Claire Keegan: Aivan viime hetkellä. Kertomuksia naisista ja miehistä

Kansi Paula Pohli

Heti ensimmäisistä sanoista ymmärtää, miksi kirjailijasta on tullut bestseller, ja tottelevaisesti lukija lähtee seuraamaan narusta taluttajaa. Claire Keeganilla on saman tapainen ote kuin Raymond Carverilla; aikaa ei novellissa tuhlata, mutta taianomaisesti hyvin arkisista ja tavanomaisista sanoista nousee kiinnostava näkymä, joka tarkentuu aikaan ja paikkaan, ottaa mukaan seikkailuun.

Keeganin nimi on parin viime vuoden aikana vilahdellut useamminkin näköpiirissä. Minulle kolmen novellin kokoelma Aivan viime hetkellä tarjosi vakuuttavan maistiaisen taitavasta kirjoittajasta. Nämä pienet asiat oli tarkoitus lukea, mutta sitten näin romaanista tehdyn hyvän elokuvan, aihe tuntui kypsyvän valmiiksi ja kirja jäi lukematta.

Internetistä on paljon iloa. Heinrich Böll-residenssi on todellakin ilmeisesti olemassa, koska saksalainen kirjailija asui Irlannin Achillin saarella vuosia. Nimetön kirjailija asettuu residenssiin novellissa Pitkä ja tuskallinen kuolema, nauttien jo etukäteen kirjoitusrauhasta kauniissa talossa ja sitä ympäröivässä puutarhassa. Nainen hekumoi tilanteellaan niin vastustamattomasti, että voi ymmärtää kaiken menevän pieleen, kun tuntematon mies soittaa ja pyytää saada tulla käymään Böll Housessa. Hän sanoo olevansa saksalaisen kirjallisuuden professori. 

Novelli ei kuvaa parisuhdetta, mutta naisen taakse jäänyt parisuhde kuitenkin palaa kummittelemaan uuden häiriön säröistä, häiritsemään samalla tavalla kuin röyhkeä vieras. Taakse vaikuttaa jääneen mies, jonka tunteisiin nainen ei usko. Tunnelma saarella on aurinkoinen, nainen poimii maisemasta suloisia yksityiskohtia. Naisen ensimmäinen kirjoituspäivä on kuitenkin pilalla. Hänen on tietenkin järjestettävä tarjottavaa omanarvontuntoiselle tunkeilijalle. Päivän päättyessä outo vieras on saanut kakkunsa ja kahvinsa, paljastanut vierailunsa luonteen eikä vierailu pääty sopuisasti. Mitä tekee kirjailija? Hänen aseensa on kirjoittaminen, joten se parhaiten nauraa, joka...

Kaksi muuta novellia, Aivan viime hetkellä ja Antarktis kuvaavat eri vaiheissa olevia parisuhteita, toinen avioliiton kynnyksellä olevaa paria, miehen näkökulmasta, toinen satunnaista seksisuhdetta, päähenkilönä seikkailua etsivä perheenäiti, joka lähtee jouluostoksille toiseen kaupunkiin. Molemmat kertomukset syvenevät ristiriitaisiksi, lähes vastakkaisiin suuntiin kehittyvine tarinoineen.

Aivan viime hetkellä kuvaa kohtaamista, jossa odotukset eivät täyty. Arkisen mielikuvitukseton mies ei tajua naisen romantiikan kaipuuta, vaikka nainen totisesti ponnistelee sen näyttämiseksi. Antarktiksessa mies tajuaa naisen toiveet sitäkin paremmin. Kauhistuttavan charmantti mies, juuri sellainen, jonka laisen perheenäiti haluaa salaisella retkellään kokea, kietoo naisen hunajaiseen verkkoonsa.

Miehistä ei piirry kovin sympaattista kuvaa näissä kertomuksessa, päin vastoin kuin romaanissa Nämä pienet asiat, jossa perheenisällä on sekä empatiaa että rohkeutta puuttua asioihin. Taitavasti jännitteillä ladattu on jokainen näistä kolmesta kertomuksesta. Kirja on ohut, mutta novellit ovat juuri oikean pituisia. Ne lukee lähes henkeä pidätellen. Aikamoista.

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä. Kertomuksia naisista ja miehistä
Novellit ovat ilmestyneet vuosina, 1999, 2007 ja 2022. Suomentanut Kristiina Rikman
Tammi/WSOY, 2025, 109 s

Klassikkohaaste 21. James Joyce: Dublinilaisia

Valitsin tämän kertaiseksi klassikoksi novellikokoelman. James Joyce kirjoitti teoksensa Dublinilaisia  jo vuonna 1907, mutta sai sen julkaistua vasta 1914. Syynä oli takakannen esittelyn mukaan se, että kirjailijan kaunistelematon tapa kuvata dublinilaisia ei miellyttänyt sen ajan kustantajia. Kelttiläishenkinen romantisointi oli aikalaiskustantajien arvostama tyyli.

Kuinka ollakaan, tämä taustatieto toi mieleen erään toisen klassikkohaasteeseen lukemani kirjan, nimittäin Edgar Lee Mastersin samoihin aikoihin ilmestyneen Spoon river -antologian. Lajityyppi on toinen, antologia sisältää lyhyitä elämäkertoja, mutta Masters kohtasi omalla teoksellaan saman tapaista vastustusta, konservatiivipiirit närkästyivät siinä kerrotusta rappiosta ja vapaasta rakkaudesta ja syyttivät sitä epäamerikkalaiseksi.

Rappiota eli alkoholismia ja resuisia kulkijoita löytyy myös Dublinilaisista. Keskiluokkaa novellit kuvaavat, mutta sekin yhteiskunnan osa eli Irlannissa niukasti ja nykynäkökulmasta köyhyydessäkin. Ihmiset keksivät henkensä pitimiksi monenlaista, varkauksia ja juonitteluja käytettiin tarpeen tullen. Moni novelli kuvaa miesporukoiden jutustelua pubissa - stoutia (porteria Saarikosken käännöksessä) kuluu,  viskillä vahvistettua. Kaupungin kadut ja korttelit piirtyvät lukiessa esille Dublinin kartalta.

Yön tultua miehet möyrivät koteihinsa, jossa yllättäen asuukin kokonainen perhe, vaimo ja lukuisa lapsikatras. Ei varmaankaan sen ajan ja paikan kuvassa yllättävää, mutta nyt lukiessa tuntuu oudolta, että joka äijällä on jossain iso perhe, mutta on itsestään selvää, että koko koti on miehen luuhatessa baareissa vaimon vastuulla. Mies palaa kotiin humalassa, ärtyneenä ja valmiina pieksemään ensimmäisen kotona näkemänsä.

Novelleissa seikkailevat kuitenkin kaikki ikäluokat lapsista vanhuksiin - ja kuolleisiin - , kokoelma eteneekin kronologisesti. Kirjailija Jyrki Vainonen toteaa kirjan esipuheessa, että Joyce laski novelliensa ansioiksi naturalistisen kuvauksen ja sen takia ne olivat "lukuja Irlannin moraalihistoriaan". Vainosen mukaan hän mielsi itsensä maansa henkiseksi vapaustaistelijaksi.

Novellien tunnelma on usein apea, varsinaista juonen kaarta, tapahtumia tai lopun käännettä ei nähdä. Pääosin runsaat dialogit ja niiden monet kielenkäytön tavat piirtävät esiin kirjavia tyyppejä. Hahmojen mielialojen ja mielenliikkeiden seuraaminen paljastaa odotuksia, toiveita, pettymyksiä, turhautumia, kateutta. Eli psyykkistä, lamaantuneen oloista mielenmaisemaa sen aikaisissa dublinilaisissa kuvataan erityisesti. 

Löysin yhden novellin, jonka olen jo lukenut jossain toisessa novellikokoelmassa aiemmin. Se oli silloin nimeltään Valitettava tapaus, tässä suomennoksessa Surullinen tapaus. (Lukemani teos on uusi, Heikki Salojärven suomennos. Edellinen suomennos Dublinilaisista oli Pentti Saarikosken työtä.) Novelli palautui nopeasti mieleen, ja onkin kertomusten joukossa harvinaisen ehyt ja tiivistunnelmainen. Henkilöitäkin on vain kaksi, mies ja nainen. Kertomuksessa on vähemmän dialogia, enemmän tunnemyrskyjä. Se kuvaa tuota klassista, lukijaa turhauttavaa tilannetta, jossa rakkaus ei pääse puhkeamaan kauniiseen kukoistukseen, johtuen ihmisen omista pinttyneistä ajatustavoista. Toinen osapuoli lamaantuu tunnekuohuista eikä tartu käden ulottuvilla olevaan onnen mahdollisuuteen. Tragedia on väistämätön. Rohkeuden puute ajaa yksinäisyyteen.

Irlannin katolinen kirkko sai James Joycesta näkyvän vastustajan ja kriitikon. Satiirinen asenne pilkahtelee siellä täällä, varsinkin novellissa Armo, jossa joukko tuttuja miehiä päättää parantaa alkoholistin, protestantti Kernanin retriitillä, jossa hänesta samalla tehdään hurskas katolilainen. Kernanille protestanttisuuskaan ei ole kovin läheistä.

- Sanohan, Martin, eivätkös jotkut paavit - ei tietenkään nykyinen tai hänen edeltäjänsä, mutta jotkut vanhemmista - olleet jollakin lailla...tiedäthän..kelvottomia?

Kaikki vaikenivat. Cunningham sanoi: - Tietenkin joukossa on ollut joitain mätiä omenia...Mutta hämmästyttävin asia on tämä. Heistä yksikään, ei pahin juoppo eikä suurin lurjus, saarnannut ex cathedra ensimmäistäkään vääräoppista sanaa. Eikö olekin ihmeellistä?

- Sitä se on, Kernan sanoi. - Niin, koska silloin kun paavi puhuu ex cathedra, hän on erehtymätön, selitti Fogerty. 

Toinen Joycen mielestä ravistelua kaivannut ajatusrakennelma on kansallisuusaate; englantilaismielisyys oli paha leimakirves englantilaisten Irlannissa pitkään harjoittaman sortovallan takia. (Lehtijutussa mainittiin eilen, että tämä on tausta irlantilaisten suurelle myötämielisyydelle palestiinalaisia kohtaan, samaistuminen.) Tästä on esimerkki viimeisessä novellissa Kuolleet, jossa 4-kymppinen Gabriel Conroy, yliopisto- ja kirjallisuusmies pitää puheen vanhojen tätiensä vuotuisissa juhlissa. Kuten monissa edeltävissä novellissa, monet kohtaamiset ihmisten kesken valaisevat dublinilaista elämänmenoa. Yksi niistä on nuoren naisen Conroyhin kohdistama aggressiivinen kritiikki nimenomaan englantilaismielisyydestä, jolta toinen yllätykseltään ei pysty puolustautumaan kuin vasta jälkikäteen ajatuksissaan.

Heidän yhteisen elämänsä hetket, joista kukaan toinen ei tiennyt eikä koskaan tietäisikään, syttyivät valaisemaan hänen muistojaan kuin kirkkaat tähdet. Hän halusi kiihkeästi palauttaa Grettalle mieleen nuo hetket, saada tämän unohtamaan heidän yhteiselonsa pitkästyttävät vuodet ja muistamaan vain hurmion hetket.

Juhlamenojen ja syöminkien jälkeen tästä novellista kuoriutuu parisuhteen kuvaus, joka on sukua Surulliselle tapaukselle - sama ajatusten ja tunnelmien kohtaamattomuus novellien kliimaksissa. Mies on juhlien jälkeen täynnä pakahduttavaa intohimoa, eroottista latausta vaimoaan kohtaan. Tunnetta kuvataan hehkuvana matkalla hotelliin. Kaikki romahtaa perillä, sillä vaimon ajatukset ovat muualla, nimittäin varhain kuolleessa nuoruuden rakastetussa. 

James Joycen esikoisteos, Dublinilaisia, oli hämmentävä ja yllättävä lukukokemus, juuri novellien rakenteen takia. Mitään selkeää rakennetta tai juonta ei ollut, näitä kahta rakastamisen vaikeutta käsittelevää lukuunottamatta. Sen sijaan niissä vilisee joukoittain dublinilaisia, dialogeissa ja omissa ajatuksissaan. Toisaalta juuri tuo kaoottinenkin virta ihmisiä ja näiden suhteita vaikuttaa ajattomalta ja samalla kerronta modernilta. Välähdyksistä syntyy kuva yli sadan vuoden takaisesta Dublinista, kuten sen näki kaupungista lähtenyt, eri puolilla Keski-Eurooppaa asunut ja sotaa viimeiseksi Zürichiin paennut James Joyce. 

Klassikkohaastetta 21 vetää tällä kertaa MarikaOksa ja koontipostaus ilmestyy Oksan hyllyltä blogissa. Kiitos! Olipa antoisaa taas penkoa klassikkohyllyä ja kohdata James Joycen dublinilaiset.

James Joyce: Dublinilaisia

The Dubliners, 1914, suomentanut Heikki Salojärvi

Basam Books, 2012, 240 s

Louise Kennedy: Rikkomuksia

On tarpeeksi epämukavaa istua siellä kuin joku kiintiökatolilainen ilman että sinun pitää vielä valmistautua pieksämään kaverisi.
En pidä tuosta sanasta.
Ai pieksämisestä? Muistuta minua etten enää koskaan käytä sitä.
Älä ole nenäkäs.
Kiintiökatolilaisestako et pidä? Sehän minä olen. Mikä olisi parempi? Feeniläinen? Paavinuskoinen irkku? Katolinen hempukka?

Irlantilaisen Louise Kennedyn esikoisromaani Rikkomuksia sijoittuu vuoden 1975 Belfastiin, aikaan jolloin Pohjois-Irlannin levottomuudet, pommi-iskut ja murhat olivat tavallisia uutisotsikoita. Protestantit, lojalistit kannattavat vallitsevaa Britannian hallintoa ja katolilaiset tasavaltalaiset ajavat alueen yhdistämistä Irlantiin. Poliittiset vastapuolet eivät katso hyvällä rajojen sekoittumista, se on petoksellista toimintaa. Latautunut viha, epäluulo ja pelko väreilee ilmassa.

Cushla Lavery, 24 -vuotias nuori nainen opettaa katolisessa alakoulussa lähellä protestanttien asuinaluetta. Hän asuu alkoholisoituneen äitinsä kanssa ja auttaa isoveljeään perheen omistamassa pubissa iltaisin. Hänen arkensa on tasapainottelua pikkulasten opettajana, kun yrmeä rehtori ja epäluuloinen isä Slattery tekevät kaikesta vaikeampaa, ja kotona Gina-äiti löytyy sammuneena tai humalassa tyhjien  ginipullojen kolistessa sängyn alla. Pubi tuo kaivattua vaihtelua, vaikka sielläkin kaupungin jännitteinen ilmapiiri näkyy asiakkaissa. Pubin omistajien on esitettävä neutraalia, jos mielivät saada sisään kaikki mahdolliset asiakkaat.

Viisikymppinen Michael, perheellinen juristi iskee pubissa silmänsä Cushlaan eikä jää vaille vastakaikua. Mies on protestantti mutta liberaali eikä hän kaihda ajaa väärin kohdeltujen katolilaisten asiaa oikeudessa. Hän on tunnettu myös naistenmiehenä. Päivänvaloa kestävä selitys heidän tuttavuudelleen löytyy iirin kielen harrastepiiristä, johon kuuluu miehen tuttavia, pariskuntiakin. Cushla alkaa opettaa seurueelle iirin kieltä illanistujaisissa.

Rakkaussuhde etenee vauhdilla intiimeihin tapaamisiin, joita molemmat järjestelevät aina kun pystyvät - salaisena suhteen on pysyttävä. Miehellä on perheensä, naisen äiti, veli tai kouluyhteisö ei missään nimessä hyväksyisi suhdetta. Sovinnaisuusrajojen lisäksi rakastavaiset uhmaavat myös Belfastin poliittista palomuuria. Raastava rakkaussuhde on kuin Romeo ja Julia tai West Side Storyn rakkaustarina, ehdottoman kielletty ja ennalta moraalittomaksi tuomittu. Samalla se Cushlan näkökulmasta on vääjäämätön; se on liian voimallinen, kumpikaan ei epäröi. 

Rikkomuksia on kerrottu selkeästi ja päähenkilön näkökulmasta. Dialogi soljuu muun tekstin joukossa erottelematta, lakonisen huumorin maustamana. Aluksi tyyli vaikuttaa töksähtävältä, mutta hiljalleen se tuntuu juuri oikealta tavalta kertoa rakkaustarinaa niin väkivaltaisessa ympäristössä kuin Pohjois-Irlanti noina aikoina oli. Nopeat luonnehdinnat napsahtavat kuin luoti.  Kenen kanssa? Yhden opettajan, Gina sanoi. Hän oli valmis vihamiehensä liittolaiseksi nöyryyttääkseen omaa tytärtään. 

Eroottisten kohtaamisten taustalla kaupungissa leimahtelee tuon tuosta. Cushla on ottanut köyhän katolisen perheen siipiensä suojaan, sen nuorin poika, Davy on hänen oppilaansa, kiusattu ja myös rehtorin sekä isä Slatteryn, ankaran katolilaisen epäluulon kohde. Hänen kauttaan konkretisoituu köyhän perheen vaikeus pysyä edes koossa, koulussakin perhettä epäillään jo ennalta rikolliseksi. Isoveli Tommy on jo liukumassa etäälle koulupolusta. Cushla ottaa tavakseen kyyditä Davy kouluun ja muutenkin pitää silmällä häntä vaanivia uhkia koulutiellä. Koulusta löytyy myös Cushlan uskollinen ystävä, kollega Gerry, jolle ainoana luotettuna voi myös uskoutua.

Belfastissa tulessa ovat rakastavaisten lisäksi myös poliittiset tunteet. Tilanteet kärjistyvät hallitsemattomasti. 

Elämänmakuinen, rosoinen, lämmin ja itseironinen kaiken väkivallan keskelläkin, niin voisi Rikkomuksia  kuvata. Edna O´Brienin kiellettyjä romaaneja Cushla muistelee nuorena katolisten tyttöjen kanssa lukeneensa. Ihana O'Brien tästä tosiaan tuleekin mieleen, Irlannin maisemista ja yhteiskunnallisesta kuvauksesta, uskonnon, katolilaisuuden merkityksestä - mutta kerrontatyylissäkin on jotain samaa. Äänessä on nainen, uhmakas, suorapuheinen ja herkkävaistoinen. Edna O'Brien kuoli viime vuonna Lontoossa. Louise Kennedy asuu nykyään Sligossa, Irlannissa.

Louise Kennedy: Rikkomuksia
Trespasses, 2022, suomentanut Maija Heikinheimo
S&S, 2025, 367 s

Colm Tóibín: Long Island

Eilis on asettunut Brooklynista lähdön jälkeen Long Islandille. Wikipedia kertoo, että Brooklyn olisi myös osa Long Islandia. Luin aikanaan tuon edellisen, nuoren Eilisin elämän myrskyisästä vaiheesta kertovan Colm Tóibínin Brooklynin. Siinä kaksikymppinen nainen jättää Irlannin taakseen ja lähtee Atlantin taakse suureen maailmaan, ottamaan ensi askeleita aikuisen elämään ja etsimään parempia tienestejä. 

Long Islandissa Eilis on jo nelikymppinen, kahden nuoren opiskelijan äiti ja Tonyn, italialaistaustaisen putkimiehen vaimo. Hyvin eleettömästi hän menee avaamaan oven tuntemattomalle miehelle, joka kiittää Tonyn hoitaneen sekä putket että vaimon raskaaksi. Käänteentekevä kohtaus rävähtää lukijan silmille kirjan ensimmäisellä sivulla, ilman ylimääräisiä taustoituksia.

Samaan eleettömään tyyliin Eilis pitää mölyt mahassaan, jatkaa perhe-elämää, ja osoittaa tarkoin valituilla eleillä tietämänsä vain miehelleen. Hän sietää naapurissa asuvan miehen suvun ja anoppinsa sunnuntaiset ateriat, italialaisen oopperamaiset. Naituaan italialaisen Tony Fiorellon Eilis on nainut myös tämän suvun, kuten monesti on nähty italialaisissa elokuvissakin. Irlantilaista italialainen perhesysteemi saattaa ahdistaa, saada kaipaamaan enemmän omaa tilaa, hiljaisuuttakin. Uuden tilanteen selvittyä ainakin anopille, myös tuon suvun suunnitelmat tilanteen hoitamiseksi saavat Eilisin takajaloilleen, vaikkei hän sitä näytäkään. 

Hillityn naisen sisällä kuitenkin myrskyää ja päätös lähteä taas Atlantin yli omin päin, kypsyy määrätietoisesti. Parikymmentä vuotta perhe-elämää ja oma työ kirjanpitäjänä on kasvattanut itsevarmuutta. Syyksi lähdölle sopii hyvin äidin lähestyvä 80-vuotispäivä ja siksi myös lapset, Rosella ja Larry matkustavat perässä ensi kertaa Irlantiin.

Niinpä - nimestä huolimatta - Long Island tapahtuu etupäässä Irlannin Ennyscorthyssa, n 100 km Dublinista, Eilisin synnyinkaupungissa. Eilis, o.s. Lacey, nyt Fiorello, saapuu maailmannaisen aura ympärillään tuppukylään, jossa äiti ei ole mikään helppo tapaus. Hän ei suostu mukisematta vahvatahtoisen tyttärensä suunnitelmiin. Aika omapäisesti tytär alkaakin modernisoida äitinsä kodinkoneita, sen suurempia kyselemättä. Siinä oli lukijallakin vähän nielemistä, oudoksutti moinen.

Kaikki paikalliset tuntevat myös nuoruuden suhdekiemurat; Jim Sheridanin Eilis jätti kuin nallin kalliolle. Hän on edelleen naimaton mies, pubin omistaja, joka on lämmennyt Eilisin entiselle parhaalle ystävälle Nancylle.  Tämä puolestaan pitää torilla fish&chips -kioskia. Nancy ja Jim ovat kuitenkin salanneet toistaiseksi seurustelunsa. Nancy on leski ja valmistelee ensin tyttärensä häitä. Eilisin saapuminen paikkakunnalle yllättää molemmat - ja häiritsee Nancya. 

Toibinin kerronta jatkaa tutulla tyylillä: se on kuin henkäys menneestä rauhallisesta maailmasta. Tai oliko se nyt sittenkään sitä... Tässä vaiheessa ollaan 1970-luvulla, siitä kertovat uutisotsikot Vietnamista ja Richard Nixonin Watergate-skandaalista. Nostalgiaa joka tapauksessa: puhelinkoppiin hiippaillaan yön pimeydessä, kun pitää salata seurustelu muilta. Pikkukaupungin elämä tuntuu kulkevan vuodesta toiseen tutuissa uomissaan, naiset kodeissaan ja miehet setvimässä jalkapallotuloksia pubeissa. Arkea Tóibín kuvaa miellyttävästi, läheltä, tarkasti, jotenkin naisten arkea ymmärtäen ja arvostaen.

Keski-ikäisten suhdekiemurat kulkevat jo aika eri tyyliin kuin kaksikymmentä vuotta nuorempien. Eilisilla, Jimillä ja Nancyllä on kullakin omat eletyt kuvionsa, joten kukaan ei heittäydy enää varmistelematta, jahkailematta uusiin tilanteisiin. Näitä pohdintoja kirjassa tutkaillaan vuoron perään kunkin pään sisältä. Paljon tapahtuu vain siellä, asiat eivät ole valmiita, tunnustellaan. Se on selvää, että pubin pitäjä Jim Sheridan ei ole päässyt eroon Eilisista, vaikka suhde Nancyyn on vakiintumassa ja häät Roomassa suunnitteilla.

Suhdesoppa kuumenee pikkuhiljaa dramaattisesti. Lukijaakin alkaa hermostuttaa, vähän Tuulen viemää -romantiikan tyyliin. Eivätkö nämä nyt saa lopetettua tätä jahkailua ja piilottelua, eivätkö jo osaa päättää ja saada selvää haluistaan ja haaveistaan?! Yksi ryhtyy konkreettiseen toimintaan nopeammin kuin toinen, ja kaksi muuta ovat autuaan tietämättömiä viimeisestä siirrosta shakkilaudalla. Valinnoista on kyse: mitä tuli tehtyä nuorena, onko myöhäistä katua, kuinka kertoa toiselle mitä tuntee ja missä vaiheessa - ettei taas tulisi tehtyä uutta väärää valintaa. Ja miten on tulkittava toisen käytös, rakastaako vaiko ei, riittävästi?

Long Island veti imuunsa kuten Brooklyn, mutta siinä oli jonkin verran enemmän häiritseviä tekijöitä, uskottavuus horjahteli hieman ja taustalla vilahteli kymmenittäin henkilöitä, jotka painuivat taka-alalle, sekä italialaista sukua Yhdysvalloissa että paikallisia Ennyscorthyn kaduilla ja pubeissa.

Kolmiodraama päättyy ällistyttävästi, joten jatkoa seurannee jollain aikavälillä.

Colm Tóibín: Long Island, 2024, suomentanut Kaijamari Sivill
WSOY/Tammi, 2024, 345 s

Edna O'Brien: Maalaistytöt

Ei kansikuvaa, sen sijaan hyvin kulunut varastosta löytynyt nide, jossa takakannessa museaalinen varauslappu.
 Piti kuvata sekin, enpä ole nähnyt tuollaista vuosikymmeniin.

Edna O'Brien, irlantilainen kirjailija, elää edelleen, hän on nyt 93-vuotias. Sain suosituksen hänen esikoisteoksestaan Maalaistytöt luettuani hänen toisen suomennetun romaaninsa Paheellinen elokuu vuodelta 1970. Tunnistin hyvin saman rouhean, omaperäisen käsialan. Kerrontatyyli on samanaikaisesti lyyristä, tarkkaa ja töksähtävää. Suomennos on hieman vanhentunut. 

Maalaistytöt ilmestyi vuonna 1961 ja kuvaa sotien jälkeistä Irlantia, sen maaseudun köyhyyttä ja takapajuista ilmapiiriä. Köyhyys tunkee O'Brienin kuvauksissa läpi raakana, kaiken samentavana kokemuksena. Se tuntuu kylminä asumuksina, näkyy siivottomina pihoina, harvahampaisina suina ja maistuu keitetyltä kaalilta. Romaani on kuitenkin tunnelmaltaan optimistinen, koska se kuvaa kahden seikkailunhaluisen nuoren tytön kasvua ja myöhemmin lähtöä kotikylästään suureen maailmaan eli Dubliniin.

Caithleen Brady, minäkertoja asuu pienellä tilalla maalaiskylässä, Dublinin lähellä äitinsä, isänsä, muutaman lehmän, kanojen, koiran ja parin apumiehen kanssa. Äidin ja tyttären elämää varjostaa väkivaltainen juoppo isä. Hänen kotiintuloaan pelätään. Kaikki muuttuu, kun äiti pakomatkallaan sukulaisten luo hukkuu. Caithleen muuttaa asumaan naapuriperheeseen, jossa asuu myös hänen paras ystävänsä Baba. Ystävyys on pikemminkin sattumaa, he ovat samanikäisiä ja naapureita. Cait on mietteliäs tarkkailija, itsevarma Baba riehuu hillittömästi joka suuntaan, jota ominaisuutta toinen sekä pelkää että ihailee. Cait vetää pidemmän korren pärjäämällä koulussa. He kuitenkin karistavat yhdessä ankaran luostarikoulun pölyt jaloistaan ja kaaliliemet muistoistaan, hankkimalla itselleen potkut. Dublin here we come.

Maisema ympärillä ei hemmottele ruusuilla ja kartanoilla, mutta Caitia ja Babaa mitkään vastoinkäymiset nunnaluostarin jälkeen eivät jarruta. He janoavat kokemuksia rakkaudessa, haaveilevat seikkailuista ja ovat varmoja viehätysvoimastaan. Baba antaa vauhtia kohtaamisille ja Cait seuraa perässä. 

Kukaan ei olisi voinut arvata, että olin lähdössä matkalle miehen kanssa. Olin pannut hansikkaani laukkuun, etteivät ne kastuisi. Ne olivat äidin valkoiset nahkahansikkaat. Nappien kohdalla oli ranteessa ruostetahroja, mutta muuten ne olivat ihanat.

Vain kotikylässä on yksin hänen salaisuutensa, Mr Gentleman, keski-ikäinen naimisissa oleva mies, joka on kiinnostunut alussa vain 14-vuotiaasta tytöstä. Miehellä on vaikeasti ääntyvä ranskankielinen nimi, siksi hän on Mr Gentleman. Suhdetta ei kuvata meidän, paheksuvan yhteiskunnan silmin. Kirjailija kuvaa tytön lumoutumista miehestä moralisoimatta, yhtenä elämän ruusunpunaisista haaveista. Lukija näkee tytön kulkevan petollista polkua, pakkaavan matkalaukkua vailla tietoa määränpäästä, luottavaisena. Miestäkään ei esitetä klassisena vokottelijana, hän on surullisen oloinen ja hetkittäin Cait näkee hänet oikeassa valossa, vanhana.

Maalaistytöt kuvaa elokuvallisen tarkasti Irlannin maaseudun köyhän väen puutteenalaista elämää, aikuisten alistumista vaihtoehdottomuuteen, naapurin Brennanin perheen eläinlääkäri-isän ja huvittelunhaluisen Martha-äidin suhdetta. Kaikkea tätä aidosti nuoren tytön silmin, joka ei osaa moralisoida, vain todeta asiat ympärillä. Kuten teini-ikäisille kaikkina aikoina, kaikki kiinnostava tapahtuu jossain muualla. Aina löytyy aika ja paikka hullutella; kaikesta voi selvitä kun on nuori. Nuoruus ja viattomuus kulkevat käsi kädessä silloinkin, kun synniksi nimetty kiinnostaa eniten. Sen raikkauden Edna O'Brien tavoittaa Maalaistytöissä täydellisesti.

Ainoa hetki, jolloin olen kiitollinen siitä että olen nainen, on silloin kun vedän verhot eteen, riisun vanhat vaatteeni ja valmistaudun lähtemään ulos. Minuutti minuutilta jännitys kasvaa. Harjaan tukkani valon alla ja sen värit ovat kuin syksyn lehtiä auringossa. Varjostan silmäluomeni mustalla ja ihmettelen sitä salaperäistä ilmettä, minkä se antaa silmilleni.

Maalaistytöt on itse asiassa ensimmäinen osa trilogiasta, josta vain se on suomennettu. Olisipa hienoa saada suomennos myös kahdesta jälkimmäisestä, esim Kerttu Juvalta! Edna O'Brienin seurassa ei ikävysty.

Edna O'Brien: Maalaistytöt
The Country Girs, 1961, suomentanut Maini Palotie
Otava, 1961, 264 s

Tässä vielä kirjan etuliepeeseen liimattuja varteenotettavia kirjastolainojen käyttöohjeita 60 vuoden takaa, edelleen päteviä! (Paljon huutomerkkejä käytössä. Osa ohjeesta kulunut pois.)

Patrick Radden Keefe: Älä sano mitään. Tositarina menneisyydestä, murhasta ja Pohjois-Irlannista

Kannen kuva: L'Europeo RCS/PH. Stefano Archetti
Kannen suunnittelu: Oliver Munday (kuvassa Dolours Price)

Kollektiivinen silmien ummistaminen on teema, joka kiinnostaa minua journalistina erityisen paljon: millaisia tarinoita yhteisöt kertovat itselleen selviytyäkseen traagisista tai yhtenäisyyttä murentavista tapahtumista. Minua alkoi kiehtoa ajatus siitä, että entisten taistelijoitten henkilökohtaisista muistelmista koostuva arkisto saattoi olla niin räjähdysherkkä: mikä noissa tarinoissa oli niin uhkaavaa nykypäivänä?

Tässä taas yksi esimerkki toimittajataustaisen kirjoittajan laaja-alaisesta lahjakkuudesta. Patrick Radden Keefe kirjoittaa eräästä Euroopan lähihistorian kipeimmistä konflikteista trillerimäisen teoksen, joka yksityiskohdissaan, kieleltään ja tyyliltään on kuin romaani. Vaikka Älä sano mitään listaa noin sata sivua viitteitä ja on siis erityisen tarkasti dokumentoitu, valokuvinkin, se on lukuelämyksenä vetävä ja koskettava tietoteos. Pohjois-Irlannin konfliktia se tutkii siihen osallisten ihmisten kautta, piirtäen henkilöistään psykologisesti syvällisiä luonnekuvia. Mikä saa nuoret ihmiset radikalisoitumaan ja tottumaan tappamiseen? Mitä tapahtuu kun saman kaupungin asukkaat jakautuvat yhä jyrkemmin omiin yhteisöihinsä? Millaisia jälkiä väkivallan teot jättävät sekä tekijöihin että yhteisöön? 

Terävä kirjoittaja ei anna yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin, mutta valaisee kiinnostavia yksityiskohtia ja taustoittaa tapahtumia huolellisesti. Sen lisäksi Keefellä näyttää olevan sherlockholmes-tyyppistä sitkeyttä ja uteliaisuutta kaivaa esille vaikeasti löydettävää tietoa. Rohkeutta myös, koska konfliktin osapuolten menetelmät eivät häviä mafiaorganisaatioiden vastaaville. Vaikka kauheimmista tapahtumista on kulunut vuosikymmeniä, kadonneiden vaietut ja selvittämättömät kohtalot kytevät edelleen yhteisössä. Etelä-Afrikan totuuskomissioon Nelson Mandelan aikana viitataan, mutta Pohjois-Irlannissa menneet rikokset on salattu eivätkä brititkään ole olleet innokkaita selvittämään konfliktin tapahtumia; rikoksia tekivät kaikki osapuolet.

Kymmenlapsisen perheen yksinhuoltajaäiti siepataan lapsikatraan keskeltä eräänä joulukuun päivänä 1972 Belfastissa. Jean McConville katoaa lopullisesti. Perhettä on jo sitä ennen karsastettu naapurustossa. He eivät kelpaa katolisille eivätkä sen paremmin protestanteillekaan. Jean on protestantti kun taas hänen äkillisesti menehtynyt miehensä on katolinen. He ovat köyhiä ihmisiä, jotka haluaisivat elää omaa elämäänsä, mutta tuossa vaiheessa katolisten IRA oli jo jakautunut kahtia ja protestanttien lojalisteille tuli pysyvää tukea Thatcherin ajan brittiarmeijasta. Väkivalta kasvoi silmittömäksi, konflikti muuttui sisällissodaksi. McConvillen lapset näkevät, että naapurit ovat mukana äidin sieppauksessa. Lasten muistissa äidin kuva haalistuu, mutta he tulevat kaikki muistamaan että hänen vaatteissaan oli aina vaippahakaneula, koska jollakin lapsista oli aina nappi irti tai muuta tarvetta hakaneulalle. Lapsille koittivat ankeat ajat munkkien pitämissä orpokodeissa, joissa ruumiillinen kurittaminen ja hyväksikäyttö oli tavallista. 

Konfliktin juuret ovat kaukana brittien ja irlantilaisten yhteisessä historiassa, jolloin uskontokunta ilmaisi selvimmin puolen, vastakkain ovat katoliset tasavaltalaiset ja brittimieliset lojalistit, protestantit. Avainhenkilöiden fanaattisuus oli kasvanut molemmin puolin. Kuusikymmenluvulla protestanttien Oranialaisveljeskunta järjesti marssejaan katolisten perheiden kotien ohi, nokkamiehenään tulikivenkatkuisia puheita pitävä pappi Ian Paisley, joka nuuski katuosoitteita, missä paavin miehiä vielä asui ja jotka oli karkotettava alueelta. Katoliset pitivät alussa brittiarmeijaa pelastajinaan ennen kuin huomasivat heidän tulleen Ulsterin kuninkaallisen poliisin vahvistukseksi. 

Väkivalta kiihtyi 70-luvulla ja siinä vaiheessa IRAn joukoissa nousivat taistelutahtonsa ja ehdottomuutensa takia maineeseen (hyvään ja huonoon) Pricen sisarukset Dolours ja Marian, joiden edesottamuksia kirjassa seurataan tarkasti. He olivat vasta alle parikymppisiä, mutta jo perheensä kautta Irlannin yhtenäisyydelle vihkiytyneitä ja myös ajan vasemmistolaisen trendin mukaisesti viehättyneitä muistakin "vallankumouksellisista", kuten Che Guevarasta. Dolours Price osallistui sieppauksiin ja pommi-iskuun Lontoossa. Hän joutui myöhemmin siskonsa kanssa vankilaan, jossa he aloittivat pitkän nälkälakon. Heitä pakkosyötettiin kun kuoleman vaara alkoi olla ilmeinen. Tästä kokemuksesta Dolours ei selvinnyt koskaan, hänelle kehittyi anoreksia.

IRA:n rinnalla toimi Gerry Adamsin alaisuudessa poliittinen puolue Sinn Féin, joka kirjan perusteella näyttää toimineen Adamsille kätevänä peiteorganisaationa, jonka ansiosta hän ei koskaan myöntänyt kuuluneensa IRA:an. Kaikille sen "likaisen työn" tekijöille oli selvää että hän johti organisaatiota ja määräsi monet sieppaukset ja murhat. Adams on esimerkillisesti noudattanut periaatetta "älä sano mitään". Hän on kieltänyt kuulusteluissa edes olevansa se joka on. Keefe ruotii tätäkin yksityiskohtaa Adamsin persoonallisuutta analysoidessaan. Adamsin veli syyllistyi oman lapsensa hyväksikäyttöön, raiskaukseen. Kirjan mukaan Adams oppi perheessään ummistamaan silmänsä.

He vievät tehtaisiin pommeja ja pitävät sitten meteliä työttömyydestä. - - - He ryöstävät postitoimistoja niin että ihmiset eivät saa tukirahojaan, ja sitten he saarnaavat siitä miten köyhiä pitää puolustaa. - - - On selvää, mikä heidän strategiansa oikeasti on ja mihin he pyrkivät, hän sanoi. Antaa sotilaallisen siiven synnyttää niin paljon tyytymättömyyttä ja puutetta kuin mahdollista, mitä suurempi työttömyys, sen parempi. Sitten poliittinen siipi voi lypsää hyötyä ihmisten tyytymättömyydestä.

Näin sanaili maltillisen katolilaisväestön sankari John Hume. Skismoja syntyi monien välillä. Yhdysvaltain suurelta irlantilaisväestöltä tuli tukea, mutta myös vaatimuksia jatkaa veristä sotaa, kun vaatijat itse olivat turvassa Atlantin takana.

Kirjassa vilisee traagisia "sankareita", kaunaisia sotureita, psykopaattitappajia, ovelia juonittelijoita kuin parhaimmassa Shakespearen draamassa. Kirjailijan tavoite selvittää Jean McConnellyn murha liittyy läheisesti ns Belfast projektiin, jossa pyrittiin dokumentoimaan tätä Pohjois-Irlannin väkivaltaista historiaa. Haastateltavia saatiin sillä lupauksella, että tiedot julkistettaisiin vasta näiden kuoltua. Dokumentit oli määrä säilyttää Boston Collegen John J. Burnsin kirjastossa. Siellä on Yhdysvaltain laajin Irlannin politiikkaa ja kulttuuria käsittelevä kokoelma alkaen vuodesta 1863. Projektin salaus epäonnistui kuitenkin ja siitä vuodettiin tietoja ennenaikaisesti. 

Dolours Price meni naimisiin näyttelijä Stephen Rean kanssa, joka esiintyi mm elokuvassa Crying game. Kirjan harvoja humoristisia kohtia on kuvaus Dublinissa esitetystä mustasta komediasta. Siinä isäksi tullut lojalisti näkee vauvansa piirteissä Gerry Adamsin. Hän valittaa asiasta kaverille: Uskon että Gerry Adams on naamioitunut vastasyntyneeksi vauvaksi ja onnistunut ujuttautumaan perheeni kotiin. - Se on juuri hänen tapaistaan, vastaa toinen.

Lopussa kirjailija huomauttaa, että olisi ironista jos Brexit toisi tahattomasti mukanaan Irlannin yhdistymisen. Tavoite, jossa kolmen vuosikymmenen verenvuodatuksella ja noin 3.500 hengen menetyksellä ei ole onnistuttu.

Mutta se murhamysteeri! Siihen kirjailija sitkeällä työllä löytää uskottavan vastauksen ja sitähän ei pidä tässä paljastaa. Kirja on valittu New York Timesin Book Review'n listalle 10 best books 2019.

Patrick Radden Keefe: Älä sano mitään. Tositarina menneisyydestä, murhasta ja Pohjois-Irlannista
Say Nothing: A True Story of Murder and Memory in Northern Ireland, 2019, suomentanut Maija Heikinheimo
Gummerus, 2022, 551 s

 

Colm Tóibín: Brooklyn

Kirjailijan sukupuolella ei tietenkään pitäisi olla väliä. En kuitenkaan voi olla ällistelemättä kuusikymppisen Colm Tóibínin kykyä kuvata alle parikymppisen nuoren naisen sielunelämää sillä herkkyydellä kuin romaanissa Brooklyn. Taito ilmeni jo aiemmin lukemassani Nora Websterissä - ja ihan samaa asiaa hämmästelin näköjään silloinkin. Lisänä tulee vielä ihanan aidon oloinen 50-luvun tunnelma, viehättävä nostalginen kuva maailmasta - Irlannista ja New Yorkin Brooklynista - sotien jälkeisenä puuhakkaana ja optimistisena aikana. Itse asiassa Nora Webster vilahtaakin tässä romaanissa samoissa Irlannin Enniscorthyn, kirjailijan synnyinkaupungin maisemissa. 

Se 50-luvun ihanuus ei aikalaisille näyttäytynyt sellaisena kuin se nykyihmiselle saattaa näkyä, menneisyyden kullatuissa kehyksissä. Köyhä Irlanti ja Enniscorthyn pikkukaupunki on niitä paikkoja, joista nuoriso noina aikoina alkoi lähteä Englantiin ja Yhdysvaltoihin, isompiin kaupunkeihin etsimään työtä ja helpompaa toimeentuloa. Niin Laceynkin perheessä, jossa äiti enää asustelee yksin tyttäriensä, Rosen ja Eilisin kanssa, kun perheen pojat olivat jo suunnanneet Englantiin. Perheen isä on kuollut eikä perhe muutoinkaan kuulu paikkakunnan varakkaisiin, joille elämässä tarjoutuu enemmän vaihtoehtoja.

Eilis on kertomuksen päähenkilö, jota isosisko ja äiti vaivihkaa rohkaisevat ottamaan ison askeleen ja muuttamaan New Yorkiin, josta löytyy ennestään tutun tuttuja, serkkuja. Äidin ja isosiskon etukäteen keskenään hautoma suunnitelma tulee Eilisille yllätyksenä ja aiheuttaa tunteiden myllerrystä ja epävarmuutta. Hän on opiskellut kirjanpitoa ja työskennellyt myyjänä kopean neiti Kellyn paikallisessa myymälässä. Paremmin palkatut ja vaativammat toimistotyöt ovat haaveissa. Konservatiivisessa pikkukaupungissa naisten tulevaisuus on naulattu lyhyen nuoruusajan jälkeen perinteisiin kuvioihin.

Arki Irlannissa, myymälätyö, tanssit, laivamatkan lippujen hankinnat, pakkaamiset - kaikki antaa mainion tarkan kuvan työn ja arjen tavoista noin 70 vuotta sitten. Rose on pikkusiskon esikuva, työssä käyvä, golfia pelaava itsevarma aikuinen. Äiti ja sisko kätkevät huolensa ja esittävät määrätietoista joutuessaan lähettämään aika kokemattoman nuoren, hädin tuskin aikuisikään ehtineen Eilisin kauas Atlantin yli, vailla tietoa siitä, kuinka pitkä erosta tulee vai tuleeko välimatkasta pysyvä.

Tóibín kuvaa hienosti nuorten maastamuuttajien tunnelmia, koti-ikävän, epävarmuuden ja seikkailunhalun vuorotellessa. Laivalla yli Atlantin on muitakin liikkeellä samalla suunnitelmalla. Heitä koettelee ensinnä Atlantin myrsky ja kolmannen luokan ahtaat hytit vuorokäytössä olevine vessoineen. Perillä odottaa suuri maailma, irlantilaisten yhteisestä kielestä huolimatta heikompi asema, vuokraemäntien ja työnantajien valta. Katolisilla irlantilaisilla, kuten Eilisin perheellä on tukena paikallinen pappi, isä Flood ja tutun rouva Kehoen luona asuu jo ennestään irlantilaistaustaisia naisia. 

Pappi on järjestänyt etukäteen jo työpaikan tavaratalon myyjättärenä, Eilis myy nailonsukkia. Työpaikka tarjoaa oivan tilaisuuden vertailla Amerikan tapaa ja kotimaan hierarkista suhtautumista asiakkaisiin, jotka ovat varakkaita ja vähemmän varakkaita ja sen mukaisesti tärkeitä ja vähemmän tärkeitä. Yhdysvalloissa raha kelpaa, bisnes ensin. Näin Eiliskin saa evästyksen kohdella hyvin myös tummaihoisia naisia ja tarjota heille punaketun värisiä nailoneja, vaikkakin sukat pidätään erillään seepiasta ja kahvista, valkoisten suosimista väreistä. Isä Flood auttaa koti-ikävästä kärsivää suojattiaan myös kirjanpidon jatko-opiskeluun ja järjestää näin ohjelmaa yksinäisiin iltoihin.

Kirjassa ja sen päähenkilössä on jotenkin vakava, vilpitön tunnelma, joka antaa sen päähenkilöstä aluksi suorastaan naiivin ja lapsenomaisen vaikutelman. Kiiltokuvaa onneksi murtavat uskottavalla tavalla Eilisin eteen tulevat tilanteet, jotka saavat hänet punnitsemaan omia ja ympäristön normeja. Tóibín on taitava näyttäessään tapahtumien kautta, kuinka nuori nainen uudessa ympäristössä kasvaa itsenäiseksi ja uskaltaa toimia oman päänsä mukaan, kun järkevyyden ja tunteiden tasapainottelu sitä vaatii. Rakkaus ja sen mukana seksuaalisuus tuo tietenkin nuoren naisen elämään värejä, joiden rinnalla kuva kodista Irlannissa haalistuu. Aika oli kuitenkin 50-luvulla vielä New Yorkissakin monien moraalikoodien rajoittamaa ja varsinkin irlantilaisen vuokraemännän hallinnoimassa asunnossa. Nuori nainen tekee myös teräviä huomioita amerikkalaisen yhteiskunnan piirteistä.

Vaikka löytävätkin keinoja rakkautensa vaalimiseen, italialaistaustainen rakastettu Tony ja Eilis joutuvat yllättävän tilanteen eteen ja sileältä näyttänyt tie aikuiseen elämään ottaa uusia mutkia. Uusi käänne nostaa Brooklynin jännitettä loppumetreillä niin, että oli ihan pakko lukea loppuosa yötä myöten. Lukija myötäelää rauhallisen ja harkitsevan Eilisin vastoinkäymisissä ja siinä, mitä merkitsee kun juuret revitään irti ja  ne alkavat sittenkin pikkuhiljaa löytää uutta maata. On aika ovela temppu lisätä kierroksia uudella draaman käänteellä siinä vaiheessa, kun lukija luulee että tämä oli sitten tässä. 

Brooklyn on hyvällä tavalla vanhanaikainen kirja, aika kulkee kronologisesti ja Eilisin mielenliikkeistä kerrotaan kolmannessa persoonassa. Huolellinen ajan ja tapojen kuvaus ja tarkka psykologinen silmä riittävät, kun kirjailijalla on taitoa, ei tarvita näkökulman vaihdoksia tai aika-akselin kieputusta. Aikamoisen levollista ja kuitenkin kiinnostavaa lukea tällaista nykyään epätyypillistä romaania.

Kirja sai vuoden 2009 Costa-palkinnon (Whitbread).

Colm Tóibín: Brooklyn, 2009, suomentanut Kaijamari Sivill
Tammi, 2011, 313 s

Colm Tóibín: Nora Webster

Hetkiä jolloin elämä karkaa uomastaan. Irlannin etelärannikolla Enniscorthyn pikkukaupungissa asuvalle perheenäidille, nelikymppiselle Nora Websterille sellainen vedenjakaja on puolison kuolema. Maurice oli opettaja, sympaattinen mies ja nelilapsisen perheen toimeentulosta vastaava. Kuusikymmenluvun Irlannissa elämä on uomassaan, kun mies on töissä, vaimo kotona ja suurperheen lapset käyvät pappien johtamaa katolista koulua. 

Irlantilainen Colm Tóibín vie aikailematta lukijan Nora Websterin arkeen ja se on yllättävän mielenkiintoista. Eniten yllättää kirjailijan sukupuoli. Jos pitäisi arvata, ilman muuta lukisin tässä naisen kuvauksen naisen arjesta, niin eläytyvää se on. Hiljalleen omia voimiaan keräävän ja itsestään uutta löytävän naisen elämää kuvataan suurella herkkyydellä. 

Nora Webster lähtee liikkeelle hautajaisten jälkeisestä ajasta, jolloin Noraa alkavat väsyttää hyvää tarkoittavien ihmisten huomio ja sen mukaisen tarkkailun kohteena oleminen. Pieni konservatiivinen yhteisö pakottaa odotusten mukaiseen käytökseen ja neljä lastakin omine persoonineen tuovat kukin oman ikävänsä perheen yhteiseen menetykseen. Nora joutuu myymään perheen rakkaan kesäpaikan, ja se on hänen ensimmäinen kapinansa. Kesäpaikka on myytävä sekä perheen talouden takia että tunnesyistä. Talo ilman sen entistä isäntää tuo liikaa kipeitä muistoja.

Heidän mielestään hänen oli aika lopettaa murehtiminen ja ajatella muita asioita. Mutta muita asioita ei ollut. Oli vain se, mitä oli tapahtunut. Oli kuin hän olisi elänyt veden alla eikä jaksanut enää pyrkiä pintaan hengittämään. Se oli liikaa vaadittu. Paluu muiden ihmisten maailmaan tuntui mahdottomalta, hän ei edes halunnut sinne. 

Ihailtavan tarkasti mutta vähäeleisesti Tóibín kuvaa Noran henkistä vankistumista surun haurastuttamasta kotirouvasta päättäväiseksi naiseksi, joka toimii epäröimättä lapsensa puolesta koulun johtajan mielivaltaista kohtelua vastaan. Varattoman lesken on myös palattava töihin ja kohdattava toimistoa tyrannisoiva neiti Kavanagh, joka on tottunut pitämään alaisiaan pelossa. Yrityksen pomot luottavat ylhäältä johdetun hierarkian voimaan. Nora kerää taistelutahtonsa ja näyttää kyntensä kovassa paikassa.

Kuusikymmenluvun Pohjois-Irlannin ja Belfastin levottomuudet kumisevat  taustalla ja lyövät laineita ympäri Irlantia. (Tästä tuli mieleen lähiaikoina tvssä esitetty historiadokumentti Irlannin nälkävuosista 1800-luvun puolivälissä. Briteillä on siinä raskas syntitaakka.) Noran tyttäristä Aine, nuori opiskelija tempautuu mukaan politiikkaan. Ay-liikkeen edustajakin käy agitoimassa työpaikalla. Noralle aihe on uusi, entisen miehen heiniä ja se jääkin Noran oman yksityisen selviytymisen taustalle. Hän seuraa sivusta mutta silti valppaana lastensa polkuja ja antaa esimerkin viisaan harkitsevasta äidistä, joka käy puolustamaan lapsiaan silloin kun he sitä tarvitsevat, ei ennen. Dublinissa opiskelevat tyttäret Fiona ja Aine vaikuttavat etääntyneen äidistä, kun taas kotona asuvat pojat ovat vielä koululaisia ja äidilleen läheisiä. Änkyttävä, valokuvaukseen hurahtava Donal vaatii erityistä huolenpitoa, mutta toisaalta myös eteenpäin tuuppimista. Äiti annostelee molempia tarkasti.

Nora on kiinnostava hahmo, hänessä on monenlaista särmää ja epävarmuutta suhteessa lapsiinsa ja lähisukuunsa, miehensä sisaruksiin Margaretiin ja Jimiin. Hän on ison perheen äiti, suvun huomion kohteena ja samalla entistä omaa aikaansa kaipaava nainen, ei mikään kutsujen kakun leipoja. Hän on tottunut pitämään etäisyyttä, hänen mielipiteitään arvostetaan, pelätäänkin lähipiirissä.

Koko lähisuku tarjoaa eläviä ja tarkasti tutkittuja luonnekuvia, joissa Tóibín loistaa. Kuten esimerkiksi raskaasti kuorsaava Josie-täti, joka onnistuu riuhtaisemaan vastentahtoisen Noran mukaansa Espanjan lomalle Sitgesiin. Se on hauskakin episodi tässä kuvauksessa surun murtaman naisen selviytymisestä. Sittemmin Nora löytää uusia elämän alueita, jotka ovat aiemmin jääneet varjoon. Niistä tärkeimpänä musiikki ja laulu, joiden pariin ystävät hänet tuloksellisesti johtavat. Bachia, Schubertia ja Straussia tulikin sitten enemmän kuin tarpeeksi, romaaniin kirjoitettuna säveltäjien tuotokset eivät ehkä ole parhaimmillaan. 

Uusi uoma elämälle löytyy, jos sille antaa mahdollisuuden, kertoo Colm Tóibín, hämmästyttävän tarkkanäköinen naisen arjen kuvaaja romaanissa, josta välittyy vahva ajan ja paikan tunnelma. Nora Webster on suomennettu mallikkaasti.

Colm Tóibín: Nora Webster, 2014
Suomentanut Kaijamari Sivill
Tammi, 2016, 410 s

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli

Näkymiä Limerickistä kesällä 2015

New Yorkin Brooklynistä Irlannin Limerickiin käy pienen pojan tie 1930-luvun alun lamatunnelmissa. Omaelämäkerrallisessa romaanissaan Frank McCourt kertoo kamalasta lapsuudestaan, josta hän selvisi. McCourt kutoo mahtavan selviytymis- ja kasvutarinan, joka itkettää ja naurattaa. Tarinan hän kertoo ikäisensä pojan silmin, pienen pojan havainnoista 19-vuotiaaksi.

Kostean haisevan palttoon, kutiavat luteet ja kurnivan nälän tuntee lukiessa nahoissaan. Käsittämättömän kurjuuden kokemukset: äärimmäisen köyhyyden, isän juopottelun, sisarusten kuolemat, nälän ja taudit hän ylittää kuin kuralätäkön yli hypähtäen ja vaikka kohta kahlaa seuraavassa, hänellä on sitkeyttä ja älyä ja kaiken keskellä mahtavaa komiikan tajua. Se tekee tämmöisenkin elämäntarinan lukemisesta siedettävän; pahimmat kuvaukset voivat aiheuttaa huonovointisuutta, mutta se ei silti vaivuta synkkyyteen. Lisäksi romaanin tunnelma senkun nousee loppua kohden. On nimittäin mistä nousta.

Köyhyys rakentuu ja pahenee isän toivottoman alkoholismin seurauksena. Brooklynin sukulaiset maksavat jo matkalipunkin takaisin Irlantiin päästäkseen tukemasta täysin vastuutonta miestä ja hänen lisää vauvoja synnyttävää vaimoaan. Irlannin Limerick on Frankin mielestä slummeineen kuin Kalkutta, mutta sen kylmä ja märkä versio. Muutaman vuoden aikana kolme Frankin sisaruksista kuolee ja vielä yksi syntyy. Neljä veljestä kasvaa perheessä, jossa ei aamulla tiedetä, mistä löytyy leipä, hiili lämmitykseen tai kengät talveksi. Talo on kujan viimeinen ja koko korttelin yhteiseen vessaan kuljetaan heidän ovensa editse. Alakerta täyttyy sateiden aikaan vedellä ja perhe siirtyy yläkertaan. Kirput hyppivät ja rotat vilistävät. Isä nimeää yläkerran Italiaksi - kuivaa ja lämmintä - alakerta on Irlanti.

Isä, entinen IRA-mies on rapajuoppo, mutta ei väkivaltainen ja selvin päin tarinankertoja. Pubista hän palaa aamuyöstä Irlannin kärsimysten historiaa muistellen ja kansallismielisiä lauluja laulaen. Kotona hän herättää pienet lapsensa, jotta hekin tekisivät kunniaa Irlannille. Kolmevuotiaskin lupaa kuolla Irlannin puolesta kun tilaisuus vain tarjoutuu. Isää sysää sivuraiteille myös paikallisten vieroksunta, hän kun on Pohjois-Irlannin Belfastista ja puhuu väärällä aksentilla.

Irlantilainen lapsuus on kamalaa, mutta vielä erityisen kamalaa on katolinen irlantilainen lapsuus, sanoo Frank McCourt. Lapsia siunaantuu köyhiin perheisiin, joissa ehkäistä ei saa, mutta ei lapsia myöskään sinne lisää haluttaisi ja sen syntyneet saavat myös nahoissaan tuntea. Kouluissa opetetaan katekismusta ja raamattua, ydinsanomana synti, syyllisyys ja kadotus. Kadotus. Se on Limerickin kaikkien pappien lempisana. Oppilaiden ei pidä varsinkaan kysyä mitään. Ylväintä mitä poika voi tehdä on kuolla Irlannin puolesta. Mutta uskonkin puolesta pitäisi kuolla. Koulun ja opettajien opetusmetodin kuvaus on  romaanin herkullisimpia.

Emmekö ole paljastaneet kaulaamme protestanttien piilukirveiden edessä? Olemmeko vai emme, pojat?
Olemme, sir. 
Mitä me olemme tehneet, pojat?
Paljastanet kaulamme protestanttien piilukirveiden edessä, sir.
Ja?
Nousseet hirttolavalle laulaen, sir. 
Kuin?
Kuin olisimme eväsretkelle lähdössä, sir.

Irlannin traaginen historia Englannin saappaan alla näkyy ja kuuluu lauluissa ja puheissa. Englantiin mennään silti sodan aikana työnhakuun, siellä on paikattavana sotaan kadonneiden miesten jättämiä aukkoja. Sinne katoaa Frankinkin isä, nimenomaan katoaa. Muut isät lähettävät palkastaan kotiin, mutta Malachy McCourtilta ei rahaa siihen jää. Perhe on loputtoman kärsivällinen isän kanssa. Ei sillä vaihtoehtojakaan ole.

Irlantilaiset näyttävät suomalaiselle lukijalle jotenkin tutuilta, juroilta mutta teeskentelemättömiltä. Isä on Franckille kaikesta huolimatta rakas, mutta ei Limerickissä voisi sanoa 'I love you', kuten amerikkalaisissa elokuvissa, ellei halua joutua naurunalaiseksi.

Kasvavalle katoliselle pojalle syntitaakkaa ripittäytymiseen alkaa kertyä aina vaan lisää. Maitokin on välillä varastettava suoraan utareesta, omenista puhumattakaan. Frank on jo kyllästymässä nimikkopyhimyksensä Franciscus Assisilaisen mykkään patsaaseen, kun onneksi kohtaa pappien joukossa ymmärrystäkin ja heittää syntitaakkansa. Niin absurdeilta kuin sodan jälkeisen Irlannin opettajat opetuksineen vaikuttavatkin, koulun rehtori patistaa parhaita oppilaitaan opiskelemaan - ja lähtemään Amerikkaan. Häntä inhottaa,että vapaa ja itsenäinen Irlanti pitää yllä englantilaisten meille työntämää luokkajakoa, jonka seurauksena lahjakkaita lapsia kipataan tunkiolle.

Frank McCourt seuraa ohjetta. Ratkiriemukkaan kesätyöepisodin - ensin sähkelähettinä sitten lehdenjakajana - jälkeen Frank on perheensä pelastaja ja Amerikan paluumuuttaja. Siellä Irlannista lähteneitä riittää. Frank McCourt toimi sittemmin Yhdysvalloissa lähes 30 vuotta opettajana ja kirjoitti sitten tämän Pulitzer-elämäkertapalkinnon voittaneen upean, koskettavan ja hauskan romaanin.

Ruusuja suomentajalle, Juhani Lindholmille - aivan loistavaa.

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli
Angela's ashes, 1996, suomentanut Juhani Lindholm
Otava 1997, 398 s

Ireland/Éire on my mind and in my heart

Otsikon sanoin koetan ilmaista sitä suurta myötätuntoa, jonka viikon kiertomatka Irlannin vihreällä saarella herätti. Viikon bussimatkalla ajoimme yli 700 km ja yövyimme Limerickissä, Galwayssa, Westportissa, Sligossa ja lopuksi Dublinissa.



Myötätunto irlantilaisten kovasta historiasta, jota en tätä ennen tiennyt/muistanut tai ainakaan sitä ei koulun historiantunnilla aikoinaan irlantilaisten näkökulmasta kerrottu. Yleisesti historiaa kerrotaan enemmän valloittajien näkökulmasta, ainakin minun kouluaikoinani, enkä ole tästä tullut lukeneeksi sittemmin.

Limerick linnoitukselta nähtynä

Moherin kalliot Atlantin rannalla

Matkalla maisemat vaihtuivat Limerickin karuista kaupunkinäkymistä Galwayn yliopistokaupungin vilkkaaseen viikonlopputunnelmaan, jossa irlantilaiset musisoivat pubeissa ja kaduilla. Pubeissa istuivat niin 21-vuotispäiviään viettävä nuori nainen kuin mummot ja papat.

Maaseutu on kotieläinten paratiisia. Tilat ovat pieniä ja karja samoin kuin ponit, hevoset ja aasit käyskentelevät vuoden ympäri muhevaa ruohoa kasvavilla kukkuloilla ja niityillä. Lampaat nousevat jyrkkien mäkien huipulle, josta koirat niitä noutavat, ainakin sillä mallitilalla jossa kävimme.

Matka omin päin on rennompaa, me osallistuimme tällä kertaa pakettimatkaan oppaan kanssa. Onneksi, voin nyt sanoa, opas kun oli varsinainen helmi. Lapin Inarista syntyisin oleva Anu Vikevainen-O'Byrne kertoi aivan viehkolla suomellaan pubikulttuurista, musiikista, iirin kielestä, uskonnosta, elinkeinoista, IT- ja pankkikuplan nousukaudesta samoin kuin sitä seuraavasta taantumasta ja vielä Irlannin pitkästä sorron historiasta, unohtamatta irlantilaista huumoria ja iloa. Kyllä peffa puutuu noilla ajokilometreillä, mutta kun oli niin sivistynyt, mukava ja lahjakas kielenkäyttäjä oppaana, jokainen päivä oli sitten seikkailu. 'Onko alushousut vinossa?' kysyy irlantilainen, jos jollain on naama rutussa. Näin hyväntuulisen jämäkästi hän hoiteli meidänkin ryhmämme muutaman herkkähipiäisen matkustajan.

Tulevia lammaspaimenia Connemaran alueella

Lammasfarmari Joe Joyce ja opas Anu

Lampaat koirien ohjailussa

Postikorttimaisema on Kylemore Abbeyn luostarista vuoristojärven rannalla Connemaran alueella Länsi-Irlannissa. Luostari oli alun perin englantilaisen Henry Mitchellin vaimolleen Margaretille rakennuttama linna.

Westportin kaupunki

Englantilaiset aloittivat irlantilaisten kyykyttämisen 800 vuotta sitten, ajoivat ensin kelttiläiset maanomistajat tiloiltaan, vaativat kansaa muuttamaan uskontonsa katolilaisuudesta protestanttisuuteen, ottivat maat itselleen, asuttivat kartanot omilla aatelisillaan ja pakottivat irlantilaiset vuokraviljelijöiksi. Uskonnossa ei ollut kyse opillisista riidoista, vaan uskontoa käytettiin merkkinä lojaalisuudesta kuninkaalle. Mitä Henrik VIII ei saanut valmiiksi, sen Oliver Cromwell viimeisteli verisesti. Irlantilaiset toimivat englantilaisten ruoka-aittana, itseään varten he saivat viljellä perunaa. Amerikasta 1840-luvulla tullut perunarutto aiheutti suuren nälänhädän. Irlantilaiset häädettiin maanpakoon tai he kuolivat nälkään. Heitä oli silloin 8 miljoonaa, nyt  alle 5. Amerikassa on irlantilaistaustaisia
40 miljoonaa. Irlantilainen Scania-autojen maahantuoja perusti  1990-luvulla Strokestownin The Irish National Famine museon, jossa historia kerrotaan. Hänen esi-isänsä olivat nälänhädän aikoina tilalta häädettyjä.

Nämä ruusut kukkivat vielä Westportin kaupungin katolisen kirkon aidan vieressä.

 Strandhillin hiekkarantaa laskuveden aikaan, Sligon maakunnassa.

Viski- ja Guinness-museoiden sekä elävien pubien kautta matka päättyi Dublinin meluisaan, värikkääseen ja rentoon meininkiin.

Matkakirjaksi olin valinnut irlantilaisen nykykirjailijan John Boynen romaanin Tarkoin vartioitu talo. Aihe liikkui Romanovien aikaisten Englantiin emigroituneiden venäläisten parissa, ja maistui sittenkin turhan eksoottiselta Irlannissa, sen lisäksi ettei aikaa lukemiseen jäänyt. Jäänee lukematta tässä vaiheessa.  Irlantilaisista kirjailijoista ei tällä kertaa puhuttu kovinkaan paljon. W.B. Yeatsin haudalla kävimme Sligossa

En muista lukeneeni kuuluisista irlantilaisista muuta kuin Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan joskus nuorena. Pidin paljon. Siksi hänen sarkastisesti hymyilevä hahmonsa sopiikin tähän. Patsaan ympärillä pyöri ranskalainen turistiryhmä ja nariseva opas, joka kertoi hänen epäillyistä 'tendances homosexuelles'.  Ryhmä nuoria meni ohi ja matki hekottaen tuota luonnehdintaa.