Sadie Jones: Kotiinpaluu

En ole lukenut Paulo Coelhoa. Eilisen Hesarissa Juhani Karila kirjoitti, että itseään fiksuina pitävät lukijat kehuvat Coelhon lukemattomuudella. Noniin, nyt se on tehty. Mutta se, mitä Karila kirjoitti Coelhossa arvostamastaan pätee kyllä Sadie Jonesiinkin. Ei liikaa henkilöitä, nimiä, jotka pitäisi muistaa vilkuilemalla jostain sukupuusta, joko kirjan alkulehdiltä tai piirtämällä se puu itse. Selkeää. Kotiinpaluu rakentuu jykevästi ja selväpiirteisistä henkilösuhteista kuin iso tammi. Kotiinpaluu on jo nimenä klassikko. Tosin se ei ole alkuperäisen nimen, The Outcast, hylkiö, mukainen suomennos. Sadie Jonesin romaani on kuin suuria tunteita, rakkautta ja vihaa, odotuksia, toiveita, kärsimystä tihkuva vanha tammi, jossain Englannin maaseudulla, lähellä Lontoota.

Aluksi, vuonna 1957 kotiin palaa Lewis Aldridge, 19 v. Hän palaa vankilasta tuhopolton jälkeen eikä kukaan ole häntä vastassa. Sen jälkeen Kotiinpaluu  kelaa taaksepäin vuoteen 1945. Silloin Lewis ja äiti Elisabeth lähtevät Waterfordista junalla Lontooseen Charing Crossin asemalle vastaanottamaan rintamalta palaavaa isää Gilbert Aldridgea. Sodasta palaavalla isällä on odotuksensa, samoin yksin nelivuotiaan pojan kanssa isää odottaneella Lizzyllä. Ja nelivuotiaalla, joka ylpeänä odottaa isää, silti nyt vierasta miestä. Kurinalainen ja harkitseva isä näkee boheemin äidin hemmotelleen poikaa.

Aldridgen kodista päästään Lewisin paikallisen kaverijengin kautta naapurin vauraaseen Dicky Carmichaelin perheeseen, jonka yrityksen palveluksessa Gilbertkin on. Perheen tyttäret Tamsin ja Kit ovat Lewisin kavereita pienestä saakka. Perhe on paikkakunnan mahtitekijä, sillä on kylän sunnuntaikirkossa penkkinsä edessä. Komea julkisivu kätkee vaietun salaisuuden; siellä asuu naistenhakkaaja. Traaginen hukkumisonnettomuus Aldridgen perheessä virittää alun pahaa enteilevät suhteet yhä jyrkempään luisuun, isä ja poika eivät yhteisessä surussa ymmärrä toisiaan, molemmilla on omansa. Isän uusi vaimo Alice, äitipuoli joka on isän kanssa lopulta yhtä hukassa kuin poikakin, ei auta asiaa.

Viisikymmentäluvun Englannissa naiset odottavat kotona illallisen kanssa kun mies tulee toimistosta kotiin, drinkit valmiina. Vähänkin varakkaammissa perheissä - kuten Aldridgen - kun apulaisetkin on, niin perheen rouvat, toinenkin, alkavat aikansa kuluksi availla viinipulloja. Lewisin kujanjuoksu jatkuu kahden tulen välissä, kotona hän on kipuilevan parisuhteen sivustakatsoja ja ulkona hän on koko kyläyhteisön hyljeksimä kummajainen, joka sopii syylliseksi moneen. Ja hän alkaa käyttäytyä sen mukaisesti, toimia ukkosenjohdattimena sekä kotona että naapurissa.

Sadie Jones rakentaa tarinaa Lewisin näkökulmasta. Tapa, jolla äitinsä menetyksestä traumatisoitunut nuorukainen kohtaa jatkuvaa väärinymmärrystä ja kiusaamista on piinaavaa. Ymmärtäjiä löytyy vain Lontoon ilotyttökorttelista ja lohtua isän ginipullosta. Uskottavuus on hieman koetuksella kun rakkauden kohde vaihtuu tytöstä toiseen heittämällä, mutta noinhan se voi olla, kun puhutaan alle parikymppisistä nuorista. Henkilöt ovat myös jonkin verran kliseisiä, esimerkiksi pahvi-isä jonka tunteettomuus on osittain perustelematonta. Riittääkö käyty sota siihen? Muutenkin koko taka-alalla häämöttävä, sokea ja selkärangaton aikuisyhteisö, lukuunottamatta ilotyttöä ja haavoja paikkailevaa perhelääkäriä vaikuttaa nuorten päähenkilöiden rinnalla kuin laumalta teini-ikäisiä kiusaajia.

'Jos pidit Ian McEwanin Sovituksesta, rakastut tähän', ilmoitetaan romaanin kansilehdellä. Outo tapa mainostaa romaania minusta. Lopussa on joka tapauksessa virkistävä tunnelman muutos, ei enää jatkuvan pahaenteisen uuden kärsimyksen hajua, vaan uljasta taistelua vääryyttä vastaan. Ja vähän vaaleanpunaista taivaalla. Sekin sen verran ruusuista, että pieni epäuskottavuuden pilvi nousee horisontista. Mutta elokuvassa loppu näyttää varmasti hyvältä. Elokuvaan tässä on hyvin aineksia.

Kotiinpaluu on vanhanajan romaani, jossa tarina vetää koskaan kulumattomine moraalisine teemoineen. Ajankuva on huolellinen ja nuoret päähenkilöt liikuttavia.

Sadie Jones: Kotiinpaluu
The Outcast 2008, suomentanut Marianna Kurtto
Otava 2016, 360 s

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

'Älä iske näyttämömestaria'

Lukasz Kanowski - Puolan juutalaista sukujuurta - Luke, on koulunsa päättänyt nuorimies. Vaikka on ikänsä kirjoittanut, hän tekee töitä paperitehtaalla sillä duunaritausta velvoittaa. Yliopisto ei ole meitä varten, hän oli päätellyt. Elämä englantilaisessa pikkukaupungissa on nuorelle kaksikymppiselle työtä ja baareja ja aika menestyksellistä naisten metsästystä. Isä on samasta tehtaasta eläkkeellä ja juopottelee täysaikaisesti. Äiti on pojan lapsuudesta saakka ollut mielisairaalan hoidokki. Isän ja pojan välillä on iso skisma äidista; poika näkee potilaassa edelleen läheisen, taiteellisen äidin, isä sairaalan hoidokin. Luke järjestää äidille jopa pienen karkuretken National Galleryn taiteen äärelle.

Samanaikaisesti, 60-luvun puolivälissä, Nina Jacobs lopettelee Lontoossa kouluaan ja käynnistää uraansa näyttelijänä. Näyttelijä-äidin tytär on tuon äitinsä jyräämä, alistama ja kiusaama, omasta tahdosta ja itsetunnosta paljaaksi riisuttu uhri, kauniskin mutta se ei auta. Äiti tökkii Ninaa eteenpäin, tarjoaa suhteitaan, esimerkiksi Lontoon teatterimaailmassa hyvin verkostoitunutta homo/biseksuaalia Tonya.

Sattuma ja kohtaamiset muuttavat nuorten polkuja, kuten niillä on tapana. Paul ja Leigh eksyvät Luken kaupungin, Sestonin kaduilla ja noiden kolmen kohtaaminen muuttaa kaikkien suuntaa. Heistä tulee tiimi teatterin tekijöitä.

Brittiläinen Sadie Jones kertoo vetävää tarinaa Luken ja Ninan, Paulin ja Leighin suhteista, rakkauden syttymisestä ja sammumisesta, seksistä, Lontoon teatterimaailmasta, suhteista ja vaikuttamisesta, ystävyydestä ja unelmista. Nuorista joille tulevaisuus on vielä pelottavan avoin. Kaupungin kadut ja baarit sykkivät seikkailua ja lupauksia. Ihmiset verkostossa pelaavat peliään, jonka rakastuminen sekoittaa perin pohjin, mutta se, rakkaus, on sittenkin pettävää. Toinen ei ole koskaan siinä eikä sitä mitä toinen odotti. Näitä tunnelmia Jones kuvaa taitavasti, dialogit ovat napakoita ja autenttisen oloisia. Luke on avoin ja temperamenttinen tyyppi, joka on valmis uhraamaan isonkin menestyksen mahdollisuuden rakastuttuaan. Hän hikoilee nuorena teatterin käsikirjoittajana. Se hiki ja työ tulee lähelle.

Harjoituksia värittivät kaikkien osallisten raivonpurkaukset ja kauhu - kaikkien paitsi Luken, jonka ylle oli jostain syystä laskeutunut täydellinen autuus, kuin lääke, joka vei kaiken pelon pois ja kietoi hänet nautintoon siitä, että hänen näytelmänsä oli tuotannossa.

Kaikki tyypit sivupersoonia myöten ovat tarkkoja muotokuvia; Luken lisäksi Ninan häilyvä ja hysteerinen olemus, Leighin feministinen aggressiivisuus - hänelle rakastuminen on kompastumista, jolta pitää suojautua -  Paulin rauhallinen luotettavuus ja Tonyn ovela seurapiiri-know how. Lataus syntyy rakkauksista, julkisista ja salatuista. Vähän semmoista Tuulen viemää -tyyppistä kuviota, että lukija havaitsee onnen mahdollisuuden ja sen tuhoutumisen, koska ihmiset tulkitsevat toisiaan väärin, pelkäävät tappiota ja nöyryytystä, suojaavat itseään siltä ja sattuma puuttuu peliin. Ja on ääneenkin lausuttuja periaatteita, kuten 'Älä iske näyttämömestaria'.

Rakkauden intiimein osuus sisälsi myös heikkoja kohtia - kuin olisi kävelemässä metsässä ja yllättäin saapas painuukin suon silmäkkeeseen. Biseksuaali heittäyty innokkaasti homoseksiin, mutta myöhemmin naps innostuu yhä enemmän vaimostaan. Intohimoinen rakkaus lakastuu ällistyttävän nopeasti. Se nuoruus! Ja sitten hieman vaivaannuttavia seksin kuvauksia. Jotain pehmopornon tyyppistä, tahattoman koomista oli mukana. Odottamisen synnyttämä adrenaliini herätti hänessä seksuaalista jännitettä. Lukiessa tuli mieleen Daniela Krienin Vielä joskus kerromme kaiken (oikeastaan aika saman sointuinen nimi suomennoksissa), sen niukasti mutta henkeä salpaavasti kerrottu, ehdottoman vakavasti otettava intohimo.

Myös käsikirjoittaja-Luken menestyksiksi kääntyvät näytelmäkäsikirjoitukset jäävät kuvauksiltaan ohuiksi. Lukijan pitää uskoa niiden sisällöt merkittäviksi kirjailijan adjektiiveista, mutta sisältöä ei otsikoita enempää tule.

Parhainta ja kirjailijan ominta on Lontoo, se kurkkii joka nurkan takaa, kuin yksi päähenkilöistä. Taksimatkat Camdenin sähkökatkojen vaivaamasta vuokrayksiöstä pikkuteatterin takahuoneisiin, metromatkat, bussimatkat, seurapiirien samppanjaravintolat. Loistokkaat salit vaihtuvat vauhdissa baareihin ja kuppiloihin, matkalla katujen kivetykset soittavat taustoja.

Olin ehkä virittänyt odotukset liian ylös - monien luettujen kehujen jälkeen. Odotin tymäkämpää sisältöä. Kuitenkin romaani on vetävä ja helppolukuinen ja kirjailija todella lahjakas kertoja. Siitä se vaivattomuuden tunne. Tarina kulkee, se virtaa. No doubt about that. Sitaattejakin voisi valita mistä vain. Minulla oli kauan haave reissusta pitkin Route 66:iä moottoripyörällä halki Amerikan, elokuvista peräisin varmaan. Romaanin lopulla ollaan New Yorkissa. Poimin siis tämän ihanan höttöisen mietiskelyn haaveiden synnystä:

Kappale jatkoi soimistaan. 'Homeward Bound'. He olivat puhuneet Amerikkaa koskevista mielikuvistaan - kumpikaan ei ollut koskaan käynyt siellä - ja siitä, voisiko Englannin ahtaus koskaan tarjota sellaista romanttista yksinäisyyttä kuin rautatieasemat ja Greyhound-bussit ja päättymättömät tiet sieltä jostakin: New Yorkista ja Greenwich Villagesta, jos nuo paikat nyt oikeasti olivat sellaisia kuin miltä vaikuttivat - vai olivatko ne pelkkiä rakennelmia taiteilijoitten, trubaduurien ja kulkureitten mielissä.

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta
Fallout 2014, suomentanut Marianna Kurtto
Otava 2015, 421 s