Agatha Christie: Stylesin tapaus

Vuonna 2020 Agatha Christien esikoisteoksen Stylesin tapauksen julkaisusta tuli kuluneeksi 100 vuotta. Tänä vuonna kirjailijan kuolemasta on kulunut 50 vuotta. Luin merkkivuoden kunniaksi ja Helmet-haasteen kohtaan 3 tämän esikoisteoksen. Lisäksi yritin innostua Agathan dekkareista enemmän kuin muutamia vuosia sitten klassikkohaasteeseen lukemastani Eikä yksikään pelastunut -teoksesta.

Hitusen parempi kokemus Stylesin tapaus olikin. Ei niinkään jännityksen takia, vaan tässä esikoisteoksessa henkilökuvaus on monipuolisempaa. Siitä huolimatta dekkarikuningattaren teokset vaikuttavat minuun sekä unettavasti että hermostuttavasti siinä mielessä, etten vaan jaksaisi Hercule Poirot'n viisaita päättelyjä oven salpaan jääneestä kankaanpalasta ja maton ruskeasta tahrasta. Sekä useasta kahvi- ja kaakaokupista. Olennaisen tärkeitä ne olivat.

Styles Courtin kartanolla Essexin maaseudulla vilisee porukkaa ja kirjavia suhteita riittämiin, jo kartanon asukkaidenkin taustalla. Tärkein heistä on leskirouva Emily Inglethorp, joka on vanhoilla päivillään avioitunut epäilyttävän luihun, 20 vuotta nuoremman Alfred Inglethorpin kanssa. Häntä kaikki muut vaikuttavat inhoavan. Talossa asuvat myös rouvan ex-puolison kaksi aikuista poikaa John ja Lawrence Cavendish sekä lukuisia sisäkköjä ja seuraneitejä. Kapteeni Hastings on ensimmäisen maailmansodan sotilaita ja Johnin rintamatoveri. Hän saapuu toipumaan kartanolle ja on tapausten kokija ja kertoja. Hastings on erinomainen kontrasti ylivoimaiselle Poirot'lle erehtyväisenä wannabe-salapoliisina.

Hercule Poirot on tullut paikkakunnalle sotaa pakoon, kotimaa Belgia tömisee yhtena taistelutantereena. Hän on Hastingsin vanha ystävä, mon ami.

Leskirouva on eräänä iltana vetäytynyt yöpuulle normaalisti illallisen jälkeen, mutta on aamuun mennessä menehtynyt tuskallisesti. Syyksi epäillään myrkytystä. Strykniinillä. Eiko rouva Skrofkin murhattu samalla myrkyllä Mika Waltarin dekkarissa? Voilà. 

Jokaisella näyttää olevan syitä murhaan ja epäilyttävää käyttäytymistä murhaa edeltävänä iltana. Yläluokkaisen suvun ympärillä pyörii henkilökunnan ohella kasvattilasta, apteekkaria ja saksalainen lääkäri. Rasismia ja antisemitismiä pilkahtelee ajan kuvassa. Scotland Yardkin saapuu tutkimaan, mutta Poirot'n havainnoille he eivät pärjää. Eivätkä hänen analyysinsä rajoitu omaisuuden haalimiseen eli oikeaan testamenttiin vaan hän sukeltaa myös epäilyksen alaisten rakkauselämään näiden käytöstä ja motiiveja miettiessään.

Kaikki alkoi väärinkäsityksestä. Mary meni naimisiin Johnin kanssa vaikkei  rakastanutkaan tätä. John tiesi sen. Hän on omalla tavallaan luonteeltaan hyvin herkkä, eikä hän tahtonut väkisin olla vaimonsa seurassa, jollei tämä kerran hänestä huolinut. Ja kun John vetäytyi syrjään, Maryn rakkaus heräsi. Mutta he ovat molemmat poikkeuksellisen ylpeitä ihmisiä, ja juuri ylpeys piti heitä heltymättömästi erillään.

Poirot kertoo päätöspuheessaan salongissa venyttäneensä ratkaisuaan myös koska toimi rikostutkimuksen ohella myös amorina.

Ennen kuin rikos selviää, matkan varrelle kasaantuu lukuisia harhautuksia ja hämäyksiä. Kirjoittelin kiltisti ylös henkilökavalkadin nimiä, etten nyt ihan niissä vielä putoaisi kelkasta. Sittemmin väsyin, Scotland Yardin jepet eivät enää jaksaneet herättää mielenkiintoa, putosi siinä joku apteekkarikin. Puudutti varsinkin Poirot. Häneen liitän elimellisesti David Suchet'n, jonka ilmeettömästä ja omahyväisestä figuurista tepasteluineen en tykkää. Eh bien. Ei varmaan pitäisi lukea tämän tyyppistä dekkaria, ellei murhatutkimus kiinnosta.

Agatha Christie: Stylesin tapaus
The Mysterious Affair at Styles, 1921, suomentanut Paavo Lehtonen, 1970 ja suomennoksen tarkistanut Alice Martin, 2020
WSOY, 2020, 313 s

Georges Simenon: Sumujen satama

Luin Hesarista Harry Salmenniemen esseen, jossa hän kertoi lumoutumisestaan ranskalaisen klassikon Georges Simenonin Komisario Maigret-sarjaan. Niinpä kipitin kirjastoon ja lainasin vuonna 1932 julkaistun Sumujen sataman. Uutuudesta, vuonna 2015 suomennetusta kertomuskokoelmasta olikin jo pitkä varausjono. Varsinkin minuun vaikutti esseessä kiitelty kerronta, vertaus Toulouse-Lautrecin maalauksiin. Ja kieltämättä tuntuu, että juuri tämä säästeliäs mutta tarkka tyyli on tänä paisuvien romaanien aikana käymässä harvinaisemmaksi. Paitsi ehkä esim Salmenniemellä?

Rikoskomissaario Maigret´n astuessa esille ensimmäisellä sivulla, ihmettelin alkuun, että onko tuo nimike vielä käytössä. Suomennos vuodelta 1953 käyttää edelleen pätevästä tittelistä tuota pidennettyä kirjoitusasua. Kaikki muu rikosromaanissa onkin lähes sadan vuoden takaista näkymää Normandian rannikon Ouistreham -nimiseen satamapaikkaan, Calvadosin maakunnassa. Läheisin kaupunki on Caen, josta minullakin on lyhyt kokemus taannoiselta Normandian maihinnousun muistelumatkalta. Mainittiin myös hinaajan saapuneen Trouvillen rantakaupungista, jossa "nautin" graavimakrillia...

Komisario saattelee Pariisista löydettyä haavoittunutta ja muistinsa sekä järkensä menettänyttä miestä kotikyläänsä Normandiaan. Pitkien tutkimusten ja julkaistujen sanomalehtikuvien jälkeen mies on tunnistettu Ouistrehamin satamakapteeniksi, joka on ollut viikkoja kadoksissa. Perillä odottaa hermostunut palvelijatar Julie sekä monenkirjava lähipiiri kaupungin määristä satamajätkiin. Ensimmäisenä yönä kapteeni Jorisin vihdoin päästyä omaan sänkyynsä tapahtuu seuraava rikos selvittettäväksi: kovia kokenut kapteeni myrkytetään. 

Komisario Maigret polttelee piippuaan, haastattelee pubin miehiä grogilasillisen äärellä, kiipeilee satamaan saapuvaan arvoitukselliseen kuunariin, hiippailee palvelijattaren jäljillä, joutuu sietämään ylimielisen määrin ylenkatsetta. On syksy ja satama-alueella on enimmäkseen pimeää, sumuista ja sateesta kiiltelevää. Kauan jatkuu myös epäselvyys tapahtumien vyyhdestä. Päin vastoin kuin monessa dekkarissa, joissa olen usein pudonnut kyydistä, paitsi puuttuvan kokemuksen myös kyllästymisen takia, tässä oli miellyttävää havaita, että komisario oli yhtä lailla tuuliajolla ja pitkään.

Maigret, joka oli kuin läpimärkä riepukasa maatessaan siinä laiturilla, kuvitteli mielessään kaikkia Ouistrehamin vuoteita. Noita tukevia puuvuoteita valtavine haahkanuntuvapatjoineen. Ihmiset laiskottelivat kai niissä parhaillaan lämpimien peitteiden suojassa ja katselivat harmistuneina vaalenevia ikkunanruutuja. He varmaankin loikoivat mukavasti vielä hetken, ennen kuin uskalsivat panna paljaat jalkansa kylmälle lattialle.

En voi sanoa, että ensikokemukseni Maigret'stä olisi ollut erityisen jännittävä, mutta saatoin toki nähdä taitavan kirjailijan jäljen tapahtumien sommittelussa, rytmissä, osuvissa henkilökuvissa ja dialogeissa. Kuten usein vanhoja klassikkoja lukiessa, vastaavan ajan elokuvat pyörivät jossain taustalla. Jean Gabin lippalakkeineen tupakka suupielessä savuten. Ajalta, jolloin laiturilta löytynyt kultainen täytekynä kertoi paljon löytäjälleen, varsinkin rikoskomisariolle. 

Georges Simenon: Sumujen satama
Le port des brumes, 1932, suomentanut Ilkka Pastinen 1953
Otava, 1991, 2. painos, 222 s

Karin Fossum: Kuiskaaja

Kansi Miriam Edmunds, Maria Mitrunen

Keskeytin Finlandia -ehdokkaan, Elli Salon Keräilijät alle 100 sivua luettuani. Kieli on sujuvaa, aihe mielenkiintoinen: arkeologian, karhun ja sodan jäljillä Kainuussa, päähenkilöinä oman tiensä kulkijoita, vahvoja naisia. Ei vain vetänyt, ehkä nuo päähahmot jäivät kuitenkin jotenkin etäisiksi, enkä jaksanut taas yhden henkilön alkoholismia. Jotain kuivakkaa tässä oli viinasta huolimatta, koska ajatus harhaili, lakkasin tarttumasta kirjaan odottavaisin tunnelmin.

Kuvittelin Karin Fossumissa löytäväni sitä, mitä Keräilijöistä puuttui eli syvälle luotaavaa psykologiaa, tarinan lumoa, jännitystä, yhdyskuntakuvausta. Aluksi Kuiskaaja vastasi huutoon. Komisario Sejer koirineen kuulusteli Ragnaa, vaikeasti lähestyttävää naista, jolla kätkettyjä salaisuuksia riitti. 

Alussa rikos on jo tapahtunut, mutta mikä, se jää pitkäksi aikaa piiloon. Komisario Sejer kuulustelee vangittua Ragna Riegeliä, keski-ikäistä hiljaista naista ja yrittää selvittää syitä, jotka johtivat vakavaan rikokseen. Ragna puhuu kuiskaten, koska hänen äänihuulensa ovat vaurioituneet epäonnistuneessa leikkauksessa. Hän on mieluiten hiljaa ja tottunut näkymättömän ulkopuolisen elämäänsä. Hän työskentelee Europris -marketissa hyllyjen täyttäjänä ja kassalla ja asuu yksin lapsuuden kodissaan. Vanhemmat ovat kuolleet ja hänen 16-vuotiaana saamansa poika, Rikard Josef on lähtenyt Berliiniin kymmenen vuotta sitten. Ragna on kertonut muutamalle työtoverille, että poika on ylennyt hotellin johtajaksi työssään. Äiti ja poika eivät ole muuten yhteyksissä, vain syntymäpäivä- ja joulukortit postitetaan.

Kuiskaaja sukeltaa nopeasti Ragnan hiljalleen pimenevään mieleen. Hänen lapsuudestaan tihkuu tietoja, mutta Ragnan muistikuvat ja mielikuvat ailahtelevat levottomasti. Komisario Sejer voittaa kuitenkin Ragnan luottamuksen, Sejer on ainoa, jota nainen arvostaa ja Frank -koira herättää lämpimiä tunteita hänessäkin.

Takaumissa kertomus kerii auki sitä vyyhteä, joka on johtanut rikokseen. Ragnan elämä on yksinäistä ja säännöllistä. Kotia vastapäätä on irakilaistaustaisen Irfanin ruokakauppa, työpaikan, marketin työtoverit ovat etäisiä, paria lukuunottamatta. Youtube-videot viihdyttävät iltaisin. Elämää vältellessä paljon ei voi tapahtua, mutta törmäyskin tuntemattomaan antaa vauhtia kuvitelmille. Erään työpäivän jälkeen Ragnan arki mullistuu postilaatikosta löytyvästä kirjeestä. Sinä kuolet, uhkaa nimetön kirjoittaja.

Kuiskaajassa on ahdistavan klaustrofobinen tunnelma. Kertomus junnaa paikoillaan Ragnan lisääntyvien harhojen pimennoissa. Poika Berliinistä tuo pientä lisäväriä ja valoa, mutta tarina ei vain irtoa matalalennosta. Yksinäinen hiljainen nainen säälittää, mutta alkaa myös ärsyttää, koska hän ei myöskään anna itsestään kenellekään. Myöhemmin äiti ja poika saavat yhteyden ja kertomus täydentyy pitkillä kirjeillä äidin ja pojan välillä. Kirjeissä on sama ääni, äitiä ja poikaa ei erota toisistaan, eikä oikeastaan Sejerin ääntäkään heistä. Kaikki suoltavat tasapaksua tekstiä epäkiinnostavasti. Monotoniaa. Epäuskottavaa.

Karin Fossum on menestyskirjailija, mutta tässä hän on tempautunut liikaa sairaan mieleen kuvailuun. Sivutolkulla harhaisen mielen kuvailua ja välillä Sejerin kuin psykiatrin tuolista antamia lausuntoja. Fossum vyöryttää toiminnan ja nasevan dialogin sijaan toistuvia kuvauksia mielen pimenemisestä ilman että tarina etenee. Se turhauttaa. Tapahtuu tietenkin se rikos, jota kohti ollaan oltu menossa.  

Tuottelias kirjailija ei kai aina voi onnistua yhtä hyvin kuin Karin Fossum kirjassaan Rakas Poona ja oikeastaan kaikissa muissakin mitä häneltä tähän mennessä olin lukenut.

Karin Fossum: Kuiskaaja

Hviskeren, 2016,suomentanut Tarja Teva

Johnny Kniga/WSOY, 2024, 368 s

Pierre Lemaitre: Kyykäärme

Kansi Taittopalvelu Yliveto

Ranskan menestyneimpiin kirjailijoihin kuuluvan Pierre Lemaitren kyytiin kun lähtee, voi olla varma, että ennemmin tai myöhemmin, ja usein viattoman oloisessa tilanteessa, raaka väkivalta purskahtaa päälle äkkiarvaamatta. Niin Kyykäärmeessäkin. Tässä se on entistäkin selvempää jo lähtökohdissaan. Esipuheessa kirjailija valaisee kirjan historiaa. Se on kirjoitettu jo vuosikymmeniä sitten, mutta jäänyt pöytälaatikkoon. Näin voi epäilemättä käydä niin ahkeralle kirjoittajalle kuin Lemaitre. Kirja sijoittuu siis puhelinkoppien ja tiekarttojen huolettomaan maailmaan.

Päähenkilö, kuusikymppinen leskirouva Mathilde Perrin on alallaan ja organisaatiossaan luotettu palkkamurhaaja. Taustalla toimiva ammattirikollisten järjestö jää anonyymiksi, mutta verkoston toiminta perustuu monimutkaisiin ja vaikeasti selvitettäviin sijainteihin, vaihtuviin identiteetteihin ja myös sisäisesti armottomiin eloonjäämissääntöihin. Henki on halpaa, riskit valtavia, mutta toisaalta palkkiotkin mahdollistavat jäsenille edustavan julkisivun hyvissä osoitteissa.

Mathilde ja hänen lähin esimiehensä, Komentaja, Henri ovat tuttuja sodan aikaisesta vastarintaliikkeestä. Tämä tausta selittää romaanissa henkilöiden riippuvuuden ja osaamisen latautuneen jännittävissä tilanteissa ja toisaalta tylsistymisen tavallisen leppoisassa elämässä. Kahden pääpahiksen välille on myös hahmoteltu nuoruuden suhteissa toteutumatonta eroottista vetovoimaa. Nykyinen ammatti ei kuitenkaan jätä tilaa liian hellämielisille haaveille.

Nyt - vuonna 1985 Pariisissa - Mathilde on vanha ja lihava nainen, jonka keittiön laatikostoissa löytyy monenlaisia asemalleja - isokaliiperisia enimmäkseen - äänenvaimentimineen, vaikka järjestön säännöissä niistä pitäisi myös hankkiutua eroon toimeksiannon jälkeeen. Mathilden muisti on kuitenkin alkanut rakoilla ja niin hän on joutunut lipsumaan säännöistä. Ei onnistu enää edes uusien hankkeiden muistiin painaminen ilman muistilappuja, kiellettyjä nekin. Eivätkä laputkaan aina oikein kytke. Jaloissa häärii dalmatialainen, joka huonoina aamuina saa potkun kylkeensä. Naapuri on idiootti, joka kantaa puutarhastaan päärynöitä ja salaattia, joita Mathilde ei arvosta.

Palkkamurhaajan kyyninen maailmankatsomus kuvataan vanhan rouvan kodissa arkisena ja sarkastisen huumorin värittämänä - samoin kuin Mathilden nopeasti mutta täsmällisesti suorittamat toimeksiannot. Niitä ropisee vastaan niin vauraammissa kortteleissa kuin narkomaanien kansoittamassa lähiössä. Samanaikaisesti valaistaan cashewpähkinöitä mutustelevan rikoskomisario Occhipintin ja konstaapeli René Vassilievin vähittäistä hermostumista selvittämättömistä tapauksista. 

Armoitetun kertojan helppoudella Lemaitre kutoo mielenkiintoisia kuvioita uhrien elämästä, murhaavista hetkistä parkkihallissa kuin myös henkilösuhteista poliisilaitoksella ja kömpelön mutta kunnollisen Vassilievin romanttissävyisestä heräämisestä erään dementoituvan vanhuksen kambodzalaisen hoitajan kanssa. Kaikessa on kuitenkin Coenin veljesten tai Sergio Leonen elokuvien rupista realismia, joten henkilöihin ei auta kiintyä. Varsinkaan kun liikkeellä on Mathilden tapainen vuosikymmenten kuluessa kouliintunut tappaja.

Aikamoinen lumooja kirjoittajaksi tämä Pierre Lemaitre, ei käynyt aika pitkäksi hänen taitavista dialogeistaan, herkullisista henkilöhahmoista ja mustasta huumorista nauttiessa. "Nautiskelusta" tuli hieman syyllinen olo. Siinä sivussa tuli ruksattua Helmet-haasteen kohta 25 ja käärme.

Pierre Lemaitre: Kyykäärme
Le Serpent Majuscule, 2021, suomentanut Kaila Holma
Minerva Kustannus, 2022, 286 s

Harlan Coben: Saalistaja

Sain siskolta suosituksen Harlan Cobenin dekkareista, kun piti ottaa taukoa sodan ja sortovallan ikeestä. Saalistaja viekin oikein lupaavasti New Yorkin kiinnostavaan ja elämää sykkivään ilmapiiriin. Kirja on ilmestynyt vuonna 2014, joten se on ajalta, jolloin Trumpin vaikutus ei vielä näkynyt. Kaupunkikuvaus onkin tämän dekkarin parasta herkkua, kirjailija kun tuntuu arvostavan juuri sitä puolta, joka on kansalliskonservatiivien hampaissa kaikkialla. Eli monenlaiset vähemmistöt, mukaanluettuna seksuaaliset vähemmistöt ja alakulttuurit elävät kirjan sivuilla omastaan ylpeinä ja tietoisina, suurkaupungin vapautta hengittäen. 

Myös päähenkilö, rikosetsivä Kat Donovan joutuu yksityiselämänsä historiaa selvittäessään kohtaamaan omat ennakkoluulonsa. Huolimatta jo 10 vuoden iästään, Saalistaja on ajassa edelleen hyvin kiinni. Verkon deittisovellus YouAreJustMyType on sen ytimessä. Lumoavan ystävättärensä Stacyn - jonka suloja on kuvattu turhankin ahneella mieskatseella - aloitteesta yksin elävä Kat päätyy selailemaan deittisivustoa. Suureksi yllätyksekseen hän löytää sivuilta entisen kihlattunsa Jeffin, joka on jättänyt rikospoliisi Katin sydämeen syvän haavan lähes kaksikymmentä vuotta aiemmin.

Samanaikaisesti tapahtuu hänen isänsä, myös rikosetsivä Henry Donovanin, murhaan liittyvää. Pidetty ja arvostettu isä murhattiin ja hänen väitetty murhaajansa on tekemässä kuolemaa vankilassa. Kat ei ole hyväksynyt jutun selvitystä, vaan lähtee tutkimaan asiaa uudelleen, kollegoidensa ja esimiehensä kielloista välittämättä.

Katin toinen tärkeä ystävä on Aqua, puistossa joogaa ohjaavaa transseksuaali, herkkä ja epävakaa tyyppi, joka sairastaa skitsofreniaa ja jonka kunto vaihtelee. Tärkeäksi henkilöksi tulee myös nuori mies Brandon, joka haluaa Katin tutkivan omasta mielestään kadonneen äitinsä reittejä. Äidin kanssa elävän pojan levottomuuden voi tulkita myös omistushaluksi, kun äiti näyttäisi päin vastoin nauttivan lomamatkasta uuden rakkauden kanssa.

Saalistajalla on monia ansioita. New Yorkin kadut hengittävät - elokuvahan tästä on jo näköjään tehtykin - eikä myöskään henkilöhahmojen luontevuudesta voi valittaa. Kaikessa näkyy kokeneen kirjoittajan jälki, siinäkin että osaa pitää monta palloa ilmassa samanaikaisesti. Jopa niin, että murhatun isän kuvio tuntuu hieman tarpeettomalta kokonaisuudessa. Roistojen puuhat ovat tietenkin hyytäviä, mutta sen ei dekkarin lukijaa pidä hätkäyttää. Valeprofiilien petollisuus ovat tätä päivää. Catfish -sanaa käytetään englannin kielisessä maailmassa. Netissä uivat ne isoimmat kalat.

Harlan Coben: Saalistaja
Missing You, 2014, suomentanut Salla-Maria Mölsä
Minerva Kustannus, 2015, 489 s

Denise Rudberg: Ett litet snedsprång

Välipalaksi pitkästä aikaa ruotsinkielistä dekkaria. Denise Rudbergin nimen löysin jostain paljon luettuna suosikkina. Lisäksi Ett litet snedsprång antoi taas mahdollisuuden tirkistellä Östermalmin ja muiden Tukholman eliittialueiden elämää. Olinhan tirkistellyt sitä nuorena likkana erään Östermalmin arvotalon katutason kerroksesta yhden kesän verran. Tosin näkymä avautui sisäpihalle, jossa vanha pariskunta jaksoi riidellä päivästä toiseen. Sitä ei tullut kovin kauaa katseltua. 

Aika pian alkoi lukiessa tukholmalaisen varakkaan porukan elämä pitkästyttää kunnolla: Djurholmenin varakkaat rouvat kuntoilevat ja juhlivat, miehet tekevät rahaa kuka missäkin, ylläpitävät elintasoa, jossa isot talot puutarhoineen ja hälytysjärjestelmineen syövät rahaa. Seksikään ei enää maistu kotioloissa ja niinpä parit etääntyvät omiin ratkaisuihinsa: kuka löytää rauhaa Just nu -terapiakollektiivista eristyneellä saarella, kuka uudesta köyhemmästä mutta intohimoisesta rakastajasta. Galleristi järjestää ylenpalttisia avajaisjuhlia, joissa hummerin äärellä solmitaan uusia ja virkistetään entisiä suhteita.

Kontrastina kiiltävälle luksuselämälle toimii keskusrikospoliisin tutkintaryhmä ja organisaatio yleisemminkin, jonka piirissä sattuu ja tapahtuu sekä tutkijoiden yksityiselämässä että viraston kiihkeätempoisessa työssä ja kaunaisissa suhteissa. Ydinryhmä koostuu tuoreesta leskestä ja entisen rikostutkijamiehensä hoivaajan tauolta palaavasta, 5-kymppisestä Marianne Jidhoffista, kokeneesta tutkijasta Torsten Ehnistä ja tälle vastikään assistentiksi nimetystä nuoresta Augustin Madridista.

Marianne haluaisi herättää miehensä kuolleista, jotta saisi heittää tämän ulos kodistaan. Miehen viimeinen lausahdus ennen kuolemaansa oli nimittäin: Irene. Ja pettämistä oli esiintynyt aiemminkin. Siitä dekkarin nimikin, pieni syrjähyppy. Aika monella niitä kirjassa riittääkin. Marianne on kuitenkin hyvin arvostettu kollegoiden kesken ja niinpä hän näyttääkin kyntensä, kun on pitkästä lamaantumisestaan toipumassa työkuntoiseksi.

Torsten ja Augustin parivaljakko pääsee myös vauhtiin, vaikka epäilyksiä riittää alkuun. Torsten on tottunut yksin toimimiseen ja uuden työkaverin ulkoinen snobahtava habitus ei myöskään herätä luottamusta.

Kaiken toiminnan keskellä syödään loputtomasti, vähän kuin lapsuuden Viisikko-kirjoissa, joissa kaikki vaikutti kulminoituvan eväskorin avaamiseen ja suklaakakkuun. Tukholmassa syödään arkena varsinkin kanelipullia (vastaavat kai meidän korvapuustejamme) ja aterioilla noissa luksuskodeissa tietenkin Östermalmin kauppahallista hankittuja kalliita herkkuja.

Julmasti yliajettuja miehiä kuolee ja erään veneen alta löytyy nuori nainen. 

Tutkinnan ohessa kuvaillaan erään perheen hajoamista ja Mariannen nousua työyhteisössä naisten kadehtimaksi ja muutaman miehen piirittämäksi sankarittareksi. Matkalla matkustetaan myös sinne lahko-tyyppisen yhteisön saarelle, jossa pariskunta laskuttaa hyvin, vaikka osallistujat riisutetaan ja kävellytetään vaipoissa. Se tapahtuu häpeän tunteen voittamiseksi.

Oj vad det var jobbigt! Yli 400 sivussa oli todella runsaasti yksityiskohtaista kuvausta toiminnasta, joka ei vienyt kertomusta eteenpäin, pukemista, pesemistä, pöydälle laittamista, sitä syömistä ja juomista, vaatteiden värien ja nyanssien kuvailua. Rikostutkimus oli lähes pieni sivujuoni. Vaikka feministinen näkökulma pilkahti siinä, tukholmalaisen vauraan porukan kuvaus on aika kliseistä ja kuivakiskoista.

Denise Rudberg: Ett litet snedsprång
Norstedts, 2010, 431 s

Minette Walters: Ristiaallokko

Jokin nostalginen tunne heräsi Minette Waltersin Ristiaallokkoa aloittaessani - ja nuuhkiessa. Julkaisuvuosi 1998 on jo sekin kaukana. Lisäksi seutu, Brittein saarten Dorsetin rannikko on aina yhtä kiehtova jylhine rantoineen, joiden poukamat voivat piiloutua näkyvistä ja vuorovesi huuhtoa pois rannalle jääneitä asioita. Jostain kirjablogista nappasin tällaisen kesädekkarin vinkin.  

Kaksi poikaa on palaamassa onkireissulta, kun toinen näkee kiikarillaan rannalla alastoman naisen. Kiinnostus herää ja lähemmäs hiivittyään he huomaavat että nainen on kuollut. Nainen on sekä pahoinpidelty että raiskattu. Romaani alkaakin prologilla, joka on katkelma teoksesta Raiskaajan mieli. Siinä hahmotellaan raiskaajan psyykistä profiilia. 

Tapausta alkavat selvittää paikallinen konstaapeli Nick Ingram, joka edustaa hahmovalikoimassa rehtiä ja pelotonta maalaispoliisia. Hänellä on lämpimiä tunteita paikallisen hevostilan Maggie Jenneriin, joka elää sotkuisessa talossa invalidisoituneen äitinsä kanssa. Maggiellä ja Nickillä on menneisyydessä kolmiodraaman tyyppistä kuohuntaa. Rikospoliisit saapuvat myöhemmin hätäkeskuksesta hälytettyinä tutkimaan rikosta.

Samanaikaisesti löytyy lähikaupungin kaduilta 3-vuotias tyttö kävelemästä yksin. Hän ei puhu ja tekee kaikin puolin oudon vaikutelman tuijotteluineen. Tytön isä, murhatun naisen mies on tapahtumien sattuessa muualla työmatkalla. Hänen saapumisensa ei ilahduta tyttöä, päin vastoin tyttö huutaa miehen lähestyessä.

Silminnäkijöitä ei tapahtumalla ole, mutta purjesataman lähistöllä on viipynyt ankkurissa ranskalainen purjevene, jonka kannella teini-ikäinen on seuraillut tapahtumia ja videoinut rinteessä liikkunutta nuorta miestä, komeaa mallia ja filmitähteä, jolla on vaikeuksia peitellä hyvää varustustaan. Muita henkilöitä on nuoren miehen kaveri, koulun opettaja, joka vapaa-aikanaan pössyttelee ahkerasti kannabista ja tuo rantavajalleen nuoria naisia bileisiinsä.

Enemmän tai vähemmän vastenmielisiä murhaajakandidaatteja toisin sanoen riittää. Poliisivastaavat kartoittavat heidän luonteenpiirteitään ja taipumuksiaan ystäviltä, naapureilta ja sukulaisilta. Samalla Nickin ja Maggien suhde kehittyy pikkuhiljaa romanttishenkisesti. 

Minette Walters taitaa sujuvan kerronnan, paikallisvärin ja dialogin. Kävi vain niin, että näiden epäilyksen alaisten seksuaalielämä vai sanoisiko pornahtavat taipumukset ja toisaalta hyypiömäiset piirteet alkoivat pikku hiljaa olla liikaa. Samalla kiinnostus koko rikokseen ja siihen, kuka noista iljetyksistä lopulta oli syyllinen, katosi minulta vääjäämättä mitä pidemmälle poliisit pääsivät tutkimuksissaan. Sen vatvonta alkoi haukotuttaa ja loppu meni työn puolelle.  Sata sivua vähemmän olisi ehkä pitänyt kiinnostuksen yllä. Toisaalta tässä oli myös liikaa vastenmielisiä tyyppejä, yksiselitteisesti sellaisia.

Minette Walters: Ristiaallokko
The Breaker, 1998, suomentanut Tiina Ohinmaa
WSOY, 1999, 356 s

Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

 

Caravaggio: Judit leikkaa Holoferneen pään irti (Kuva: Wikipedia)

Michelangelo Merisi da Caravaggio on Italian renessanssin maalaustaiteen suuria nimiä. Hän eli 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa ja näyttää inspiroituneen monista raamatun aiheista, kuten suuri osa ajan nimekkäistä taiteilijoista. Tämänkin aiheen - Judit leikkaa Holoferneen pään irti - taiteilija on maalannut useana versiona. Niistä viimeisin (virallista aitoutusta vailla ymmärtääkseni) löytyi vuonna 2014 Ranskan maaseudulta Toulousen läheltä, iäkkään pariskunnan kolutessa vanhan maatalonsa ullakkoa. Taideteos ei ole yllä oleva, mutta aihe on sama. Kuva löydetystä on tässä HS jutussa. 

Caravaggio tuli tunnetuksi chiaroscuron, valohämyn kehittäjänä. Taiteilija pohjusti töitään sittemmin kielletyllä ja myrkyllisellä lyijyvalkoisella värillä. Myöhemmin hänen on uskottu samalla myrkyttyneen itsekin, koska hän tuli tunnetuksi myös ylen aggressiivisesta käytöksestään ja pakeni elämänsä lopulla murhasyytteitä.

Arkkitehti, kirjailija Jyrki Erra käytti uutista uuden Caravaggion löytymisestä pohjana palkitulle romaanilleen Lyijyvalkoinen (vuoden 2021 dekkarina palkittu). 

Helsinkiläinen taidemaalari Axel Wallas saa kutsun ystävänsä, taidehistorian professorin luo tutustumaan tuntemattomaan teokseen, jota tämä epäilee Caravaggion tekemäksi. Mitä kautta nainen on saanut teoksen haltuunsa ja kuka soitti tapaamisen aikana salaperäisen puhelun jää selvittämättä, sillä Axelilla on kiire lentokentälle vastaanottamaan vaimoaan. Vaimo on arkkitehti, joka on palaamassa ryhmänsä mukana Roomasta. Paitsi ettei hän palaa ja aamulla professorikin löytyy murhattuna. Maalaus on myös kadonnut.

Axel kokee paniikin tunteita poliisin aloittaessa hänen hyvän ystävänsä murhatutkimuksen, samalla kun vaimo on kadonnut vailla selitystä ja jäänyt palaamatta kotiin matkalta. Axel ynnäilee tapahtumia mielessään ja toteaa, että hänen on parasta lähteä saman tien ja vähin äänin Roomaan - ennen kuin poliisi kuulustelujen edetessä sen häneltä kieltää - selvittämään, mitä puolisolle on tapahtunut.

Axel Wallas on kansainvälisestikin tunnettu Caravaggio-tuntija ja rekonstruoija, mikä avaa hänelle ovia mm Suomen Rooman instituuttiin, Villa Lanteen, jonka henkilökuntakin on hänelle tuttua. Käy ilmi, että yhteydenotto paikalliseen poliisiin, mikä muualla olisi ensimmäinen toimenpide kun henkilö on kadonnut, ei tässä nimenomaisessa tapauksessa olekaan välttämättä viisasta. Kun on kyse Caravaggion hintaluokan taideaarteesta, jäljet johtavat todellakin sylttytehtaalle eli Sisilian Palermoon, jossa Axel on jo aiemmassa elämässään joutunut kohtaamaan traagisen menetyksen ja nimenomaan samaisen kohtalokkaan Judit-maalauksen tutkimustyön yhteydessä. Harvinainen aitouttamisen asiantuntija ja hänen tutkimustensa tulokset ovat aivan ehdottoman tärkeitä, ennen kuin vääntö omistajuudesta voi alkaa. Taiteilija joutuukin kahden vanhan sisilialaisen mahtisuvun keskinäisen kamppailun välikappaleeksi, sen lisäksi että myös Vatikaanin taideaarteista vastaavat ovat kiinnostuneita. Caravaggio herättää suuria intohimoja ja provenienssi-tutkinta herättää eloon myös Italian historiaa.

Taiteilijan kujanjuoksun kuvaus vuorottelee kirjassa Caravaggion apulaisen ja mallin Francesco Bonerin, kutsumanimeltään Cecco, päiväkirjamerkintöjen kanssa. Siinä hän kertoo mestarinsa viimeisestä pakomatkasta Napoliin ja takaisin Roomaan. Nämä Caravaggion viimeisiä aikoja valaisevat sivut Axel ehti saada murhatulta ystävältään viimeisenä iltana Helsingissä. Päiväkirjamerkinnät ovat onnistunut lisä juonessa. Ne syventävät kertomusta oivallisesti, vaikka antavat toki taiteilijasta sekopäisen kuvan. Joka hän ilmeisesti tässä vaiheessa jo oli, kuuluisuuden, juopottelun ja myrkytyksen väkevän seoksen tuloksena. Caravaggion ja Ceccon dialogit poreilevat temperamenttisesti.

Tämän sujuvasti italiaa puhuvan ja maata erinomaisen syvällisesti tuntevan taidemaalarin seurassa oli kiinnostavaa kulkea roomalaisia katuja, päätyä Gianicolo-kukkulalle Villa Lanteen tai Villa Borgheseen sekä vanhojen palatsien suljetuille pihoille. Paikallistunnelma välittyi onnistuneesti, vaikka vähempikin Rooman turistiopasmainen korostus olisi riittänyt; Rooman aamu valkeni, Rooman yö pimeni, Rooman valo valaisi etc. Samoin oli kiinnostavaa tutustua taidetuntijoiden terminologiaan, kun puhutaan aitouttamisesta ja provenienssista. 

Taideaarteet tässä ovat vanhoja ja niin on romaanikin jotenkin vanhahtava tyyliltään. Jopa niin, että kun luin yhtä kämmenselkää peittävästä iljettävästä, mustasta karvoituksesta, epäilin jo siinä varhaisessa vaiheessa, että käden on pakko kuulua pahalle tyypille. Sen lisäksi siitä tuli mieleen nyky-Suomen rasistinen ilmaus karvakäsi. Kädestä huolimatta tämä oli mielenkiintoinen taidehistoriallinen sukellus Roomaan, ei niinkään hiuksia nostattavan jännittävä, mutta miellyttävän valohämyinen sisilialaisine herttuoineen ja hiippailevine benediktiinipappeineen.

Lyijyvalkoiselle inspiraation antanut, vuonna 2014 löydetty uusi Caravaggio oli liian kallis Louvrelle. Siitä päätettiin järjestää huutokauppa Lontoossa, mutta ennen sen toteutumista yksityinen ostaja hankki sen itselleen. Ilmeisesti hän ainakin kuului niihin, jotka olivat vakuuttuneet aitoudesta.

Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen
Otava, 2020, 488 s

Arttu Tuominen: Vapahtaja

Olin ehtinyt tutustua Arttu Tuomiseen kahden dekkarin verran ennen tuoreinta Vapahtajaa. Porin poliisit Jari Paloviita, Linda Toivonen, Henrik Oksman olivat jo tuttuja nimiä, samoin heidän henkilökohtaiset tilanteensa. Linda on nyt toipuva alkoholisti, Jari Paloviita elää avioliittonsa viimeisiä päiviä, Henrik Oksman yrittää päästä ulos kaapista rohkeamman kumppaninsa Pasin kannustamana. Tutkinnan johtaja Susanna Manner on kaikkein tukalimmassa tilanteessa; hänen poikansa Aleksi on kovaa vauhtia luisumassa huumerikollisuuden tappavaan suohon. Siinä on esimiesasemassa olevalla poliisiorganisaatiossa liikaa kätkettävää. Pojan auttaminen vie äidin väistämättä lähikontaktiin rikollisorganisaation kanssa, poliisille väärästä suunnasta.

Porin syrjäytyneitä, köyhiä alkoholisteja riivaa mystinen murhaaja. Näyttää, että hän saa avuttomat uhrinsa tekemään homman puolestaan. Löytyy uhreja, jotka kameravalvonnasta nähtynä sytyttävät itsensä tuleen juotuaan sitä ennen bensiiniä ja valeltuaan itsensä sillä. Samanaikaisesti kaupungilla huhutaan erikoisesta hyväntekijästä, Vapahtajasta, joka saa kaidan tien kulkijat heräämään, luopumaan huumeistaan ja palaamaan kunnollisiksi - ja onnellisiksi - kansalaisiksi. Hänestä ei ole kunnollista näköhavaintoa, sillä kohtaamiset hänen kanssaan tapahtuvat hämärässä, hän ei näytä kasvojaan, mutta kohtaamiset ovat sitäkin vaikuttavampia. Vapahtajan sukupuolikaan ei ole selvillä, ääni on syvä.

Porin kaduilla riehuvat myös jengit. Dragan Valenskin huumediilerit kiristävät asiakkaitaan veloistaan ja toisaalla nuorisojengikin huvittelee kodittomia potkimalla ja hakkaamalla. Porissa poliisilla riittää töitä. Tuttujen poliisien henkilökohtaiset kuviot ovat aika saman tapaisia kuin edellisissä osissa, yhdellä on vaikea isäsuhde, toinen eroaa, on ylipainoa jne tavallisia huolia. Manner on ainoa, joka poikansa takia joutuu vaarallisten valintojen eteen.

Kirja kuvaa sympaattisia poliiseja ja heidän kotiongelmiaan lämpimästi ja tekee heistä kaikin puolin inhimillisiä virkavallan edustajia. Rikosten kautta päädytään pohtimaan tärkeitä kysymyksiä oikeudesta oman käden oikeuteen, kun kohteena ovat yhteiskunnan heikoimmat. Onko heidän ihmisarvonsa vähäisempi? Tähän teemaan sopiikin kirjan alkuun laitettu sitaatti erään oululaisen kaupunginvaltuutetun puheenvuorosta, jota paljon aikanaan siteerattiin mediassa.

Mitä kaupunki aikoo tehdä sille ihmisroskalle, jota siellä on yllättävän paljon? Tarkoitan niitä vähäosaisia ihmisiä, jotka käyttävät ammattimaisesti alkoholia, huumeita, päihteitä....

Rikollisjengien pahimmat otteet toivat mieleen kuvia Nordic noirin tv-sarjoista. Samoin lopun kliimaksi verkon kiristyessä syyllisen ympärillä tuntui tutulta. Katujen väkivalta ja jengien toimintatavat toki vastasivat uutisten kertomaa todellisuutta. Itse mysteeririkos tekijöineen ja taustoineen ei ihan napannut. Sen kieroon kasvanut paha palautti oikeastaan kaikkein eniten mieleen Silta-sarjan.

Taisin tykätä tuosta ekasta Tuomisen dekkarista Vaiettu nimenomaan sen takia, että siihen oli tuotu mukaan sodan aikaista historiaa ja Suomen rajojen ulkopuolelle meneviä kuvioita. Porisuhteeni - tai jopa Suomi-suhteeni - taitaa olla heikossa hapessa. Kauempana näyttää aina tapahtuvan jotain kiinnostavampaa.

Arttu Tuominen: Vapahtaja
WSOY, 2023, 366 s

Vilmos Kondor: Budapestin varjot

Budapest tuoreena mielessäni palasin kaupunkiin noin kymmenen vuotta varhaisempaan aikaan, vuoteen 1936 (Helmet lukuhaaste 47-48 Kaksi kirjaa joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin).

Budapestin varjot on pseudonyymi Vilmos Kondorin Budapest Noir-sarjan aloitusdekkari. Sen päähenkilö, rikostoimittaja Zsigmond Gordon vie nopeasti ajatukset vanhoihin amerikkalaisiin rikoselokuviin, pääosassa Humphrey Bogart. Gordon on jossain vaiheessa palannut Unkariin Philadelphiasta. Historiaa ei sen enempiä tässä avata. Mies käyttäytyy elokuvatyyliin: kulkee tyhjiä öisiä katuja kaulukset pystyssä, hattu silmillä, rööki suupielessa, täyttää baarikaapista itselleen viskilasillisen, jättää naisystävänsä nukkumaan hotelliin, kun kiperä tilanne niin vaatii. Hän on periksi antamaton tutkija, joka ei kaihda vaarallisia tilanteita.

Kaupungissa vallitsee hautajaistunnelma. Pääministeri on kuollut ja Unkarissa kuohuu valtakunnan politiikassa natsimielisten pyrkiessä valtaan. Saksassa Hitlerillä on jo maa näpeissään ja Mussolini häärii Abessinian, nykyisen Etiopian suunnalla. Budapestin paikallispolitiikkaa kuvaillaan aluksi aika puuduttavasti, kymmeniä ministereitä, virkamiehiä, poliisineuvoksia vilahtelee niminä vailla taustoitusta tai kovin kummoista kytkentää itse kertomukseen.  Hermann Göring nähdään hautajaisvieraiden joukossa. Vuolas henkilönimistö saa seurakseen loputtomasti katujen ja aukioiden nimiä Gordonin liikkuessa Budan ja Pestin katuja raitiovaunulla, taksilla ja jalan. Jos kaupunki ei ole tuttu, kadunnimet kertovat vähän.

Gordon maksoi laskun, ojensi kätensä Armand Manteaulle, L'Echo de Parisin kirjeenvaihtajalle, ja nousi kahvilan edestä nelosen raitiovaunuun. Berliininaukiolla hän vaihtoi linjalle 49 ja jatkoi sillä Kalvininaukiolle. Kecskemétinkadulta hän kääntyi Bástyankadulle ja saapui Helmikanaan muutamaa minuuttia vaille kaksitoista. Hän loi nopean silmäyksen ympärilleen puolihämärässä ravintolassa, mutta ei nähnyt Gellértiä.

Yhteiskunnallisuus ja poliittinen taustoitus on painavista nimistä huolimatta hieman irrallista ja päälleliimatun oloista. Vain muutamassa kohdassa romaanin päähenkilöt tuovat siihen elävän näkökulman. Taustalla kuvataan toki juutalaisen perheen selviytymistapaa ahtaaksi käyvässä ilmapiirissä ja siitä osittain johtuvia ristiriitoja.

Se mikä saa Zsigmond Gordonin paneutumaan tutkintatyöhön- vaikkei olekaan rikosetsivä - on nuoren kauniin naisen ruumis, joka löytyy ministerihautajaisten aikaan hiljaiselta sivukadulta. Ruumiinavauksessa paljastuu, että nainen on varakkaasta juutalaisperheestä, ainoa tytär ja lisäksi raskaana. Hänen alastonkuvansa löytyy eliitin prostituoitujen valokuvakirjasta. Saman valokuvan Gordon on sattumalta nähnyt aiemmin korkea-arvoisen rikosetsivän työpöydällä. Poliisi ei osoita mielenkiintoa rikoksen selvittämiseen. Se päätellään itsemurhaksi. Tie on avoinna rikostoimittajalle. Hän näkee monta epäilyttävää asiaa, jotka lopulta yhdistävät rikokseen sekä silmäätekeviä että alamaailman väkivaltaisia nyrkkeilijöitä.

Gordonin työläitä tutkimuksia auttaa hänen lähipiirinsä: naisystävä, taitava graafikko Krisztina ja isoisä, pappa Mór, joka on eläköitynyt lääkäri ja intohimoinen marmeladin keittäjä sekä uusien marmeladiainesten kokeilija. Kokeiluista on ollut hankaliakin seurauksia ukolle, mutta into on niiden myötä vain kasvanut. Muutenkin romaani on tunnelmallisimmillaan kaupungin katujen ja kortteleiden kuvauksessa, huolellisesti interiöörien, baarien ja salonkien, asujen ja tapojen kautta aikaansa paneutunut. Tie vie kuitenkin yhä synkempiin kuvioihin, mutaisiin köyhien kortteleihin eikä väkivallalta lopulta voida välttyä.

Salapoliisityyppinen rikoksen selvittely ja syyllisen etsintä ei oikein onnistu nostamaan jännitystä. Alkoi päin vastoin huvittaa ihan väärässä kohdassa. Agatha Christien tapaisessa loppuselvittelyssä rikostoimittaja latelee tutkimustuloksiaan aukottomaan tyyliin, käy vieraiden kaapilla täyttämässä lasinsakin, epäiltyjen, varakkaiden ja vaikutusvaltaisten henkilöiden kodissa. Nämä kuuntelevat häntä kiltteinä kuin pyhäkoululapset. Vähän alkoi siinäkin uskottavuus repeillä eikä kyllä jännittänyt missään vaiheessa. 

Vilmos Kondor: Budapestin varjot
Budapest Noir, 2008, unkarin kielestä suomentanut Tähti Pullinen
Tammi, 2012, 295 s

Åsa Larsson: Isien pahat teot

Sukelsin Åsa Larssonin Rebecka Martinsson-sarjassa kolmannesta suoraan viimeiseen eli kehuttuun kuudenteen päätösosaan, Isien pahat teot. Syynä ensinnä se, ettei seuraavaa osaa löytynyt kirjaston hyllystä. Toiseksi oli jäänyt vaikutelma, että edelliset osat olivat jo aika saman tyyppisiä yhteiskunta-, ympäristö- ja henkilökuvauksiltaan, jotka dekkareissakin eniten kiinnostavat. Murhat ja niiden selvittelyt ovat minusta usein kyllästyttäviä, siksi en dekkareita kovin innokkaasti luekaan. Larssonin seurassa välttyy muutenkin pahimpien raakuuksien yksityiskohtaiselta mässäilyltä. Toisaalta voi sanoa, ettei jännitys ainakaan tässä viimeisessä mitenkään erityisen kihelmöiväksi kohonnut. Larssonin Rebecka-dekkarit taitavatkin tilastollisella janalla jäädä aika kauas perusdekkarista ja lähestyä enemmän romaania, jossa tutkaillaan yhteiskuntaa ajan muutosten kourissa, pohjoisen ihmisten näkökulmasta.

Nimensä mukaisesti Isien pahoissa teoissa nykyisyys valottuu sitä tarkemmin mitä perusteellisemmin menneiden vuosien salaisuuksia paljastuu. Kertomus kulkeekin takaumissa 60- ja 70-luvuille ja palaa taas nykyhetkeen. Yli 500-sivuisessa muhkeassa kirjassa pääjuonia on useita, kuten myös murhia. Eräs murhan uhri löytyy vuosikymmenten jälkeen alkoholisoituneen yksineläjän pakastimesta. Asianajaja, syyttäjä Rebecka Martinsson on tavallaan sukua saaressa sijaitsevan talon omistajille, hänen äitinsä on aikanaan adoptoitu perheeseen. Perheessä kasvoi myös Ragnhild.

Ragnhild Pekkari on 6-kymppinen nainen ja alussa valmistelemassa huolellisesti poistumistaan tästä maailmasta. Nainen on eläköitynyt sairaanhoitajan ammatista, isokokoinen ja vahva, koskenlaskuakin osaava, mutta masentunut ja yksinäinen. Välit tyttäreen ovat katkenneet ja kuormana on monenlaista häpeää menneisyydestä, epäonnisia parisuhteitakin. Ragnhild päätyy ennen viimeisiä toimiaan käymään veljensä, tuon alkoholisoituneen asukin luona. Veli on murhattu ja pakastimessa lojuu vuosia sitten tapettu ruumis. Vierailu lykkää oman suunnitelman toteuttamista tuonnemmaksi.

Pakastettu ruumis tuo mukaan toisen suvun henkilöhistoriaa. Siinä seurataan olympiatason nyrkkeilijäksi kehittyvän Börje Strömin elämänvaiheita, isättömän ja kiusatun pojan sitkeää työtä Amerikan menestyksen kautta takaisin Eurooppaan ja kotikaupunkiin Kiirunaan. Se on romaanissa erityisen taitavasti kerrottu osio, varsinkin kun Larsson siirtyy hämmästyttävän sulavasti Kiirunan jäisiltä tuntureilta kuvaamaan New Yorkin rankkaa nyrkkeilymaailmaa, valmennuksista otteluiden hikisiin tunnelmiin, Börjen kohdatessa tylyjä bisnesmiehiä ja lopulta sen oikean valmentajan, ystävän.

Edellisten osien tyyliin Rebecka kohtaa vastoinkäymisiä sekä päsmäröivien pomojen kanssa että rakkausasioissaan. Entisen työkaverin Månsin seksikumppanuus oli vaihtunut seurusteluun kivan Kristerin kanssa, mutta hänenkin kanssaan suhde lopahti. Rebeckan tyly ja kulmikas käyttäytyminen kiukuttaa ihmisiä ja ystävienkin on hankala päästä lähelle tyyppiä, joka näyttää joka suuntaan itseriittoiselta. Monologeissaan hän myöntää olevansa hukassa ja onneton, löytämättä ulospääsyä häsläyksistään, joiden lopuksi hänet irtisanotaan tutkimuksista. Viina on maistunut aina ja nyt entistä paremmin. Päähenkilönä Rebecka on särmineen ja vaikeuksineen enemmän lihaa ja verta kuin monien dekkareiden ylivoimaiset sankarit.

Eräs ystävistä on maanläheinen ja temperamenttinen Anna-Maria Mella, rikoskomisario ja viiden lapsen äiti. Hän toimii mainiona kontrastina Rebeckan tukholmalaisille juristiystäville, joiden kautta osoitetaan eliitin virheelliset käsitykset pohjoisesta ja sen ihmisistä. Kiiruna on kaikille paikallisille rakas, mutta he, esimerkiksi sarjan edellisistä osista tuttu hyväntahtoinen poliisi Sven-Erik Stålnacke, seuraavat kauhulla kaupungin muutosta vääjäämättömän edessä; kaupunkia siirretään kaivoksen tieltä.

Kaivos ja kaupungin rakentaminen toimivatkin taustana kaikelle korruptiolle ja rikollisuudelle, josta tässäkin moni kuvio saa alkunsa. Tosin jokunen murha tapahtuu pikemminkin onnettoman tunaroinnin seurauksena kuin suunnitellusti häikäilemättömien rikoksen tekijöiden toimesta. On kuvioissa myös pari venäläistä likaisen työn tekijää ja prostituoituja.

Kiirunan ja kiirunalaisten lisäksi merkittävä osa teoksen lämpimistä sävyistä tulee koirista. Rääpäle, Villa ja muut hännän vispaajat saavat Larssonilta monta tilanteeseen sopivaa vitsikästä kuvausta. Larsson oivaltaa hyvin ihmisen parhaan ystävän merkityksen ahdistuksen ja pelon keskellä.

Åsa Larsson kuljettaa kertomuksiaan taidokkaasti ja ujuttaa mukaan kiinnostavaa paikallistietoa hyvin tuntemastaan seudusta, lumesta ja tuntureista, vaarallisista lumivyöryistä, koskenlaskusta ja jäätyneen joen ylityksestä. Dialogi vetää ja kasvattaa henkilöhahmoja onnistuneesti, he ovat hyvin inhimillisiä kiukunpuuskineen, katkeruuksineen ja epävarmuuksineen. Jonkin verran kliseistä ja ylimakeaa kuvastoa tarjoavat hyvien ihmisten herttaiset parisuhteet, mutta kyllähän se lämmittää lukijaa keskellä niljakkeiden ällöttäviä bisneksiä. Hyvän pitää voittaa, taivaanrannassa pilkottaa valoa.

Loppusanoissa Åsa Larsson jättää luomalleen henkilöhahmolle, ystävälleen Rebecka Martinssonille haikeat jäähyväiset. Kirja voitti Ruotsissa vuoden 2021 Paras rikosromaani-palkinnon.

Åsa Larsson: Isien pahat teot
Fädernas missgärningar, 2021, suomentanut Kirsi Kokkonen
Otava, 2022, 567 s

Arttu Tuominen: Häväistyt

Arttu Tuominen vakuutti ensitutustumisellani, Vaiettu sukelsi poliisin työhön ja kansainvälisempään sotahistoriaankin pätevän oloisesti. Tänä vuonna julkaistu Häväistyt pureutuu valitettavan ajattomaan rikostyyppiin, nuorten naisten ahdisteluun, murhiin ja katoamistapauksiin. Ajattomasta tämän ajan kuvaksi sen tekee netin anonyymius ja helppous sen turvin houkutella uhreja.

Vanhempi konstaapeli Linda Toivonen ja kollegansa Paloviita ja Oksman ratkovat tässä porilaisen peruskoulun 13-vuotiaan tytön katoamistapausta, josta lähtee purkautumaan hyytävämpi vyyhti. Tyttö on Lindan oman tyttären rinnakkaisluokalla. Se antaa oman uhkaavan sävynsä tapahtumiin, varsinkin kun Linnean ja Lindan välit ovat jo valmiiksi kireät. Murrosikä tuottaa omat latauksensa, mutta eronneen Lindan tapa hoitaa stressiä tai löytää mitä hyvänsä selityksiä päivittäiselle vodkalla lotraamiselleen on suurin syy. 

Rinnan kiristyvän rikosjuonen kanssa kulkee kipeä muisto Lindan nuoruuden kokemuksista hänen esittäytyessään aloittelevana mallina valkohampaisille muotiguruille milanolaisessa palatsissa. Siinä sankarittarella riittää samaistumispintaa niiden naisten kanssa, jotka ovat turvautuneet myöhemmin itse väkivaltaan naisten hyväksikäyttäjiä kohdatessaan.

Lindalla siis riittää traumaa ja edellisen sukupolven esimerkkiä alkoholismilleen, jonka kanssa hän elää varsinkin poliisille räikeällä tavalla. Alkoholismi on vaikea ongelma, mutta näin arkisesti kuvattuna myös tympeää luettavaa. Aihepiiri teki ehkä sen, että en oikein innostunut tästä dekkarista sen varmaotteisesta kehittelystä huolimatta. Jännitys kiristyi toki niin, että sivujä kääntelin kiihtyvään tahtiin.

Miksi siellä täällä luvun alkuun oli nostettu lehtiuutisia vastaavista kadonneiden tyttöjen tapauksista ja niiden etenemisestä, sitä en oikein ymmärtänyt. Niita on riittänyt halki aikojen, sitä ei ole voinut olla huomaamatta. Nyt on perussuomalaisten kansanedustaja Teemu Keskisarjakin aloittamassa tv-sarjaa selvittämättömistä katoamisista. Suhteeni Keskisarjaan oli romahtanut jo ennen hänen näkyvää puoluevalintaansa. Kyllästyin siihen aggressiiviseen puhetapaan, jolla hän kirjamessuilla tykitti yleisöään.

Linda Toivosella on toivoa selvitä omista kummituksistaan, siihen hänellä kuvataan olevan riittävästi tahtoa.

Arttu Tuominen: Häväistyt
WSOY, 2023, 396 s

Satu Rämö: Hildur

Päällys: Ville Laihonen

Hyvin markkinoitu dekkari tämä Hildur, joka keikkui sekä kirjastojen varauslistojen että myyntitilastojen kärjessä viime vuonna. Minunkin kirjastovarauslistallani jonotusnumero näytti isommalta kuin ikinä, satoja lukijoita ennen. Vaikka olen huomannut että dekkareita ylipäänsä luetaan paljon enemmän kuin muuta fiktiota, arvelin, että merkittävä lukukokemus olisi odotettavissa. Hämmästys oli sitäkin suurempi, kun tulin lukeneeksi tavallista pitkäpiimäisemmän dekkarin tässä vähemmän lukemassani genressä. Olen sentään onnistunut löytämään vetäviä dekkareita, kuten esim norjalaiselta Karin Fossumilta, ruotsalaiselta Åsa Larssonilta ja suomalaiselta Arttu Tuomiselta lukemani teokset.

Hildur näyttää jatkavan tvstä tuttua Nordic noir-perinnettä sijoittuessaan lumen ja jään talviseen Islantiin, vielä muita pohjoismaita eksoottisempine maisemineen. Kadonneiden lasten yksikön rikosetsivä Hildur Rúnarsdóttir kulkee oman traumansa, kadonneiden kaksossiskojensa jälkeen, nimenomaan sen viitoittamaa polkua kotiseudullaan. Ensimmäinen luku pohjustaakin tätä tapahtumaa parikymmentä vuotta sitten, jonka jälkeen siirrytään parikymmentä vuotta myöhempään aikaan ja uusiin rikoksiin. Kolme toisiinsa näennäisesti kytkeytymätöntä murhaa tapahtuu seudulla.

Hildur purkaa ahdistustaan perusteelliseen kuntoiluun ja surffailee Islannin jäisissä vesissä. Kaverina on talon toisessa päässä asustava Freysi, jonka kanssa on kiva harrastaa muutakin nautiskelua tarpeen tullen. Poliisiasemalla päivystää mukava pomo, perheenäiti Beta ja uutena harjoittelijana poliisin vahvuuksiin saadaan Suomesta Jakob, oman avioeronsa haavoittama symppis, joka kutoo islantilaisia villapaitoja ja saa Reykjavikista saapuvat ylimieliset machopoliisit kohottelemaan kulmiaan. Naiset sen sijaan hyväksyvät sekä miehen että hänen harrastuksensa, vaikka Hildur on itse karskiksi kasvanut nainen joka ei puikkoja kilisyttele.

Arkiset asetelmat säilyvät samankaltaisina kauan, välillä juodaan kahvia, syödään paikallisia haudutettuja lihakeittoja, käydään taas surffailemassa ja lenkillä. Islannin maisemia Hildur kuvailee minusta esitetyyliin, tuulee ja lumi kinostuu, aallot vyöryvät. Arjen lomassa ruumiita kertyy sinne tänne, ja oudon tuntemattoman mietteet kursiivilla katkovat harvakseltaan kertomusta. 

Jännitys ja jännite loistavat poissaolollaan liian kauan. Sen lisäksi kieli notkahtelee paikoitellen kankeissa sanonnoissa tai sanavalinnoissa, joista tuli mieleen, että onko pitkä poissaolo Suomesta kuitenkin hieman jo etäännyttänyt kielestä. Satu Rämö on asunut Islannissa perheineen jo vuosikausia. - Yhteiset tuttavat loivat yhteisen kontekstin, jossa he molemmat pystyivät tuntemaan olonsa kotoisiksi.

Luin kirjan ja aivan lopussa uteliaisuus heräsi, mutta kovin myöhään ja laimeasti sittenkin. Murhan motiivi oli vaikeasti nieltävissä. Ihmettelen todella tätä suosiota ja päättelen että WSOY ja KTM Satu Rämö ovat onnistuneet myös markkinoinnissa sen lisäksi, että kirjamakuni on poikkeava. Enimmäkseen lukijat ovat olleet ihastuneita, joten yksi soraääni ei paljon paina. Rämö on kirjoittanut myös tietokirjoja Islannista. Niitä en ole lukenut. Islantia kierreltiin vajaa kymmenen vuotta sitten. Voi että islantilaiset kalaherkut maistuivat hyviltä ja issikat maaseutumaisemassa olivat suloisia!

Hildur: Satu Rämö
WSOY, 2022, 363 s

Arttu Tuominen: Vaiettu

Pientä vaihtelua toi tämäkin dekkari lukuelämääni, jossa ne ovat lajityyppinä harvemmin lukemiani. Arttu Tuomisen Vaiettu mainittiin kiittävässä lehtiarviossa. Kirjan luettuani voin yhtyä kehuihin. Tässä on taas rikosromaani, joka on sekä kirjallisesti eli kieleltään ja henkilökuvaukseltaan taidokas että jännittävän juonenkehittelyn myötä virkistävä lukukokemus. Vuonna 2021 julkaistu romaani on yllättävästi ja valitettavasti myös ajankohtainen. Valitettavasti siinä mielessä, että sen henkilöhistoria vie sodan keskelle Ukrainaan vuonna 1941. Dnepropetrovsk ja Dnipro, aiemmin useimmille tuntemattomat ukrainalaiset paikannimet ovat ehtineet tulla tutuiksi Ukrainan sodan uutisista. 

Enää ei tarjottu Dnipron matkailumainoksia. Ukrainassa oli edelleen käynnissä sota hallituksen joukkojen ja separatistien välillä. Paloviita hämmästyi, kuinka nopeasti oli unohtanut asian. Ensin sota oli ollut kaikissa uutisissa, sitten siitä ei enää puhuttu. Ruumiit Ukrainan kaupunkien kaduilla eivät riittäneet uutiseksi Suomessa, mutta Kim Kardashianin uusi käsilaukkumallisto kyllä.

Porilaiset poliisit Jari Paloviita, Linda Toivonen, Henrik Oksman ja muut joutuvat tositoimiin, kun hoivakodissa asustava 97-vuotias sotaveteraani Albert Kangasharju, entinen kenkäkauppias, sittemmin pankinjohtaja, yritetään murhata aivan luottohoitaja Inkerin silmien edessä, iltaisella rutiinilenkillä. Myöhemmin tapahtuu toisaalla Kangasharjun ikätoverin sieppaus kodistaan syrjäisellä merenranta-alueella. Klaus Halmisen sieppaaja onnistuu hirttämään.

Kangasharjun menneisyydestä paljastuu toinenkin murhayritys. Joku on erehtynyt henkilöstä, oli lopputulemana. Kangasharju on hoitajansa ja sukunsa, lapsenlastensa rakastama kiltti vanhus, lämmin ja huumorintajuinen. Kuka voi haluta murhata, hirttovälineet mukanaan, noin iäkkään ihmisen, joka muutenkin on kohta poistumassa tästä elämästä? 

Prologista alkaen tarina kulkee kahdessa aikatasossa, vuoden 1941 Helsingin keväässä, myöhemmin Ukrainassa ja nykyhetkessä, vuoden 2019 porilaisten poliisien tutkinnassa. Aikatasot vaihtelevat selkeästi vuosiluvuin ja etenevät omaa tahtiaan. Koska molemmat osiot on kerrottu vetävästi, ei ole pelkoa jännitteen katoamisesta. Päin vastoin ne täydentävät toisiaan onnistuneella tavalla. 

Porilaispoliisin arki työssä näyttää sujuvalta, virheitä tapahtuu, mutta kinkkiset tilanteet opettavat poliisit armollisiksi ainakin toisilleen. Sen sijaan monella on kotiarjessa enemmän kuin tarpeeksi sietämistä, on parisuhteen hyytymistä, äidin alkoholismia, sietämätöntä appea, vieraan houkutusta. Eli ihmiset näyttävät inhimillisiltä, vikoineen kaikkineen, matalamielisine ajatuksineenkin. 

Kaikilla on myös historiansa. Menneisyyteen ja muistoihin liittyvät Vaietussa suomalaisten vapaaehtoisten SS-miesten lähtö Saksaan vuonna 1941, josta Mauno Jokipii on kirjoittanut Panttipataljoona -nimisen teoksen, josta mainitaan sen kritiikki: suomalaisten aseveljeyttä natsi-Saksan rinnalla on siloteltu. Toisen maailmansodan veriset taistelut Ukrainan maaperällä nousevat lukiessa mieleen nykyisten uutisten peilikuvana. Suomalaiset hyökkäsivät silloisen Neuvostoliiton ukrainalaiskyliin saksalaisten joukoissa, kokonaisia kyliä tuhoten.

Sodan kammottavat tapahtumat  nähdään kertomuksessa 19-vuotiaan Albertin silmin. Hän toivoo palaavansa Helsinkiin tyttönsä luo, mutta SS-pataljoonan kovikset alkavat pikkuhiljaa tehdä hänessä tuhojaan siitä pehmeimmästä kohdasta alkaen. Siitä huolimatta hänen persoonansa vaikuttaa kaiken kauheuden keskellä inhimilliseltä. Lopullinen kuva hänestä on ristiriitainen enkä saanut kaikkia palasia oikein sopimaan. Sodan helvetilliset tapahtumat lienevät riittävä selitys sille, ettei ihminen niistä entiselleen selviä.

Onko kosto kauheuksista oikeutettua? Onko satavuotias vanhus rangaistuksensa ansainnut, yhtä kovan kuin 70 vuotta sitten tuomionsa saaneet?  Entisten natsien ja sotarikollisten myöhempiä aikoja on valaistu useissa dokumenteissa ja kirjoissa, esimerkiksi Eric Vuillard Päiväkäskyssä ja Norman Ohler Soluttautujissa.

Sotaveteraanin murha ja toisen murhayritys linkittyy tutkintavaiheessaan hiljalleen kansainväliseen toimijaan, ulkovaltoihin. Porin poliisissa aletaan nähdä asian siirtyvän luontevasti Supon alueelle. Paloviidalla on kuitenkin omat keinonsa, ovelat. Kun sotaromaani Vaietussa kohtaa dekkarin ja tarinat yhtyvät, kohtalon kellot kumisevat ja draama kiristyy siinä vaiheessa hyytäväksi. Vuosikymmeniä kestäneet naamiot on riisuttu.

Arttu Tuominen: Vaiettu
WSOY, 2021, 402 s

Åsa Larsson: Musta polku

Arkiksi kutsutaan pientä jalasmökkiä, jonka tapaisia voi nähdä esimerkiksi Tornionjärven jäällä talvisaikaan. Kevättalvella 2005 Abiskon kylässä, Kiirunan kunnassa Pohjois-Ruotsissa sellaisesta mökistä lähtee Musta polku Åsa Larssonin rikosromaanissa, joka on kolmas osa 6-osaista Rebecka Martinsson-sarjaa. 

Vanhat tutut, pahoin edellisessä keississä kolhittu Rebecka toipumassa synnyinseudullaan sekä kiirunalaiset rikoskomisariot, riuskaotteinen Anna-Maria Mella ja hänen jäyhä kollegansa Sven-Erik Stålnacke tavataan entisissä talvisissa maisemissa. Jalasmökistä yhteys kytkeytyy jo suureen maailmaan. Pohjois-Ruotsin tunturimaisemissa on nimittäin myös ison rahan edustushuviloita. Musta polku seuraa rahan liikkeitä melkein kuin MOT:n toimittaja Panaman papereita. Ei Panamaan, vaan Afrikkaan, Ugandan koko maailmaa ja pahimpia gangstereita houkuttaviin kaivoksiin.

Pilkkijä löytää arkista murhatun naisen. Rikostutkimuksista paljastuu yhteys Kallis Mining-nimiseen yritykseen ja sen kaivosyhtiöön Northern Explore Abhen, jossa pääomiaan on kerryttänyt Mauri Kallis ja hänen siivellään entinen kauppakorkeakoulun opiskelukaveri, sittemmin täysipäiväisesti hummaileva rikkaan perheen vesa Diddi Wattrang ja tämän sisko, filmitähden glamouria mutta myös älyä omaava Inna Wattrang, juristi joka taitavana verkostoitujana hankkii yritykselle rahoitusta ja sijoittajia. Mauri Kallis käyttäytyy kuin ovelimmat mafiosot, ei pröystäile näkyvästi, sen saavat hoitaa kimallukseen tottuneet yhtiökumppanit. Arkista löytynyt murhan uhri on Inna. 

Alkuasetelmasta ei itse rikostutkimus pääse kovin vikkelästi liikkeelle. Koko rikastunut poppoo, sivu sivulta kasvavine sidosryhmineen käydään juurta jaksain läpi. Mauri on lapsuudessa kovia kokenut hahmo, jonka kunnianhimo ja nälkä ei uuden alun jälkeen laannu. Varakas sisaruspari Diddi ja Inna on melko kaavamainen kuva syntymässä perityn elintason huonoista puolista. Diddin päihteinen elämäntapa vie alennustilaan, saavuttamaton, miehiä vaihtava Inna on ikuisesti levoton. Oma lukunsa on Maurin siskopuoli, taiteellinen Ester, jolla on erityinen selvänäkökyky. Hän on kuin maaginen Lapin noita, joka näkee tulevia tapahtumia, kantaen mielenterveydeltään järkkyneen taiteilijaäitinsä perimää. Varakkailla miehillä on kauniit ja hyvin puetut, mutta laiminlyödyt vaimot. Lisää nimiä ja muistoja tippuu välähdyksinä vastaan, milloin unissa, milloin kenenkin herätessä humalastaan. Mauri häärää hovinsa keskipisteenä ja yrittää estää huonompaan jamaan päätynyttä Diddiä häiritsemästä bisneksiään. Inna on ollut aina kaikkien miesten mielessä.

Kalliksen upeasta Reglan kartanosta, jossa bisneseliitti vaihtuvine vieraineen ja henkilökuntineen majailee, palataan kodikkaan Anna-Maria Mellan sänkyyn, jossa ihana aviomies piereskelee unissaan, mutta pienen Gustavin tuoksuviin hiuksiin voi upottaa nenänsä. Anna-Marian luonteenlaatu ja elämäntapa edustaa edelleen hyvää, rehellistä ja oikeaa elämää, vastakohtana degeneroituneelle rahaeliitille. Hän on kursailematon ja hoitaa hommansa. Sillä sen hän ja kollega, sekä varsinkin taas avuksi tuleva Rebecka Martinsson osaavat. Rebecka on toipumassa pitkästä traumastaan, mutta itsellekin julkilausumaton ihastuminen esimieheen, kaukana Tukholman asianajotoimistossa työskentelevään Månsiin ei vain ota laantuakseen. Vain unissaan Rebecka sallii itselleen intohimoiset kohtaamiset.

Täytyy ilmeisesti pitää pieni tauko Åsa Larssonista, koska Musta polku ei missään vaiheessa napannut kunnolla. Henkilöitä, heidän välisiä kytköksiään, suhteita ja muistoja tuli vastaan tiheään tahtiin, mutta heitä oli liikaa ja niin he jäivät etäisiksi. Vaikutti, että kirjailija oli itsekin kiinnostuneempi kirjavasta kavalkadista henkilöhahmoja ja heidän historiastaan kuin varsinaisesta rikostutkimuksesta, joka kutistui kuin pieneksi juonteeksi, joka sitten oli kaivettava esille unohduksista.

Kertomus etenee pitkälle ennen kuin polku aika äkillisesti avautuu isoksi baanaksi, jossa ollaankin jo Ugandan presidentin ja kenraalin välisessä mittelössä, korruptioineen ja aseineen. Loppuun, liian myöhään, saadaankin sitten kunnon rytäkkä, jossa on tarjolla iso annos epäuskottavuutta. Kuten Sudentaipaleessa, tähänkin on Esterin hahmossa upotettu maaginen yliluonnollinen osuus, joka minulle maistui keinotekoiselta. 

Åsa Larsson: Musta polku
Svart stig, 2006, suomentanut Katriina Savolainen
Otava, 2007, 367 s

Keigo Higashino: Uskollinen naapuri

Kansi: Tony Eräpuro

Japanilainen dekkari välipalana. Dekkarit ovat edelleen poikkeuksia kirjamaailmassani, japanilainen dekkari jopa sitäkin harvinaisempi tuttavuus.

Uskollinen naapuri ei aikaile. Murha tapahtuu jo alussa eikä syyllisestäkään ole epäilystä. Yasuko tappaa ex-miehensä Shinji Togashin yhdessä yläkouluikäisen tyttärensä Misaton kanssa. Holtiton ja väkivaltainen mies ei ole suostunut jättämään naista eron jälkeen rauhaan, vaikka Yasuko on yrittänyt eksyttää miehen. Hän on jättänyt työnsä yökerhoemäntänä, muuttanut muualle ja tekee töitä eväspuodin myyjänä.

Yksinhuoltaja Yasukon naapurissa asuu Ishigami, huippuälykäs matematiikan opettaja, joka on kuullut/kuunnellut tapahtumia naapuriasunnosta ja puuttuu päättäväisesti murhaa seuraaviin tapahtumiin, tarkoituksenaan auttaa Yasukoa ja tytärtä häivyttämään jäljet murhasta ja karistaa rikospoliisit heidän kimpustaan. Yasuko on sellainen kaunotar, josta Ishigamin tapainen ulkoisesti vaatimaton ja juro mies vain haaveilee, mutta nyt tapahtumat tuovat naisen lähelle. Ei nyt kovin paljon lähemmäs fyysisesti, mutta Ishigami ottaa itselleen vahvan neuvonantajan roolin ja pitää langat käsissään päivittäisen puhelinyhteyden kautta. Yasukon ja tyttären alibi muotoutuu elokuvissa ja karaokeravintolassa.

Etsiväpari Kusanagi ja nuorempi kollega Kishitani saavatkin kinkkisen homman selvitettäväkseen. Ruumis on löytynyt, vailla sormenjälkiä ja kasvoja. Kusanagia avustaa ensin sivustakatsojana ja hiljalleen yhä syvemmälle asiaan perehtyvä toinen neropatti kertomuksessa, Yukawa, fysiikan apulaisprofessori. 

Muita sivupersoonia ovat eväspuodin omistajapariskunta, myös yökerhohommat jättäneitä Yasukon tuttuja sekä Kudo, Yasukosta kiinnostunut entinen asiakas.

Vähäinen henkilömäärä ja heidän selkeät roolinsa tekee juonesta helpon seurattavan. Henkilöitä ei kovin syvällisesti luonnehdita, mutta he ovat uskottavia ja dialogi kulkee luontevasti. Ongelmaksi muodostui se, ettei tarinan jännite nouse riittävästi eikä ohuesti hahmotelluista henkilöistä kiinnostu. Mielenkiintoista paikallisväriä syntyy esimerkiksi murhavälineestä: kotatsu-lämpöpöydän sähköjohdosta, tai Ishigamin työmatkasta kodittomien rannan kautta eväspuotiin.

Muutoin varsinainen kliimaksi Uskollisessa naapurissa kehittyy kahden älyn jättiläisen kamppailusta. Ishigamin matemaattisen tarkaksi laadittu suunnitelma joutuu toisen eksaktin tieteen harjoittajan, Yukawan laserin terävän katseen tutkittavaksi. Siinä työssä rikosetsivät joutuvat nyrjäyttämään valitsemansa näkökulmat matemaattis-filosofisen päättelyketjun mukaisiksi. Ja, a vot, sitähän se vaatii! Tämä shakkipeli ei minussa kuitenkaan nostanut uteliaisuutta. Haukotutti. Luin sitten uusimpia uutisia Ukrainasta. Itketti.

Tämä tässä eniten häiritsee: näiden neropattien nostaminen yli-ihmisiksi, tavallisten rikosetsivien ohi. Olisiko tämä piirre ominaisempi aasialaisille kulttuureille, hierarkisuus, ihmisten eriarvoisuus lähtökohtaisesti? Tästä tuli yllättäen mieleen Mai Jian Koodinmurtaja, jossa haistoin samaa asennetta. Sen lisäksi, huumoria ei näkynyt mailla halmeilla, vaikka dialogi on elävää. 

Uskollinen naapuri oli Vuoden dekkari Japanissa vuonna 2005 ja on palkittu Suomessakin. 

Keigo Higashino: Uskollinen naapuri
Yogisha X no kenshin, 2005, suomentanut Raisa Porrasmaa
Punainen Silakka, 2020, 288 s

Åsa Larsson: Sudentaival

Osa 2 Åsa Larssonin Rebecka Martinsson -sarjasta, josta ensimmäinen, Aurinkomyrsky tempaisi maailmaansa sekä jännityksensä että monipuolisen yhteiskunta- ja ihmiskuvauksen ansiosta. Samaa vakuuttavaa jälkeä tarjoaa myös Sudentaival. Se ehkä hieman häiritsee, että Sudentaival muistuttaa aika paljon edeltäjäänsä. Edelleen liikutaan Kiirunassa, edelleen kirkon ja seurakunnan piiristä löytyy yllättävän paljon mätää ja Rebeckalla on edelleen vaikeaa ihmissuhteissaan, nyt varsinkin sen jälkeen, kun hän joutui Aurinkomyrskyn tapahtumien lopputaistoissa tappamaan. Itsepuolustuksesta oli kyse, mutta kamppailu elämästä ja kuolemasta jätti jälkensä ja siitä traumasta hän yrittää nyt selvitä takaisin toimintakykyiseksi. Rebecka jää Sudentaipaleessa enemmän varjoon, kun kiirunalaiset poliisit Anna-Maria Mella ja Sven-Erik Stålnacke ja muu paikallinen yhteisö nousevat etualalle.

Olisi ollut viihtyisää jäädä pidemmäksikin aikaa tukholmalaisen asianajotoimiston kesäjuhliin Lidön kartanolle: ruskettuneita purjehdusporukoita drinkkeineen, runsas buffet-tarjoilu, kevyttä flirttailua shampanjan poreilussa, naisia hihattomissa pellavamekoissaan, miehiä kalliine aurinkolaseineen. Vähän tuli mieleen tvssä taannoin esitetty Aika on meidän -sarja, jossa myös katettiin pöytiä paremman väen bileitä varten jossain Tukholman saaristossa.

Larsson taitaa kuviot sekä siellä että Kiirunassa, jonne päädytään. Tällä kertaa Rebecka seuraa kollegaansa tähtäimessä uusien asiakkaiden hankinta ja pientä harjoittelua työhön paluuta ajatellen. Mutta eiköhän siellä kirkossa taas roiku hirressä ruumis! Se on Mildred, seurakunnan kiistanalainen naispappi, susien suojelija, metsästysseuran verivihollinen, feministi, suorapuheinen ja peloton nainen. Magdalena-verkosto on paikallisille naisille tarkoitettu tuki, jossa Mildred on kaikkien johtotähti. Hän on ollut puuhakas myös seurakunnan tilien tarkastuksessa. Hyvä veli -verkosto on tähän asti seudulla toiminut moitteettomasti. Mildred on asunut miehensä kanssa seurakunnan omistamassa talossa, mutta on enimmäkseen poissa ja mies hieman neuvottoman oloisena asemaansa alistunut. Joten tilanteessa näyttää olevan ylitarjontaa epäillyistä syyllisistä.

Poikkijärven kylän kapakka Last Stop Diner - nimi suoraan USAsta - kerää sekä paikallisia turisijoita että yöpyjiä muutamaan mökkiin. Se toimii tämän kertaisten tapahtumien päänäyttämönä.

Rinnan murhaselvittelyjen, mutkikkaiden parisuhteiden ja Rebeckan toipumisen kanssa kulkee erään suden vaellus. Keltajalka on naarassusi, joka kulkee lauman mukana mutta sille polulle on tulossa päätös. En tiedä, mitä symboliikkaa siitä olisi tässä revittävissä, mutta Larsson kuvaa sekä susia että koiria niin että jokaisen karvaturrinkin tunnelmiin eläytyy vaivattomasti. Koirien kohdalla tulkinnat osuvat, ovathan ne eläneet ihmisten keskellä ja kasvattamina vuosisatoja. Susien ilmeiden ja pyrkimysten kuvaus menee ehkä hieman, hmm metsään...

Rebecka Martinssonia rusikoidaan taas siihen malliin, että minä ainakin pysyisin jatkossa kaukana kiirunalaisen seurakunnan touhuista. Epäilen, että Rebeckan ja esimiehen Månsin suhde tästä lämpenee pikkuhiljaa. Sekin pieni romantiikan siemen on kivasti istutettu kuvioon, vaikka nyt on niin vaikeaa! 

Åsa Larsson: Sudentaival
Det blod som spillts, 2004, suomentanut Katriina Savolainen
Otava, 2006, 351 s

Åsa Larsson: Aurinkomyrsky

Vahvistin vaihteeksi heiveröistä dekkaripolkuani tutustumalla naapurimaan Åsa Larssoniin. Hänestä oli haastattelu sunnuntain Hesarissa jokin aika sitten. Aloitin esikoisesta, Aurinkomyrsky palkittiin parhaana esikoisdekkarina vuonna 2003. Sujuvasti trilleri eteneekin. Pohjoiseen maisemaan, kuten tässä Kiiruna, on ehtinyt jo tässä vaiheessa jännäreissä tottua. Nordic noir kun on viime vuosina näyttänyt tvssäkin paljon juuri näitä sinisten varjojen tai pimeiden öiden kuvia, joissa lumi pyyhkii jäljet näkyvistä; lumen kauneus ja kauheus sekoittuneena. 

Aurinkomyrsky liittyy pohjoisen revontuliin, mutta tässä myös Kiirunassa toimivan uskonnollisen yhteisön ja sen kirkon sisällä palaviin tuhoisiin lieskoihin. Sen näyttäväksi rakennetusta uudesta Kristallikirkosta löytyy aamulla ruumis. Viktor Strandgård, paratiisipoika on tapettu sen keskikäytävälle. Hän on koko yhteisön keskushenkilöitä, lahkolaisten tulisieluinen saarnaaja ja puhdasoppinen ankaran tien kulkija. Mutta tietenkin kun tätäkin yhteisöä joudutaan rikoksen tapahduttua tarkemmin syynäämään, mikään ei ole sitä miltä julkisivu näyttää. 

Tukholmassa nuori juristi Rebecka Martinsson herää uutiseen painajaisensa jälkeen. Hän on vuosia sitten jättänyt synnyinkaupunkinsa Kiirunan ja sen uskonnollisen yhteisön, joka nyt nostetaan uutisissa valokeilaan. Vastentahtoisesti hän joutuu palaamaan seudulle, isoäitinsä maaseututalolle, entisen sydänystävänsä Sannan ja tämän lasten avuksi, vaikka hänen lapsuutensa ja nuoruutensa on trauman varjostama.

Åsa Larsson kirjoittaa vetävästi ja saa talven keskellä lumen peittoon jääneen kaupungin elämään. Tukholmalainen lakitoimisto ja Rebeckan pomo Måns, henkilökohtaisine ongelmineen jää taakse. Kiirunassa vyyhti on monimutkaisempi, siihen kietoutuu vuosikausia sitten tapahtuneita kätkettyjä suhteita, mielenhäiriötä ja kylmää taloudellista laskelmointia. Monialaista hyväksikäyttöä. 

Sopivasti yhä hyytävämmäksi käyvää trilleriä pehmentää paikallinen rikoskomisario, viimeisillään raskaana oleva ja tihentyvästä pissahädästä kärsivä Anna-Maria Mella, jalat maassa oleva mutta päättäväinen tyyppi, jolla on kotona mukava mies ja perhe. Kontrasti kirkon piirissä rikastuneisiin "pastoreihin" on suuri, aina rinteisiin rakentuneista hulppeista taloista alkaen. Pieniä romanttisiakin tunnelmia viritellään joissain kohdissa. Henkilö- ja yhteiskuntakuvaus on vahvaa. Uskonnollisen yhteisön peitossa kehittynyt talousrikollisuus on uskottavasti verokeinotteluna valaistua.

Loppua kohden jännitys kiristyy oikeaoppisesti. Öinen erämaja, jossa Rebecka ja lapset odottavat aamua ja yössä kuuluu moottorikelkan ääni. Saa todella jännittää. Eikä Rebecka Martinssonista päästä eroon. Kiitos, tästä on hyvä jatkaa. Viisi osaa jäljellä.

Åsa Larsson: Aurinkomyrsky
Solstorm, 2003, suomentanut Katriina Savolainen
Otava, 2005, 298 s

Richard Osman: Torstain murhakerho

Haluaisin uskoa, että pirteä ryhmä vanhusten hoivakodin asukkaita kykenisi ratkaisemaan useammankin kinkkisen murhan yhdessä parin aktiivitoimijan eli kokeneen etsivän ja nuoren aloittelevan konstaapelin kanssa. Sehän olisi aivan mahtava ajatus.

Torstain murhakerhon muodostavat Elizabeth, Joyce, Ibrahim ja Ron. Etäjäseninä jo Alzheimer-maailmaan vaipunut Penny ja vaimoaan kaipaava Bernard. Ryhmä kokoontuu Coopers Chasen hoivakodin harrastehuoneeseen torstaisin. Kaikilla on värikäs menneisyytensä, mutta nyttemmin heitä yhdistää mm selvittämättömien rikosten uudelleen tutkinta. Siinä johtavana starana on Elizabeth, joka on se varsinainen älypää, Mrs Marple. Joyce on viattoman oloinen, mutta ovelalla tavalla. Tämän hyvän mielen dekkarin juonta pätkivät suoran kerronnan lomassa Joycen näkökulmat asioihin ja henkilöihin. Joyce on itse asiassa astunut Pennyn saappaisiin, nyt kun entinen rikospoliisi itse on jo tavoittamattomissa.

Tietenkin vanhat, mutta ulkoista olemustaan pätevämmät mummelit ja ukkelit, jotka eivät niin piittaa menevätkö kaikki heidän tutkimuksensa lain kirjaimen mukaan, muodostavat herkullisen lähtökohdan komedialliselle rikostutkimukselle. ...tämän ikäisinä emme vain enää jaksa välittää. Kauan eläneinä heillä on itse kullakin myös oma osaamisalueensa ja sen mukaiset verkostot, kun tutkitaan esim kiinteistökauppoja, velkoja, epäselvyyksiä historiassa jne. Ne kaikki tulevat tarpeeseen, kun torstain murhakerholle tarjoillaan lähiympäristöstä uusi rikos. Alueella murhataan rakennusurakoitsija, jolla oli vakaa aikomus laajentaa bisneksiään ja siirtää alueella sijainnut hautausmaa siellä lepäävine ruumiineen muualle. 

Toinenkin murha tapahtuu ja dekkareiden tyyliin epäilyksen varjot lankeavat vuorollaan moneen suuntaan. Ennen kuin kaikki on selvinnyt, brittileidit ja -herrat juovat monet virvokkeet, viinit, gintonicit, tarkastavat arkistojaan ja soluttautuvat määrätietoisesti paikallisen poliisin työhön mukaan, järjestettyään sitä ennen oikeat tyypit juttuja hoitamaan. 

Näin pysyn katsos mukana kuvioissa, ja samalla sinä saat muistutuksen siitä, että meistä voi olla hyötyä. En millään haluaisi, että sinusta tuntuu, että me sekaannumme asiaan, mutta samalla minä haluan sekaantua asiaan.

Paikallisessa nunnaluostarissa kukkinut nuori rakkaus, samasta haudasta löytyneet kaksi vainajaa, eläinlääkärin ikuisen unen mömmöt kuten myös kyproksenturkkilainen rakennusalalla hääräävä jengi tuovat omat mausteensa keitokseen. Seniorietsivien taustalla yrittävät virkansa puolesta päteä Chris, keski-ikäinen eronnut ja uutta naisystävää kaipaileva poliisi ja hänen tukenaan Lontoosta Kentin maaseudulle muuttanut nuori poliisi, Donna. Kaksikko löytää itsensä kerran toisensa jälkeen astelemasta vanhusten valmiiksi viitoittamaa polkua.

Tiesin etukäteen, että nyt olen vahvasti epämukavuusalueella, dekkarikin on jo sitä ja hyvän mielen dekkari vielä erikseen. Arsenikkia ja vanhoja pitsiä -henkinen tarina on tietenkin muuten loistava ajatus, on aina piristävää kun vanhukset kuvataan reippaina ja osallistuvina. Osa hauskuutta on ennakkoluulojen tuuletus. Ei tähän lajityyppiin välttämättä uskottavuus kuulukaan. Suositun koomikon ja juontajan Richard Osmanin dekkarin lähtökohta on leikkisä idea.

Onpa epämukavuusalueella tosiaan epämukavaa, semmoinen sielullinen levottomat jalat -syndrooma alkaa vaivata. Vanhukset lörpöttelevät liikaa, ovat ihmeen selväpäisiä juomiseensa nähden, ja muutenkin turhan söpöjä ja sympaattisia. Ei vaan mene läpi.Tai meni kyllä, jälkiä jättämättä. Dialogi on nasevaa, tyyli sujuvaa, suomennos samoin, mutta tarina höttöisä. Not my glass of gin. Tyyppivalikoima, dialogi ja ympäristö Englannin maaseudulla antaisi toki aihetta mainiolle elokuvalle. Brittinäyttelijöissä riittäisi noita valovoimaisia leidejä ja herroja tähänkin murhakerhoon.

Richard Osman: Torstain murhakerho
The Thursday Murder Club, 2020, suomentanut Arto Schroderus
Otava, 2021, 400 s

Camilla Grebe Lemmikki

Dekkareita harvoin lukevan pitää valita ne varman päälle. Camilla Greben Lemmikki valittiin vuonna 2017 Ruotsin parhaaksi ja seuraavana vuonna Pohjoismaiden parhaaksi rikosromaaniksi. Olen lukenut häneltä aiemmin yhden teoksen, Pietarin kapellimestarin (kirjoitettu yhdessä Paul Leander-Engströmin kanssa).

Muutaman pohjoismaisen rikossarjan katsoneena (Silta ja muutama muu) tunnelma on heti tuttu: talvi, kylmä ja pimeä on meillä antoisin vuodenaika mielenkin pimeydelle ja siitä kumpuavalle pahalle. Jäätävä tunnelma hiipii Lemmikissäkin Ormbergetin fiktiivisellä pienellä paikkakunnalla aikailematta. Kuinka kauan  lumessa narskuvat askeleet ja höyryävän hengityksen pakkasyöt voivat vielä värittää tapahtumia pohjoisella eksotiikallaan? Ilmastonmuutos taitaa kohta sulattaa jäljet lumessa sukupuuttoon. Uhanalaisia ovat. Muutoin yhdyskuntakuvaus kertoo samasta ajan muutoksesta, jota kaikkialla nähdään. Ormberget on vanha ruukkikylä, jossa entiset tehdasrakennukset seisovat kummitustaloina edelleen paikoillaan, väestö vanhenee, nuoret haaveilevat tulevaisuudesta muualla ja mahdollisimman pian. Lähistöllä TrikooKuninkaan entinen tehdasrakennus on valjastettu uuteen käyttöön vastaanottokeskuksena. Sen vieraista monet kylän asukkaat ovatkin jo muodostaneet perinteisen näkemyksen. Sieltä löytyvät tekijät niin polkupyörävarkauksiin kuin pahempaan, ainakin jos ei syyllistä heti löydy.

Paikkakunnalla on yli kymmenen vuotta aiemmin tapahtunut murha. Lapsen luurangon löytää Malin, nuori tyttö joka on kavereineen metsässä kaljoittelemassa. Hänestä tulee myöhemmin poliisi, joka tutkii toista murhaa samoilla seuduilla. Ja toisen rikostutkijan katoamista. Vuorotteleva näkökulma tulee Jakelta, teini-ikäiseltä pojalta, jonka koti on äidin kuoleman jälkeen sotkuinen isän kaljatölkeistä. Äidin virkaa hoitaa isosisko. Jake pukeutuu yksin ollessaan äidin paljettimekkoon ja viimeistelee kokonaisuuden siskon huulipunalla. Hän on koulukiusattu arkivaatteissakin, mutta onneksi hänellä on yksi kaveri, punkkarityyppinen persoonallisuus, Saga. Näkökulmiin tulee myöhemmin vielä kolmas, Hanne, rikosprofiloija, joka tekee työtä nuoremman rakastettunsa Peterin kanssa.

Lisää rikostutkimusta elävöittävää ihmissuhdekuvausta tulee Malinin miessuhteista. Menestyvä juristi Max on jo alustavasti varattu Tukholmasta, jonne Malin näkee tulevaisuutensa sijoittuvan. Nuuskamälliä imeskelevä kollega Andreas yrittää myös jotain, vaikka Malin osoittaa sen kaikin keinoin turhaksi.

Dekkarikirjailijat kuten Grebe osaavat kuljettaa tarinaa vetävästi ja koukuttaa lukijan niin, että on pakko vain jatkaa. Luku päättyy piinalliseen tilanteeseen, mutta sitten seuraakin taas hyppy toisen kokijan näkökulmaan. Näin avutonta ja jännityksen tempaamaa lukijaa kuljetetaan kohti huipentumaa. Sohvalla maatessa korona, Yhdysvaltain vaalien loputon ääntenlaskenta, laittamista odottava ruoka, ulkona pimenevä sadepäivä - kaikki unohtuu.

Mutta dekkareissa, tämmöisessä palkitussakin, on ilmeisesti hyväksyttävä selityksiä, joita ei oikein haluaisi niellä. Uskottavuuden kustannuksella siis. Onko mahdollista, että jo aika vaikeaa muistisairauden vaihetta poteva rikostutkija voi peittää sen kollegoiltaan ja pärjätä tarkalla päiväkirjallaan? Voiko siinä vaiheessa kirjoittaa todella seikkaperäistä analyysiä päiväkirjassa, josta tulee avainasia rikoksen selvittämisessä. Onnistuuko pienessä kyläyhteisössä pitää salassa kellariin suljettuna terve keski-ikäinen ihminen vuosikausia, ilman ilmituloa, vailla epäilyksiä? Jääkö kengästä niin tarkka kuvio lumeen, että siitä erottaa pohjan tähtikuvion? Näihin ja muutamaan muuhun loppunäytöksen yksityiskohtaan on uskottava, muuten tarina liukuu fantasian puolelle.

Camilla Grebe Lemmikki
Husdjuret, 2017, suomentanut Sari Kumpulainen
Gummerus, 2019, 507 s