Saara Turunen, Petra Maisonen (toim.): suurteoksia III

Saara Turusen ja Petra Maisosen konsepti on osoittautunut vallan mainioksi ja kiinnostavaksi, sen osoittaa jo kolmas osa suurteoksista. Naispuoliset kirjailijat kirjoittavat itselleen tärkeistä naisten kirjoittamista kirjoista. Sukupuolivalinta on kommentti kirjallisuuden historiassa yleisesti vallinneeseen käytäntöön, jossa ns tärkeiksi teoksiksi on miesten toimesta nimetty lähes pelkästään miesten kirjoittamaa kirjallisuutta. Hesarin Vesa Rantama kyseenalaistaa tuon näkemyksen (HS 2.8.25):  Kirjallisuuden vanha miehinen valta on kadonnut jo ajat sitten, joten sitä vastaan hyökkääminen tuntuu turhalta. Tästä kertoo jo se, ettei kenellekään tulisi mieleen julkaista esseevalikoimaa, jossa miehet kirjoittaisivat itselleen läheisistä kirjoista. - Miksei? Hyvä idea minusta.

Oli ilahduttavaa löytää muutama tuttu teos näiden kirjailijoille läheisten teosten joukosta kuin myös ottaa vinkkiä vielä lukemattomista inspiroivista kirjoista. Kirjailijat punovat teokset taidokkaasti omiin elämäntilanteisiin ja se tekee kertomuksista koskettavia novellin ja kirjallisen esseen yhdistelmiä. Monella kirja kasvattaa merkitystään vaikeissa vaiheissa: pakolaiskokemuksen, avioeron, kuoleman tai vaikean sairastumisen kohdalla.

Riikka Ala-Harjan valinta, Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä on hyvin muistissani, semminkin kun näin sen vielä Lilla Teaternin osuvana teatteritulkintana. Ja joka tapauksessa sen itsepetos, vastarakkautta kerjäävän Esterin hahmossa painui mieleen hiostuttavana nöyryytyksen kuvauksena, rakastumisen mielenhäiriötä muistuttavassa tilassa. Ala-Harja peilaa kertomukseen omaa suhdettaan toisenpuolisoon. 

Myös Sara Al Husainin seuraavaksi esittelemä esikuvansa, Nawal El Saadawi (nimi on kirjoitettu väärin luvun otsikossa) ja hänen Nainen nollapisteessä, muslimimaissa kielletty radikaali ja tosipohjainen kuvaus naisen asemasta ja sorrosta tuli luettua muutama vuosi sitten. Sara Al Husaini kertaa omia kokemuksiaan vastoin tahtoaan pakkonaitettuna nuorena naisena. Huono tyttö on hänen kirjansa samasta naisen alistamisesta, toisessa ajassa ja paikassa.

Palestiinalaistaustaisen Noora Dadun kanssakulkijaksi kutsuma Eeva-Liisa Manner avautuu runonlausunnan kautta. Viipurista pakolaisena lähtenyt Manner on Dadulle juurettomuudessaan läheinen. Sitä vastoin Mannerissa ilmenevän, ajalle tyypillisen eksotismin, orientalismin takia Dadu ei halua esittää niitä runoja, joissa Manner kuvaa paikallisia (espanjalaisia) ihmisiä yksityiskohtaisesti. Ne ovat tässä ajassa vanhentuneita, ilmiselvästi. Kuitenkin suru on sama, Karjalan evakolla ja palestiinalaispakolaisen lapsella. Maisemassakin Dadu kohtaa Mannerin, sillä Andalusia, jonne Manner asettui asumaan, tuntuu Palestiinan ja Euroopan sekoitukselta. Katolilaisuus, islam, arabialaisuus, eurooppalaisuus. Alhambra. Oliivipuut, kitukasvuisuus, korkeuserot. Ihmisten kokemukset ja tunne kodista eivät seuraa kulloinkin määriteltyjä valtioiden rajoja.

Vilja-Tuulia Huotarinen kirjoittaa vähitellen toteutuvasta avioerostaan, lapsitoiveestaan, ja löytää ystävän ja tukijan Tua Forsströmin teoksesta Lokakuun iltana soudin järvelle. Huotarisen kysymyksistä rakentuva runo asettuu Forsströmin viimeisimpään teokseen tämän lapsenlapsen menetyksen jälkeen.  Niin koskettavaa ja surullista. 

Hanna Meretojan valitseman Jeanette Wintersonin Majakanvartijan voisi ehkä lukea klassikkohaasteeseen. Minna Rytisalo kertoo taas minulle tutusta teoksesta, Alba de Cespedesin Kielletystä päiväkirjasta. Sekin on näinä aikoina niin ajankohtainen. Fasismin aikana kirjailija ei tietenkään ollut suosiossa, hänen päiväkirjansa kertoi naisen vääränlaisista haaveista. Mussolinin Italiassa naiselle kuului perinteinen kotiäidin rooli. Sama jota nouseva konservatiivioikeisto nyt rummuttaa, ja jota somessa tarjoillaan jo influenssereiden voimin.

Nobelisti Svetlana Aleksijevitšilta olen lukenut dokumenttiromaaniksi nimetyn Sodalla ei ole naisen kasvoja. Sonja Saarikosken tässä kokoelmassa esittelemä teos on toinen suomennos kirjailijalta: Tšernobylista nousee rukous. Saarikoski kokee kirjailijan läheiseksi oman teoksensa Naisvangit - Rikollisuuden kehä maailman onnellisimmassa maassa kautta, molemmat kirjoittavat tunteiden historiaa, koska kokemuksilla on vaikutusta jaettuun todellisuuteemme. Kumpikaan kirjailijoista ei suostu katsomaan tapahtumia etäältä.

Meri Valkama on lukenut Sara Stridsbergin Rakkauden Antarktiksen, joka minunkin oli tarkoitus ostaa Helsinki Lit-tapahtumassa vuonna 2016, mutta se oli loppuunmyyty. Sen sijaan ostin Darling Riverin, joka oli raadollisessa  lohduttomuudessaan synkeää luettavaa. Samassa luvussa Valkama käsittelee myös Matilda Gustavssonin paljastuskirjaa Yhdeksästoista jäsen, Ruotsin akatemiasta,  jossa Sara Stridsberg seisoi akatemian silloisen sihteerin Sara Daniuksen rinnalla, kun vuosikausien mittaan naisia ahdistellut Jean-Claude Arnault  vihdoin saatiin lopettamaan toimintansa

Saara Turusen kirjoitus Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät -kirjasta on kirvelevän nostalginen ja menee ihon alle maalaillessaan onnellisten lapsuuden kesien tunnelmia.

Satu Vasantola palauttaa mieleen Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani. Olisin voinut lukea tämän ennen kirjan lukemista, niin se olisi voinut olla helpompi. No, helppoahan siitä ei saa, siihen orjuuden historia on liian julmaa, mutta selkeyttänyt kuitenkin.

Kieltämättä tällaisesta kirjasta kirjoittaessa tulee poikkeuksellisen maatuskanukkemainen olo: kirjailija kirjoittaa kirjan, toinen kirjailija kirjoittaa siitä omat kokemuksensa ja minä vielä kolmannella kehällä molemmista. Vaihtelevaa ja ajatuksia herättävää lukemista suurteokset ovat joka tapauksessa tarjonneet. Ottaisin mielelläni luettavaksi vastaavan miespuolisten kirjailijoiden opuksen - tai ilman sukupuolierottelua.

Saara Turunen, Petra Maisonen (toim.): suurteoksia III
Tammi/WSOY, 2025, 317 s

Saara Turunen, Petra Maisonen: suurteoksia II

Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittamien suurteosten toinenkin osa tarjosi ilon ja kunnian tutustua noin 40een enimmäkseen uuteen kirjailijaan. Kaksikymmentä naiskirjailijaa oli valinnut 20 itselle tärkeää naiskirjailijaa. Esseekokoelma esittelee vahvan feministisen näkökulman pääosin edeltävien sukupolvien naisten kirjoihin, valikoima on monipuolinen ja kaikin puolin virkistävää luettavaa.

Olen tutustunut muutamaan esitellyistä kirjailijoista. Miellyttävä jälleennäkeminen alkoi heti ensimmäisestä luvusta: Tuuve Aro kirjoittaa itsellenikin unohtumattomasta Jean Rhysin romaanista Herra McKenzien jälkeen, joka palautui hyvin mieleen hänen tekstistään. Melankolian lomasta jatkuvasti pilkahteleva uhman ja kapinan liekki... Vaikka joku tässä kirjassa taisi suhtautua kriittisesti lukijoiden hehkuttamaan samaistumiseen romaania lukiessa, minä en näe siinä muuta kuin lohtua ja iloa, sellaisen tunnelman Jean Rhys jätti minulle. Samaistumisen ilo ei ole sen väheksyttävämpää kuin mikään muukaan kirjan herättämä reaktio, älyllinen oivallus, analyysi tai tapa lukea. Tässä sitä on myötäeläminen heikoilla olevan, vanhenevan, mutta kuitenkin uhmakkaan naisen kokemuksissa.

Johanna Holmströmin essee Sylvia Plathista käsitteli runokokoelmaa Ariel. Plathia ja hänen itsemurhaansa ei voi käsitellä mainitsematta aviomiestä, Ted Hughesia. Olen lukenut Plathin romaanin Lasikellon aika, josta en muista paljon mitään. 

Laura Lindstedtiltä olen lukenut romaanin Natalia, josta aistin suurta kunnianhimoa, mutta pidin lähtöasetelmaa keinotekoisena. Tässä essee tarkastelee ranskalaisen Nathalie Sarrauten teosta Kultaiset hedelmät, josta Lindstedtillä on tekeillä (?) väitöskirja. Essee oli minulle työläs luettava. Vaikka siinä on oivalluksia kirjoittamisesta, se ei oikein vetänyt. Oikeastaan vasta kirjallisuuspuhe hävittää elävän teoksen, mutta kuten Kultaisten hedelmien lukijat tulevat huomaamaan, elävä teos on mahdollista lukea uudelleen. Kirjallisuuspuhe tosiaankin voi olla kuivakasta, kuten tässä.

Rosa Liksom on kirjoittanut teokseen hienon novellin, muistelman kohtaamisista Marguerite Duras'n Rakastajan kanssa, siis kohtaamisista kirjan kanssa matkoillaan, alkaen nuoruuden matkasta Pariisiin, myöhemmin Vietnamin, Kuuban ja Tukholman matkoista. Ilojen, surujen, halun ja yksinäisyyden sinfonia eteni tahti tahdilta. Se huumasi Rosa Liksomin ja hänen novellinsa hurmasi minut. Olen lukenut sekä Rosa Liksomia että tuon Rakastajan, mutta sen niin kauan sitten, että se on enimmäkseen huuhtoutunut mielestäni.

Pauliina Vanhatalon essee Jhumpa Lahirin Kaimasta palautti mieleen ensimmäisen Lahirilta (italiaksi) lukemani In altre parolen. Sen Lahiri kirjoitti ensimmäisenä kirjanaan italiaksi, hänen muutettuaan sinne perheineen. Vanhatalon teksti oli erityisen inspiroivaa. Hän peilaa kirjaan sekä omaa elämäntilannettaan että kirjailijuuttaan ja kuvaa, kuinka on hiljalleen ymmärtänyt kirjailijan radikaalia päätöstä valita aivan uusi kielirakastettu välineeksi, kuoria itsensä, uudestisyntyä. Pidin myös tästä havainnosta: Rakastan tällaisia sisäisen kokemuksen narratiiveja, niiden tapaa tiivistää aikaa, kiteyttää ja tuoda näkyviin ihmisen tunne-elämän ydin. Samalla niihin törmää kirjallisuudessa yhä harvemmin. Kuinka ollakaan, tämä lause iski suoraan hermoon ja palautti mieleen ennen kaikkea Henry Jamesin hienon klassikon Washingtonin aukio, jota lukiessa tuli todellakin tunne harvinaisen herkun nauttimisesta. - Kaiman saatan lukea myöhemmin tänä vuonna, koska on hyvä vaihtoehto Helmet-haasteen kohdalle, jossa haetaan saman suomentajan kahta teosta. Kaiman on suomentanut Kerttu Juva, joka lumosi nimenomaan tuolla Washingtonin aukiolla.

Saara Turunen taisi taas saada minut hakemaan kirjaa, kuten tapahtui ekan osan suurteoksia kohdalla. Huvittavaa sikäli, kun olen kantanut häntä kohtaan aiemmin ennakkoluuloa ja nyt nappaan jatkuvasti hänen suosituksiaan. Iris Uurto ja Ruumiin ikävä kuulostaa syvälle haudatulta romaanilta. Turunen kertookin, että sen löytämisessä piti nähdä vaivaa. Kiinnostavasti hän vertaa sitä belgialaiseen kulttielokuvaan Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelles, jota kukaan sen nähnyt ei voi unohtaa, niin uskon. Se elokuva kuvasi sisäistyneesti porvarillisen yhteiskunnan naiselle, perheenäidille asettamia ahdistavia normeja ja raameja ja sen kauheita seurauksia. Minulla siihen sekoittui toki Belgiaa maana kohtaan tuntemani vastenmielisyys, jolla on kaukaiset, mutta sittenkin aika pinnalliset juurensa. Turunen käsittelee Iris Uurtoa ja tuota teosta monipuolisesti oman historiansa ja elämäntilanteen (raskaus) kautta. Tiukka ja vaativa äiti sieltä selän takaa kurkkii. Ikävä huomata, että Uurtoa (synt. Mielonen) vainosi erityisen inhottavasti Laurila -niminen kriitikko. (Ei sukua!) 

Suurteoksissa on mukana joukko minulle ei niin inspiroivia, akateemisen makuisia esseitä. Aina Bergroth kirjoittaa Simone Weilin teoksesta Painovoima ja armo, jossa Weil purkaa väkivallan filosofiaa. Sitaatit ja niiden analyysi hermostuttivat laiskaa ajatteluani ja saivat kiemurtelemaan. Tyydynkin toistamaan Bergrothin ystävän Niko Hallikaisen toteamuksen: Se on raju kirja. Jotenkin ei-terve. Riemumielin hyväksyn sen luonnehdinnan, koska minulla ei ole energiaa eikä ilmeisesti kykyä filosofiseen ajatteluun. Simone Weilin väkivallan vastaisuus ja arvostettu asema kirjailijana ja filosofina on tietenkin kaikki kunnioitettavaa.

Outi Mäkiselle Astrid Lindgrenin Mio, poikani Mio säilyttää muistissa lapsen lukemisen tavan, lumoutumisen vastakohtana analyyttiselle lukutavalle. Essee päättyy kauniiseen toiveeseen omasta lapsesta, jolle saisi näyttää maailman ihanuuden kirjaa lukemalla. Riikka Pulkkinen vertaa omaa fuksisyksyään Pirkko Saision Punaisen erokirjan aikaan ja löytää hauskoja yhtymäkohtia oman kirjailijuutensa alkutaipaleesen, mm pirkkosaisiolaisen futuurin, olisi käyvä. Saisio osoitti hänelle, ettei tarvinnut elää ja kuolla isänmaan puolesta tai hiihtää metsässä hahmottoman suuren asian tähden, tullakseen kirjailijaksi.

Vielä yksi kiinnostava essee on mainittava: Minna Salami kirjoittaa Maryse Condén kirjasta What Is Africa to Me. Kirjaan hänellä on suomalais-nigerialaisena toimittajana erityinen näkökulmansa ja hänen tapansa tutkailla samaan aikaan afrikkalaisuutta ja feminismiä on virkistävän uusi ja harvinainen. Condé oli guadaloupelainen varakkaan perheen tytär, kirja on hänen muistelmansa aktivistina ja feministinä, jolla on viha-rakkaussuhde sekä miehiin että Afrikkaan. Sekä Condé että Salami toteavat feminismin ja patriarkalismin, afrikkalaisuuden ja vapauden kulttuurisidonnaisuuden. Salami sanoo äitinsä perintönä saamansa kapinallisuuden auttaneen häntä feminismiin ja itsenäisiin ratkaisuihin, mutta samalla hän sanoo menettäneensä yhteenkuuluvuuden tunteen. - Tätä kirjaa ei löydy meillä kirjastossa. Sen sijaan löytyy hänen tunnetuin teoksensa, tässäkin mainittu Segu, jonka perusteella kirjailija on esiintynyt Nobel-veikkauksissakin. Maryse Condé kuoli 90-vuotiaana runsaat kaksi viikkoa sitten, 2. huhtikuuta 2024 .

Saara Turunen, Petra Maisonen: suurteoksia II
WSOY, 2023, 303 s

Saara Turunen, Petra Maisonen (toim): suurteoksia

Antologia kuulostaa ylen sivistyneeltä, vaikka kyse on vain monen eri tekijän tekstien kokoelmasta. Se taas on tae siitä, että teos on moniääninen eli vaihteleva. Tässä antologiassa lukemisen ja kirjoittamisen ammattilaiset kertovat itselleen tärkeistä kirjoista ja siinä ohessa omasta polustaan kirjailijuuteen. Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittama kirja on kai myös nähtävä feministisenä vastineena monille maailmankirjallisuuden Suurteoksia -opuksille, jotka tyypillisesti ovat täyttyneet maailman kirjallisuuden pääosin miespuolisten nimistä. Tässä kaikki 20 kirjoittajaa ovat naisia ja heidän nimeämänsä teokset samoin naisten kirjoittamia.

Kirjailijat kertovat itselleen merkityksellisistä teoksista, niitä omaan kirjailijuuteen ja elämänvaiheisiinsa peilaten. He miettivät kirjoittamisen merkitystä, identiteetin etsintää, rakkauksia, eroja, kuolemaa, häpeää ja syyllisyyttä, joihin tärkeä kirja on tuonut lisävalaistusta. Aika monen kohdalla elämän käännekohta, menetys, suru on ollut se kohta, joka on pakottanut löytämään sen kirjan. Kirjan, joka on kulkenut mukana pimeässä, auttanut käsittelemään kokemusta.

Olin lukenut kirjailijoiden tärkeistä muutaman, A.S Byattin Riivaus jätti minuun puisevan jälkimaun ja pidin sitä väsyttävänä kirjailijan sivistyksen esittelynä. Monenlaisia tekstirekistereitä. Totta tosiaan. Anna Kortelainen osoittaa, kuinka toisenlaisena teos avautuu nimenomaan kirjallisuuden opiskelijalle Pariisissa. Hyvin sympaattisesti hän myös avaa ammatillista kilpailua ja mustasukkaisuuden tunteita aloittelevan kirjailijan kipuillessa riittämättömyyden tunteiden kanssa ihanteidensa teosten äärellä.

Merete Mazzarella kertoo Alice Munrosta ja tämän kokoelmasta Lying Under the Apple Tree ja painostavista parisuhteista ainutlaatuisella kevyen henkevällä ja keskustelevalla tavallaan. Munro on jättänyt minuunkin jäljen, hän on Tšehoviin ja Carveriin verrattava novellin jättiläinen.

Maggie Nelsonin Argonautit peilautuu Aino Vähäpesulan tekstissä hänen oman elämänsä Argo-laivan rakentumiseen. Muistan Argonautit filosofisena teoksena sukupuoli-identiteetistä ja seksuaalisuudesta, tiukasti ajan hermolla.

Kreetta Onkelin Ilonen talo (Tiina Katriina Tikkanen) ja Lionel Shriverin Poikani Kevin (Milja Sarkola) avaavat molemmat eri näkökulmista vanhemman ja lapsen suhdetta, odotuksia, pettymyksiä ja traumoja, syyllisyyttä. Muistan nämä molemmat ravistelevina, Poikani Kevin jätti kammottavan, vastenmielisenkin muistikuvan. Kun en lue fantasiaa, uskottavuusnäkökulma painaa. Kevinin selittämätön pahuus oli minusta vaikeasti käsitettävä. Vaikka kai psykopaateilla voi olla ihan tavallinenkin lapsuus, jokin ongelma vain tunteiden kehityksessä. I don't know. Mitä äidinrakkaudesta jää jäljelle kaiken vihan jälkeen? kysyy Milja Sarkola, liikuttavastikin äidin tunnemyrskyissä.

Virginia Woolfin Majakka saa Riikka Pelolta perusteellisen akateemisen analyysin. Siihen onkin siteerattu hänen kirjallisuuden opintojen alun praktikum -esseetään. Teos on ollut mukana hänen opinnoissaan myöhemminkin, kuten muukin Woolfin tuotanto. Pelon teksti on kuin tyylinäyte kirjallisuuden ammattilaisen tavasta käsitellä romaanin tasoja ja rakenteita. Analyysi laajenee vielä käsittelemään kirjoittamisen rytmiä sen verran korkealentoisesti, että huiteli jo näkökulmastani kaukana. Voin vain yhtyä Majakan hymistelykuoroon, se oli minustakin hieno romaani. Ja niin vain tässäkin päädytään kuoleman kokemuksen käsittelyyn. 

Katriina Huttusta olen lukenut paljon, hänen suomentamiaan pohjoismaisia kirjailijoita siis, eniten Knausgårdia. En ole lukenut hänen tyttärensä itsemurhan jälkeen kirjoittamaansa Surun istukkaa, mutta hän on Mari Pulkkisen Surun sylissä löytänyt vastineen ja vahvistuksen omalle tavalleen elää surussa, haluta elää elämänsä sen kanssa eikä sitä pois sulkien. Sirpa Kähkösellä on lapsen näkökulma vanhemman itsemurhaan ja hän on nähnyt Marja-Leena Mikkolan Mykässä tyttäressä itselleen läheisen kokemuskertomuksen.

Kokoelma on kiinnostava ja lisäksi sain pari vinkkiä Helmet-haasteeseen. Pidin tässä kokoelmassa mm Nura Farahin tekstistä. Hän oli löytänyt Laila Hirvisaaren Hiljaisuudessa Karjalan evakkokokemukset, joista oli hänelle, somalialaistaustaiselle kirjailijalle suurta iloa. Ne tarjosivat samaistumispintaa hänen sukunsa kokemuksille sodasta ja pakenemisesta ja opettivat hänelle Suomen lähihistoriaa ja suomalaisia tapoja, saunakulttuuria esimerkiksi.

Saara Turusen kirjoitus Gun-Britt Sundströmin romaanista Suhteista parhain/Maken oli riemastuttava. Näin siinä sukupolvien törmäävän kolisten. Romaani, jonka aiheina on rakkaus, parisuhde, sitoutuminen, vapaus, vaikuttaa puhdasveriseltä 60-luvun romaanilta. Turunen pohtii aiheen, varsinkin siis rakkauden ja parisuhteen "pienuutta" ja omaa rakkaussuhdettaan barcelonalaiseen mieheen. Hassua, että nykyisen "woke"-sukupolven edustaja voi todella potea lähes huonoa omatuntoa siitä, että on hetero ja valkoinen. Pitää koko ajan huomioida jonkun toisenlaisen loukkaantuminen ja pelätä aiheen banaaliutta - vaikka rakkaus on vaikuttava aihe, ajasta toiseen. Sundströmin romaanista otetaan Ruotsissa edelleen uusia painoksia, vaikka Turunen epäilee senkin unohdetun.

Sirkka Turkkaa ja Aura Nurmea yhdistävät hevosrakkaus, Ruskeasuon tallit ja Vaikka on kesä-runoteos. Aura Nurmi fanittaa Turkkaa, kuten moni muukin ja hänen tekstinsä heistä yhdessä on ihana. Kukaan ei ole sanoittanut elämältä saatavaa selkäsaunaa paremmin kuin Sirkka Turkka, ja minusta itsekkään omahyväisesti tuntuu, että hän on kirjoittanut ne kirjansa minulle. Ihan tuulesta temmattua tämä kehu ei ole, runoilijat ovat tavanneet ja yhteys tuntuu lukijastakin hienolta, vaikka Turkka sairastaakin viimeisen tapaamisen aikana jo alzheimeria eikä enää muista runojaan. 

(Lisäsin tämän kirjan Helmet-haasteen kohtaan "Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan". Siinä ilmenee sama sukupolvien törmäys kuin tuossa Turusen valitsemassa kirjassakin. Vaikka olen ns woke-kulttuurin nostamien asioiden puolella, näen keskustelun monissa yhteyksissä kärjistyvän leimaavaksi ja tuomitsevaksi. Saara Turunen on niitä nimiä, joita olen nähnyt keskusteluissa.)

Saara Turunen, Petra Maisonen (toim): suurteoksia

Tammi, 2021, 304 s

Sisaret 1918, toim. Reetta Laitinen

Sisaret 1918  voitti Vuoden Sarjakuva-Finlandian 22.3.19. Jälkijunassa - resiinalla perässä - luin tämän Suomi 100 v -juhlavuonna ilmestyneen kirjan. Kun en Tampereen Työväen Teatterin Tytöt 1918 -musikaaliakaan nähnyt. Tutkija FM Reetta Laitinen on koonnut kirjaan kymmenen sarjakuvapiirtäjän antologian sisällissodasta.

Kunkin piirtäjän kertomus on yhden naisen tai tytön kokemus, seitsemän punaisten ja kolme valkoisten puolelta. Lapsen näkökulma on Reetta Niemensivun Toinissa vahva, hyvin on kuvattu lasten huolettomuus, kuinka vanhempien pelot pikkuhiljaa kulkeutuvat lasten uniinkin.

Ja kaikki kauhukertomukset vastapuolen tekemisistä.

Monen piirtäjän erilaiset käsialat, valokuvantarkasta muutamalla viivalla per ruutu vetäistyihin, oli ensin outoa, mutta sittenkin sopii mainiosti kuvaamaan eri tyyppisiä naisia eri tilanteissa samassa sodassa. On siinä toki myös oma mielenkiintonsa nähdä, kuinka monella tavalla noitakin asioita voi kuvittaa. Tiitu Takalon Ida on tarkimpia. Tampereen naiskaartin ja Idan kohtalosta tuli mieleen Lauri Viidan Moreeni.

Kunkin luvun alussa kerrotaan sisällissodan ja osapuolten erilaisista lähtökohdista ja taustoista, erilaisista syistä liittyä esimerkiksi punakaartiin. Muun muassa se että punakaartista sai töitä ja palkkaa.

Aino Sutisen Emmi kertoo myös Emmin asetoverin ja vankileiriystävättaren Martta Koskisen tarinaa, josta nähtiin muutama vuosi sitten dokumenttielokuva Ompelijatar. Ja housuista, jotka tekivät naisista vapaita ja itsenäisiä, niin tulenaroiksi kuin osoittautuivatkin, housut. Emmi Niemisen Mandi puhuu vankileireistä, hänen tarinansa oli kirjoitettu vapauttamisen jälkeen 6.8.1918. Pidän paljon tästä maalauksellisesta piirrosjäljestä.

Monista, eri aikoina luetuista teksteistä ja nähdyistä elokuvista - alkaen Täällä Pohjan Tähden alla-trilogiasta - muodostuu syvenevä kuva Suomen itsenäisyyden alusta ja tästä syviä railoja kansaan repineestä sodasta. Oikeastaan Väinö Linna hakkasi sen kuvan kuin kiveen ja teoksista tehdyt elokuvat vahvistivat niitä mielikuvia. Sittemmin olen lukenut Moreenin (aika myöhään), Teemu Keskisarjan historiateoksen Viipuri 1918 ja nyt tämän sarjakuvan. Nämä kolme, ja Martta Koskisen Ompelijatar, muuttivat kuvaa paljon ja selkeästi toivat toisella tavalla esille sen, kuinka suuri osa punaisten kannattajista oli etelän kaupunkien uutta teollisuustyöväestöä.

Vaikka kirjaan on otettu mukaan muutama valkoisen puolen nainen, painopiste on punaisten kokemuksilla. Kamppailu elinehdoista alkoi rajulla tavalla ja siitä maksettiin kova hinta, mutta kirjassa ei ole haluttu sodan raaimpia taisteluita kuvata. Kirjan esipuhekin osoittaa, että siitä on vaikea kirjoittaa vielä sadan vuoden jälkeen. Kuinka siirtyä itsenäisyyden juhlahumusta muistelemaan lähihistoriamme kipeintä tapahtumasarjaa - omiaan vasten käyvää kansaa? 

Sisaret 1918, toim. Reetta Laitinen 
Albumin taiteilijat ovat Warda Ahmed, Mari Ahokoivu, Ainur Elmgren, Annukka Leppänen, Reetta Niemensivu, Emmi Nieminen, Elina Ovaskainen, Hannele Richert, Aino Sutinen ja Tiitu Takalo.Arktinen Banaani 2018, 112 s
Kansi Tiitu Takalo

Klassikkohaaste: Edgar Lee Masters: Spoon River antologia

Kirjabloggaajien klassikkohaasteessa nro 8 luin Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian.

Kun luin George Saundersin teoksen Lincoln Bardossa, en tiennyt sen läheisestä suhteesta Spoon Riveriin. Molemmissa on sama lähtökohta: vainajat kertovat menneestä elämästään, unelmistaan, haaveistaan, rakkauksistaan, suruistaan, pettymyksistään. Mastersin hahmot kulkevat elonkierrossa sen loppua kohden ihmisen osassaan tekopyhyyden ja teeskentelyn painolastista vapautuneina. Ja onneksi vailla bardo-välitilaa, joka minua Saundersin teoksessa ärsytti. Kieli on paikoitellen  koukeroista, mistä seurasi että välillä oli palattava lukemaan jotain tarinaa uudelleen alusta. Tai sitten syynä oli sittenkin - kahdensadan runon loppupuolella - tietty monotoonisuus tässä kuolleiden pikkukaupunkilaisten kavalkadissa.

Aiheet runoihinsa Masters on poiminut hautausmaan muistokivien kirjoituksista. Runot on otsikoitu vainajan nimellä. Kukin heistä on lueteltu sivunumeroineen henkilöhakemistossa lopussa. Ne, runot, ovat pieniä tiivistelmiä eletystä elämästä. Sävy kertoo olennaisen ihmisen tiestä: oliko hän elämäänsä tyytyväinen, onnellinen vai pettynyt ja katkera. Tunnustuksia, katumusta tai kiitollisuutta hyvästä elämästä, mutta myös syytöksiä, itsesyytöksiä ja -ironiaa. Havainnot ihmispsyykestä ovat ajattomia. Kirjoille on yhteistä myös Abraham Lincolnin mahtihahmo, taustalla, muistoissa. Edgar Lee Masters vietti lapsuutensa samoilla seuduilla kuin Lincoln, Petersburgissa, Illinoisin osavaltiossa.

Runojen kiinnostavuus ja koskettavuus vaihteli. Jotkut tulivat ja menivät kuin parvi naakkoja, vailla sen kummempia jälkiä. Toiset koskettivat, kuten sotaan lähteneen Harry Wilmansin sankariaatosten huuhtoutuminen veripuroissa Manillan riisivainioilla. Hauskojakin runoja kokoelma sisältää kuten David Matlock, joka vertaa ihmistä ja mehiläistä eikä oikeastaan tule muuhun lopputulokseen kuin että kannattaa elää Jumalan lailla varmana kuolemattomuudesta, vaikka sitten epäilisi. Tai runo taidevalokuvaaja Penniwittin kohtalonhetkestä. John Hancock Otis varoittaa köyhyydestä nousseesta öykkäristä, miehestä joka aloittaa parilla housunkannattimia mutta päätyy työläisten verenimijäksi. Runoissa esiintyy pikkukaupungin asukkaita, rouvia ja herroja, mutta titteleitä on harvakseltaan, tohtorit ja professorit ja jokunen ironisesti puhuteltu, kuten kunnianarvoisa Henry Bennett, joka kertoo nuoren vaimon kuihduttavasta, suorastaan tappavasta vaikutuksesta. Jotkut esiintyvät pareittain, antaen kaksi näkökulmaa yhteiseen kokemukseen, kuten mainitun David Matlockin puoliso, Lucinda, kaksitoista lasta kasvattanut elämän rakastaja.

Edgar Lee Masters toimi parikymmentä vuotta omassa asianajotoimistossaan ennen kirjailijan uraansa ja näki siinä työssä monenlaisia poliittisia ristiriitoja, yhteiskunnallista ja rodullista eriarvoisuutta, se kaikki näkyy ammattien ja tyyppien kirjossa. Loppua kohden lukemiseni alkoi hieman takkuilla. Näin iso otanta pikkukaupungin ihmiskohtaloista, joita tipahteli tasaiseen tahtiin, ei jaksanut ihan loppuun asti kiinnostaa. Kuoleman jatkuva läsnäolo saattoi myös painaa.

Tämä kokoelma plus epilogi - joka muistuttaa vielä enemmän Lincoln bardossa teosta -lyhyine keskusteluineen kuin itse antologia - on suomennos vuoden 1924 versiosta ja sisältää ilmeisesti sekä vanhempia että uudempia runoja. Jonkinnäköinen muutos niissä onkin havaittavissa. Alkupuolella runoissa oli enemmän pelkistettyä lausetta, herkkyyttä tai rentoa kerrontaa vailla mahtipontisuutta tai julistavuutta. Ajan mittaan runoissa tuli siellä täällä esille viittauksia johonkin aiemmin tavattuun jättäen aavistuksen jostain tavoittamattomasta.

Ensimmäinen versio antologiasta ilmestyi jo 1915 ja oli suuri sensaatio suorasukaisen yhteiskuntakritiikkinsä, korruption, rappion, kielletyn rakkauden ja seksin kuvausten takia. Se herätti konservatiivisissa piireissä närkästystä; sen pikkukaupunkikriittisyys nähtiin epäamerikkalaisena. Suurempi taisi silti olla ymmärtäjien joukko, joka näki sen nimenomaan kuvaavan tavallisten ihmisten Amerikkaa, Keskilännen pikkukaupungissa. Myös runojen vapaa muoto herätti kritiikkiä, se oli uutta eikä vielä salonkikelpoista. Mainetta se joka tapauksessa niitti ja jäi Mastersin kuuluisimmaksi teokseksi, vaikka hän sen jälkeen jatkoi kirjailijan uraansa.

Tähän vielä maistiaisena edellämainittu Taidevalokuvaaja Penniwitt:

Menetin asiakaspiirini Spoon Riverissä, 
koska yritin antaa sieluni kameralle
vangitakseni valokuvattavien sielun.
Paras kuva, minkä koskaan otin,
oli yleisestä syyttäjästä tuomari Somersista.
Hän ryhdistäytyi edessäni ja pyysi minua odottamaan,
kunnes saisi kieron silmänsä katsomaan suoraan. 
Onnistuttuaan siinä hän sanoi "Valmis",
mutta minä kiljaisin "Kanne kumottu" -
ja hänen silmänsä rävähti takaisin kieroon,
ja minä otin hänet juuri sellaisena
kuin miltä hän tapasi näyttää sanoessaan "Vastustan".

Suomennos on Arvo Turtiaisen, joka on kirjoittanut kirjaan esipuheen taustoituksineen. Komeasti soiva nimipari Edgar Lee Masters & Spoon River avautui minulle sata vuotta syntymänsä jälkeen.

Edgar Lee Masters: Spoon River Anthology, 1915-24
Suomentanut Arvo Turtiainen
Tammi, 1975 (6. painos), 308 s

GRANTA Uuden kirjallisuuden areena / 1
Otava 2013, 304 s

Näppärää. 22 kirjailijan tekstejä yksissä kansissa. Nappasin tämän Suomen Grantan ensimmäisen kirjan Yrjönkadun divarista viime Helsingin visiitilläni. Tämmöinen kokoelma eri kirjailijoiden lyhyistä teksteistä on oikein omiaan junamatkalle tai levottomalle lukijalle, jonka on tuon tuosta poukkoiltava ylös lukutuolista jonkun vieterin heivaamana. Suurin osa oli minulle kirjailijoina uusia tuttavuuksia, mukava tapa tutustua tämän kevyen ja nopean kattauksen kautta. Teemana on ruoka, useammin vielä jonkin syöminen, onko se sitten ruokaa tai ihan jotain muuta.

1. Antti Tuuri: Leipä. Tuuri leipoo, etsii parasta leivän juurta, jauhoja, kohotusastiaa, etsii parasta koostumusta ainesosille, kokeilee paistoaikoja ja -lämpötiloja. Hiljalleen hiipii nenään vastapaistetun ruisleivän muheva tuoksu. Loppu on onnellinen.

2. Kazuo Ishiguro: Herkkusuu. (The Gourmet). Elokuvan käsikirjoituksen muotoon kirjoitettu makaaberia lähentelevä jännäri raskaan sarjan herkuttelijasta. Hemmoteltu gourmand on jo maistanut kaikkea. Nyt olisi tarjolla jotain raflaavaa lontoolaisen kirkon kryptassa.  Ettei vain Peter Greenaway olisi tökännyt lusikkaansa tähän soppaan! Haistan käryä.

3. Riikka Alaharja: Nälkä. Ankea näytös yksinhuoltajan arjesta, puutteesta ja siansorkista mutta yllättäen tarjoillaan myös suklaafondantia. Ulkona on kylmää, lunta ja kuollut veli. Jotenkin aika suomalaista tuon fondantin jälkeen.

4. Philip Teir: Mansikka 1979. Isoisä ja isoäiti asuivat lähellä, ja kävin usein heidän luonaan. Minä viihdyin siellä, mutta pelkäsin aina että minulle tarjottaisiin päivällistä. Kun isoäiti muuttaa vanhainkotiin,  autoon pakataan pakastimesta Kekkosen aikaisia karjalanpiirakoita. Sodan nähnyt isoäiti on säästänyt paljon.

5. George Perec: Suuntaa-antava luettelo nestemäisestä ja kiinteästä ravinnosta, jonka olen niellyt vuoden tuhatyhdeksänsataayhdeksänkymmentäneljä aikana. Se alkaa kahdeksasta annoksesta naudanlihalientä ja sivuja on kolme. Saman kirjailijan romaani pariisilaisesta kerrostalosta 'Elämä. Käyttöohje' oli kyllä luettava ja mielenkiintoinen.

6. Leena Parkkinen: Turska. Runoilija, jonka kokoelma 'Näin kasvot wc:n peilissä' ei nouse siivilleen, lähtee residenssiin Ranskaan, jossa tapaa portugalilaisen Josen. Tämä perehdyttää hänet kädestä pitäen turskan suolauksen saloihin. Suudelmakin maistuu suolaiselta.  Jose kertoo olevansa naimisissa.

7. Roberto Bolano: Everstin poika. Kertoja kertoo b-luokan zombie-elokuvasta, jonka oli nähnyt telkkarissa. Elokuva on kuin hänen elämäänsä. Siinä everstin poika kamppailee takaa-ajavia nälkäisiä, pureskelevia zombieita vastaan, meksikolaisia. Tyttöystävä on jo saanut pureman ja siksi hänellä on alituinen nälkä. Kyseessä on toimintaelokuva, jossa on rakkautta, jännitystä, ja jatkuvaa nälkää zombien kesken.

8. Rosa Liksom: Isän 50-vuotisjuhlat. Tepa-täti tulee Göteborgista Ylitornioon Audilla valmistelemaan veljensä 50-vuotisjuhlia. Tepa on maankuulu pitokokki. Seitsemän päivää täti ja siskontyttö pesevät poronsuolia, leipovat rieskaa ja sen seitsemää sorttia. 'Se ei kuulu sulle', vastaa Tepa kaikkiin kyselyihin mitä tulee hänen elämäänsä Ruotsissa, mutta tulee ruoanlaiton ohessa kertoneeksi elämäntarinansa. Siihen sisältyy avioliittoja eri maalaisten miesten kanssa eri puolella Ruotsia ja lapsiakin. Kotivaris Veikko ja Aada-kissa luovat tunnelmaa.

9. Ryszard Kapuscinski: Jouluaatto Ugandassa. Mikä ihanuus törmätä tässä kokoelmassa vanhaan rakastettuuni, Kapuscinskiin. Afrikassa jälleen. Mutta Idi Aminin Uganda on painajainen maan päällä. Port Bell on järvi, jonne kidutettujen ruumiit heitetään. Kun torille tuodaan sieltä pyydetty lihava kala, kauhun väristys hiljentää ihmiset.

10. Juha Itkonen: Torstai. Henrik ja Hanna, nälkäiset opiskelijat syövät yhdessä kerran viikossa Helsingin Forumissa. Heitä ahdistaa, on nälkää ja epävarmuutta. Kun rasvainen pizza on syöty, kaikki vähän hymyilyttää.

 

11. Karin Johannisson: Tapaus Ellen West. Psykiatrian epärajoista. Kirjoittaja on ruotsalainen aatehistorian professori, joka on erikoistunut lääketieteen historiaan. Sata vuotta sitten kuuluisat 'tähtipsykiatrit' pallottelivat naispotilaitaan, leimasivat heidät koko arvovallallaan hysteerisiksi, testasivat hoito-ohjelmia, ja ajoivat potilaitaan itsemurhaan. Ellen Westin tapaus oli musertava. Hänelle annettiin lupa ei-enää-olla-olemassa. Ellen West oli muun muassa syömishäiriöinen. - Ilmestynyt Ruotsin Grantassa 2013.

12. Miki Liukkonen: Marokon jälkeen. Peter on surullinen kun Anna on lähtenyt, ehkä lopullisesti. Hän saa muuta ajateltavaa kaverien järjestämässä baari-illassa, sillä siellä, baarissa häneen ottaa yhteyttä Sitruunoiden Valvomon Sebastian. Oven päällä kyltissä sitruunalla on kruunu. Se on arvokasta, Peter ajattelee, kaikki selviää vielä.

13. Taiye Selasi: Afrikkalaistyttöjen seksielämä. Pikkutyttö on 11-vuotias, suku valmistelee juhlia Accrassa, kaikki pynttäytyvät, naiset kilpailevat miesten suosiosta, kaikilla on salaisuuteensa, ilmassa on petosta ja uhkaa ja pettymystä. Afrikkalaisten kotien oudossa arvojärjestyksessä äiditöntä lasta alempana on ainoastaan lapseton äiti.

14. Merja Virolainen: Runoja. Hauskoja runoja elintarvikkeille kuten Munalle, Perunalle, Kaalille, Sipulille, Sinihomejuustolle, Omenalle. Pätkä runosta Sinihomejuustolle:

markiisi, mitä olet joutunut kärsimään

on tehnyt sinusta ilkeän, ymmärrän,

sinä elähtänyt irstailija, ihastuttavan pöyristyttävä,

kosteudessasi pelottava: uskaltaneeko sinua maistaa,

suu painautuu lihaan, ah, tunnut huulilla, kielenpäässä,

riettaan pehmeä, sulava, homekohdat erottuvat kovina,

törkeä tuntu suussa, hieno pilaantumisen löyhkä, rannan röhnä

15. Olga Tokarczuk: Säilykkeitä elämän varalle (mahanpuruiksi). Tyhjäntoimittaja-poika jatkaa elämäänsä entiseen malliin siistin ja säilövän äidin kuoltua. Pojankin olisi voinut marinoida, äiti pääsi jo pesusieneen, 'Pesusientä tomaattikastikkeessa 2001'. Muuta perintöä ei löydy kuin säilykkeet. Lopulla vastaan tulee 'Sieniä marinaatissa 2005'.

16. Meri Kuusisto: Amerikkalainen. Ote romaanista. Amerikkalainen on kutsumanimi vauvalle, muita ovat Susette ja Hermanni, alkkiksia molemmat ja Hermannin äiti Hertta Haikala, joka yrittää puuttua tolkuttomaan touhuun.

17. Nicole Krauss: Kivet ja artisokat. 'Kuolin muurahaisen' sanoo 3-vuotias pariisilainen Montparnassen hautausmaalla. Hänen äitinsä vie häntä juutalaisten muistojen luo. Eräs juutalainen päätti sodan jälkeen jäädä Ranskaan, koska tarjoilija opetti ravintolassa hänelle kuinka artisokka syödään.

18. Miina Supinen: Luovan myrskyn ruokalista. Kirjailija kertoo ruokavaliostaan silloin kun kirjoittaminen ohittaa syömisen. Silloin hän syö eineksensä kylminä ja e-koodillisina, sillä mikään ei tue taiteellista prosessia yhtä hyvin kuin lievä pahoinvointi. 

19. Doris Lessing: Kanat ja kananmunat. Äidin odotukset niskassa 17-vuotias tytär jää yksin hoitamaan 96 munan hautomista Etelä-Rhodesiassa, keskellä Rhodesian kylmää talvea. Apuna on hautomakone ja taljoihin kääriytynyt kokkipoika Isaac. Hautomishaluinen kana saa sherrytilkan, se pysyi hyvällä mielellä, sekin. Kanoja hoidetaan hyvin, niissä on leipä, mutta äitien ja tyttärien välit ovat solmuissa ja niitä setvii kukin tykönään. Osa solmuista aukeaa historian kautta.

20. Anu Silfverberg: Ylimääräiset kilot

Johannes ja Laura tekevät taidetta, uutta ja kantaa ottavaa, provokatiivista. Kaikki on ihmissyöntiä. Laura lentää Japaniin, molemmat tahollaan saavuttavat mainetta. Johannes tekee taidetta omasta lihastaan. Lopulta kamppailulaji riittää hänelle. Hän on sittenkin taiteesta nauttija. Öhh.

21. Mo Yan: Viinamaa (Ote romaanista) Erikoistarkastaja Ding Gou'er lähtee tarkastuskäynnille Luoshanin hiilikaivokselle selvittämään soijassa marinoitujen vauvojen syytettä. Surrealistisella matkalla viinaa juovat kaikki, kuskista alkaen. Kaivoksen puolueosaston turvallisuusosastolla tarkastajaa juotetaan lisää. Ulkona myös pääskyt tekevät juopuneita kaarroksia. Tarkastaja joutuu nöyrtymään kaivoksen maagisessa miljöössä. Hän päätyy hekottelevien kaivoksen johtomiesten kanssa lounaspöytään. Näin Kiinassa. (Mo Yan on vuoden 2012 kirjallisuuden nobelisti.)

22. Pirjo Hassinen: Äyriäisbuffet. Tea harrastaa avantouintia ja ikävöi mereen menettämäänsä Samiria. Hänen kylmänkestävä kroppansa sopii äyriäisbuffetin tarjoiluun. 

Hodgkinson, Tom - de Abaitua, Matthew: Matkaopas joutilaisuuteen

Laiskan kirjallisuuden antologia.
Luettu 05/2006

 

Maailmankirjallisuuden klassikoiden näkemyksiä laiskottelun tärkeydestä ja työnteon turhuudesta, Oblomovista Russelliin. Pidin erityisesti Berrand Russelin yhteiskuntamallista, jossa hän todistelee miten helppoa työntekoa olisi vähentää, kurjuuden lisääntymättä. Se, ettei sitä tehdä johtuu pelkästään eliitin määrätietoisuudesta, millä se suojaa omaa erityisasemaansa, joka perustuu jo vuosisatojen ajan siihen, että köyhemmät tekevät työt.