Hukan enkelit

Kuva: Karisto

Ajoituksesta huolimatta tämä juttu ei liity mitenkään Finnconiin, jossa vietin juuri puolitoista hilpeää päivää ja ostin sievän pinon kirjoja. Sitten piti lähteä kuskaamaan Neiti A:ta ja hänen belgialaista vierastaan Suomalaiselle Kesämökille. Kiitos vain velimiehelle mökin lainasta. Aiomme sytyttää oikean avotulen ja grillata aitoa suomalaista makkaraa ja tietenkin soudella perinteisellä suomalaisella järvellä. Hetivalmis kokemus, lisää vain hyttyset!

Näihin fiilareihin sopii hyvin lyhyt raportti aidosta suomalaisesta dekkarista, jonka ehdin jossain välissä lukea. Seppo Jokisen Koskis-kirjoja on tullut luettua useampikin tässä kesän mittaan, vaikka harva on päässyt blogiin asti. Teen nyt poikkeuksen Hukan enkeleiden kohdalla, sillä se on selvästi parempi kuin pari edellistä, Kreikkalainen kolmio ja Taikashow. Jos ei koko sarjaa halua lukea, muttei ihan viimeisestäkään viitsi aloittaa, tämä Hukan enkelit voi olla hyvä ensimmäinen etappi.

(On muuten hyvä kirja lukea ennen kuin lähtee järven rannalle mökkeilemään: yksi henkilöistä on halvaantunut sukellettuaan pää edellä kiveen... muistanpahan varoittaa nuorisoani. Tämän mökin rannassa tosin suurin vaara on odottamaton kasvonaamio, jos päistikkaa pohjaan sukeltaa. On siellä sen verran hulppeasti mutaa!)

Hukan enkeleissä Koskinen on jo vakiintunut sinkun elämään. Hänen teinipoikansa on ehtinyt sivari-ikään, Koskinen hoitaa yksinäistä levottomuuttaan juoksemalla öisin, ja Tampereella tapahtuu taas kamalia. Hukantuvan palvelutalosta murhataan alaraajahalvauksesta kärsivä mies, ja muidenkin vammautuneiden kimppuun käydään. Onko liikkeellä kieroutunut armomurhaaja, vai onko kyseessä jokin henkilökohtaisempi motiivi?

Samaan tapaan kuin Marko Kilven Kadotetuissa, tässäkin dekkaristi pohtii yhteiskunnallisia kysymyksiä rikostapauksen rinnalla. Jokisen tähtäimessä ovat suhtautuminen vammautumiseen ja poikkeuksellisuuteen. Pöyrätuoli tuntuu asettavan ihmisen eri kategoriaan kuin muut; liikuntavammaisen odotetaan olevan erilainen, häneen liittyvät motiivit ja oletukset ovat jotenkin automaattisesti toista maata. Saako vammautumisesta olla vihainen, saako raivota ja reagoida, vai pitäisikö olla kiltti ja kiitollinen marttyyri? Voiko elää normaalia elämää... ja mitä se edes tarkoittaa? Näitä asioita joutuu Koskinenkin pohtimaan ennen kuin rikossarja selviää.

Minusta Jokinen on tässä kirjassa koonnut taitavasti yhteen toisiinsa limittyviä teemoja. Koskisen urheiluhulluus on näppärä kontrapunkti Hukantuvan liikuntarajoitteiselle jengille. Jossain siellä taustalla viipyilee myös vanha tuttu melodia - carpe diem. Kannattaa nauttia siitä mitä on, juuri nyt. Kukaan ei tiedä, missä on huomenna vai onko missään.

Vaikka yksittäisissä kirjoissa on tasoeroja, tykkään tässä sarjassa siitä mistä yleensäkin pidemmissä sarjoissa: siitä että keskeisiin henkilöihin tutustuu vähä vähältä paremmin. He alkavat tuntua tutuilta. Minua ei haittaa pätkääkään, että juonen rinnalla pyöritellään yksityiselämääkin.

Ulla nosti yllättäen kätensä ja silitti kämmenselällä Koskisen poskea. 

- Miten sinulla menee? 

Koskinen hämmentyi Ullan kysymyksestä ja sinulla-sanan painotuksesta. 

- Minullako... niin mites minulla... Ihan hyvin. Tuntuu että olen elämäni kunnossa. Parinkymmenen kilsan juoksulenkki ei tunnu missään. 

- Sen kyllä huomaa.  

- Niinkö, Koskinen ilahtui. Ullan kasvot pysyivät kuitenkin totisina ja hän rupesi puhumaan nuhtelevasti kuin lapselle: - Lopeta jo tuo laihtuminen. Vaatteet roikkuvat päälläsi ja posket rupeavat lommoontumaan. (s. 33)

Hieno dekkari. Sujuva, napakka, helppolukuinen, tasapainoinen - ja pikkuisen ajatteluttava. Sopii kokeilla komisario Koskista, vaikka vähän laihtuneenakin!

Seppo Jokinen (2001). Hukan enkelit. Karisto. ISBN 951-23-4229-4.

Arvoita:
Keijo Kettunen Hesarissa
Ritva Sorvali Dekkaripäivien sivuilla

Kirjan kansa

Kuva/kansi: Tammi/Jussi Kaakinen

Kirjan kansaa voisi luonnehtia kirjan tarinaksi, sillä Brooks kertoo kirjaimellisesti erään kirjan historiasta ja vaiheista. Kirja on Sarajevon legendaarinen haggada, 1300-luvulla Espanjassa tehty kuvitettu kirja. Haggada on juutalaisen uskon seder-juhlan perinteisiin liittyvä rituaalikirja, mutta mutkikkaiden vaiheidensa aikana Sarajevon haggadasta tulee jotain enemmän: symboli.

Kirjan nimessäkin on symboliikkaa, joka ei aivan täysin käänny suomeksi. Alkuperäinen People of the Book voisi viitata "kirjan kansoihin" eli Koraanissa mainittuihin kristittyihin ja juutalaisiin, mutta myös "kirjan ihmisiin", ihmisiin, joiden kohtaloihin kirja on kietoutunut.

Brooks kehrää haggadan ympärille kiehtovan tarinan. Nykyhetkessä seuraamme Hannan, australialaisen konservoijan, elämää kasvukipuineen ja epäilyksineen. Menneessä kuljemme haggadan mukana kirjan vaiheita seuraillen sotaan, syrjintään, vainoon, myllerrykseen, aina kirjan syntyhetkiin ja tekijöihin asti. Juutalaisten kirja osoittautuu jokaisen kirjaksi - ainakin kaikkien niiden, joiden sydäntä liikuttaa ihmisen historia. Kirjan kansaa ovat kaikki; juutalaiset, kristityt, muslimit kaikki tyynni, kunhan vain huomaavat sen itse. Hyvyys ei ole jakautunut etnisten tai uskonnollisten rajojen mukaan. Brooks tarjoilee tämän viestinsä vähän turhankin valmiiksi paloiteltuna... mutta ei se mitään. Ei kai jokaisen kirjan mikään rubikin kuutio tarvitse olla.

Romaani perustuu monin osin Sarajevon todellisen haggadahin vaiheisiin, mutta Brooks on toki käyttäynyt kirjailijan vapauksiaan reippain ottein. Silti ehkä juuri todelliset elementit tekivät tästä hyvän lukukokemuksen. Hannan romanssi ja hänen dramaattiset vaiheensa olisivat paljaaltaan tuntuneet vähän pahvisilta minusta.

[--] En suhtaudu seksiin välinpitämättömästi, kaukana siitä. Olen itse asiassa hyvinkin kranttu. Valitsen mieluiten muutaman harvan hyvännäköisen kuin ketä tahansa keskinkertaisuuksia. Mutta en ole kovin innostunut vääntämään muiden märkiä nenäliinoja kuiviksi, ja jos haluaisin kumppanin, perustaisin firman. (s. 52)

Tuossa puhuu itsetietoinen maailmannainen ja raudanluja ammattilainen... Mutta myöhemmät tapahtumat kertovat ihan muuta. No joo. Eipä siinä mitään. Haggadan tarinaan yhdistettynä kokonaisuus on kumminkin ihan toimiva. Brooks hallitsee kertomisen jalon taidon, ja Kirjan kansa kuljettaa kiehtoviin aikoihin ja paikkoihin. Sitä paitsi, haggadaan liittyy siinä määrin aitoa draamaa, että pieni tekodramatiikka siinä rinnalla uppoaa ilman kummoistakaan kakistelua. 

Kirjan kansaa voi tosiaan vilpittömin mielin suositella kirjoja rakastaville ihmisille, kuten Kirjavinkeissäkin sanottiin. Mukaansatempaava eikä liian raskas sukellus historian vuorovesiin. Viihdyin vaikken ihan villiintynyt.

P.S. Yritin löytää netistä jonkun järkevän ja puolueettoman tuntuisen lähteen haggadan vaiheista, mutta eipäs ainakaan pienellä hakemisella löytynyt sellaista tekstiä, joka ei a) myy jotain b) korosta jotain kansallisuutta/uskontoa. Wikipedia näytti fiksuimmalta lähteeltä! Alaosasta löytyy myös linkki Brooksin tutkimustensa perusteella kirjoittamaan New Yorker -lehden artikkeliin. 

Geraldine Brooks (2009). Kirjan kansa. Tammi. Suomentanut Arto Schroderus. ISBN 978-951-31-4471-5.

Arvioita:
Leena Lumi blogissaan
Katja Lumiomena-blogissa
anni.M. Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa

Ulvova mylläri

Kuva/päällys: WSOY/Pekka Vuori

Äänikirja pitkästä aikaa! Hukkasin keskittymiskykyni marraskuussa, varmaan intensiivisten projektien tähden, ja äänikirjat jäivät vähäksi aikaa. Nyt häiriö on näemmä korjaantunut. Vanha äänikirjariippuvuus palasi kertaiskulla kun lainasin kirjastosta yhden.

Tällä kertaa käsiin osui eräänlainen klasikko tai ainakin kulttuurinen kuuluisuus. Hyvä että osui, sillä vaikka olen melkoisen pinkan Paasilinnan kirjoja lukenut, syystä tai toisesta Ulvova mylläri on jäänyt väliin niin kirjana kuin elokuvanakin. Parempi myöhään ja niin pois päin...  Kiva että vielä pääsin tämänkin löytämään.

Ulvova mylläri onnistui myös yllättämään. Jostain syystä minulla oli kirjan juonesta käsitys, joka ei sitten vastannut todellisuutta ollenkaan. Odotin enemmän sellaista Maailman paras kylä -tyyppistä kyläyhteisökuvausta, mutta Mylläri onkin vähintään yhtä paljon, ehkä enemmänkin, sukua Jäniksen vuodelle.

Ulvovassa myllärissä Gunnar Huttunen, vähän tavallista suurempi myllärismies, asettuu jatkosodan jälkeen peräpohjalaiseen kylään, jossa hänen erikoiset tapansa vähitellen herättävät yhteisön pahennuksen. Ei se nyt käy laatuun, että aikuinen mies ulvoo yöllä kuin susi, aina kun sattuu ulvottamaan. Mylläri Gunnar Huttunen on rehti ja ahkera, mutta järjestäytyneen yhteiskunnan pikkumaisiin ja tekopyhiinkin muotoihin sopeutuminen ei onnistu. Niinpä mylläri päätyy lopulta pakosalle. Ensin häntä jahtaavat kylän isäntämiehet mutta lopulta takaa-ajoon yltyy esivaltaa maaherraa ja jääkäreitä myöten. Huttusen puolia pitävät kultakiharainen ja runsasperäinen kerhoneuvoja Sanelma Käyrämö, postimies-pontikkatehtailija Piittisjärvi ja poliisi Portimo - ja muutama myötätunnon sana heltiää myös Jeesukselta.

En sano juonesta enempää, siltä varalta että joltakulta muultakin on lukematta. Pidin tästä tarinasta oikein tosissani, taitaa olla parhaita Paasilinnan kirjoja ikinä. Vain Oulun jaksossa oli joitain puuduttavia pätkiä, mutta muilta osin kertomus juoksee kuin vesi purossa, mennä solisee vapaasti polveillen ja pirskahdellen. Kielestä tulee mieleen tuore rouhesämpylä, se on mehevää ja helppoa mutta on jotain pureskeltavaakin.

Paasilinna on ollut kova poika kirjoittamaan. Hän tekee kyseenalaistamisensa niin hauskasti, ettei vakavampaa juonnetta oikein huomaakaan. Mylläri on minusta erityisen hyvä jopa hänen tuotannossaan, sillä se on tiivis ja keskittynyt pienimuotoisen miljöönsä tähden. Kaikkiaan tämä oli minulle parahultainen absurdi komedia, sellainen jonka tietää todeksi samalla kun sen mahdottomuudelle naureskelee. Ainakaan viikkoon en ole tekopyhä, en!

Mylläri on myös oikein hyvin äänikirjana toimiva teos. Kuunnellessa myhäilyttää. Ja Helovirta lukijana! Nam.

Arto Paasilinna (2008, alkuperäinen 1981). Ulvova mylläri. WSOY. Lukija Kauko Helovirta. ISBN 978-951-0-34075-2.

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarissa arvioi pokkaripainoksen,
Ofeliaoutolintu samoin.

Turvapaikka

Kuva: WSOY

Kaukolainojen armoton laki sanelee nyt lukujärjestystä: vieraiden kirjastojen kirjat etuilevat jonossa. Lähikirjastoni kokoelmissa on tasan yksi (1) Arto Salmisen romaani, joten muita luetaan nyt kaukolainaussyklin logiikalla ja rytmillä. Luen tämän nyt, vien kirjastoon, tilaan seuraavan, saan viestin, käyn noutamassa kirjastosta, luen sen...

Arto Salmisen tuotantoon tutustuminen saa tästä tiettyä juhlallisuuden ja määrätietoisuuden tuntua.

Hyvä että saa. Kirjojen sisällöstä on juhlallisuus ja määrätietoisuus kaukana. Turvapaikassa ankean nahkea arki lutkuttaa menemään vastaanottokeskuksen menoa seuraten. "Arkirealisimi" saa sanana ihan erilaisen sävyn kun on lukenut Salmista.

Turvapaikanhakijoiden tilanne aukeaa lukijalle suomalaisten työntekijöiden yksilöllisistä ja aika raadollisista näkökulmista, mutta Salminen on kova niin koti- kuin ulkomaisillekin puuhastajille. Julman pintakuohun alta kuultaa silti kovin humanistinen viesti. Ihmisiä ne ovat kaikki, Salmisen törpöt juopot, takakireät täti-ihmiset, lentopalloverkolla kalastavat somalit ja järjettömän käytännölliset siivoojat. Ei tule tunnetta, että Salminen tuomitsee ihmisiä, vain typeryyden, suvaitsemattomuuden ja käsittämättömän systeemin.

"Vain"? Typeryyttä, suvaitsemattomuutta ja käsittämättömyyttä taitaa olla liikenteessä paljon. Turvapaikassa siitä kiertyy hervotonta ja armotonta huumoria. Kirjasta tulee mieleen vanha sanonta tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Ystävälliset idiootit ja osaoptimoitu järjestelmä tuottavat harmeja siinä missä ilmirasismikin.

- Mikä sai sinut lähtemään pakolaiseksi? 

Mitä helvettiä se tuollaisia kyselee? kummasteli Sundqvist. 

- Ensin minun siskoni sormet tulivat postissa, sanoi George. 

- Siis sormukset? varmisti maaherra. 

- Sormet. Nämä, sanoi George ja heilutti kättään. - Sitten minun isäni ja äitini hirtettiin meidän pihapuussa. 

George hymyili ilmeettömästi. Maaherra oli ihan hiljaa. Se vilkuili pomoa ja kunnanjohtajaa ja Georgea ja seinää ja vaikka mitä. 

- Oletko viihtynyt Suomessa? se viimein kysyi. (s. 101)

Tulee angstinen olo kun huomaa nauravansa kaameille asioille. Tässä ei ole mitään huvittavaa - paitsi että tietenkin on. Salminen onnistuu jotenkin näyttämään naurettavuuden tekemättä kumminkaan ilkeää vaikutelmaa. Auts ja vauh.

Pitänee lisätä vielä huomio tyylistä. Kieli on yksinkertaista ja väkevää. Ei-kuoressa merkille panemani runollisen ilmaisun ja näköalattoman persoonan ristiriitaa ei tässä näy, vaikka verbaaliakrobatiaa väläytellään.

Jotain ylivoimaisen totta näissä Salmisen kirjoissa tuntuu olevan; totta rankalla tavalla. Jos kirjalta haluaa todellisuuspakoa (tai tulee helposti huonovointiseksi), Salminen ei ehkä ole hyvä valinta.

Vien tämän huomenna kirjastoon ja tilaan seuraavan.

Arto Salminen (2007, alkuperäinen 1995). Turvapaikka. WSOY. ISBN 978-951-0-33374-7.

Arvioita:
Jori Kaiken voi lukea -blogissa

Mistään kotosin

Kuva/kansi: Otava/Tiina Palokoski

Marjaneh Bakhtiarin Mistään kotosin päätyi luettavaksi 101 naisten kirjan listaltani. Persepoliksen luettuani olen muutenkin ollut vähän Iraniin päin kallellaan, joten tämä ohitti monta muuta kirjaa jonossa.

Mistään kotosin kertoo iranilaisen siirtolaisperheen elämästä Ruotsissa. Amir-isä hankkii elantoaan pizzakokkina ja taksikuskina, mutta entinen kustantaja-runoilija ei voi ymmärtää mikseivät ruotsalaiset halua kuulla Iranin mahtavasta historiasta. Eivätkä erota arjalaista arabista - käsittämätöntä. Panthea-äiti puolestaan yrittää assimiloitua kaikin keinoin. Entinen ydinfyysikko kaitsee kakaroita lastentarhassa ja kerää ruotsalaisia tapoja ja perinteitä kuin orava pähkinöitä. Ennemmin tai myöhemmin ruotsalaisuuden suuren salaisuuden täytyy avautua...

Perheen lapsista keskeiseen rooliin nostetaan Bahar, tytär joka käyttää valtaa tulkkaamalla tai olemalla tulkkaamatta vanhempiensa puolesta. Bahar seurustelee ruotsalaisen Markuksen kanssa. Ihana Markus ei oikeastaan piittaa pätkääkään Baharin alkuperästä; ei tenttaa eikä yritä ymmärtää. Mutta kun Markuksen vanhemmat haluavat tavata Baharin vanhemmat, ja Baharin vanhemmat haluavat tavata Markuksen vanhemmat - hyvää tahtoa on, mutta ymmärtääkö kukaan ketään? Yksi etsii yhteyttä, toinen eksotiikkaa.

Baharin perheen lisäksi kirjassa ottavat paikkansa maahanmuuttajat muualtakin kuin Iranista. Jamaikalta, Chilestä, Libanonista... Ruotsalaiset opettajat, joiden hoivissa kouluttautuvat myös Baharin veljet, saavat yhdessä Markuksen sukulaisten kanssa esitellä kantaväestön vähän ahdistunutta ja teennäistä suhdetta maahanmuuttajiin. Ollaan niin suvaitsevaisia ja monikulttuurisia, että suvaitsevaisuudella ja monikulttuurisuudella pakotetaan ihmiset erilaisuuden lokeroon. Pieni ja ivallinen rooli on myös toimittajilla, joista yhtä Bahar tässä kärvistää:

[--] "Okei. Esitetäänpä asia toisella tavoin. Kun sinä puhut serkkujesi kanssa tai tapaat heitä. Käykö koskaan niin, että sinä huomaat teidän välillänne eroja?"
"Joo, mutta kyllä mulla käy niin ruotsalaistenkin kanssa."
"Ja sinä huomaat myös yhtäläisyyksiä?"
"Niin."
"Okei. Voisiko siinä tapauksessa sanoa, että sinulla on kaksoisiden... kulttuurinen kaksoisidentiteetti?"
"Sori vaan, mutta kun sä sanot sen se kuulostaa siltä kun mulla olis syöpä tai jotain. Jotain mihin mä oon sairastunu." (s. 293)

Bahar ei halua olla kahden identiteetin ihminen, skitsofreenikko. Ja miksi tosiaan pitäisikään? Bahar on Bahar: yhtä häilyväinen ja muuttuvainen kuin muutkin nuoret. Siinä missä kirjan vanhemmat ja valtaväestö yrittävät ahdistuneina diagnosoida hänen tilaansa, Bahar puuhaa omien prioriteettiensa kanssa. Kun käyttää huivia, ei tukka näytä pahalta. Muslimina oleminen oli hänen uusi harrastuksensa, kuvaa Bakhtiari.

Mistään kotosin on sujuva kirja. Helppolukuinen, joskaan ei ihan niin pureva tai hauska kuin jostain syystä kuvittelin. Bakhtiarin tekstissä on sellaista pintakeveyttä, josta tulee mieleen Zadie Smithin Valkoiset hampaat, mutta siinä missä Smithin teksti onnistuu vähän väliä viiltämään syvältä, Mistään kotosin jäi ainakin minulle jotenkin vähän ontoksi. Ehkä siksi että kukaan hahmoista ei loppujen lopuksi tuntunut omalta tai edes kovin läheiseltä.

Maahanmuuttaneiden vanhempien ahdistus omien ratkaisujensa oikeellisuudesta tosin kosketti jotain kieltä. Tunnistan vanhemman huolen valintojen seurauksista lapsille ja tarpeen saada synninpäästö. Teimmekö oikein kun tulimme tänne? Teimmehän?

Yhdessä asiassa Bakhtiari onnistui fantastisesti. Mistään kotosin palauttaa heterogeenisyyden maahanmuuttajuuteen. Hänen maahanmuuttajansa ovat tulleet Ruotsiin erilaisista syistä ja erilaisin asentein, sopeutuvat tai ovat sopeutumatta kukin omista lähtökohdistaan. Tätä lukiessani tiedostin vahvasti miten helppoa ja vaarallista ja loukkaavaa on niputtaa maahanmuuttajat yhteen. Julkinen keskustelu tekee sitä koko ajan, ja sorrun siihen itsekin, mutta virheen yleisyys ei tee siitä sen hyväksyttävämpää. Jokainen maahanmuuttanut ihminen on omanlaisensa. Kun alkaa ajatella maahanmuuttajia jonain omana luokkanaan, toisintaa ikiaikaista me-ja-nuo-muut -kaavaa. Okei, käytännössä maahanmuuttajat ovat yksi ryhmä siinä mielessä, että he ovat kirjaimellisesti muuttaneet maahan. Siinä kaikki. Kuinka paljon johtopäätöksiä tuosta nyt voi loogisesti vetää?

Sopii Iranista ja maahanmuuttokysymyksistä kiinnostuneille. Maa ei järissyt, mutta ei aika tämän kanssa hukkaan mennyt.

Marjaneh Bakhtiari (2007). Mistään kotosin. Otava. Suomentanut Leena Peltomaa. ISBN 978-951-1-209.

Arvioita:
Pauliina Siekkinen Savon Sanomissa
Ina INAHduksessa
Jaana Tapio Kiiltomadossa (Iik, Tapiokin mainitsee Valkoiset hampaat. Tässähän tulee ihan valtavirtainen ole No, onhan se aika ilmeinen vertailukirja.)

Unenpäästäjä Florian

En enää muista mikä bloggaus alunperin innoitti kyselemään Unenpäästäjä Floriania, Marjiksen juttu - vai Kirjahyllyn arvion kiivaat kommentit? Kotikirjastossa kerrottiin, ettei Unenpäästäjä ollut edes hankintalistalla, ja lainasin toisen Saxellin korvikkeeksi (yhä lukematta). Mutta yllätys yllätys, kiltti kirjastotäti otti oma-aloitteisesti selvää asioista ja hommasi kirjan naapurikunnasta. Kanta-asiakkuuden etuja, kenties. Syntyi moraalinen velvoite lukea tämä pian.

Mietin kirjaa lukiessani genre-kysymyksiä, osittain Jennin keijukaiskokemuksen ja sen kommentoinnin takia. Onkohan Unenpäästäjä selvää maagista realismia, vai lievää scifiä, vaiko 'vain' nykyproosaa? Pohjimmiltaan minusta tuntuu, että kategorioilla on väliä siinä määrin kuin ne auttavat ihmisiä löytämään mieleisiään kirjoja ja kertovat mitä kirjoilta voi odottaa. Minua esimerkiksi on aina rassannut scifin ja fantasian niputtaminen samaan kirjakaupan hyllyyn, samaan outojen juttujen luokkaan. Lähtökohdat ovat pohjimmiltaan erilaiset; toisessa on irrationaalinen, toisessa rationaalinen viitekehys. Yhtä hyvin voisi laittaa samaan nippuun vaikka sosiologian ja kemian. Tämä ei sitten ollut kummankaan tieteen arvottamista. En väitä sen enempää kemiaa kuin sosiologiaakaan irrationaaliseksi...

Takakannen mukaan Unenpäästäjä on scifi- ja dekkariaineksilla höystetty rakkaustarina. Nyt puren itseäni nilkkaan: vaikka peukalosäännön mukaan Unenpäästäjä on tietysti scifi-mausteinen, se on tuntumaltaan enemmän maagista realismia kuin scifiä. Saxell perustelee Florianin kykyjä geeniteknologialla, mutta hän tekee miekka-ja-magia -tyyliin: loitsu on lausuttu ja sillä siisti. Loppuratkaisussakin on taikasauvan heilautuksen sävy. Scifille ominainen syiden ja seurausten leikki on vähissä.

Tai ehkä on reilumpaa sanoa, että syillä ja seurauksilla pallotellaan eri tasolla. Saxell vyöryttää sirpaleina eteemme viime vuosisadan historiamme, sen miten ahneus ja ahtaus valtaavat tilansa kerran toisensa jälkeen, aina uusina muunnoksina. Unenpäästäjässä ollaan tekopyhyyden, kaksinaamaisuuden, suvaitsemattomuuden ja yltiöyksilöllisyyden jäljillä. Florianin tarina kysyy, olemmeko enää ihmisiä  ollenkaan jos emme tunnusta muiden ihmisyyttä.

Unenpäästäjän tarina kertoo romaneista Euroopan historian heittopusseina ja myös valtakulttuurin nousevasta näköalattomuudesta. Ihmisten unet katoavat vähitellen ja niiden mukana lepo. Päähenkilö Florian antaa unia ja ottaa kokemuksia. Jakamaan kykenemättömien ihmisten keskellä hänen ongelmansa on liika jakaminen; muiden muistot haalistavat oman mielen rajoja. Ihmissuhteettomuus alkaa olla ainoa vaihtoehto, kun aito identiteetti horjuu. Samalla täytyy kamppailla ennakkoluuloja ja byrokratiaan piiloutuvia vallanottajia vastaan. Florianissa riehuu sisäisesti sama sota, jota käydään ulkomaailmassa: itse kukin joutuu päättämään onko oma suu lähempänä kuin kontin suu, oma etu tärkeämpi kuin yhteisö.

Unenpäästäjä on tärkeä kirja, tärkeästä ja kiinnostavasta asiasta. Mutta se on myös raskas, uuvuttavakin. Historian lonkeroista olisi voinut leikata kolmanneksen tai vaikka puolet pois, ja jäljelle jäänyt osa olisi tehonnut paremmin. Eksyin välillä loputtomina versoaviin anekdoottikasvustoihin, kadotin niiden ihmiset.

Myös kuvailu rehotti väliin villinä, mutta sitä en kokenut pahaksi. Päinvastoin, sakea kuvaus loi kirjan tunnelman.

Sillä enää ei ollut luokkia, oikeastaan yhteiskuntaakaan. Oli vain ghanalaisia ajamassa trukkia maan alla ja venäläisiä uusrikkaita kello- ja parfyymiostoksilla. Oli laajakaistakaapelia ja jeesusteippiä ja rahtikontteja, tarvarahissejä ja kerroksia, joissa kukaan ei asunut, Maglite-lamppuja ja perhosveitsiä ja kohderyhmiä ja ydinosaamisalueita. Ja kulunvalvontaa, logistiikkaa, myymälän päätteiden reaaliaikaista yhteyttä varastoihin. Ja vartiointiliikkeitä, joiden radiomainoksissa iloittiin siitä, että ankarat ajat lisäsivät ihmisten luonnollista halua suojautua. (s. 58) 

Pidin Unenpäästäjästä - ja en pitänyt. Ei henkilökohtainen suosikki, mutta paremmin lukemisen arvoinen kuin moni muu. Kannatti lukea. Samalla tuntuu, että jokin sisäinen energiavarasto kyllä paloi puuhassa loppuun. Seuraavaksi tarvitsen selkeälinjaista dekkaria tai hilpeää seikkailua; virta ei riittäisi kahteen Saxellin romaaniin peräkkäin.

Jani Saxell (2010). Unenpäästäjä Florian. Helsinki: Avain.

Toni Jerrman kehui Hesarissa. Myös Terhi Hannula Turun Sanomissa on enimmäkseen positiivinen. Haa, arviosta selviää myös, että novellikokoelmia on julkaistu. Pitääkin etsiä niitä. Lyhyemmässä formaatissa tyyli voisi toimia minulle paremmin. Myös Saija Räsäsen arvio Savon Sanomissa ylistää, ja Merja Leppilahti Kiiltomadossa enimmäkseen kehuu... Huh, Parnassosta sentään löytyi Tuomas Juntusen kriittinen mielipide tasapainottamaan.

Juhannusyön uni

Juhannusyön uni on tällä erää viimeinen Arne Dahlin A-ryhmän dekkareista lukulistallani. Eurooppa blues'n jälkeen on ollutkin pieni tauko: Juhannusyö on odotellut lainattujen pinossa jo joitain viikkoja. Tuntui että pitää antaa edellisten kirjojen vähän painua taka-alalle mielessä, jotta voisi lukea sen itsenäisenä teoksena. Eilen oli hyvä hetki, sillä700 gramman haastavan iloittelun jälkeen jokin ennakoitavampi sopi hyvin.

*röyh* Tavoitteena siis tasapainoinen lukuruokavalio lomallakin.

Juhannusyö osoittautui osapuilleen sellaiseksi kuin odotinkin, mutta vielä vähän paremmaksi. Dahlin kirjoissa dekkarikaanonin perusraami on säilytetty eli lukijalle jää jännitettäväksi kuinka käy ja kuka teki mitä. Salapoliisia ei silti oikein pääse leikkimään. Ihmiset ja yhteisö vievät huomion.

Useamman sarjaan kuuluvan kirjan jälkeen tietyt kuviot jo arvaa, eikä juonen suuri aasinsilta tule yllätyksenä. Mutta ennakoitavuus ei ole aina pahasta. Joissain kirjoissa nauttii siitä, ettei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, joissain siitä että melkein tietää. Juhannusyössä on riittävästi myös uutta ja arvaamatonta.

Tällä kertaa Dahlin pääteema tuntuisi olevan ihmisten kyvyttömyys ymmärtää toisiaan ja vähän itseäänkin. Väärät signaalit, vieraus, ja väärinymmärryksiin jumiutuminen kertautuvat monella tasolla Juhannusyössä. Sivujuonteena sivalletaan kapitalismin armottomuutta puolalaisen hautausbisneksen ja tosi-tv:n kuvauksilla.

Dahl myös heittää Juhannusyöhön pienen brechtiläisen vieraannuttavan pätkän, jossa lukijaa muistutetaan siitä, että kyseessä on sommitelma. Sillä tehdään selväksi, että kirja ei ole toinen maailma, vaan keskustelua. Dahl puhuu meille, me kuuntelemme, ymmärrämme omalla tavallamme, oikein tai väärin. 

Kahdeksanvuotiaat kerääntyisivät kelluvan, vähemmän houkuttelevan ruumiin ympärille, joka lipuisi yhtäkkiä esiin ruoikon keskeltä kuin keskiaikainen ruton saastuttama laiva. Ensimmänen, yhtä pelottava kuin kiehtovakin kohtaaminen kuoleman kanssa. Kouriintuntuvan kuoleman kanssa.
Mutta se ei ole minun mieleeni. Minä säästän heidät. He saavat pysyä viattomina vielä jonkin aikaa. Aikanaan todellisuus tavoittaa heidät.
Ei, minä valitsen jonkun kestävämmän. Niin ettei kokemuksesta tule niin traumaattinen. Itse asiassa ei alkuunkaan traumaattinen. Minä valitsen patologin. (s. 181-182) 

Ratkaisu onkin hyvä ja tarpeellinen, sillä muutoin kirjaan ujutettu telepaattinen yhteys olisi ärsyttänyt minut järjiltäni. Dekkareissa ei saada telepaattisia viestejä! Kertojan tuominen tarinaan tuntuu kuitenkin oikeuttavan fantasiaelementin ja myös teennäisen eettisen testin kirjan lopussa. Kun kyse on kerran keskustelusta, ovat hypoteettisetkin väittämät sallittuja. Mitä olisi väittely ilman niitä?

To do -listalle jonnekin ensi keväälle: pitää lukea Kuolinmessu uudelleen. A-ryhmän kanssa olisi ehkä kannattanut aloittaa sarja ensimmäisestä eikä viimeisestä kirjasta.

Arne Dahl (2009, alunperin 2003). Juhannusyön uni. Helsinki: Otava. Suomentanut Kari Koski. 

Antti Nisula on arvioinut Savon Sanomissa ja  Anna-Maija Järvi-Herlevi Kymen Sanomissa.