Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut

Leena Krohnilta lukemani romaani/novellikokoelma Erehdys kumosi pitkään vaalimani ennakkoluulon hänen kirjojaan kohtaan. Kuten itse asiassa myös Turun kirjamessuilla kuuntelemani haastattelu. Olen enimmäkseen vierastanut dystopioita ja aistinut hänessä lisäksi sellaisen matemaattisfilosofisen älykön, joka ylittää/ohittaa kapasiteettini. Toinen samaan lokeroon sijoittamani on Maarit Verronen.

Mitä en koskaan oppinut yhdistelee Krohnin omia lapsuus- ja nuoruusmuistoja eksistentiaalisiin pohdiskeluihin. Ihmisenä olemista, todellisuuden ja harhan havainnointia, unien muistojakin Krohn tarkastelee monista näkökulmista. Omasta suvusta perintönä saatu teosofia avaa uusia mahdollisia todellisuuksia, eikä hän kyseenalaista edes paranormaaleja näkemisen tapoja. Tämä lähes hätkähdytti, kun Suomessa on tottunut siihen, että tiedeorientoituneet kirjoittajat ovat hyvin rationaalisia ja vetävät tiukan rajan tuohon suuntaan. Ei Leena Krohn, hän ottaa ilmiöt vakavasti ja miettii niitä omiakin kokemuksia vasten. 

Keinoäly, robotit ja niiden suhde tietoisuuteen on yksi kirjan ja Leena Krohnin perusteemoista. Ne pohdinnat tulevat aika lähelle Yuval Noah Hararin bestsellereissään käsittelemiä aiheita. Koneiden yliote ihmiseen ja hallinnan menetys niille on kauhistuttava ajatus, mutta se että niille voisi kehittyä tietoisuus, ainakaan ihmisen kaltaista tietoisuutta, ei vaikuta Krohnista todennäköiseltä. Pelkät aivot eivät kuitenkaan riitä inhimillisen tietoisuuden kehittymiseen. Siihen tarvitaan myös ruumis, kokemuksia ja tietoa. Fyysistä olemusta korosti myös Harari lukemassani kirjassa. Ihmisen vieraantuminen ruumistaan on onnetonta. Vaikka tulevaisuuden neuraalikoneet vastaisivat myönteisesti kysymykseen "oletko tietoinen?", emme voi olla siitä varmoja.

Entä voisimmeko edes epäillä, että kone vain teeskentelee tietoisuutta? Että se voisi olla olevinaan jotakin muuta kuin se on? Mutta teeskenteleminen on taito, joka edellyttää tietoisuutta siitä, että on jotain muuta kuin esittää olevansa. Teeskentelyn tuolla puolen on aina jotain aitoa ja alkuperäistä. Jos kone osaisi teeskennellä, se ei enää olisi kone.

Katukiven alla on rantahiekka - lauseen Krohn sanoi myös Turun kirjamessuilla. Se on Ranskan vuoden 1968 opiskelijamellakoiden lause, Pariisin seinille maalattu. Sous les pavés, la plage! Krohnille se on ilmeisesti enemmän luonnonsuojeluun liittyvää. Niin lähellä on alkuperäinen maa, katukiveyksen alla. Me ja kaikki meidän tavaramme ovat meitä ympäröivästä luonnosta, kuultiin myös samassa kirjamessuhaastattelussa. Kaupungit marketteineen ovat yhtä tilapäisiä kuin eläinten pesät.

Leena Krohn kyseenalaistaa monia nykyisiä ajattelutapoja: kirjailijan kuolemattomuudesta - "hän elää teostensa kautta" - sananvapaudesta, sukupuolesta - "Hän aiheuttaa melkoisesti päänvaivaa suomalaisen kaunokirjallisuuden kääntäjille" - kulttuurisesta omimisesta - Jos kamppailu vähemmistöjen oikeuksien puolesta johtaa uuteen suvaitsemattomuuteen, se on menetetty.

On aina mielenkiintoista lukea oman sukupolven kirjailijan lapsuusmuistoista. Leena Krohn on pykälän vanhempi. Minä en ole käyttänyt kuukautissiteitä, jotka olisi kiinnitetty hakaneuloilla vyötärölle sidottuun kuminauhaan. Sen sijaan meitä yhdistää yllättäen vuoden 1956 polioepidemia, josta olemme molemmat toipuneet. Minun siskoni ei saanut tartuntaa, kun taas sekä Leena että isosiskonsa Inari Krohn sairastuivat molemmat polioon. Inari Krohnista luin jo hänen muistelmateoksestaan vuosia sitten. Maarit Hurmerintakin on toipunut taudista, sen kuulin radion podcastista, jossa hän soitatti mielimusiikkiaan ja muisteli.

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut
Kustannusosakeyhtiö Teos 2021, 234 s

 

Leena Krohn: Erehdys

Kirjablogit vapauttavat ennakkoluuloista. Olin jo lokeroinut Leena Krohnin itselleni epäkiinnostavaksi: tulevaisuuden dystopiat – ei kiitos. Lisäksi olen vaistonnut hänessä jotain matemaattisen teoreettista eli vaikeaa, jotain joka vain ei onnistu itseäni koskettamaan tai paremminkin jotain jota en tajua. Luettua elämää-blogista löysin tästä uusimmasta teoksesta Elinan viekoittelevan arvion. Todellakin, tämä oli mukava ensitutustuminen Leena Krohniin. Mutta ehkä tämä ei olekaan 'tyypillistä' Leena Krohnia?

Romaanissa on ovela rakenne: Kirjailija E. ajaa toiselle paikkakunnalle, jossa on järjestetty lukemis- ja keskustelutilaisuus kirjastossa, 'kirjallinen ilta'. Kirjailija lukee novellejaan lukijoilleen. Novellit seuraavat romaanissa aina yleisökommentteja ja 'keskustelua'. Katkeavatkin välillä, esimerkiksi huutoon 'ei kuulu'. Tavallinen tilanne kirjailijalle nykyään, epäilemättä. Kirjailijan on näyttävä ja kuuluttava. Yleisöä on odotuksia enemmän, mutta se on huonosti käyttäytyvää,  näpyttelee puhelimiaan ja tablettejaan, heittää loukkaavia kommentteja, paljastuksia ja vihjailuja. Välinpitämättömyyttä ja vihamielisyyttä saa kirjailija E. osakseen. Kirjailija E. on miespuolinen, eronnut, muuta hänen menneisyydestään ei kerrota, nykyisyys josta lukuilta on kirjan pituinen esimerkki, vaikuttaa tukalalta. Kontrasti verkossa roikkuvan, ei missään läsnäolevan yleisön ja kertomuksensa kirjoittaneen ja niitä lukevan kirjailijan välillä on äärimmäinen. 

Novellit kertovat väärinkäsityksistä, harhoista, muistista, unohtamisesta, ihmisen kuoleman pelosta ja ikuisen elämän tavoittelusta. Ensimmäisen kohdalla mieleeni tuli, kukapa muu kuin tuttu ranskalainen – Modiano! Taas on jokin hahmo kadunkulmassa tutun näköinen, jostain menneisyyden tapahtumasta joka ei palaudu mieleen. Mutta jatkossa Krohn vetää kyllä pidemmän korren minusta, kertomustensa aiheiden monipuolisuuden ja yllätyksellisyyden takia. Eikä häviä tyylissäkään. Novellissa Retroterapeutti Käyrä retroterapeutti lupaa muuntaa ne muistot jotka hävettävät ja kaduttavat - tarjolla on siis henkistä kauneuskirurgiaa. Rouva Kaskas epäilee: mutta vasta muistoni tekevät minusta sen mikä olen. Digitaalinen kuolemattomuusinstituutti lupaa ikuista elämää digitaalisessa muodossa. Eikö se olekin jo tätä päivää?  - Kirjailija E:n yleisökin kyselee missä päin instituutti pitää kurssejaan.

Lukuillan yleisö kyseenalaistaa jokaisen kertomuksen ja kirjailijan vastauksen. Kirjastovirkailijaa myöten kirjailija E. kohtaa penseää suhtautumista. Nykyinen yleisö on etupäässä omien älylaitteidensa kanssa, paikalla mutta poissa. Kirjailija E:n nöyryytys vaikuttaa loputtomalta.

Tragikoomiset kertomukset on nimetty herkullisesti: Täti Angiina kokoelmasta Pieni verenkuva tai Puutarhojen hiljaisuudessa kokoelmasta Naisia omissa huoneissaan. Päähenkilö, keski-ikäinen nainen on hurahtanut miniatyyrimaisemien rakentamiseen. Lapsellinen harrastus ei lähipiirin mielestä ole enää sopivaa eikä varsinkaan tervettä.

Kirjailija kurkottaa arjessa näkyvän tuolle puolen; emme tiedä kaikkea emmekä kykene kaikkea selittämään. On pimeässä hohtava valo ilman valon lähdettä, 'pieni kuu', on itsestään muuttuva miniatyyrimaisema. Ne ovat ihmeitä: olen lukevinani kertomuksista panteistista rakkautta maailmankaikkeutta kohtaan. Ajan kuluminen on armollista: unohdus on anteeksiantoa. Kuinka turhaan olimmekaan joskus onnettomia.

Niin syyllisyys kuin saavutuksetkin kuluvat pois, ja meidän pelkomme, toiveemme ja erehdyksemme ovat ohi kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Leena Krohnin tiiviit tekstit kertovat tästä ajasta ja ajattomuudesta, samanaikaisesti ja monesta mielen maisemasta palasia kairaten. Ne ovat täynnä viisautta, mutta ovat myös hauskoja. Kirja on nopeasti luettu, mutta jättää paljon mietiskeltävää.

Kirjailija E. ajaa tilaisuuden jälkeen pois samaa reittiä, jossa tulomatkalla oli harhanäyn takia aiheuttaa onnettomuuden. Paluumatkalla on toisen harhan vuoro.

Kuinka turhaan välttelinkään Leena Krohnia, erehdyksessä!


Leena Krohn: Erehdys

Teos 2015, 155 s