Maritta Lintunen: Hulluruohola

Kuva/kansi: WSOY/Mika Wist

Hulluruohola tarttui matkaan Helsingin kirjamessujen yhteydessä pidetyltä bloggaajabrunssilta. Missasin Lintusen haastattelun, mutta muuan bloggaajakamu arveli että lukea pitää... joten nappasin tämän mukaani minäkin. Ja luin.

Romaanin kertoja on Sara, maailmaa kierreltyään sairaana ja jokseenkin rahattomana kotimaahan palannut aikuinen nainen. Eksentrinen ja rikas isoisä kaappaa Saran väkisin hoitelemaan autioksi sopeutumattomien kommuunia, joka on perustettu autioksi jääneeseen kouluun. Kummallinen kokki Komulainen pitää talousaskareista huolta, ja yksi kerrallaan ilmaantuvat myös toinen toistaan erikoisemmat asukit.

En kerro enempää näistä hahmoista; heihin tutustuminen on melkoinen osa kirjan kiinnostavuutta.

Ihan hirveän paljon enempää en tästä sitten saanutkaan irti. Kokonaisuutena asetelma oli minusta täysin päätön. Kirjan viehätys toki on juuri sen epätodellisuudessa, joka mahdollistaa joitain erilaisia ja yllättäviä näkökulmia ihmisyyteen, mutta pohjimmiltaan tämä ei ollut minun kirjani. Ote todellisuuteen on vähän murakamimainen, mutta siinä missä Haruki Murakami esimerkiksi viimeisimmässään jättää henkilönsä aidosti ja rehellisesti etäisiksi, Lintula tuntuu yrittävän tehdä heistä läheisiä.

En vaan lähestynyt. Jokin siinä mätti.

Minulle tämä oli vähän kuin Päivi Alasalmea otsa rypyssä: fantastista mutta kovin vakavaa. Jos Hulluruoholassa on huumoria, minä en sitä nähnyt.

Mutta oli Hulluruoholassa hyvä puolensa. Lintunen osaa kirjoittaa. Sanasto on terävää ja teksti juoksee. Tässä näyte, joka demoaa sitä mikä kirjassa innosti... ja samalla sitä mikä ei innostanut:

- Kun unet hylkäävät ihmisen, joutuu  hän pakenemaan muihin aivotodellisuuksiin. 

Teräväsiipinen lintu sujahti ikkunastani ulos ja syöksähti näkymättömiin metsän suojaan. 

- Kävi kai tutkimassa onko minulla salaisuuksia, hymähdin epävarmasti. 

Grön tunkeutui piikkiryteikköön, saksien nakseen ja epävireisen viheltelyn lomasta kuulin: 

- Ihminen on itselleen salaisuus loppuun asti. (s. 136).

Kirja erikoisista ihmisistä ja (itsensäkin) rakastamisen vaikeudesta.

Maritta Lintunen (2014). Hulluruohola. WSOY. 978-951-0-40619-9.

Teppo Suomalainen Keskisuomalaisesta taitaa suositella kahteen kertaan lukemista.
Simolle Lukupinosta tuli mieleen äidinkielen essee.
Ullan luetut kirjat -blogissa tästä tykättiin kovasti.

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti

Ilmestyskirjan tädissä täydellistä elämää tavoitteleva Airi Kivikko kärsii miehensä tädistä.

Luitte oikein. Ronski Liila-täti saa Airin näkemään punaista. Airi haluaa kauniit häät, unelmien kodin ja tunnelmallisia sukujuhlia - Sinkkuna elävä Liila juo, polttaa, kiroilee ja raahaa perhejuhliin itseään nuorempia prätkäjätkiä. Eikä siinä vielä kaikki: kun Airin palaa töihin, päätyy hän yrityskauppojen seurauksena samaan firmaan tuon kamalan sukulaisen kanssa.

Holopainen kehittelee tästä kaikesta viihdyttävän tarinan, mutta minulla oli kieltämättä pieniä vaikeuksia niellä perusasetelmaa. Kertoja-Airin inho ja epäluulo Liila-tätiä kohtaan on tarinan keskeinen käyttövoima. Mutta samainen inho tuntuu hänen avomiehensä, muiden sukulaisten ja vieläpä työkaverienkin näkökulmasta kohtuuttomalta. Myös ainakin tämän lukijan oli sitä vaikea ymmärtää. Ensimmäiset 90 sivua odotin koko ajan jotain paljastusta, joka selittäisi Airin tunteet.

Sorry spoilaus. Ei sellaista tule.

Airin fiksaatio kiinnosti minua sen verran, että asiaa piti oikein pohtia. Ei tule mieleen vastaavaa tilannetta omasta elämästä. Itse uskoisin, että miehen kummallinen sukulainen huvittaisi? Ollakseen aidosti ärsyttävä tuommoisen tädin pitäisi kyllä tehdä minulle jotain huomattavasti henkilökohtaisempaa kuin olla olemassa ja osallistua sukujuhliin.

Kehittelin tästä sellaisen teorian Airi kokee tukahdutettua kateutta ja epävarmuutta; hän siis projisoi Liilaan oman käsittämättömän ahdasmielisyytensä aiheuttaman turhauman ja sisäiset itsekkyysepäilynsä.

Tuosta tulikin jo selväksi, että kirjan päähenkilö ei minua erityisesti miellyttänyt. Hassua kyllä, kirja itsessään oli silti mukavaa luettavaa, kunhan lakkasin tuosta pienestä uskottavuuskysymyksestä stressaamasta. Holopaisella on hyvä havainnointikykyä ja tekstissä oli paljon pieniä oivalluksia, jotka huvittivat. Airi-antisankaritar on kaikessa ärsyttävyydessään hauska hahmo.

"Pojilla ei ole ollut mitään hätää", vakuutti perhepäivähoitaja Jatta buddhamaisen tyynesti hymyllen. "Ehkä hän itkee myös syyllisyyttään siitä, ettei edes muistanut äitiä kun oli niin hauska ja jännittävä päivä." 

Jäykistyin vihjauksesta että oma lapseni ei ikävöisi minua, mutta sen paljastaminen tekisi itsestäni lapsellisen, joten hymyilin suopeasti takaisin. (s. 41)

Pidin myös Tädin työelämäkuvauksesta. Vaikka oma työpaikkani on varsin toisenlainen, tietyt piirteet kuulostivat omakohtaisestikin tutuilta, ja muilta kuullun perusteella uskon loputkin.

Minulla meni tovin ennen kuin kirja nykäisi mukaansa, mutta kun vauhtiin oli päästy, se piti kyllä otteessaan. Meno parani loppua kohti.

Anu Holopainen on useimmille tuttu nuorille suunnatusta Syysmaa-sarjasta. Ensikokemukseni Holopaisen kirjoista on silti niin sanotusti aikuisten hyllystä. Ilmeettömästä miehestä pidin. Ilmestyskirjan täti seuraa Ilmeettömän miehen mallia siinä mielessä, että mukana on mahdollisesti ripaus magiaa, mutta tyylilaji on aivan toinen. Kustantajan mukaan tämä on chick littiä mutta enpä tiedä - eikö siinä pitäisi olla rakkaustarina silloin? Tämä on lähinnä antirakkautta ja miehet enimmäkseen ignoorataan.

Ehkä tämä on ... chick lit angstia? Angsti-chick littia? Jotain mitä Bridget Jonesin päiväkirjat ja Paholainen pukeutuu Pradaan voisivat tehdä Täydelliselle paistille pimeässä?

Ehkä lopetan genrepohdinnan tähän ennen kuin tulee enemmän vahinkoa.  Ilmestyskirjan täti oli hyvää viihdettä ja näppärä sivustahuuto erinäisiin työelämäkeskusteluihin.

Anu Holopainen (2014). Ilmestyskirjan täti. Myllylahti. 978-952-202-506-7.

Kirsi Kirjanurkassa luonnehti satiiriksi. Jeh, sitähän se oli.
Linnea Kujerruksista olisi halunnut keskustella Airin kanssa hänen prioriteeteistaan ja piti alusta enemmän kuin lopusta.
Morrekin kiinnitti huomiota romanssivajeeseen.

Asta Honkamaa: Naisen maisema

Kuva: Books North

Asta Honkamaan Naisen maisema on kirja, jota minun ei oikeastaan pitänyt lukea. Se on runokirja, tai jotain sinne päin, ja olen lähestulkoon luovuttanut runojen suhteen. Runojen analyyttinen lukeminen saa aikaan ohimojomotusta, ja mitä tunteella lukemiseen tulee… sanotaan vaikka niin, että välillä on runotunne ja välillä ei. Yleensä ei. Naisen maiseman kanssa kävi niin, että sitä kustantaja tarjosi arvostelukappaleena. Vastasin, että kiitosta vaan mutten pahemmin kirjoita runoista, johon sieltä tuumattiin, että ei tarvitse kirjoittaa, lähetämme nyt kumminkin jos sopii.

 Ja sopihan se. Aina on tilaa vielä yhdelle kirjalle. Niinpä Naisen maisema oli jo valmiiksi käsillä kun Jenni kirjoitti siitä juttunsa; innoituin Jennin jutusta siinä määrin, että Maisema pääsi korjaa-nämä-johonkin -pinosta koitas-nyt-lukea-nämä -pinoon. Koska tässä kuussa ohut on minun listoillani pop, ja Pölynimurikauppiaan jäljiltä oli naiseutta ilmassa, tulin sitten lukeneeksi Maiseman.

Sitten jälkeenpäin muistin taas yhden syyn, miksi runoja on tullut luettua aika vähän: niistä on hankala sanoa mitään. Runot ovat jotenkin niin tiivistä ja liukasta tavaraa, että pitävää otetta on vaikea saada. Romaanin sitä läväyttää pöydälle, ottaa tukevan niskaotteen ja alkaa viipaloida, mutta tällaista runonkaltaista lyhytkamaa paloitellessaan ihminen viiltää helposti itseään peukaloon.

En siis oikein tiedä ketä tai mitä kuvaan, kun sanon että Maisema puhuu naisena olemisesta ja naisten jaetusta kokemusmaailmasta. Sukupolvista ja odotuksista ja ruumiillisuudesta; käskyistä ja kielloista; siitä miten hankalaa on olla sekä ihminen että lihaa. Siitä miten itsensä huijaaminen on välillä armollisinta mitä voi tehdä.

Kutsun Maisemaa runokirjaksi, mutta ehkä se on väärä sana. Runouskäsitykseni on niin reunoilta rispaantunut, ettei se kelpaisi edes kirpparille. Osa Honkamaan teksteistä on eräänlaisia mininovelleja. Kirja on jaettu kahdeksaan osaan, joilla on houkuttelevia nimiä, kuten vaikkapa Ratkaisumalli kaikille tunteille ja Myrskyn jälkeen on lounasta.

Otan tekstinäytteeksi otteen vähemmän runollisesta päästä, ihan vain ajoituksen vuoksi:

Pääsiäinen oli joko menossa tai tulossa, väreinään vihreä, oranssi, keltainen. Keskittymällä halvassa lasissa olevaan cavaan voi yhtäkkiä tajuta mitä voima on. Kun kaikki valuu kuin vesivärivanat tiskien yli, ja kuitenkin keskittyy yhteen rypäleeseen tai konvehtiin kerralla, pääsee johonkin pisteeseen. Sellaiseen missä tajuaa että kaikkea ei tarvitse itse koskea, todentaa olemassa olevaksi. [--]

Pidin tästä kirjasta, vaikka se aika kummallinen olikin. Uskottava ja samalla hämmentävä lukukokemus. Maisema on tässä kaunis ja tuossa ruma, ja niinhän se maisema tapaa olla jos sitä katselee vaikkapa liikkuvan junan ikkunasta.

Ja tähtiäkin on,
tähtiäkin on.

Asta Honkamaa (2013). Naisen maisema. Books North. 978-952-67980-4-2.

Arviota:
Mari A:n mielestä kirja oli kiltti muttei lapsellinen. Hyvin sanottu.
Sinisen linnan kirjastossa Maria mietti hänkin teoksen runoluonnetta.
hdcanis Hyönteisdokumentissa löysi sekä hempeyttä että vimmaa.

Hyvää pääsiäistä!

Seppo Jokinen: Vihan sukua

Kuva: CrimeTime

Pitääpä pitkästä aikaa kirjoittaa Jokisen kirjasta oikein juttu, ihan vaan sen kunniaksi että olen nyt komisario Koskisen tutkimuksissa päässyt ajan tasalle. Kirsin kirjanurkan kautta taisin alkujaan Koskisista innostua, ja nyt ne on luettu, ensimmäisestä viimeiseen. Njaaah... joku novellikokoelma ehkä välistä puuttuu, mutta sitä ei lasketa.

Vihan sukua on hieno osoitus siitä, että Jokinen on pitänyt sarjansa ajan hermolla. Nykyaikaa vaivaava pelon kulttuuri on Suvussa vahvasti läsnä. Huhut ja puolitotuudet leviävät valokuidun nopeudella ja pahinta ollaan varmuuden vuoksi heti epäilemässä. Kun Tampereella räjähtää, on kaupunki pian valmis uskomaan Supon miesten lailla, että kyseessä on kansainvälisen terroristijengin isku. Koskinen ja hänen ihanan inhimillinen porukkansa suljetaan tavallisina kyläpoliiseina pois näin kuuman jutun tutkimuksista. Mutta Koskinen ei malta antaa asian olla, vaikka muutakin tekemistä olisi: pihkalta haiseva hiippari terrorisoi yksinäisiä naisia öisillä käynneillä ja Koskisen naapurikin näyttää joutuneen yövieraan uhriksi.

Koskisella on omat ajatuksensa pommiturman taustoista, ja vaikkei Supon Lamberg niistä kiinnostukaan, on pomo Eini ymmärtäväisempi, sikäli kun nyt pysyy Koskisen liikkeistä selvillä. Einin ja Koskisen työsuhde onkin mainio mauste tarinalle. Ehkä Eini on vähän yksiulotteisen stereotyyppinen hyvä naisjohtaja... mutta miksikäs ei? Eipä mokomia ole turhan usein kirjoissa nähty, eikä dekkareissa varsinkaan. Jäyhä Koskinenkin on muovailuvahaa Einin käsittelyssä.

- Kuulehan nyt Sakari! hän kääntyi osoittamaan Koskista sormellaan. - Siitä ei tule mitään, jos sinä kannat syyllisyyden taakkaa kaikista maailman murheista. Ei todellakaan! Nyt lopetat tuollaisen itsesi ruoskimisen tähän paikkaan! Tuliko selväksi? 

- Tuli. (s. 121)

Spoilaamatta ei oikein voi avata kaikkia Suvun hienouksia. Sen verran sanon, että pelko ja kiusaaminen ovat avainteemoja. Suvussa kiusanteko, itsensä ylentäminen toisia alentamalla, saa aikaan pahaa jälkeä monellakin tavalla, suoraan ja välillisesti. Samalla Jokinen sanoo painavan sanansa niistä, jotka käyttävät pelkoa ja turvattomuutta poliittisina aseina. Vaikka juoni ei ole minusta niin uskottava ja vankka kuin monessa muussa Jokisen dekkarissa, pidin tematiikasta ja hektisestä tunnelmasta.

Koskis-dekkariksi Suku keskittyy poikkeuksellisen tiukasti poliisiasioihin, eikä komisarion tai hänen työtovereidensa yksityiselämä juuri saa sijaa. Tavallisesti moinen pihtailu harmittaisi, sillä vakiosarjojen suurta hupiahan on juuri tuoreiden tietojen saaminen tuttujen tyyppien elämästä, mutta Vihan sukua on niin tiivistempoinen, ettei puutosta edes hoksaa kärsiä ennen kuin vasta lopussa. Ja siellä lukija palkitaankin hyvin lupaavalla romanssin idulla.

Vetävä ja sujuva dekkari, jossa on paljon kiinnostavia aineksia. Harmittavin puoli siinä on, että se on nyt oikeasti se viimeisin. Seuraavaa Jokisen kirjaa joudun tovin odottamaan, halusin tai en.

Seppo Jokinen (2013). Vihan sukua. Crimetime. 978-952-289-047-4.

Arvioita:
Kirsin kirjanurkassa tämä nousi Jokisen dekkareista ykköseksi.
Kristan Lukutoukan kulttuuriblogista tämä piti otteessaan.
Veli-Pekka Leppänen Hesarissa kuvaa kerrontaa jopa laahaavaksi.

Pete Suhonen: Valkoinen joulu

Kuva/kansi: WSOY/Janne Harju

En kuollaksenikaan muista mistä Valkoinen joulu on kotiini ilmestynyt, mutta ehkä WSOY on sen lähettänyt. Kun romaania kummempaa valkoista joulua ei näytä olevan tulossa, tulin viikonlopppuna tämän lukeneeksi, vaikka hirvitti Hitlerin kylkiluun jäljiltä, että huumori saattaisi olla liian rankkaa. En ole mitenkään intohimoinen jouluihminen, mutta väkisinkin pelkäsin, että nyt pantaisiin pukki poikki ja pinoon.

Itse asiassa Valkoinen joulu ei ole kovin jouluinen kirja vaikka siinä joulua vietetäänkin. Se on kaleidoskooppimainen tarina postinkantajasta joulun alla, kahvilan kassan kaipuusta kauniiseen, rikkaan pojan ontosta merkityksettömyyden pelosta; kollaasi pieniä nöyriä toiveita ja ahneita vaateita. Joulu näyttäytyy lähinnä osattomuuden symbolina.

Viime joulukuussa sain tuurivuoron päiväjakoon. Lehdet ja kuoret jaoin, kortit jäi jakamatta. Sillalla käänsin laukun alassuin ja katsoin kuin joulukortit leijuivat harmaaseen mereen kuin suunnattomat lumihiutaleet. Hävettää yhä. En oikein tiedä, mikä minuun meni, vai eikö jokin ole tullut ulos. (s. 26)

En oikein tiedä mitä tästä kirjasta ajattelen. Joulun luki ponnistuksitta ja mielellään, vaikka se sisälsi suurimman inhokkikliseeni (juopon kirjailijan maailmantuska - pliiiiiis...) ja noin kaksi tarinakerrosta liikaa. Olen varmaan vähän tyhmistynyt, sillä vaikka sain mielestäni kiinni joistain elementeistä ja tunnelmasta, jäi juoni kokonaisuudessaan hämäräksi. Jos Hitlerin kylkiluu kävi roimasti ylikierroksilla, Valkoinen joulu leijuu päälle pieninä irtokiteitä, joista muodostuva kokonaiskuva näyttää sitä abstraktimmalta mitä pidemmälle tarina etenee. Toisaalta, tuli kyllä sellainen tunne, että hämärä juonen oli tarkoitus ollakin, absurdi ja riisuttu yhtä aikaa.

Mutta vaikka kirjan perimmäinen tarkoitus jäi arvailujen varaan, pidin monista sen palasista irrallisinakin. Kahvilan Siljan kirjakokoelma ja postinkantajan pukkibisnes ovat kivoja kierteitä… ja Suhosen kieli on sujuvasti hauskaa enimmän aikaa. Pidän tekstiin livahtavista yllättävistä rinnastuksista ja kielikuvista.

Valkoisen joulun jäljiltä olen osapuilleen yhtä hämmentynyt kuin edellisenkin Suhosen kirjan kanssa: en totta vie tiedä kenelle tätä uskaltaisin suositella. Plussan puolelle lukukokemus taisi silti jäädä, sillä huomaan suosittelevani itselleni seuraavaakin Suhosta. Kiinnostaa väkisinkin nähdä mitä hän jatkossa keksii. Sairaalloista uteliaisuutta epäilemättä.

Sitä odotellessa vetäydyn joulunpyhiksi turvallisesti lähes takuuvarmojen kirjojen pariin. Pinossa odottavat Ylpeyden ja ennakkoluulon uusi suomennos, Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa ja uusintakierrokselle päässyt Kun kyyhkyset katosivat. Ja olisihan tuolla uusi Supinen ja Suuri lammasseikkailu ja yksi kunnon sarjamurhakin…

Kaikille vielä netin ääressä viihtyville: oikein ihanaa joulua!  Ei sen värin niin väliä.

Pete Suhonen (2013). Valkoinen joulu. WSOY.  978-951-0-39917-0.

Arvioita:
Jussi Aurén Lapin Kansassa löytää kertojia pienen sekakuoron tarpeisiin
Krista Lukutoukan kulttuuriblogista olisi jättänyt Hän-kertojan vähemmälle. Peesaan.

Steven Saylor: Roma ja Empire

Kaksoiskirjajuttujen putki näemmä päällä, mutta ei voi mitään: luin nämä molemmat Steven Saylorin kirjat äskeisellä Italian reissullani ja niistä on ehdottomasti raportoitava yhdessä.

Roma kertoo (rummunpärinää) Roomasta, tarkemmin sanottuna Rooman valtakunnan synnystä ja kasvusta. Tarina alkaa hulppeasti vuodesta 1000 eKr. ja päättyy vuoteen 1 eKr. Suolakauppiaiden leiripaikasta kehkeytyy kirjavien vaiheiden kautta pieni kuningaskunta, sitten Rooman tasavalta, lopulta maailmanvalta. Saylor hallitsee melkein liian laajan aiheensa kutistamalla sen kahden suvun tarinaksi. Rooman valtiaiden piirin liepeillä liikkuvat Pinariukset ja Potitiukset sukupolvesta toiseen, vaihtelevalla menestyksellä. Tarina pysyy mittakaavaltaan inhimillisenä ja Rooman legendat heräävät eloon.

Empire jatkaa tarinaa osapuilleen siitä mihin Roma sen jättää, vuodesta 14 jKr., ja päättyy vuoteen 141. Tällä kertaa ollaan Pinariusten matkassa ja seurataan neljän sukupolven selviytymistä Rooman ehkä huikeimpina aikoina. Keisari Augustuksen pitkä rauhaisa kausi on päättymässä ja edessä ovat vaaralliset ajat. Tiberius, Galigula, Claudius ja Nero... Vespanius ja hänen poikansa... lopulta Trajanus ja Hadrianus.

En tiedä olisinko innostunut näistä kirjoista niin, ellen olisi niitä poiminut matkaan nimenomaan Roomasta. Roma kävi hyvästä kertauskurssista mitä tulee Rooman varhaisvuosien legendoihin, mutta se on väkisinkin ihmiskuvaukseltaan vähän ohut. 650 sivua on paljon... mutta aiheeseen nähden vähän. Parhaiten Romasta jäävät mieleen Romuluksen ja Remuksen kuningasajat sekä Caesarin päivät. Tiesittekö, että "caesar" alkujaan viittasi runsaaseen ja tuuheaan tukkaan? Nolompi juttu, sillä kuten Asterixista tiedämme, Caesar oli vanhemmiten kalju. Opettavainen kirja kaikin puolin!

Pidin siitä, että Saylor otti keskushenkilöikseen asteen tavallisempia ihmisiä eikä keisareita tai kuninkaita; se antoi liikkumavaraa ja teki eläytymisestä helpompaa. Saylor myös antoi itselleen mahdollisuuden jättää käsittelemättä asioita, joista ei ole tyydyttävän varmaa tietoa tai jotka olisivat liian puuduttavia lukijan hahmotettavaksi. Silti tarina tuntui välillä pakotetulta. Romasta näki, että kerronnan sitominen sukujen vaiheisiin edellytti kompromisseja.

Tarkkasilmäinen roomantuntija pongaa Vestan temppelin rauniot.

Empire sen sijaan oli kirjanakin vetävä tapaus. Roman kertomuksessa kirmaili 11 keskushenkilöä läpi tuhannen vuoden, Empire käsitteli neljä kohtaloa ja puolentoista vuosisataa. Ihmisten persoonistakin ehti saada selvää. Empirekin sisältää muutaman vähän kömpelön deus ex machinan, mutta kokonaisuus on silti toimiva, vaikken episodiromaaneista erityisesti pidä. Saylorilla on ollut pokkaa poiketa stereotyypeistä silloin tällöin. Esimerkiksi keisari Neron lähipiiriin kuuluva Lucius Pinarius on Neron aito fani, loppuun asti.

Oli mahtava lukea Empirea nyt kun Rooman muistomerkit olivat tuoreessa muistissa! Tässä kirjassa rakennetaan mm. Trajanuksen pylvästä ja Hadrianuksen mauseleumia ja Colosseumia (a.k.a Flaviusten amfiteatteri) ja tietenkin hengaillaan Neron hurjassa Domus Aureassa. Rakennusprojektit, sodat ja politiikka eivät kuitenkaan hallitse kirjaa ylenmäärin. Tilaa jää vihalle ja rakkaudelle. Ja filosofiallekin.

[--] There are moments when I'm with you that I forget where I am, even who I am. I lose myself in the moment.' 

She smiled. 'And isn't that delicious?' 

'Dangerous, Epictetus would say. To lose one's self in ecstasy is a trap, an exaltation of the body over the will, a capitulation to appetite, an invitation to heartbreak and disappointment because we have no control whatsoever over the passions and appetites of another. A person may love us one day and forget us the next. Pleasure can turn to pain. [--] (Empire, s. 403)

Eihän Saylor mikään Hilary Mantelin kaltainen tyylitaituri ole... eikä kumpikaan kirja saa varsinaisesti henkeään pidättämään... mutta romaaniparina Roma ja Empire olivat tyydyttävä setti. Helposti uppoava historian kertauskurssi. Kun pääsin loppuun, olisin toivonut tarinan vielä jatkuvan. Mutta ei. Ehkä pitäisi lukea uudestaan jokin omasta hyllystä löytyvistä Rooma-kirjoista. Ihmiskunnan viholliset tai peräti Tacituksen Keisarillisen Rooman historia.... Jälkimmäinen on aikalaishistoriaksi harvinaisen luettavaa tekstiä.

Ja onhan aina Asterix.

Steven Saylor (2011, alkuperäinen 2007). Roma. Corsair. 978-1-84901-604-9.
Steven Saylor (2011, alkuperäinen 2010). Empire. Corsair. 978-1-84901-602-5.

Arvioita:
David MacLaine pitää Romaa helppona introna syvempiä kirjoja varten
Simon ei Empiresta innostunut; Historical novel society tykkäsi enemmän mutta moittii ohuita naishahmoja.

L. M. Montgomery: Sininen linna

Lucy M. Montgomeryn Sininen linna on ollut kirjahyllyssäni viime syksystä alkaen. Pongasin kirjan Helsingin kirjamessujen divariosastolla ja olen antanut sen odottaa sopivaa hetkeä. Kun kirjasta on etukäteen lähes sataprosenttisen varma, sen kanssa ei välttämättä ole kiire.

Valkoisen linnan jälkeen Sininen linna oli totta kai väistämätön valinta. Ei sillä että kirjojen asetelmilla tai aiheilla olisi juurikaan yhteistä, mutta olin äkkiä utelias tietämään, onko perimmäinen teema sama.

Sininen linna kertoo konservatiivisen perheen hyvätapaisessa ja kuristavassa otteessa elävästä Valancystä, joka 29 vuotta täytettyään on ilmiselvä vanhapiika ja siksi siis huonompi olento. Haaveellinen ja salaa huumorintajuinen Valancy, joka on tottunut hillitsemään mielensä ja kielensä, saa kuulla olevansa kuolemansairas. Elämä siis on ollut kurjaa ja nyt se vielä loppuu? Valancy päättää lakata miellyttämästä muita ja tehdä vastedes niin kuin hyvältä tuntuu. Asenteen muutos ei jää huomaamatta.

"Minun käsittääkseni hän on tullut kaistapäiseksi", murisi Benjamin setä. "Ja jollei asia ole niin, pitäisi häntä hieman läimäytellä. Niin, läimäytellä."
"Häntä ei voi läimäytellä." Stickles serkku oli hyvin kiihtynyt. "Hän on kaksikymmentäyhdeksänvuotias."
"Onpa siis ainakin yksi etu siitä, että on täyttänyt kaksikymmentäyhdeksän", sanoi Valancy, jonka korvat olivat kuulleet tämän syrjähuomautuksen. (s. 79)  

Odotin niin monelle rakkaalta kirjalta aika paljon. Onneksi Montgomery on lähes takuuvarma; jos hänen tyylinsä tuntee ja tietää, ei todennäköisesti pety. Samalla on sanottava, että vaikka Sinisessä linnassa käsitellään monia Montgomeryn muista kirjoista jo tuttuja teemoja (esimerkiksi sukuperinteitä ja rakkautta luontoon), on se huumorissaan ja tietyssä hurjuudessaan varsin epäromanttinen romanssi. Asiasta sen kummemmin tietämättä voisin kuvitella kirjan aikoinaan poikenneen jopa radikaalisti rakkausromaanien konventioista.

Paremmin kuin romanssi jää tästä minulle mieleen Valancyn henkilökohtainen kasvutarina. Lähestyvän kuoleman sävähdyttämänä hän voittaa elämän pelkonsa ja kykenee ottamaan oman tilansa ympäristössä, joka ei siihen rohkaise. Naimattomana naisena Valancy on joutunut alistumaan perheensä ja sukunsa oikkuihin; Linnassa hän uskaltaa irrottaa itsensä annetusta kehyksestä. Oleellista on juuri uskaltaminen, rohkeus ottaa vastuu omasta onnestaan. Elämisen ei pitäisi olla pelottavampaa kuin kuolemisen.

Sininen linna on kirjassa Valancyn vanha pakopaikka, mielikuvitusmaailma, jossa hän voi olla toisenlainen ja kokea sen mitä ei elävässä elämässä pääse kokemaan. Jos oikein mutkia oikoo, voisikin ajatella Sinisen linnan sanomaksi, että itse kukin voi löytää oman linnansa jos voittaa pelkonsa ja lähtee etsimään. Tässä näen jonkinlaisen yhtymäkohdan Pamukin Valkoiseen linnaan. Ainakin minun tulkinnassani valkoinen linna edustaa tavoiteltua tavoittamatonta... vaikka Pamukista on kyllä vaikea tietää mikä on mitä. Valancyn sininen linna muodostuu loppujen lopuksi vertauskuvaksi onnesta. Se on enemmän mielentila kuin määränpää; sen voi tavoittaa jos riittää rohkeutta tavoitella. Yhteys Pamukin Linnaan jäi siis minusta ohueksi.

Pidin Sinisestä linnasta kovasti. Jokin osa minusta tosin nutisee, että muurausvaiheessa Valancyn "linna" rakentuu varsin perinteistä arkkitehtuuria mukaillen. Kun päähenkilö on persoonana näinkin raikas, olisi sisäinen telaketjufeministini ehkä suonut hänelle myös älyllisesti tyydyttävän haavemaailman. Rakkautta ja rahaa ja ihailua, kiva. Mutta missä itsenäisyys, missä oma huone? No joo. Nupinani on kohtuutonta ja todistaa vain, että Sininen linna on mainiosti tuore edelleen. Moderneja vaatimuksia ei esitetä pystyynkuolleille kirjoille.

Jos et ole lukenut Montgomerya - jos luet vain yhden - lue tämä.

Lucy Maud Montgomery (1977, alkuperäinen 1926). Sininen linna. Karisto. 951-23-1065-1.


Ar vioita:
Salla tunnisti saman perussanoman: lakkaa pelkäämästä elämäää
Liisa arvioi unohtumattomaksi, vaikkei kirjassa paljon tapahtunutkaan
Sarakin arvosti kapinahenkeä
Salla tunnisti saman perussanoman: lakkaa pelkäämästä elämäää