J.K.Rowling: Paikka vapaana

Kuva/kansi: Otava/Mario J. Pulice

Paikka vapaana on J.K. "Potter" Rowlingin avaus vähemmän fantastisten romaanien alalla. Romaani tarttui mukaani Seinäjoen hiljaisiksi jääneiden kirjamessujen antikvaaripuolelta. Uhmasin kirjaston kirjojen syyttävää pinoa ja tartuin hetken mielijohteesta tähän. Kansi tuntui lupaavan jotain yksinkertaista ja mahdollisesti humoristista… toisaalta muistelin kyllä blogijutuista saaneeni vähän toisenlaisen kuvan.

Itse nyt Paikan luettuani olen vähän ymmälläni: ei tämä ollut oikein lintu eikä kala. Viihteeksi se tuntuu liian raa'alta, huumoriksi liian surulliselta, jännitykseksi tai romanssiksi liian inhorealistiselta. Ehkä Paikka on ennen kaikkea yhteisön kuvaus, yhteiskuntakritiikkiä, tarina englantilaisesta pikkukaupungista nykyaikana. Kontrasti Agatha Christien dekkarien siistiin idylliin on melkoinen. Osalla Paikan ihmisistä onkin vahva kaipuu menneeseen aikaan tai ainakin vakaa aikomus estää maailman muuttuminen omassa valtapiirissä.

"Minä olen pagfordilainen", hän tapasi kehuskella kesäturisteille, "paljasjalkainen ja pesunkestävä." Tällä kliseeksi naamioidulla toteamuksella hän lausui itselleen suuren kohteliaisuuden. Hän oli syntynyt Pagfordissa ja kuolisi siellä, eikä hän ollut milloinkaan haaveillut muuttavansa sieltä pois. Hän ei kaivannut suurempaa maisemanvaihdosta kuin koki seuratessaan, miten vuodenajat muuttivat kaupunkia ympäröivän metsän ja sen läpi virtaavan joen ilmettä, ja nähdessään, miten tori kukoisti keväällä ja tuikki jouluna." (s. 70)

Paikka vapaana alkaa raflaavasti yhden miehen äkkikuolemalla. Viikatemiehen jäljiltä Pagfordin valtuustossa onkin äkkiä vapaa paikka, jota havittelevat niin vainajan politiikan puolustajat ja vastustajat kuin itsekkäät opportunistitkin. Poliittista peliä keskeisemmäksi nousevat silti ihmissuhteet. Rowling kutoo Pagfordista tiiviin verkon, jossa kaikki tuntevat toisensa ja kaikki liittyy kaikkeen. Silti hahmot ovat kovin yksin ajatustensa, tunteidensa ja toiveidensa kanssa; moni pariskunta puhuu toistensa ohi. Aikuisten tutkan katveessa liikkuvat kouluikäiset nuoret, joiden on pinnisteltävä oman identiteettinsä eteen muiden ehdoilla. Nuorten maailmasta nousevat Paikan tummimmat ja kiinnostavimmat sävyt.

Rowling osaa kirjoittaa tarinaa. Mielenkiinto säilyy ja kiinnostavia tyyppejä riittää.  Moni kuuluisa kirjailja kärsii mammuttitaudista, mutta Rowlingilla oireet ovat vielä lievät. Vaikka sivuja oli yli viisisataa, ei tarina tuntunut pitkitetyltä. Viimeistä kolmannesta olisi ehkä voinut vähän karsia, sillä rytmi jotenkin alkoi heittelehtiä loppua kohti. Juoni kyllä onnistui yllättämään moneen kertaan, siitä täytyy antaa täydet pisteet Rowlingille. Hän myös hallitsee suvereenisti laajan henkilögallerian ja pystyy pitämään sen vivahteikkaana.

Samaan hengenvetoon on pakko palata jutun alkuun ja todeta, että tyylilaji jäi tosiaan minulle hämäräksi ja se jotenkin teki lukukokemuksesta vaikeasti hahmotettavan. Pikkukaupungin elämän oudot synergiat - jotka jossain toisessa miljöössä olisivat olleet törkeää sattumakortin ylipelaamista! - ja hahmojen koomiset piirteet antoivat Paikalle (anteeksi) paikka paikoin humoristisen sävyn. Mutta enimmäkseen kirjan ihmiset tuntuivat onnettomilta ja… noh, pieniltä.  Pienisieluisilta ja itsekeskeisiltä niin ajatuksissa kuin teoissakin. Englantilainen pikkukaupunki ei Paikassa vaikuta erityisen viehättävältä asuinympäristöltä. Taidan jatkossakin tutkailla sitä vain telkkarin kautta.

Kirjan loppu ei huvittanut minua tippaakaan. Spoilaamatta en voi siitä muuta sanoa kuin että kovasti jäi mietityttämään mitä kirjailija halusi sillä sanoa. Analyyttisesti ajatellen sen voisi tulkita yhteiskuntakriittiseksi kannanotoksi, tai sitten juonellisen umpisolmun avaamiseksi Aleksanteri Suuren mallia mukaillen… joka tapauksessa se teki minut surulliseksi, vaikka aika kylmäverinen tyyppi olenkin.

Jeh. Siitä saan loppulauseen. Paikka vapaana on hauska romaani, jonka jälkeen olin apealla mielellä.

J. K. Rowling (2012). Paikka vapaana. Otava. Suomentanut Ilkka Rekiaro. 978-951-1-26954-0.

Arvioita:
Amman lukuhetkessä Paikka saa hehkutusta
Nenä kirjassa -blogin Norkku löytää lastensuojeluyhteyden Potter-sarjaan
Suvi Ahola Hesarissa luokittelee: peribrittiläinen tapakomedia tuotuna 2000-luvulle

Minette Walters: Kameleontin varjo

Rupattelen tässä lyhykäisesti välipälakirjasta, jonka sijoitin taktisesti Oksasten väliin... sillä Sofi Oksasen uusin on yhä työn alla. Näyttää siltä, että ilta tai neljä sen parissa vielä menee. Sulattelukin saattaa tovin vaatia; näin väliaikatietona olen valmis sanomaan, että eipä ole ihan helpoimmasta päästä historiallinen romaani. Ei mitään valmiiksi pureskeltua tavaraa, ainakaan äsken lukemani Stalinin lehmän rinnalla.

Minette Waltersin kirjoja ei oikeastaan pitäisi nimittää välipalakirjoiksi, sen verran hienoja ne ovat. Walters on (Ruth Rendellin ja P. D. James rinnalla!) brittiläisten dekkarileidien kermaa, ainakin jos tuorehyllyltä valitaan. Walters sekoittaa kirjoissaan fiktiivisiä dokumentteja ja normaalia tarinallista kolmatta persoonaa näppärästi. Lukija saa poimia juonenpätkät matkaansa miten parhaiten taitaa ja koittaa rakentaa niistä kuviota. Ratkaisut ovat harvoin helposti tarjolla, sillä Walters jättää paljon sanomattakin.

Kameleontin varjossa seuraillaan Irakissa haavoittuneen Charlesin yrityksiä sopeutua uudenlaiseen elämään silmäpuolena ja rujon näköisenä. Hyvin ei mene, sillä räjähtäviä raivonpuuskia saavaa veteraania epäillään pian surmatöistä. Vaan onko Charles sittenkään niin sekaisin? Jackson, kehonrakennusta harrastava naislääkäri, ottaa murjottavan miehen asian omakseen. Poliisia ei vain helposti vakuuteta, eikä Jacksonin partneri Daisykään ole innoissaan projektista.

Kameleontti ei ollut minusta ihan Waltersia parhaasta päästä, mm. Kuvanveistäjä ja Umpikuja tekivät kovemman vaikutuksen. Ja jotenkin olen näihin erikoisempiin parisuhderatkaisuihin vähän kyllääntynyt.

Mutta heikompikin Walters on edelleen julmetun hyvä psykologinen dekkari. Taas kerran loppuratkaisu tuli täydellisenä yllätyksenä. Jupisin itsekseni että niin tietysti ja totta kai ja olihan tuo ilmeistä.

Niin se yleensä on, jälkeenpäin.

Onneksi on kirjoja! Saa tällainen kotona nysväävä erakkorapukin jonkinlaista ihmisymmärrystä vähän kerrassaan. Enää noin 600 vuotta hyviä psykologisia dekkareita ja alan käsittää lähimmäisiäni.

Sitä odotellessa tarjoan tässä lukunäytteeksi pätkän, joka demonstroi minusta hyvin Waltersin vahvuuksia.

[--] Hänen ruumistaan ravisteli adrenaliinipurkaus aina kun hän näki valkoiset halatin ja parrakkaat kasvot, ja hän siirtyi toiselle puolelle tietä tai kääntyi sivukadulle välttääkseen kohtaamisen. Pian hän inhosi jokaista, joka ei ollut valkoinen. Tavallaan hän tajusi sen olevan järjetöntä, mutta hän ei edes yrittänyt hillitä vastenmielisyyttään. Hänen olonsa helpottui, kun hän saattoi siirtää syyn tapahtuneesta sellaisten ihmisten niskoille, joita hän ei ymmärtänyt eikä halunnutkaan ymmärtää. (s. 96)

Laatukamaa dekkarien ystäville!

Minette Walters (2009, alkuperäinen 2007). Kameleontin varjo. WSOY. Suomentanut Irmeli Ruuska. 978-951-0-34300-5.

Arvioita:
Riku Ylönen Savon Sanomissa pitää monisyisistä hahmoista
Matti Pienen piirin lukukokemuksia -blogissa nostaa parhaiden joukkoon
Mette Luetuissa sanoo melkein samaa kuin minäkin - Waltersit ovat hyviä tai oikein hyviä

Kalavale: kansalliseepos

Kuva: WSOY

Kaikki blogia pidempään seuranneet ovat jo taatusti tajunneet tämän, mutta senkin uhalla: kyllä Arto Salminen on hyvä. Aivan helvetillisen hyvä. Niin hyvä että sieluun sattuu ja silmiä särkee ja kurkkua kaivelee kitkerä nauru. Niin hyvä etten taatusti ole objektiivinen tai järkevä hänen kirjojensa kanssa. Ehkä sitten toisella lukukierroksella.

Voi kun näitä kirjoja olisi ollut enemmän. Kalavale ja Varasto ja Paskateoria kuuluvat ilman muuta minun listallani kotimaisten romaanien aateliin.

Säästelin viimeiseksi tätä Kalavaletta, Salmisen uusinta ja viimeiseksi jäänyttä romaania. Aiemmista arvelin, että Salminen on matkan varrella kehittynyt kirjoittajana. Kun vielä tiesin Kalavaleen käsittelevän tositeeveetä ja rahantekoa, olin jo ennakkoon aika varma, että tästä tulisi se paras.

MOT. Jos elämä on suklaarasia, minä olen se tyyppi, joka säästää toffeesuklaan viimeiseksi. Ja syöttää ananaskonvehdin koiralle.

Heh, rinnastinko tuossa juuri Kalavaleen suklaakonvehtiin? Nyrjähtänein metafora ikinä! Kalavale on paremminkin kimpale raakaa todellisuuden reidestä repäistyä lihaa. Salminen maustaa huumorilla ja tuo taiten tarjolle, mutta perusviestiä ei verhoilla mitenkään. Katso ihmistä. Jos löydät vielä jostain sellaisen.

Kalavaleessa, kuten Varastossakin, on oikein kunnolla tarina. Kalavale kertoo miten tehdään tämän päivän kansanrunoutta, suuren suosion tositeeveesarjaa. Vanhan ajan viihdekeisari Hanski, hänen petipupunsa Oona ja myyntipäällikkönsä Kasperi pistävät pystyyn Ausvitsin, kovan luokan BB:n, jossa työttömät toisintavat Zimbardon kuuluisaa vankilakoetta. Sähköshokeilla saadaan säpinää, Fortum sponsoroi ja yleisö äänestää. Hanski tuo pakettiin maineensa ja rahansa, Oona nätin runkonsa ja alaluokkaisen rajuutensa, Kasperi kaiken mitä kauppakorkeakoulu voi opettaa.

Kasperi keksi hakea ohjelmalle EU:n ympäristömerkkiä. Se toimitti johonkin virastoon tarkan selvityksen kuinka pahvit kerätään talteen, säästölamppuja käytetään, kananmunankuoret ja eväsleipien murut kompostoidaan, vihreää sähköä ostetaan ja vähäpäästöisillä autoilla ajetaan. 

- Meidän pitää vähentää kopiopaperin käyttöä kymmenen prosenttia, se kuuluu ehtoihin, Kasperi sanoi. - Mä laitan tähän hakemukseen, että vähennys on kaksitoista. Auschwitz tuntee vastuunsa. Tästä tulee maailman ensimmäinen tv-sarja, jolla on ympäristösertifikaatti. (s. 91)

Ja show on suuri menestys, totta kai. Salmisen kalavale onkin se valhe, joka kalalle kerrotaan kun sitä kutsutaan onkimaan. Todellisuudessa haavia pitelevät aina samat tyypit, ne jotka pystyvät käyttämään totuutta luovalla tasolla. Turnajaistalouden järjestelmässä voittaja vie kaiken.  Kaikki mitä Salminen sanoo on niin totta, että se on melkein satiiria. Tai siis - onhan tämä satiiria. Kai. Tekstin tyylikin on tässä vihdoin sopivasti tasapainoinen - runollinen ja arkiruma istuvat nätisti samalla penkillä ja laulavat samalla sävelellä.

Oi, ja minulle henkilökohtaisesti bonus: tässä kirjassa golf on kerrankin oikeassa roolissa, luonteen litmustestinä eikä vain rucola-salaattina jotain kuvitteellista statusta kuvaamassa. Ja kirjan loppukin on juuri oikeanlainen. En keksi mitään valittamisen aihetta. Se ei ollut edes liian lyhyt vaan juuri täsmälleen oikean mittainen.

Pitää pyyhkiä välillä vaahtoa suupielestä. Voisin jatkaa samaan malliin vaikka kuinka pitkään. Asiallisempi analyysi vaatisi tuumaustauon, mutta en malta. Sitä paitsi tämän luettuani en oikein osaa lukea muutakaan ennen kuin olen juttuni tehnyt.

Koitetaan nyt kuitenkin lopuksi sanoa jotain järkevää. Kröhm.

Suosittelen Kalavaletta varauksetta kaikille, jotka pohtivat minkälaista maata ja maailmaa asuttavat. Tässä se on, yksissä kansissa, tuttuna kuin takakylän poikien taskulämmin kossu, outona kuin avaruus: Suomi sukeltamassa globaalin markkinatalouden innovaatiovirtoihin. Tänään yhtä ajankohtainen kuin ilmestymisaikanaan.

Kirjasta nauttii ehkä enemmän jos osaa lähiöslangin alkeet ja taloussivujen tutuimmat termit... mutta kumpikaan ei ole välttämätöntä. Ei myöskään ole tarpeen arvata, että Hanskin esikuva on ilmeisesti Spede; minä ainakin tunnen niin heikosti viihdemaailmaa, että vasta ihan kirjan lopulla moinen ajatus kävi edes mielessä.

Arto Salminen (2007, alkuperäinen 2005). Kalavale. Kansalliseepos. WSOY. ISBN 978-951-0-33379-2.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Salla lukupäiväkirjassaan
Jani Saxell Kiiltomadossa
Ina Inahduksessa

EDIT: Tuon Zimbardon kokeen lisäksi Kalavale voisi viitata myös Milgramin sähköshokkikokeisiin. Ja Sallan blogin kommenteista löytyi vihjettä, että tällaista olisi kokeiltu käytännössäkin... Kyllä ihminen on ihmeellinen!

Varasto

Varasto joulutunnelmissa? Nääh.

(Jos on joulukiireitä, tässä lyhyt tiivistelmä. Sairaan hyvä kirja. Hyvää joulua.)

Tajusin äkkiä, että minähän näen suurella todennäköisyydellä ensi viikolla Varaston elokuvana. Pakko siis lakata hautomasta itse kirjaa hyllyssä ja lukea se, vaikka Salmisia tekisi mieli säästellä. Sattumoisin tulevasta ensi-illasta oli juuri tänään juttua Hesarista, nettiversiota en löytänyt.

Varaston kertoja Antero Rousku on varastossa töissä. Palkalla ei elä, ei ainakaan niin että mokkanahkatakkia pääsisi ostamaan, mutta luontaisetuna on sentään mahdollisuus myydä omaan piikkiin firman tavaraa. Rousku taitaa olla Urkin ohella Salmisen inhottavimpia sankareita. Ällöttävyys olisi sietämätöntä, ellei Salminen välillä vilauttaisi sitä kolikon toistakin puolta. Rousku on myös hyvin onneton, onneton ja avuton onnettomuudessaan, vaikka kelpo kapitalistin tavoin pyrkiikin kartuttamaan kassaansa kaikin keinoin. Tunteeton Rousku ei ole, tunteet vain eivät ole niitä mukavimpia.

Varasto on niukkuudessaan mainiota vastapainoa vaikkapa Huorasadun tursuilevalle runsaudelle. Salminen kirjoittaa vähäeleisesti ja yksinkertaisesti. Sanat tipahtelevat kuin maalipisarat puukolla puhkotusta purkista. Mutta tässä remontissa ei maalata trendikkäillä tehosteväreillä tai edes maalarinvalkoisella, tässä suditaan arjen harmaata ja laitetaan sekaan tummia läikkiä toivottomuutta.

Mitenköhän tämä kirja kääntyy komediaelokuvaksi? Ehkä yllättävänkin hyvin, sillä näyttelijät voivat tuoda komiikan esille suoraviivaisemmin. Kirjan huumori on aika, noh, tummaa, sellaista revi siitä -huumoria. Nauraakseen pitää nähdä itsensäkin oravanpyörässä ja nauraa sille. Ehkä se jekku onkin siinä.

Lukiessani kävi mielessä, että tämä on inhorealisimia samassa mielessä kuin kabuki on teatteria: äärimmäisen tyyliteltyä kamaa. Mielihyvän hetket on karsittu, ankeuttajat maleksivat nurkissa. Onko ihminen ihminen ensinkään, jos häntä ei ympäröivä yhteisö kunnolla ihmiseksi laske?

Myyntipuolella työskentelevä Karita onnistuu biologisia aseita ja silkkaa kiristystä käyttäen kaatamaan Rouskun parisuhteeseen. Tulevasta isyydestä maalaillaan Rouskullekin uutta mahdollisuutta, mutta tuleeko siitäkään mitään?

- Se on Jenna. Se on kolme vuotta, minä sanoisin ja hakisin lisää kaljaa. Jouluksi toisin lapselle ison Muumin ja muovailuvahaa. En viipyisi kauan, sillä Karitalla olisi jo uusi mies. Sillä olisi ponihäntä ja paskaiset farkut ja Harrikka-paita ja se kääntyisi sohvalta katsomaan minua kaukosäädin kädessä. 

En minä lopulta tulisi olemaan sen kummempi isä kuin moni muukaan. Karita ja minä ja lapsi olisimme aivan tavallinen tarina. Tässä lähiössä eivät muutkaan ihmiset toisiaan tarkastaneet. Säästärin tarjoukset olivat tärkeämpiä kuin hellyys ja romantiikka. [--] (s. 80)  

Joulun aikaan on mukavampi ajatella, että sitä hellyyttäkin löytyy, jostain piikkikuoren alta. Ja uusi vauva on aina uusi toivo. Salmisen kirjan lopussa toivonsäde näyttää kyllä aika valjulta. Nyyh.

Menee vähän OTT mutta senkin uhalla.... Valoisaa, lämmintä ja hellää joulua!

Arto Salminen (1998). Varasto. WSOY. ISBN 951-0-22926-1.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Salla Lukupäiväkirjassaan
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Janne Kuusinen blogissaan Salmisen koko tuotannosta

Sydänvarjo

Kansi/kuva: Like

Susan kirjoitus Sydänvarjosta Järjellä ja tunteella -blogissa herätti huomioni. Asetelma kuulosti kiinnostavalta, vaikkei Susa kirjalle ihan täysillä syttynytkään. Ja kansi on houkutteleva, siinä on rehellistä synkkyyttä. (Sitä paitsi etsin edelleen toisella kädellä sitä tajunnan räjäyttävää oman arkeni tulkkia, joten suomalaisia naiskirjailjoita pitää senkin tähden kokeilla.)

No - ainakin Sydänvarjon perusteella Kuisma jää melko kauas meikäläisen elämästä, hyvässä ja pahassa. Sydänvarjon tarina kertoo Susannasta, porvarillista unelmaelämäänsä elävästä hyväosaisesta, johon kaksi yhteiskunnan laitamilla roikkuvaa ihmistä kiinnittää huomionsa. Entinen poikaystävä Anton ajelehtii vailla kiinnekohtaa; moniongelmainen Kerttu samaten. Susannan seuraamisesta tulee kummallekin elämäntapa. Anton ja Kerttu kiertävät Susannaa kuin koit öljylamppua illan hämärässä. Näkeekö Kerttu Susannan kirkkaan valon häikäisyssä enää itseäänkään? Löytääkö Anton Susannasta vastauksen omaan riittämättömyyteensä? Omakotitalon idylliä seuraa yössä kaksi nälkäistä katsetta.

Kuisman kertojaratkaisu on kirjan vahvuus ja heikkous. Rakenteellisesti kirja koostuu Kertun, Antonin ja Susannan kertomasta, ja se kertoma on oudosti irrallista. Henkilöt puhuvat omaäänisesti, mutta on vaikea nähdä kenelle - ehkä itselleen? Tilityksessä on terapiasession makua. Kaikki kolme päähenkilöä ovat osapuilleen vuorotellen äänessä. Välillä saadaan pari palasta myös Susannan miehen Markon näkövinkkelistä, mutta kolmikko dominoi kirjaa.

Koska formaatti on tällaisen terapiamaisen itsetilityksen formaatti, saa kaikista kolmesta suorastaan sietämättömän itsekeskeisen vaikutelman. Vaikka jokainen on omalla tavallaan säälittävä, on lukijana vaikea löytää empaattista asennetta ihmisiin, joiden elämä (kirjasta päätellen) koostuu niin täydellisesti omien ongelmien pohtimisesta. Edes Kertulle, jolle on rakennettu oikea kauhujen nuoruus, en tahtonut saada heristettyä itsestäni myötätuntoa.

Lukunäytteenä ote yhdestä Antonin osuudesta:

[--] Kun sä vedät sateessa yksin röökiä keskellä yötä ja kelaat, ettei kukaan tuu tajuumaan sua ikinä. Hei Arosusi beibe, ja koko se Hessen ja eksistentialismin kuvio. Loputon yksinäisyyden tunne, jota helpottaa vaan joku käsittämättömän epätodellinen kaukorakkaus, ritarimeininkiä tai jotain vastaavaa paskaa.

Todellisuudessa olin säälittävä ihmisen keskimääräisen eliniän puoliväliä lähestyvä jätkä, joka halus epätoivoisesti olla nuori taas ja löytää uudestaan sen, mitä ei koskaan edes oikeesti ollut. Mä kirjoitin jotain runoja, nyt kun katson niitä niin ne on ihan perseestä, mut silloin kuvittelin saavani takaisin sellaista mitä ei voi saada. Onneks. Olla hämmentynyt egoistinen kakskymppinen kakara uudestaan, ei kiitti. (s. 108-109)

Mutta ehkäpä empatia ei olekaan Kuisman tavoittelema tunnetila. Ehkä yksilöillä onkin haettu ensisijaisesti stereotyyppejä. Sydänvarjoa voisi melkein lukea kommenttina yhteiskunnastamme ja sen arkkityypeistä: Susanna ja Marko ovat niitä perusarvomenestyjiä, Anton pullamössöpolven loiseläjä ja Kerttu järjestelmän uhri. Kaikilla on paha olo - jotkut vain valehtelevat itselleen paremmin kuin toiset.

Susannan äärikonservatiiviset mielipiteet tuntuvat kovin ajankohtaisilta tämän kevään Suomessa. Myös Susannan armoton asenne epäonnistumiseen, omaan tai muiden, on tutunoloinen; juuri tällaista onnistujien ja omavastuun maailmankuvaa 2000-luku on paljolti meille myynyt. Ja Kertun harhakuva arvokkaan ihmisen tunnusmerkeistä on sekin vahvasti ajan hengessä; Kertun paniikkikohtaus kosmetiikkaosastolla olikin minulle kirjan parhaita kohtia.

Jätän Sydänvarjon käsistäni vähän ristiriitaisin tuntein. Minun on vaikea pitää kirjasta, jonka henkilöistä en pidä. Psykologisesti Susanna ja Marko tuntuivat johdonmukaisilta vaikkakin kliseisiltä, mutta Anton ja Kerttu eivät minulle paljosta tilittämisestä huolimatta auenneet.

Mutta. Kuisman teksti oli minusta enimmäkseen iskevää ja hyvää. Monessa kohdassa hän tavoittaa jonkin tunnelman tai tilanteen niin herkullisesti, että sitä lukiessaan oikein hykertelee. Lukeminen ei tuntunut ikävältä eikä keskenjättäminen houkuttanut. Sen sijaan kävi mielessäni, etenkin loppuratkaisun jälkeen, että Kuisma voisi olla enemmän omillaan jos sallisi itselleen vähän villimmän irrottelun, kun kerran selvästi osaa sanoja käyttää. Sydänvarjon vahvuus on siinä, että mitä vain voisi tapahtua...

Kirjassa saa tehdä rajujakin ratkaisuja - tai heittäytyä kunnolla satiiriin.
 
Hanna-Riikka Kuisma (2011). Sydänvarjo. Helsinki: Like.

Helena Miettinen Savon Sanomissa
Maija-Liisa Mattila Keskipohjanmaassa

Seuraava pysäkki sosiaalitoimisto

Ihan totta, täytyy lopettaa tämä spontaani kirjojen poiminta kirjastosta. Tämän kirjan otin, koska takakansi näytti lupaavan ironista tulkintaa selviytymisestä sosiaalitukijärjestelmän ja käsistä karanneen projektihelvetin kanssa.

Kyllä tässä lähinnä vedetään punkkua kimppakämpällä, härnätään ilmeisesti loputtoman seksinnälkäisiä sosionomeja ja eletään fattan rahoilla. Kun krapulalta ehditään, podetaan masennusta ja uskonnolliseen kotikasvatukseen liittyviä traumoja.

Myönnetään, peruslähtökohta on tosi; ei Suomessa henkisesti sairastuvaa nuorta fiksusti auteta. Mutta eipä asioita sekään paranna, että tehdään alan työntekijöistä pellejä ja masennuksesta kärsivistä opiskelijoista löhöäviä lutkuja.

Seuraava pysäkki sosiaalitoimisto ei jäänyt kesken, joten kai se oli minusta vähemmän ärsyttävä kuin Salmelan 27 (joka jäi). Vähältä piti kyllä. Odottelin koko ajan, että jokin ovela tarkoitus löytyisi kaiken taustalta (ei löytynyt). Mutta toisaalta, teksti ei varsinaisesti vaatinut syventymään.

Lissun laskujen mukaan meidän määrärahamme ei voinut millään riittää jatkuvaan juhlimiseen (missä se oli tietysti ihan oikeassa). Mihin Netta Lissun saarnaan täysin vittuuntuneena ja aikalailla humaltuneena pamautti vastaan:

- Mä kävin myymässä persettä Itiksen parkkihallissa.

Mikä sai Lissun kirkumaan täyttä kurkkua ja lähettämään meidät huoneisiimme. Aikuisten primitiivireaktio lasten suhteen näyttää olevan sama kuin mitä on käytetty niitä itseään kasvatettaessa, ja Lissulla oli juuri silloin sekä huono päivä itsellään, että keinot vähissä meidän kanssamme. Melkein kävi sitä sääliksi.

Minä menin suosiolla, sillä sain kaapattua Lissun huomaamatta mukaani toisen vastakorkatuista perhekossuista, josta otin siivuja pitkin iltaa käyden autiossa keittiössä välillä hakemassa vettä lantringiksi, ja välillä tietenkin vessassa, kunnes nukahdin. Lissu oli jäänyt sohvalle vahtimaan, mikä oli minusta aika lapsellinen juttu. (s. 54)

Olisi ollut kiva kehua; omakustanne kysyy pokkaa. Mutta aika lapselliselta jutulta maistui.

Matti Koski (2010). Seuraava pysäkki sosiaalitoimisto. Omakustanne.

Kirjoittajan oma taustoitus kirjasta löytyy täältä.
EDIT: Tämä on saatava ilmaisena e-kirjana (tai ainakin pdf:nä tekijän sivuilta täältä.

Umpikuja

Minulle on jäänyt päälle pienoinen Minette Walters -putki, joka alkoi Kuvanveistäjällä. Lisäksi on tullut luettua Waltersin esikoinen Ruumis jääkellarissa, ja nyt sarjaa jatkaa 2002 suomeksi julkaistu Umpikuja.

Umpikuja on perushyvää Waltersia, vaikka ei minun makuuni ihan yhtä hyvin kuin Kuvanveistäjä. Aihe vivahtaa enemmän yhteiskunnalliseen jännäriin kuin perinteiseen dekkariin. Tarinan näyttämö on paikallinen "jakomäki", pahamaineinen ja ränsistyvä kaupunginosa, josta huolimaton kaupunkisuunnittelu on tuottanut kapinointiin kutsuvan umpikujan. Walters kehittelee tarinan asujaimiston mellakasta, jonka nostattavat pohjimmiltaan alemmuudentuntoinen huomionkipeys ja yhteiskunnan laitamille ajautuneiden nuorten turhautunut toiminnankaipuu. Syylliset keitetään samassa padassa kuin syyttömätkin; irti päässyttä vihan petoa ei hevin pysäytetä.

Hän ehti huomata että Franek oli pystyssä, hän oli jo ojentamassa miehelle kättään tueksi, kun ikkuna räsähti sisään ja sirpaleet puhkoivat ohuet verhot niin että sisään virtasi auringonsäteitä. Kaikki tapahtui sekunnin murto-osassa, mutta Sophie näki sen niin tarkasti että kuva piirtyi lähtemättömästi hänen mieleensä. Kaunista tilanteesssa oli se miten valo puhkoi huonetta. Traagista taas se mitä tapahtuisi väistämättä seuraavaksi. Vanha mies murhattaisiin. (s. 90)

Umpikujassa ei varsinaisesti selvitetä jo tapahtunutta murhaa, vaikka rikoksena tutkitaan kotoaan kadonneen tytön kohtaloa. Murhia kyllä tapahtuu, mutta ei siihen harkittyyn tyyliin, jonka yleensä yhdistää dekkariin. Juoneen on rakennettu sisään ovelaa ironiaa monella tasolla; siinä leikissä tekijä on mestari. Walters ei olisi Walters, jos juttuun ei sisältyisi odottamattomia käänteitä ja hyvin kuvattuja hahmoja.

Yhdeksi sankariksi nouseva vankilakundi Jim on herttainen, vaikka vahvemmilla Walters onkin vähemmän sympaattisten henkilöiden kuvaajana. Kirjan kuva maailmasta on kuin synkkä pilvi ohuin kultareunuksin. Kovin raadollisena näyttäytyy ihminen Umpikujassa - piittaamattona, tietämättömänä ja useimmiten kykenemättömänä ajattelemaan tekojensa seurauksia. Hyvän viihdyttäjän tavoin Walters osaa kuitenkin lopettaa tarinan oikein: Umpikujan synkällä tarinalla on keventävä loppu siinä missä Kuvanveistäjän arvoituksellisuus päättyi epäilyksen siemeniin.

Vielä olisi pari Waltersia odottelemassa, huikopalaksi muiden kirjojen väliin.

Minette Walters (2002). Umpikuja. Helsinki: WSOY. Suomentanut Tiina Ohinmaa.

WSOY:n sivuilta ei näin vanhasta kirjasta löytynyt enää selostetta; BookCrossing.comin merkinnöistä tosin löytyy kuva kannesta ja takatekstit. Vähissä ovat myös lehtiarviot, mutta blogeissa ainakin Kuutar on näemmä lukenut ja tykännyt, samoin Mette.