Sjón: Skugga-Baldur

Kansi Eliza Karmasalo/Like

Punaruskeat napaketut muistuttavat ihmeellisen paljon kiviä. Kun ne makaavat kivien vieressä talvisin, niitä on toivotonta erottaa kivikosta. Paljon vaikeampaa kuin sinikettuja, jotka aina häämöttävät tai kuultavat hangella.

Tällaisia ongelmia voi metsästäjällä olla Islannissa, 1800-luvun loppupuolella. Islantilaisen Sjónin hyvin pienessä mutta kuin kullanhuuhtojan vadista hiotussa romaanissa Skugga-Baldur tavataan eräs kettu, pastori Baldur, kasvitieteilijä Friðdrik B. Friðjónsson ja muutama muu. On myös nuori tyttö, joka on löytynyt haaksirikkoutuneelta purjealukselta. Hän on ainoa eloonjäänyt mutta pahasti kolhittu olento.

Tämä voisi olla tiiliskiviromaani, mutta sen sijaan se on lyhyt proosarunoelma, loistokkaasti kerrottu ja kerrostettu tarina, jossa paha saa palkkansa, lumi jymisee jäätiköillä, korpit hyppelevät ja kettu vilistää aavassa maisemassa. Siellä asustaa myös kasvitieteilijä Friðdrik B. Friðjónsson  ja toisaalla pappi Baldur Skuggason. 

Harvoin olen liikuttunut mistään lukemastani niin paljon kuin  sen kuvauksesta, kuinka kasvitieteilijä valmistaa elämässään kovia kokeneen tytön hautaan, kuin kaikkien rakastaman kuningattaren. On niin hienoa myötäelää hyvän ihmisen jalouteen, kuin siitä saisi pisaran lainaksi. Pappi Skugga-Baldur sen sijaan ei aseineen antaudu sääliin eikä rakkauden tekoihin. Sillä - suomentaja Tuomas Kaukon sanoin - Skuggabaldur on islantilaisten kansantarinoiden hahmo, joka on puoliksi kissa, puoliksi kettu tai koira. Sanalla voidaan tarkoittaa myös pahaa henkeä tai salamyhkäistä ihmistä, piileskelijää.

Islantilainen kansanperinne taipuu tässä runollisessa kertomuksessa mitä luontevimmin tarinan henkeen ja hengitykseen, pieniä ilkikurisen huumorin väläyksiä sinne tänne sirotellen, onhan ihminen niin pieni otus aseineenkin tämän taivaankannen alla. 

Maagista, vaivuin suorastaan nirvanaan tätä lukiessani. Kiitos Margit! Teos voitti Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2005.

Sjón: Skugga-Baldur, 2003

suomentanut Tuomas Kauko

Like, 2005, 112 s

Salli Kari: Vedestä ja surusta

Kansi Pauliina Nykänen

Äkkiä kehoni näyttäytyy miinakenttänä, jossa seuraava sirpalepommi saattaa laueta milloin tahansa, vaikka juuri on leikattu irti suuria saastuneita paloja ja pumpattu suonet täyteen myrkkyä ihonalaisen vihollisen poissa pitämiseksi.

Salli Karin esikoisteos on omaelämäkerrallinen romaani 27-vuotiaasta naisesta, joka sairastuu rintasyöpään. Elämän rajallisuuden kohtaaminen niin nuorena ravistaa ja jättää trauman, masennuksen ja epäluottamuksen tunteen omaa kehoaan kohtaan. Toisessa ajassa, 10 vuotta syöpäleikkauksen ja hoitojen jälkeen, Kari lähti kahdeksi kuukaudeksi Islantiin taiteilijaresidenssiin Gullkistaniin, Laugarvatnissa, tarkoituksenaan kirjoittaa ja toipua koko olemista järkyttäneestä kolauksesta. 

Nämä kaksi kokemusmaailmaa maisemineen - Islannin jäätiköt, kuumat lähteet ja Töölön sairaala - vuorottelevat kirjan luvuissa, ja luovat yllättävän tehokkaan jännitteen. Näyttää, että kaikista maisemista juuri Islannin jyrkät rannat valumavesineen, kiehuvine geysireineen ja mustine korppeineen taivaalla pysäyttävät myllertävän mielen ja auttavat löytämään itsensä uudelleen. Sen minkä sairaus oli hajottanut. Ainakin Kari kuvaa Islannin luontoa niin upeasti että harvoin olen moista kauneutta ja kirkkautta aiemmin lukenut. Olen matkustanut Islannissa itsekin, mutta en päässyt siellä turistina pällistellessäni ollenkaan samanlaiseen taikapiiriin kuin Salli Karin Vedestä ja surusta kirjaa lukiessani.

Näen ikkunasta ensimmäisen korpin. Se on valtava musta kaistale keskellä taivaan valkoista. Saagan mukaan Odin lähetti aamuisin korppinsa Huginin ja Muninin keräämään maailmasta tietoa. Toinen linnuista oli ajatus ja toinen muisti. Korppi kaartelee kuin valostaan irronnut varjo. Onko se muisti vai ajatus?

Syöpään sairastuminen on synkkää ja pelottavaa. Sairas tarvitsee tukea ja sitä antavat monenlaiset tahot; poikaystävä jota hän kutsuu kodiksi, Lumikiksi nimetty henkilökohtainen hoitaja, perhe ja Islannissa residenssissä samaan aikaan asuvat eri-ikäiset naiset, sveitsiläinen, virolainen ja viimeisenä saapuva hollantilainen Fay. Ja Islannin luonto lampaineen, hevosineen, korppineen, kuumine kylpylöineen avoimen taivaan alla järisyttää draamallaan ja yllätyksillään. Kävelyt jyrkillä poluilla saattavat tyssätä lammaslaumaan, jääräpäisen oloiseen.

Harkitsen toimintatapoja. Niitä on vain yksi."No niin lampaat", kajautan autoritäärisimmällä suomellani."Minä menen nyt tästä ja te jatkatte tuonne kukkulalle."

Yllättävää, että myös syöpään sairastumisesta voi kertoa väistämättä huumorin väläyksiä, kertomalla omista tunnoistaan, peloistaan ja herkän persoonan historiasta sairauden pelkoisena. Kun se sitten tulee, se on käytävä läpi. Vaikka kokemus on kurja, se on kiinnostavasti kerrottu. Se on vaihtuvien tunteiden kenttä, ja samalla se on lähelle tuleva kuvaus siitä vankasta ammattitaidosta ja huolenpidosta, mitä syöpäpotilas tarvitsee ja saa sairaalamaailmassa, josta eivät useimmat tiedä paljoa ennen sinne päätymistä. Kuvaus herättää ihailua sitä ammattitaitoa kohtaan. Epäilemättä kirja toimisi myös vertaistukena sairastuneille.

Kylmä ja kuuma, uiminen, yhteiset retket naisten kesken, vanhimman Martinan herkeämätön keskittyminen projekteihinsa, virolaisen Liisin rakkauden metsästys, hollantilaisen Fayn lapsen into kokea uutta - kaikki myötävaikuttaa masentuneen mielen maiseman kirkastumiseen. Täällä on helppo itkeä, kaiken veden tyrskyämisen keskellä. Englanti on yhteinen kieli, vaihteleva taito pakottaa lakonisuuteen. (Muistin, kuinka 90-luvulla keskustelimme sveitsiläisen naisen kanssa Bolognassa ravintolassa italiaksi kuin 5-vuotiaat, me kaksi kielikurssin oppilasta.) 

Kirjan lopussa residenssiaika päättyy ja niin hälvenee myös taianomainen ilmapiiri. Islantikin näyttää siinä vaiheessa jo siltä miltä se turistin silmissä näyttää. Kirjallinen matka oli upea, siinä virtasi voimakkaana ja hapekkaana Islannin koko luonto: tuli ja vesi, äiti Maa ikiaikaisessa maisemassa. Parantavalta se näytti, vaikka paranemisen tärkein osuus tapahtui kirurgien käsissä Töölössä.

Salli Kari: Vedestä ja surusta
Siltala, 2024, 227 s

Satu Rämö: Hildur

Päällys: Ville Laihonen

Hyvin markkinoitu dekkari tämä Hildur, joka keikkui sekä kirjastojen varauslistojen että myyntitilastojen kärjessä viime vuonna. Minunkin kirjastovarauslistallani jonotusnumero näytti isommalta kuin ikinä, satoja lukijoita ennen. Vaikka olen huomannut että dekkareita ylipäänsä luetaan paljon enemmän kuin muuta fiktiota, arvelin, että merkittävä lukukokemus olisi odotettavissa. Hämmästys oli sitäkin suurempi, kun tulin lukeneeksi tavallista pitkäpiimäisemmän dekkarin tässä vähemmän lukemassani genressä. Olen sentään onnistunut löytämään vetäviä dekkareita, kuten esim norjalaiselta Karin Fossumilta, ruotsalaiselta Åsa Larssonilta ja suomalaiselta Arttu Tuomiselta lukemani teokset.

Hildur näyttää jatkavan tvstä tuttua Nordic noir-perinnettä sijoittuessaan lumen ja jään talviseen Islantiin, vielä muita pohjoismaita eksoottisempine maisemineen. Kadonneiden lasten yksikön rikosetsivä Hildur Rúnarsdóttir kulkee oman traumansa, kadonneiden kaksossiskojensa jälkeen, nimenomaan sen viitoittamaa polkua kotiseudullaan. Ensimmäinen luku pohjustaakin tätä tapahtumaa parikymmentä vuotta sitten, jonka jälkeen siirrytään parikymmentä vuotta myöhempään aikaan ja uusiin rikoksiin. Kolme toisiinsa näennäisesti kytkeytymätöntä murhaa tapahtuu seudulla.

Hildur purkaa ahdistustaan perusteelliseen kuntoiluun ja surffailee Islannin jäisissä vesissä. Kaverina on talon toisessa päässä asustava Freysi, jonka kanssa on kiva harrastaa muutakin nautiskelua tarpeen tullen. Poliisiasemalla päivystää mukava pomo, perheenäiti Beta ja uutena harjoittelijana poliisin vahvuuksiin saadaan Suomesta Jakob, oman avioeronsa haavoittama symppis, joka kutoo islantilaisia villapaitoja ja saa Reykjavikista saapuvat ylimieliset machopoliisit kohottelemaan kulmiaan. Naiset sen sijaan hyväksyvät sekä miehen että hänen harrastuksensa, vaikka Hildur on itse karskiksi kasvanut nainen joka ei puikkoja kilisyttele.

Arkiset asetelmat säilyvät samankaltaisina kauan, välillä juodaan kahvia, syödään paikallisia haudutettuja lihakeittoja, käydään taas surffailemassa ja lenkillä. Islannin maisemia Hildur kuvailee minusta esitetyyliin, tuulee ja lumi kinostuu, aallot vyöryvät. Arjen lomassa ruumiita kertyy sinne tänne, ja oudon tuntemattoman mietteet kursiivilla katkovat harvakseltaan kertomusta. 

Jännitys ja jännite loistavat poissaolollaan liian kauan. Sen lisäksi kieli notkahtelee paikoitellen kankeissa sanonnoissa tai sanavalinnoissa, joista tuli mieleen, että onko pitkä poissaolo Suomesta kuitenkin hieman jo etäännyttänyt kielestä. Satu Rämö on asunut Islannissa perheineen jo vuosikausia. - Yhteiset tuttavat loivat yhteisen kontekstin, jossa he molemmat pystyivät tuntemaan olonsa kotoisiksi.

Luin kirjan ja aivan lopussa uteliaisuus heräsi, mutta kovin myöhään ja laimeasti sittenkin. Murhan motiivi oli vaikeasti nieltävissä. Ihmettelen todella tätä suosiota ja päättelen että WSOY ja KTM Satu Rämö ovat onnistuneet myös markkinoinnissa sen lisäksi, että kirjamakuni on poikkeava. Enimmäkseen lukijat ovat olleet ihastuneita, joten yksi soraääni ei paljon paina. Rämö on kirjoittanut myös tietokirjoja Islannista. Niitä en ole lukenut. Islantia kierreltiin vajaa kymmenen vuotta sitten. Voi että islantilaiset kalaherkut maistuivat hyviltä ja issikat maaseutumaisemassa olivat suloisia!

Hildur: Satu Rämö
WSOY, 2022, 363 s

Yrsa Sigurðardottir: Kolmas merkki

Luin poikkeuksellisesti dekkarin. Siihen on kolme syytä. 1) Tarukirjan Margit kirjoitti kirjasta kiinnostavasti. 2) Minulla on Helmet 2018-haasteessa auki mm kohta 'kirja aloittaa sarjan' ja 3) Islanti.







Islannista harvalla on pahaa sanottavaa. Jalkapallon MM-kisoissa islantilaiset hurmasivat sotahuudoillaan, jotka eivät jääneet tyhjiksi huudoiksi, vaan menestystä tuli. Siihen suomalaiset osasivat samaistua; pienen kansan sisukasta kamppailua. Pankkikriisinsäkin hoitivat elegantisti. Röyhkeät islantilaiset bisnesroistot kävivät Suomessakin silloin pullistelemassa, mutta eipä heille lopulta kunnian kukko laulanut - vaikka häipyivätkin rahoineen Lontoon cityyn. Ja sitten tuo luonto, josta lämpöenergiaa tupruaa suoraan vulkaanisesta maasta, kuumina lähteinä tai lämminvesialtaina. Keskellä maata on laaja alue karua mustaa laavikkoa, jossa mikään ei kasva, mutta hyvä autotie kiemurtelee kivenmurikoiden halki. Siellä meitä tuli kymmenen vuotta sitten vastaan muutaman tunnin autolla-ajon jälkeen pyöräilijä, sateen piiskatessa, ilmeisesti ultrapyöräilijä. Ajoimme pohjoisen Akureyrista kohti Reykjavikia. Autiolle alueelle karkotettiin aiemmin paatuneita rikollisia, murhamiehiä.

Kolmannen merkin teemat tuovat nopeasti mieleen nuo maisemat. Siinä reykjavikilainen eronnut lakinainen ja kahden lapsen äiti, Thóra Guðmundsdóttir saa toimeksiannon upporikkaalta saksalaiselta pariskunnalta, joiden poika on murhattu. Poika Harald opiskeli historiaa Reykjavikin yliopistossa ja oli erityisen kiinnostunut noituudesta ja siihen liittyvistä keskiaikaisista kirjoituksista. Toimeksiannon tuo saksalainen Matthew, vanhempien asiainhoitaja, josta tulee Thóran tutkijakollega ja vähän muutakin.

Murhatun nuorukaisen vanhemmat näet epäilevät viranomaisten murhatutkimuksen lopputulosta ja haluavat aloittaa omat tutkimuksensa.

Murhamysteeriin liittyy olennaisesti keskiaikainen käsikirjoitus, Noitavasara, ja monenlaiset kammottavat rituaalit toistuvat murhakuviossa ja sen tutkintatyössä. Keskiaikaisia kidutuksia, ihoon kaiverrettuja kuvioita, halkaistua kieltä, irrotettuja silmiä ja niiden tuomaa manalan tunnelmaa palauttaa sopivasti maan pinnalle Thóran käytännöllinen ja maanläheinen tyyli sekä naseva ja hauska dialogi. Nykyaikaa tuovat mukaan Haraldin opiskelijakaverit, tosin johtajatyypin samoihin kuvioihin vihkimiä; kukin omalla tavallaan vanhoissa riiteissä, huume- ja viinahöyryissä bailatessa mukana. Äveriään mutta onnettoman saksalaisperheen tausta paljastuu hiljalleen eikä voida olla varmoja syyllisistä, sillä yliopistolla ja vuokra-asuntojen kaapeista löytyy sinne kuulumattomia 'tavaroita'. Thóra yrittää yksinhuoltajaäitien tapaan revetä moneen suuntaan, kun murrosikäinen poika ja pieni tytär vaativat huomiota, pakoon luikkivien epäiltyjen tai muuten haastavien tyyppien ohella. Thóran persoona on muutenkin mukavan särmikäs eivätkä lapsetkaan ylläpidä kliseistä kuvaa: he ovat kauhusta kankeita kun joutuvat vastentahtoisesti osallistumaan isän järjestämille ratsastusretkille.

Malleus Maleficarumin eli Noitavasaran teksteihin uppoudutaan minuun makuuni turhan seikkaperäisesti, mutta Yrsa Sigurðardottirin jopa hilpeä dialogi sekä Thóran itseironinen ja suoraviivainen persoona pelasti minulle tämän dekkarin kuitenkin kohtuulliseksi lukukokemukseksi. Ja Islanti tietenkin. Huomasin, että oikeastaan tämän vuosituhannen ensimmäiseltä kymmenluvulta tulee aika harvoin luettua mitään, se taitaa tässä vaiheessa olla vähän väliinputoaja. Enemmän tulee luettua uusia tai selvästi vanhempia. Kasvihuoneilmiö mainitaan kirjassa, nyt se olisi ilmastonmuutos.

Yrsa Sigurðardottir: Kolmas merkki
þriðja táknið, 2005, suomentanut Tuomas Kauko

Otava, 2007, 384 s