähenkilönä pidemmälle. Puolison, Irènen murhan jälkeen kotona odottaa pikkukisu Doudouche ja taitelijaäidin jäämistö, joka odottaa selvittämistä. Äidiltä on peräisin Verhoevenin piirustustaito, jolla hän luonnostelee epäiltyä. Äidiltä on peräisin myös rikoskomisarion lyhyys, äidin ketjutupakoinnin seurausta.

Juonta ei voi sen enempiä paljastaa, mutta sarjamurhaaja kulkee kuolemaa kylväen samalla kun silmukka kiristyy. Jälki on veristä, rikkihappo sihahtaa. En ehkä haluaisi nähdä tätä elokuvana. Lemaitre kirjoittaa kuitenkin hienoa kieltä, sekä ympäristön että psykologinen henkilökuvaus on tarkkaa ja dialogi napakkaa.

Motiivit koko tragedialle saavat selityksensä hiljalleen; koko raadollinen menneisyys paljastuu vähä vähältä. Jännitys säilyy loppuun asti. Epäilty, takaa-ajettu - uhri vai syyllinen? - on kerännyt itselleen niin paljon osaamista, että saa kuin saakin viimeisen sanan omassa henkilökohtaisessa missiossaan. Se missio ja sen oikeutus alkaa selvitä lukijallekin. Sitä ennen silmänväriä, nimeä ja paikkaa vaihtava päähenkilö - kameleontti - herättää nopeasti vaihtuvia tunteita.

Romaani voitti parhaan ulkomaisen rikosromaanin palkinnon The CWA International Dagger 2013. Vielä olisi jäljellä Verhoeven-sarjasta Irene, Camille ja Rosie.

Pierre Lemaitre: Alex, 2011
Suomentanut Sirkka Aulanko
Minerva Kustannus 2015, 405 s

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

'Koko maan oli nimittäin vallannut raivoisa kaatuneiden muistamisvimma, jonka voima oli suoraan verrannollinen eloonjääneitä kohtaan osoitettuun piittaamattomuuteen.'

Ensimmäisen maailmansodan viimeisinä päivinä jossain Ranskan rintamalla  sota yhdistää ruumiiden täyttämällä kentällä epätodennäköiset henkilöt: köyhän ranskalaisnuorukaisen Albert Maillardin, varakkaan suvun pojan Édouard Péricourtin, joka pelastaa Albertin ja menettää samalla kasvojensa alaosan sekä luutnantti Henri d'Aulnay-Pradellen, joka haluaisi nähdä molemmat edelliset mieluiten parikymmenmetrisellä mudalla peitettyinä. Albert nimittäin ehtii ennen putoamistaan kranaatin avaamaan mutahautaan nähdä luutnantin ampuvan omiaan tarkoituksena provosoida viimeinen hyökkäys saksalaisia vastaan, vallata vielä yksi kukkula ja samalla kapteenin arvo.

Sota on loppumassa, sen kaaos ja kärsimykset jatkuvat vielä kauan. Miljoonien kuolleiden ja rampautuneiden joukossa saapastelee upseereita, joille taistelu ja muiden tykinruoaksi syöttäminen on elämää parhaimmillaan. Sellaisena hahmona esiintyy Näkemiin taivaassa-romaanissa Henri d'Aulnay-Pradelle. Muutenkin kirjailijan viesti sodasta on yksiselitteinen: se on mieletöntä tuhoa ja epäoikeudenmukaista vallankäyttöä, josta vain moraalittomat paskiaiset voivat hyötyä. Albertille ja Édouardille eloonjäämiskeinoksi jalostuu tiivis ystävyys; luotettava ja sitkeä Albert, vaikkakin alituisesti pahinta peläten hoitaa kranaatin ruhjomaa levotonta ja kekseliästä kaveriaan, taitavaa piirtäjää, jolle tämä taito tuottaa vielä suurta iloa kunhan ystävä hänet siihen saa lopulta uudelleen houkuteltua.

Ranskalainen luokkayhteiskunta piirtyy myös moraaliltaan kahden kerroksen väkenä siten, että ylempi tässä tapauksessa on usein alempi. On ihmisiä, jotka joutuvat koko ajan näkemään kohtuuttomasti vaivaa pysyäkseen edes elossa sodan jälkeisen Pariisin köyhyydessä, puutteessa, työttömyydessä, keinottelussa. Esimerkiksi pahanhajuinen tarkastaja Merlin, vuosikymmeniä puurtanut virkamies jota ei niin vain saada kaidalta tieltä. Ei siinäkään vaiheessa kun sadattuhannet sankarivainajat ja heidän arkkunsa alkavat näyttäytyä massiivisena bisneksenä, johon eräs isosaappainenkin herää; Pradelle, hienon mutta köyhtyneen suvun viimeinen. Kun sitten sodan ihollaan kokeneet tarttuvat houkuttelevan huijauksen suomaan äkkirikastumiseen, tuntuu se lukijalle lähes oikeutetulta. Entisen elämänsä menettänyt Édouard keksii naamioidensa kätkössä nerokkaan rahastussuunitelman vainajille suunnitelluilla muistomerkeillä. Eikö nuorimies, jonka kasvot näyttävät sodan raunioilta ole siihen oikeutettu, jos joku? Eikö juuri hänellä ole täysi oikeus pilkata tyhjää sankarikulttia?

Pierre Lemaitre on tullut tunnetuksi dekkarikirjailijana. Onko se syynä siihen, että hän onnistuu käden käänteessä punomaan petosten ja huijausten kudelman, johon lukija jää kiinni kuin tahmaiseen seittiin? Dekkaritaustasta huolimatta Lemaitre taitaa oikein hyvin myös psykologisen romaanin keinot, inhimillisten tunteiden kirjon rakkauden palosta häijyyn vehkeilyyn; monenlaisten tyyppien uskottavat toimintatavat. Ristilukkina häärii tietenkin sittemmin kapteeniksi nostettu Pradelle, komea naistenkaataja ja hevosten tuntija. Vetävä draama etenee sodanjälkeisen Pariisin porvaristalojen salongeissa, hallinnon kabineteissa ja kaduilla, missä Albert kulkee mainoskyltit olalla, kuin sitruunaviipale Campari-mainosten välissä. Sotainvalidit hoidetaan morfinisteiksi.

Albertia harmitti, ettei hallitus, joka oli inflaation hillitsemiseksi tuonut markkinoille satakymmenen frangia maksavan 'kansanpuvun', ollut saman tien säätänyt viiden frangin hintaista morfiiniannosta, 'kansanampullia'.

Kurjuusteemoja riittää, mutta elämän virta alkaa väistämättä imeä nuoria miehiä mukaansa. Mustakin huumori pitää pinnalla, Amorin nuolet suhahtavat salonkien eteiskäytävissä, salongin puolella Pradellen nuori morsian onkin kovempi pala kuin naisten hemmottelema kapteeni uskoikaan.

Huolimatta sodan autioittamasta murheellisesta maisemasta romaani on kunnon vanhanajan seikkailuromaani, vähän Monte Criston kreivin tyyliin. Vaikka sen ytimenä on syvä tragedia, se saa loppua kohden yhä enemmän veijariromaanin sävyjä. Kirjailijan ei tarvitse kikkailla aikatasoilla, hämärillä näkökulmilla ynnä muilla nykyromaaneissa suosituilla tavoilla. Kertomus kantaa. Aika kuluu kronologisesti, draama etenee kolmen avainhenkilön näkökulmasta. Lukijan ei tarvitse kuin kääntää sivua ja heittäytyä mukaan paikoitellen uskomattomiin käänteisiin.

Näkemiin taivaassa palkittiin vuonna 2013 Goncourt-palkinnolla. Kiitos ja kumarrus Sirkka Aulangolle taitavasta suomennoksesta.

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa
Au revoir là-haut, 2013. Suomentanut Sirkka Aulanko
Minerva 2014, 546 s
Kansi Taittopalvelu Yliveto Oy