Klassikkohaaste. Albert Camus: Sivullinen

Vuoden 1957 nobelistin Albert Camus'n pääteoksena pidetään lyhyttä, 160-sivuista romaania Sivullinen, jota sekä kirjallisuuden että ranskan kielen opiskelijat edelleen ahkerasti lukevat osana opintojaan, näin olen ymmärtänyt.

Camus oli samoin kuin päähenkilönsä, Mersault, algerianranskalainen. Heistä käytettiin myös nimitystä pied-noirs, mustajalat. Algeria itsenäistyi Ranskan siirtomaaisännyydestä sodan jälkeen vuonna 1962. Tämä poliittinen todellisuus, tai käynnissä oleva toinen maailmansota, ei nouse Sivullisessa esille mitenkään näkyvästi, mutta paljon tutkittu, selittelemätön romaani perustelee sitäkin näkökulmaa. Camus on itsekin painottanut asiaa. "En ole kirjoittanut mitään mikä ei liittyisi suoraan tai välillisesti siihen maahan, missä synnyin", hän on kirjoittanut. Ranskalaisten siirtomaaisäntien jälkeläisen osa itsenäisyyssotaa valmistelevassa maassa saattoi olla tukala. Suomennos nimestä on yksi vaihtoehto monista. L'étranger voi olla myös vieras, muukalainen ja ulkomaalainen. Englanniksi nimi on The Stranger. 

Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Tässä alkusanat, jotka heti tutustuttavat lukijan minäkertojan, Mersaultin näkyvimpään erilaisuuteen, hänen välinpitämättömyyteensä, tapaan jolla hän rikkoo jokaisen käyttäytymisnormin. Äidin hautajaisissa ja työpaikalla, konttorissa hänelle osoitetaan osanottoa ja odotetaan edes vähäistä murheen osoitusta. Sitä ei tule, hän ei sure eikä esitä surevaa. Hän hoitaa asian, kokee vaivaa matkasta ja kuumuudesta, palaa töihinsä ja toteaa, että äiti on nyt haudattu ja kaikki on ennallaan. Hautajaiset on ensimmäinen episodi, jossa tutustutaan tunnekylmän oloiseen Mersaultiin, joka ei kuitenkaan ole ilkeä tai aggressiivinen, vain etäinen eikä vastaa ihmisten tavanomaisiin odotuksiin. Jo äidin vanhainkotiin siirto kohtaa ympäristössä ymmärtämättömyyttä, vaikka Mersault toteaa äidillä olleen siellä ikäisiään ystäviä. Kotona heillä ei ollut enää mitään sanottavaa toisilleen.

Kuva vahvistuu entisestään, kun mies seuraavana päivänä viettää hilpeän päivän uuden rakastettunsa Marien kanssa hiekkarannalla ja käy vielä elokuvissa, katsomassa komediaa. Myöhemmin hän ei usko tyttöäkään rakastavansa, kun Marie asiaa kysyy, mutta kertoo olevansa valmis naimisiin, jos tyttö sitä toivoo. Hän ajautuu sittemmin myös erään parittajan, Raymondin seuraan, joka nimeää hänet pian ystäväkseen. Mersaultille sekin on yhdentekevää, tilanne vain tulee vastaan, kuten kaikki muukin.

Mersaultista rakentuu kuva ihmisenä, joka on normeista irrallaan ja suorastaan kiusallisen rehellinen. Hän ei pyöristä lauseitaan kohteliaisuuden vaatimalla tavalla, ei laskelmoi. Äärimmäinen rehellisyys kostautuu: hän tekee epäedullisen vaikutelman, merkityksettömistäkin asioista. Ainoa kuvaus, josta voi aistia empatiaa liittyy naapurin koiraan. Koira on pahasti rääkätty, naapuri lyö, potkii ja kohtelee sitä kaikin tavoin kaltoin. Koira katoaa lopulta ja naapuri näyttää sitä kaipaavan. Vaikuttaa - koska koiran kärsimys on tarkasti kuvattu - että Mersault näkee tapahtumassa oikeuden toteutuvan.

Mersault työskentelee toimistossa, ilmeisesti kuljetusalalla, koska pöydällä on kasa rahtikirjoja selvitettävänä. Esimies päättelee, että miehellä ei ole kunnianhimoa, koska häntä ei Pariisi kiinnosta Alger'ta enempää.  Mies elelee hetkestä seuraavaan, vailla suunnitelmia tai kiinnostuksen aiheita, ajelehtien, auringosta, merestä ja naisesta nauttien.

Vähän myöhemmin otin jotakin tehdäkseni vanhan sanomalehden ja luin sitä. Leikkasin siitä Kruschenin terveyssuolamainoksen ja liimasin sen vanhaan vihkoon, johon panen sellaiset asiat, jotka minua lehdissä huvittivat.

Itsensä mies ajaa umpikujaan uuden ja itselleen yhdentekevän tuttunsa Raymondin seurassa. Hiekkarannalla hän laukaisee saamallaan revolverilla tappavan laukauksen arabiin, jonka kanssa Raymondilla on aiemmin syntynyt kahnausta. Sen jälkeen hän ampuu vielä ruumista neljä kertaa. Arabi jää tuntemattomaksi, hänestä ei kerrota mitään. Mersault on auringon ja kuumuuden sokaisema, hetki on dramaattinen, mutta sitä edeltävät tapahtumat mitättömiä. Romaanin ensimmäinen osa päättyy tähän, toinen osa käsittelee Mersaultin oikeudenkäyntiä. Hän odottaa tuomiotaan kuolemansellissään.

Nihilistinen antisankari kulkee kohti vääjäämätöntä kohtaloaan sivuilleen vilkuilematta. Puolustusasianajaja yrittää syöttää hänelle tarvittavat repliikit, jotta hän välttyisi odottavalta kuolemantuomiolta, mutta niitä ei kuulu. Mersault ei suostu esittämään katumusta tunnekylmästä suhtautumisestaan äitiin eikä tekemästään taposta. Ei vaikka asianajajien ja tuomarin epätoivo käy hänelle hankalaksi.

Hän kumartui pöydän yli koko ruumiineen heilutellen krusifiksiaan melkein pääni päällä. Totta puhuen olin seurannut sangen huonosti hänen ajatuksenjuoksuaan ensinnäkin siksi, että minulla oli kuuma ja hänen huoneessaan oli suuria kärpäsiä, jotka laskeutuivat kasvoilleni, ja myös siksi, että hän vähän pelotti minua. Samalla tajusin että se oli naurettavaa, sillä minähän siinä rikollinen olin.

Mersault ei suostu suremaan äitiään, katumaan tappoa tai antamaan papin rukoilla puolestaan, hän on kuin ympäröivän sotaisan maailmansa tunteista ja moraalista riisuma kuori. Hän ei ota kantaa yhdenkään puolesta. Oikeudenkäynniin aikana asianajaja ja tuomari opettavat Mersaultille omia moraalioppejaan, äidistä, kristinuskosta, katumisesta, syyllisyydestä, mutta hän ei ota niitä vastaan, ne ovat hänelle valheellisia. Hän vastaa tappaneensa auringon takia. Olosuhteet ja sattuma tekivät hänestä tappajan. Lopulta tappo, murha, näyttää sittenkin painavan vähemmän, enemmän hänen syyllisyyttään näyttää kasvattavan suremattomuus äidin kuolemasta.

"Asia on tältä päivältä lopussa, herra Antikristus." Sitten minut jätettiin taas santarmien huostaan.

Mersault ei välitä syyllisyydestä, hän ei ota sitä omakseen. hän löytää rauhansa tähtitaivaasta, sen välinpitämättämyydestä, sen samankaltaisuudesta.

Lukukokemus oli kaikessa ällistyttävyydessään intensiivinen ja kirja selkeydessään helppolukuinen. Mutta mistä tässä on kysymys? Siinäpä se. Ei kai teos olisi eksistentialismin klassikko, jos siihen olisi helppo vastata. Näin tämän taas elokuvana, ajattelin Godardia, mutta ehkä Truffaut sittenkin. Daniel Auteuil olisi hyvä roolissa - pied noirs itsekin taustaltaan. Mutta oikeasti elokuvan kirjasta on ohjannut Luchino Visconti, Marcello Mastroianni pääosassa. 

Hieno teos, kieli on tarkkaa ja modernia, suomennos vuodelta 1947 ei ole hiukkaakaan vanhentunut. Kirja julkaistiin Ranskassa natsien miehityksen aikana.

Klassikkohaasteen nro 13 kokosi Kirjakaapin kummitus. Kiitos paljon, kyllä kannatti osallistua, taas kerran!

Albert Camus: Sivullinen
L'Étranger, 1942, suomentanut Kalle Salo 1947
Otava, 2002, 160 s

Alice Zeniter: Unohtamisen taito

Kaunokirjallisuus avartaa maailmaa ja lisää empatiaa. Totta se on. Kaukana Suomessa, kaukana Algeriasta, lukija voi kokea suurta myötätuntoa kotinsa, kielensä, koko siihenastisen elämänsä menettänyttä vanhenevaa kabyylimiestä kohtaan. Mikä kabyyli? Se on eräs Algerian vanhoista berberiheimoista, jotka asuttivat aluetta, nykyistä Pohjois-Algeriaa jo ennen arabien maailmanvalloitusta.

Ranskalainen Alice Zeniter kertoo Unohtamisen taidossa oman algerialaistaustaisen sukunsa riipaisevan tarinan. Tarina on oikeastaan saumatonta jatkoa eurooppalaisen kolonialismin historiaan, jota lähiaikoina lukemani Tappakaa ne saatanat kuvasi etäämpää ja pidemmällä valotuksella. Vuonna 1986 syntynyt kirjailija palaa romaanissa perheensä ja sukunsa kokemuksiin, aikaan ennen Algerian itsenäistymistä, sisällissotaan ja sotaan ranskalaisia vallanpitäjiä vastaan. Kirjassa puhutaan sekä maansa menettämisestä että sen unohtamisesta. Romaanin alkuperäinen nimi on menettämisen taidosta, mutta suomennos unohtamisesta. Molemmista on puhe.

Pariisilainen Naïma, galleriassa työskentelevä, moderni kolmekymppinen nainen on kirjan varsinainen kertoja nykyajassa, vaikka ensimmäisessä osassa päähenkilö onkin isoisä Ali, sitten isä Hamid, ja vasta kolmannessa Naïma itse. Hän kertoo isoisänsä Alin ja isänsä Hamidin tiestä kotiseutunsa oliivipuulehdoista Ranskan vankileirejä muistuttaviin olosuhteisiin ja lopulta Ranskan muslimienemmistöisiin lähiöihin, joista nykyään lähinnä uutisoidaan terroristihautomoina.

Yhtä suuren haavan kuin itse sota tekee sodan kaaokseen leikkaama viilto: jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan. Kuka on sankarillinen mujahedin, kuka petturi, yhteistoimintamies, harki? Terroristi vai vapaustaistelija? Harkeiksi kutsuttiin ranskalaisten apujoukkoihinsa värväämiä algerialaisia. Asetelmat vaihtuvat sodassa. Ranskassa pied-noirit, Algerian ranskalaiset ovat itseoikeutettuja kansalaisuuteen ja ihmisen elämään, mutta muiden, aiempien ystävien kohdalla ovet sulkeutuvat. Isoisä Ali on entinen sotaveteraani, ranskalaisten mukana jo natseja vastaan taistellut. Nyt hänestä tulee molempien tahojen hylkimä. Nöyryytystä täydentää vaurastuneen ja vahvan patriarkan aseman menetys perheen ja suvun silmissä. Voittajasta tulee häviäjä.

Sitä on itsenäisyyssota: väkivaltaan, johon on syyllistynyt pieni, tavallisesti aivan itsekseen jossakin kellarissa, luolassa tai metsän perukoilla järjestäytynyt vapaustaistelijajoukko, vastataan lähettämällä ammattilaisarmeija kiiltävine tykkeineen tappamaan vapaapäiväänsä viettäviä siviilejä.

Nuori kirjailija kirjoittaa ihailtavan vahvasti ja eläytyvästi isoisänsä aikaisesta, itselleen vieraasta maasta, jonne isoisä Ali kaipaa ja jonka isä Hamid yrittää unohtaa ja vaieta olemattomaksi. Maa ja menneisyys salaisuuksineen kiinnostaa Naïmaa sitä enemmän mitä vähemmän hän saa irti heistä, jotka sieltä lähtivät tai pakotettiin lähtemään.

Romaani jakautuu kolmeen osaan: Isän Algeria, Kylmä Ranska ja Pariisi on yhtä juhlaa eikä jännite putoa missään vaiheessa. Vuosi 1962 on tärkeä jakaja ja sen perhe yrittää myöhemmin pitää piilossa. Kun on silloin poistunut Algeriasta, se kertoo keihin on sodan aikana kuulunut. Maahan jääneillä voi olla monta syytä vihata ja pelätä noita ihmisiä, entisiä naapureita, joiden maille ja taloihin uudet asukkaat ovat asettuneet. Ranskalaiset taas mielellään unohtavat heidän panoksensa. Ranska ompelee suunsa kiinni piirittämällä vastaanottoleirit piikkilanka-aidoin. 

Raastavinta on lukea kuvausta perheen vanhempien toivottomuudesta, kielen ja muun yhteisen katoamisesta. Lapset kasvavat ja oppivat uuden maan tavoille, mutta vanhemmat jäävät neuvottomina ulkopuolisiksi.

Puhuessaan vanhemmilleen he tietävät amputoivansa pois kokonaisen uuden kypsemmän elämän ja heistä tulee taas pikku kabyyleja. Heidän aikuistumiselleen ei ole keskusteluissa sijaa, koska arabia ei seuraa heitä tähän aikaan ja ranska sulkee heidän vanhempansa ulkopuolelle.

Ihmeellisen luontevasti Zeniter maalaa romaanistaan yhä täyteläisemmän sukutarinan. Edellisen sukupolven mykkyys on katkaisemassa yhteyden menneeseen lopullisesti. Sitten tapahtuvat Pariisin terroristi-iskut ja lisääntyvä fokus maahanmuuttajiin saa oman taustan valaisemisen tuntumaan entistä tärkeämmältä Naïmalle.

Kuvaus nyky-Algeriasta näyttää, että tämäkin meillä uutisissa vain taistelevien terroristijoukkojen näyttämönä esitetty maa on monikasvoinen. Tizi Ouzoun maakunta, jonne Naïman matka juurille vie, on vapaamielisempää seutua kuin pääkaupunki Alger, naiset kulkevat paljain säärin, hunnuttomina ja huivittomina, istuskelevat baareissa ja kinastelevat miesten kanssa politiikasta.

Unohtamisen taito on ajankohtainen teemoiltaan, nyt ja ilmeisesti aina. Sodat ja sisällissodat rikkovat koteja ja ihmisiä, ampumahaavojen jälkeen on parannettava henkiset arvet, mutta koti-ikävä jää, karjalaisille yhtä lailla kuin algerialaisille tai syyrialaisille. Kuinka parantua menetyksestä, jatkaa elämää, löytää itsensä ja kotinsa uudelleen? Mikä on seuraavien sukupolvien tapa kohdata historiansa, itsensä?

- Niillä, joista puhun, ei silti ole oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin yrittää revetä kahteen suuntaan. Kun he syntyivät, Algeria sanoi heidän olevan algerialaisia, koska heidän vanhempansa ovat, ja Ranska sanoi heidän olevan ranskalaisia, koska he syntyivät Ranskan maaperällä, joten he istuivat koko elämänsä virallisestikin kahdella tuolilla, mutta sinä...älä ala esittää algerialaista, jollet aio palata Algeriaan. Mitä hyötyä siitä olisi?

Paikoitellen kielessä kiemurtelee turhan pitkiä lauseita, jotka maistuvat hitusen kömpelöiltä. Viimeiset kaksi vuotta hän on maannut lähinnä Christophen kanssa. Kammottava verbi rakastelulle, huh. Eikö raamatussa puhuta makaamisesta? Abraham makasi Saaran tms. No nämä ovat pikkuriikkisiä kauneusvirheitä loisteliaassa kertomuksessa

Nuori nainen on kirjoittanut mahtavan romaanin painavista aiheista. Ja kuinka kevyen ja vaivattoman tuntuisesti hän tarinaansa kuljettaa, se ei lakannut hämmästyttämästä. Unohtamisen taito on sivistävä sukusaaga historian kautta tähän päivään. Lukemisen juhlaa.

Alice Zeniter: Unohtamisen taito
L'Art de perdre, 2017, suomentanut Taina Helkamo
Otava, 2019, 569 s