Outi Pakkanen: Julma kuu

Tämä juttu on niin karvas kirjoittaa, että yritän kerrankin olla lyhytsanainen. Satun nimittäin olemaan Outi Pakkasen pitkäaikainen fani.

Mutta ei auta, mikään määrä fanitusta ei muuta sitä tosiasiaa, että Julma kuu oli minusta ehdottomasti heikoin Pakkasen tuotos ikinä. Myös minulle tämä saattoi olla vuoden pohjanoteeraus, ainakin loppuun asti luettujen kirjojen kateorigassa. Elättelin nimittäin loppuun asti toivoa, että jokin käänne siellä viimeisillä sivuilla oikeuttaisi kaiken.

En kyllä tiedä mikä se ihmeellinen käänne olisi voinut olla. Kuumatka? Lohikäärme?

No, kumpaakaan ei ilmaantunut, joten kirja koostui pääosin kahden käsittämättömän epäkiinnostavan naisen jokseenkin kliseisten miessuhteiden käsittelystä ja yhden psykopaatin arvaamattomien liikkeiden arvailusta. Ehdottomasti sympaattisin ja tervejärkisin olento kirjassa oli suuri valkoinen kissa. Ihmisistä kaikkein tasapainoisimmalta vaikutti kissan kuuta katseleva ja naapureitaan tirkistelevä emäntä.

Pitkin kirjaa rakennettiin arvoitusta, joka ei ikinä kunnolla materialisoitunut. Olkoon vaan alkujaan jatkokertomukseksi kirjoitettu, kirjana minä tämän lainasin. Vaikka tarinasta löytyi pari hyvää hätkäytystä, kokonaisuus tuntui yllätyksettömältä ja ihmiset tylsiltä.

Mitä kielelliseen ilmaisuun tulee, oma fiilikseni oli, että ei olisi kannattanut äänikirjana Julmaa kuuta lainata. En osaa äkkiseltään sanoa, onko Pakkanen aina kirjoittanut näin toisteisen oloista tekstiä, mutta äänikirjana keskushahmon paikkaa pitävän Johannan aivoitukset olivat kuin Nora Robertsia huonona päivänä.

Kuulostaapa negatiiviselta. Yritän miettiä jotain positiivista.

*** kaksi kuppia teetä ja yksi lätkämatsi***

Joo. Jos on joskus elämässään oikein kamalasti rakastunut kertaheitolla, voi ehkä hetkittäin samaistua Johannan tuntemuksiin. Ja psykopaatin kanssa eläneille tämä saattaa niinikään tarjota jonkinasteista terapiaa. Myös Helsingin kaduissa on tuttua pakkasmaista luontevuutta.

Enempää ei tule nyt mieleen. Anteeksi. Reiluuden vuoksi tuntui tarpeelliselta tämäkin juttu kirjoittaa. Käytin nimittäin kahdeksan tuntia elämästäni Julman kuun kuunteluun, eikä niitä saa enää takaisin.

Suosittelen Pakkasen dekkareita noin ylipäätään, ainakain kaikille Helsingin ja hyvän ruoan ystäville... mutta tämän kohdalla teen poikkeuksen.

Outi Pakkanen (2012). Julma kuu. Lukija Maarit Myllylä. CrimeTime. 978-952-5918-90-8.

Arvioita:
Norkku Nenä kirjassa -blogissa pettyi loppuun
Kini Kirjavinkeissä tykkäsi; hänen mielestään upeaa kerrontaa
Veli-Pekkanen Leppänen Hesarissa katsoi jännityksen kohoavan mutta kaipasi säätöä loppuun

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Kuva/kansi: Atena/Jussi Karjalainen

Sielut kulkevat sateessa on Jääskeläisen kolmas romaani, ja koska pidin kahdesta edellisestä, ostin tämän uusimman luottavaisesti joululahjaksi itselleni. Tiesin blogijuttuja puolella silmällä luettuani, että odotettavissa on taas jotain vähän erilaista... ja odotukset täyttyivät.

Sielut on tosiaan toista maata kuin 2010 ilmestynyt Harjukaupungin salakäytävät tai 2006 ilmestynyt Lumikko ja yhdeksän muuta, josta Taika on kirjoittanut äskettäin. Silti kirjoissa on jotain yhteistäkin: niissä arkitodellisuuden alla, sen kanssa limitttäin, on toinen, mahdollisesti syvempi ja todempi olemassaoleminen. Lumikon fantastisuus on syvintä ja selkeintä; siihen astuu sisään ja eksyy. Harjukaupungissa salaiset tunnelit niin kaupungissa kuin ihmisissäkin avautuvat vaivihkaisemmin ja niihin huomaa hivuttautuneensa puolivahingossa. Sielut haastaa suoremmin - joko leikit mukana tai sitten et.

Juonesta ei kannata kovin paljon sanoa, ettei suotta pilaa yllätyksiä. Niitä riittää. Alussa Judit, nelikymppinen sairaanhoitaja, huomaa kyllästyneensä elämäänsä ja vaihtaa sen uuteen. Taakse jäävät merkityksettömäksi käynyt avioliitto, homeelle altistava pätkätyö ja piinaavan pieni elämänpiiri, jossa kolme vuosikymmentä on hurahtanut huomaamatta ohi. Piti opiskella, nostaa opintolainaa, hakea töitä, mennä naimisiin, käydä töissä, varata aika kampaajalta ja hammaslääkäriltä, ostaa voidetta hiivatulehdukseen, tulla raskaaksi, käydä neuvolassa, synnyttää, ottaa kierukka, maksaa laskut ajoissa, viedä roskis, ostaa hammasharjoja... ja piti pudottaa pari kiloa, imuroida, laittaa ruokaa. Ja niin edelleen.

Kuin ihmeen kautta kaikki muuttuu. Juditin paras ystävä palkkaa hänet erikoiseen monikansalliseen hoivayhtiöön, jossa myös sielun kunnosta pidetään huolta. Alkaa sateiden kesä, joka perehdyttää Juditin sielunhoitoon ja kenkäterapiaan; on aika oppia olemaan oma itsensä, maailmassa joka ei olekaan sellainen kuin sen piti.

Vaikka Sieluissa oli piirteitä joista en pitänyt, se oli silti minulle melkein mieluisampi kuin Harjukaupunki. Symbolit, kliseet ja viittaukset on Sieluissa päästetty kirmailemaan ilman turhia suitsia. Kokonaisuus on bysanttisen kaoottinen, riemastuttavasti liikaa.

Harjukaupungin tavoin Sielut on sekin elokuvallinen mutta genre on toinen... Mustavalkoinen Mission impossible b-kauhun tyyliin? Raamattu à la Pulp fiction? En tiedä. Joka tapauksessa auteur on Sieluissa valloillaan ja upottaa maailman uuteen vedenpaisumukseen tarinassa, joka on tavallaan jokaisen naisen (miksei miehenkin?) äärimmäinen fantasia. Pidän Jääskeläisen perusajatuksen loistokkaasta kunnianhimoisuudesta. "Sivuhuomautuksien" armoton tarkkanäköisyys miellytti sekin.

Jottei ihan hehkutukseksi menisi, myönnän että tarinaa olisi mielestäni voinut tiivistää. Osa juonenkäänteistä näyttää taustapeilistäkin katsottuna tarpeettomilta. On myös todettava, että vaikkapa Harjukaupungista kovasti pitänyt lukija ei mitenkään itsestäänselvästi tykkää Sieluista. Sateessa kulkevan kammotuksen konkreettisuus verottaa sitä unenomaista epätodellisuutta, joka rakensi Harjukaupungin lumouksen.

Tämä lainaus taitaa sanoa sen mitä haluaisin sanoa Sielujen lukemisesta:

Monia asioita ei ole tarkoitettu ymmärrettäviksi vaan koettaviksi. Tai ehkä mitään ei ole tarkoitettu ymmärrettäväksi. Kuka muka ymmärtää aidosti edes sellaiset jokapäiväkset asiat kuin sähkön, ystävyyden, rakkauden tai seksin. 

Elämä on kuin se talvinen lampi, jonka jäällä Judit lapsena kävi Martan kanssa luistelemassa. He nauttivat vauhdista ja siroista kuvioistaan. Ja kun jää kerran oli lasinkirkas, lammen syvä mustuus alkoi hirvittää heitä niin että he riisuivat luistimet ja lähtivät kotiin. (s. 493)

Jos on allerginen uskontoa käsitteleville kirjoille tai fantasiaelementeille tai kauhulle, Sieluja ei kannata edes harkita.

Minulle tämä oli mainio lukukokemus: verevä, raadollinen, mahdoton ja viihdyttävä. Röyhkeä. Mutta nauttiakseen kirjan hyvistä puolista pitää suostua leikkimään mukana: jättää johdonmukaisuus ja kohtuus, lähteä mustalle jäälle.

Pasi Ilmari Jääskeläinen (2013). Sielut kulkevat sateessa. Atena. 978-951-796-926-0.

Arvioita:
Amma arvelee, että Sielut pitää lukea useampaan kertaan.
Leena Lumi joutui valvomaan kaksi yötä ja syömään jäätelöä seestyäkseen.
Morre kiteytti sen hyvin: Jääskeläisen romaanien jälkeen on vähän sellainen sekava olo.

Mika Kähkönen: Pimeimmät tunnit

Kuva: Myllylahden sivuilta

Pimeimmät tunnit tipahti yllärinä postilaatikkooni, joten ilman vetävää kansikuvaa se olisi varmaan päätynyt ehkä-joskus -pinooni epämääräiseksi ajaksi. Mutta kannesta saa vaikutelman sopivasti synkänkamalasta jännäristä ja takatekstissä lupaillaan sähköpostistalkkausta. Aihe kiinnostaa, joten kävin käsiksi.

Alussa päähenkilö Salla, yksinhuoltaja ja ensiapupolin vuorotyöläinen, saa outoja sähköpostiviestejä. Lähettäjä on tuntematon ja viestit näyttävät tulevan menneisyydestä, ajalta, jolloin Sallan oma elämä oli juuri suistumassa raiteiltaan. Onko Salla satunnaisen hullun verkkoterrorin kohde - vai yrittääkö joku sanoa jotain juuri Sallalle? Jotain henkilökohtaista kenties?

Kesti tovin ennen kuin pääsin kunnolla mukaan, sillä Sallan sisäinen maailma on sopivasti sen verran sekaisin, ettei hänen näkökulmastaan kerrottu tarina aukea heti. Meno yltyy nopeasti vauhdikkaaksi, ja yllättyä saa moneen kertaan. Pimeimmät tunnit oli jonkinlaisessa hurjuudessaan kiinnostava tarina. Juoni ei seurannut ihan tavallisimpia tallattuja polkuja, eikä Sallakaan ole siloiteltu kiiltokuvanainen. Esimerkiksi Hilkka Ravilon kirjoissa olen pitänyt henkilöiden rosoisuudesta; Kähkösen Sallassa on jotain samaa, itsekeskeisemmässä, lyhytjänteisemmässä ja hauraammassa muodossa tosin. Siinä missä Ravilon naiset kärsivät lähinnä ympäristönsä tähden, tässä ajetaan sisäisille salakareille. Sukupolvien välinen ero kenties.

Fania minusta ei silti tullut. Vaikka tykkään tarinavetoisuudesta, on kielelläkin väliä. Kähkösen tyyli ei ollut makuuni. Siinä on jotain… käännösmäistä? Otan näytteeksi palan, jossa Salla selaa netissä digilehtiä:

Sallan pohdiskelun pysäytti yksi etusivuista ja sen alareunassa häämöttävä pieni rakeinen otsikko. Lehti oli ilmestynyt sähköpostiviestin päiväystä pari päivää myöhemmin. Tietenkin, Salla hymähti. Uutisethan olivat aina vähintään edelliseltä päivältä, ainakin paperiversioissa. Salla tarkensi katsettaan ja vei kasvojaan lähemmäs näyttöä. Nopeasti uteliaisuus voitti ja hän suurensi näkymän. (s. 31)

Rytmi ja sanavalinnat eivät minulle toimineet; sen paremmin en osaa selittää, mikä tässä hiersi.

Kirja oli nopea lukea, ja ajattelin unohtaa sen saman tien - mutta se jäikin yllättäen pyörimään päässä. Olivatko henkilöt psykologisesti mahdollisia, oliko tapahtumissa mieltä, voisiko noin käydä? Voisiko noin tehdä? En viitsi spoilata kirjaa pohtimalla näitä tässä enempää, mutta loppulaskelmani on osapuilleen fifty-sixty… osa käänteistä ei millään mahdu arkijärkeni ja -kokemukseni piiriin. Toisaalta, olen viime vuosina vähän kerrassaan oppinut, että ihmiset pystyvät kaikenlaiseen, myös sellaiseen, mitä minun on vaikea kanssaolennoistani uskoa. Ja että yhteensattumiakin tapahtuu.

En tiedä. Jotain kiehtovaa Pimeimmissä tunneissa joka tapauksessa oli, vaikkei se tekstinä innostanutkaan. Jos Tuntien teemat - anonyymi sähköpostivaino, itsepetos, muisti, äitiys - kiinnostavat, kannattaa harkita.

Mika Kähkönen (2013). Pimeimmät tunnit. Myllylahti. 978-952-202-453-4.

Arvioita:
Rauha Kejonen Savon Sanomissa löysi menoa ja meinikiä
Tuija Kirjavinkeistä olisi kaivannut tiukempaa toimitustyötä

Ivana B

Kuva/kansi: Siltala/M-L. Muukka

Keski-ikäinen kirjailija kipuilee estottoman wannabeen (rakenne)kynsissä. Nuori stalkkaaja uhmaa ja uhkaa 30-vuotisen kirjailijauran tehneen minäkertojan identiteetin peruskiviä. Aitous on out, sydänveri ei kiinnosta ketään ja medialle on myytävä seksikäs paketti. Sen Ivana tekeekin. Hän häikäisee ja sädehtii ja kukkii salamavaloissa kuin outo lihansyöjäkasvi; kertojaa hän ivaa armottaa, pistelee ja pilkkaa. Kertoja on vielä purevampi, mutta hänpä puree hampaitaan yhteen ja vaikenee.

Eräässä viimeisimmistä blogimerkinnöistään Ivana B. ilmeisesti kuvailee minua, nimeä mainitsematta. Edustan hänen mielestään lajityyppiä kalpea ja pöhöttynyt sisätilaihminen. Hän käyttää termiä viisi kertaa samassa kirjoituksessa, kuvittelee ilmeisesti keksineensä sen itse. Hän kauhistelee vanhemman polven kirjailijoita jotka eivät hoida ihoa ja hampaita, niin että mainoskuvia on pakko fotoshopata tajuttomasti, ja siitä huolimatta itseensä käpertynyt ja tärkeilevä asenne pukkaa säälittävistä turhakkeista läpi järkyttävällä tavalla. Jäykkyys. Pateettisuus. Eilisyys. (s. 33)

Snellmanin kirjoja on tullut viime vuosina luettua; hän osaa valita aihepiirinsä kiinnostavasti. Ivana B kutkutti väkisinkin. Ehkä siksi että Ivana on bloggaaja? Vaikken kirjailijablogeja pahemmin seuraa, silloin tällöin niihinkin eksyy. Olin utelias näkemään minkälaisen tulkinnan Snellman on esikoiskirjailijablogeista luonut. Vai pitäisikö sanoa prekirjailijoista? Ivana ei itse asiassa Ivanassa kirjoita kirjaa - hän vain luo itsestään kohukirjailijan, ja melkoisen teoksen luokin.

Toinen kiinnostava juttu on tuo kysymys kirjailijan julkisuudesta. Se on mietityttänyt minua aina silloin tällöin, sillä kirjablogeissa on joskus käyty keskustelua aiheesta. Meitä tuntuu olevan kahta ääripäätä. Toisia kirjailijat kiinnostavat ihmisinä kovastikin, ja kirjoille antaa lisämaustetta se, että tietää paljon kirjailijasta. Toiset sanovat suoraan, että eivät juuri haluakaan tietää. Suurin osa lukijoista taitaa olla siltä väliltä. Keskustelua on lukutoukissa herättänyt nimenomaan se, että kirjailijan odotetaan nykyään olevan paljon esillä kirjojensa tiimoilta. Pitääkö kirjailijan olla itsekin myynnissä? Tuote? Vai riittääkö että kirjoittaa kirjan?

En ole tässä keskustelussa kovinkaan puolueeton, sillä taidan asettua melko lähelle tuota jälkimmäistä ääripäätä. Kirjat jees - kirjailijat, öh. Jos tunnen kirjailijan niin hän ei ole ensisijaisesti kirjailija enää... jos en tunne, mitä tekemistä minulla on hänen kanssan? Minun puolestani kirjat voisi vaikka haikara tuoda, mielellään suoraan kotiovelle.

Ennen kirjablogiaikaa ei asiaa tarvinnut miettiä. Olen ollut luonnostani paitsiossa mitä kirjailijatietoon tulee, kun olen tällainen julkkissokea epäsosiaalinen mölkky. En juuri katso telkkaria tai lue naistenlehtiä... enkä ymmärrä miksi minun pitäisi olla kovin kiinnostunut vieraiden ihmisten sisustuksista tai lemmenkriiseistä tai vaatetuksesta tai parhaasta kesäreseptistä. Jaksan kiinnostua kirjoista, mutta fiilikseni esimerkiksi kirjailijoiden blogien suhteen ovat laimeat. Tosin niitä on ilmeisesti monenlaisia. Useissa olen piipahtanut, vain yhtä olen lukenut säännöllisesti... se onkin luonteeltaan jonkinlainen mikropsykologis-elämänkatsomuksellinen pohdiskeluteos.

Hm. Nyt kun mietin tuota, asenteeni on blogien suhteen tismalleen sama kuin kirjojenkin suhteen: pitää olla jokin minua kiinnostava teema, pelkkä (kirjailija)elämänkuvaus ei totisesti vedä, enkä ole kirjojen taustoistakaan kovin utelias. Kun luen kirjaa, haluan lukea sitä itsenäisenä teoksena, en miettien mahtaako kirjailija X tässä nyt käsitellä oman elämänsä niitä-ja-näitä kokemuksia. Kirja saa luvan seistä tukevasti omilla pikku töppöjaloillaan.

Yksi asia on varma: mitä enemmän tiedän kirjailijasta ennen kuin luen hänen kirjojaan, sitä vaikeampi minun on lukea kirjaa kirjana. Ennakkokäsitykset vaikuttavat.

Silti olen kirjamessuilla käynyt kuuntelemassa kirjailijahaastatteluja, lähinnä tosin sellaisten kirjailijoiden, joiden kirjoja olen lukenut. Jotain kieroa uteliaisuutta kai... Pitää miettiä tätä vielä.

Ehkä olen oikeasti näin nuiva siksi, että julkkikset ovat ylipäänsä minulle harmaata aluetta. Ihmiset näyttävät lehtien kuvissa kaikki samanlaisilta. En tuntisi naamasta nykykirjailijoista varmaan ketään paitsi Jari Tervon ja Tuomas Kyrön ja Sofi Oksasen. Kahdella jälkimmäisellä onkin hienot erityistuntomerkit. Jos joku keppostelija liimaisi leukaansa Kyrön parran ja laittaisi päähänsä oksas-peruukin, tunnistaisin hänet varmuudella Tuomas Oksaseksi.

Palatakseni itse kirjaan - olen niin heikosti perillä Snellmanin oman uran ja elämän kuvioista, että voin lähestyä tätäkin teosta varsin puhtoisin mielin. Ivana B oli jännästi kaksitasoinen lukuelämys. Sen teema voisi olla vanheneminen tai kateus... tai sitten jotain muuta. Minusta Ivana kietoo hienosti yhteen yleisiä ja yksityisiä teemoja. Ilmiöiden tasolla kulttuurin kulutuksen luonteen muuttuminen, kaiken kuviteltavissa olevan tuotteistuminen ja kertakäyttöistyminen ja nopeutuminen ja raaistuminen on tutkiskelun arvoinen asia, ja niin on sukupolvien välinen jännite työelämässäkin. Yksityisellä tasolla kertojaminän ahdistus on hyvää psykologista vääntöä. Kertoja painii tavallaan oman peilikuvansa kanssa; yksi heijastaa 80-lukua, toinen 2010-lukua. Ero on radikaali.

Pidän kirjan klaustrofobisesta tunnelmasta, joka syntyy pienestä henkilökaartista ja kapeasta näkökulmasta. Myös kirjeromaanin muoto on virkistävää vaihtelua ja se oli tehty tyylillä, vain kirjeitä vastaanottavan lyhytterapeutin puhuttelujen toisteisuus välillä särähti vaikkei turhaa ollutkaan. Mutta noin ylipäänsä Snellmanin tekstissä on jotain vaikeasti määriteltävän tyylikästä. Rytmi on kohdallaan. Ja sanat on valittu taiten, niissä on pehmeyttä ja terää. On kuin saisi varpusensulasta viiltohaavan kun tätä lukee.

Henkilöt ovatkin siinä määrin tyyliteltyjä, että heikommalla kielellä Ivana ei varmaan toimisi. Se on itse asiassa niin alleviivaavasti kokeneen sanataiteilijan silkoinen tuotos, että tulee melkein skitsofreninen olo. Kirjailijan, joka kirjoittaa näin, ei pitäisi kokea näin. On kuin Snellman alleviivaisi Ivanan symbolisuutta, sanoisi: älkää lukeko tätä tarinana, edes epärehellisen kertojan tarinana (vaikka tarinahan pitää nykyisin sisällyttää, juustopakettiinkin, ja varsinkin siihen). Minusta Ivana B on kuva, kuva ajasta ja ajassa ihmisestä. Jokainen, joka on matkustanut tänne 50-luvulta päivä kerrallaan, epäilee kai toisinaan kulkeneensa harhaan, eksyneensä johonkin absurdiin rinnakkaisuniversumiin. Miten niistä ajoista on voitu tulla tähän päivään?

Pidin tästä, enemmän kuin odotin, vaikka olen vähän allerginen kirjailijaelämäkirjoille. Hauska ja haikea ja vihainen ja taidokas romaani.

Anja Snellman (2012). Ivana B. Siltala. ISBN 978-952-234-108-2.

Arvioita:
Suvi Ahola Hesarissa
Nina Lehtinen Aamulehdessä
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Kirsi kirjanurkassaan
Salla lukupäiväkirjassaan
Minna Ilselässä
ja lopuksi Jori Kaiken voi lukea -blogissa, siellä on lisää linkkejä lopussa.

Sydänvarjo

Kansi/kuva: Like

Susan kirjoitus Sydänvarjosta Järjellä ja tunteella -blogissa herätti huomioni. Asetelma kuulosti kiinnostavalta, vaikkei Susa kirjalle ihan täysillä syttynytkään. Ja kansi on houkutteleva, siinä on rehellistä synkkyyttä. (Sitä paitsi etsin edelleen toisella kädellä sitä tajunnan räjäyttävää oman arkeni tulkkia, joten suomalaisia naiskirjailjoita pitää senkin tähden kokeilla.)

No - ainakin Sydänvarjon perusteella Kuisma jää melko kauas meikäläisen elämästä, hyvässä ja pahassa. Sydänvarjon tarina kertoo Susannasta, porvarillista unelmaelämäänsä elävästä hyväosaisesta, johon kaksi yhteiskunnan laitamilla roikkuvaa ihmistä kiinnittää huomionsa. Entinen poikaystävä Anton ajelehtii vailla kiinnekohtaa; moniongelmainen Kerttu samaten. Susannan seuraamisesta tulee kummallekin elämäntapa. Anton ja Kerttu kiertävät Susannaa kuin koit öljylamppua illan hämärässä. Näkeekö Kerttu Susannan kirkkaan valon häikäisyssä enää itseäänkään? Löytääkö Anton Susannasta vastauksen omaan riittämättömyyteensä? Omakotitalon idylliä seuraa yössä kaksi nälkäistä katsetta.

Kuisman kertojaratkaisu on kirjan vahvuus ja heikkous. Rakenteellisesti kirja koostuu Kertun, Antonin ja Susannan kertomasta, ja se kertoma on oudosti irrallista. Henkilöt puhuvat omaäänisesti, mutta on vaikea nähdä kenelle - ehkä itselleen? Tilityksessä on terapiasession makua. Kaikki kolme päähenkilöä ovat osapuilleen vuorotellen äänessä. Välillä saadaan pari palasta myös Susannan miehen Markon näkövinkkelistä, mutta kolmikko dominoi kirjaa.

Koska formaatti on tällaisen terapiamaisen itsetilityksen formaatti, saa kaikista kolmesta suorastaan sietämättömän itsekeskeisen vaikutelman. Vaikka jokainen on omalla tavallaan säälittävä, on lukijana vaikea löytää empaattista asennetta ihmisiin, joiden elämä (kirjasta päätellen) koostuu niin täydellisesti omien ongelmien pohtimisesta. Edes Kertulle, jolle on rakennettu oikea kauhujen nuoruus, en tahtonut saada heristettyä itsestäni myötätuntoa.

Lukunäytteenä ote yhdestä Antonin osuudesta:

[--] Kun sä vedät sateessa yksin röökiä keskellä yötä ja kelaat, ettei kukaan tuu tajuumaan sua ikinä. Hei Arosusi beibe, ja koko se Hessen ja eksistentialismin kuvio. Loputon yksinäisyyden tunne, jota helpottaa vaan joku käsittämättömän epätodellinen kaukorakkaus, ritarimeininkiä tai jotain vastaavaa paskaa.

Todellisuudessa olin säälittävä ihmisen keskimääräisen eliniän puoliväliä lähestyvä jätkä, joka halus epätoivoisesti olla nuori taas ja löytää uudestaan sen, mitä ei koskaan edes oikeesti ollut. Mä kirjoitin jotain runoja, nyt kun katson niitä niin ne on ihan perseestä, mut silloin kuvittelin saavani takaisin sellaista mitä ei voi saada. Onneks. Olla hämmentynyt egoistinen kakskymppinen kakara uudestaan, ei kiitti. (s. 108-109)

Mutta ehkäpä empatia ei olekaan Kuisman tavoittelema tunnetila. Ehkä yksilöillä onkin haettu ensisijaisesti stereotyyppejä. Sydänvarjoa voisi melkein lukea kommenttina yhteiskunnastamme ja sen arkkityypeistä: Susanna ja Marko ovat niitä perusarvomenestyjiä, Anton pullamössöpolven loiseläjä ja Kerttu järjestelmän uhri. Kaikilla on paha olo - jotkut vain valehtelevat itselleen paremmin kuin toiset.

Susannan äärikonservatiiviset mielipiteet tuntuvat kovin ajankohtaisilta tämän kevään Suomessa. Myös Susannan armoton asenne epäonnistumiseen, omaan tai muiden, on tutunoloinen; juuri tällaista onnistujien ja omavastuun maailmankuvaa 2000-luku on paljolti meille myynyt. Ja Kertun harhakuva arvokkaan ihmisen tunnusmerkeistä on sekin vahvasti ajan hengessä; Kertun paniikkikohtaus kosmetiikkaosastolla olikin minulle kirjan parhaita kohtia.

Jätän Sydänvarjon käsistäni vähän ristiriitaisin tuntein. Minun on vaikea pitää kirjasta, jonka henkilöistä en pidä. Psykologisesti Susanna ja Marko tuntuivat johdonmukaisilta vaikkakin kliseisiltä, mutta Anton ja Kerttu eivät minulle paljosta tilittämisestä huolimatta auenneet.

Mutta. Kuisman teksti oli minusta enimmäkseen iskevää ja hyvää. Monessa kohdassa hän tavoittaa jonkin tunnelman tai tilanteen niin herkullisesti, että sitä lukiessaan oikein hykertelee. Lukeminen ei tuntunut ikävältä eikä keskenjättäminen houkuttanut. Sen sijaan kävi mielessäni, etenkin loppuratkaisun jälkeen, että Kuisma voisi olla enemmän omillaan jos sallisi itselleen vähän villimmän irrottelun, kun kerran selvästi osaa sanoja käyttää. Sydänvarjon vahvuus on siinä, että mitä vain voisi tapahtua...

Kirjassa saa tehdä rajujakin ratkaisuja - tai heittäytyä kunnolla satiiriin.
 
Hanna-Riikka Kuisma (2011). Sydänvarjo. Helsinki: Like.

Helena Miettinen Savon Sanomissa
Maija-Liisa Mattila Keskipohjanmaassa

Ilmeetön mies

Kuva: Karisto (Ei hajua kannen tekijästä - kirjaston tarra peittää strategisen paikan)

Yritän kertoa jokaisen kirjan kohdalla miksi sen valitsin. Joskus totuus on nolo. Ilmeetön mies lähti kotiin kirjastosta värinsä takia. Se on nimittäin vihreä. Olivat kirjastossa sillä viikolla koonneet vihreän teeman tarjouspöydälle, siis kirjaimellisesti vihreäkantisia kirjoja. Ja tuosta ääriviivapiirroksesta tuli mieleen äitini vanha exlibris. Ja tykkäsin nimestä. Ja takakansikin kiinnosti. Keski-ikäisen naisen patoutuneita tunteita? Bring it on!

Ehkä tästä on ollut jossain blogissakin juttua; lukiessa tuli tunne, että olen tästä jostain kuullutkin.

Ilmeetön mies kertoo nelikymppisestä yksinäisestä Irmasta, joka on töissä siivoojana sairaalassa ja elää eksyneen ihmisen sulkeutunutta elämää. Takana ovat rilluvuodet ja jotain muutakin; on kuin Irma pakoilisi jotakin tai jotakuta. Arkinen elämänmeno muuttuu kun Irma kohtaa samassa rapussa asuvan vaiteliaan miehen ja kiinnostuu tästä. Vaikenemisessa on voimaa! Kun yksi on hiljaa, toinen voi puhua - ja kuulla itsekin mitä sanoo.

Puhumattomasta ja ilmeettömästä miehestä tulee Irman rippi-isä, terapeutti. Menneisyyden ja nykyisyyden todet piirteet tulevat hiljalleen näkyviksi niin lukijalle kuin Irmalle itselleenkin. Tapa, jolla Irman kokemusmaailma välittyy osin hänen miehelle osoittamistaan monologeista, on kiinnostava.

Irma ojensi sormensa suoriksi, katseli kauniita kynsiään ja puristi kädet sitten nyrkkiin, kynnet piiloon kämmenien sisälle. Hän huokaisi ja katseli miestä. Kasvot eivät heijastaneet minkäänlaista tunnetilaa. Ehkä nuo kasvot, niiden täydellinen välinpitämättömyys sai Irman rauhalliseksi. Hänen ei tarvinnut jatkuvasti yrittää tulkita toisen ilmeistä, milloin vastassa olisi uhkaa, syytöksiä, katkeruutta, inhoa ja pettymystä.

"Jos olisin antanut aikaisemmin periksi, lakannut jo nuorena toivomasta, että olisin ollut muutakin kuin täydellisen siskon vertailukohde, olisin ehkä pärjännyt paremmin. Mutta jos koko lapsuus menee kuin kilpajuoksussa, ja toinen on kuitenkin aina edellä ja parempi, siitä on vaikea päästä irti. Siitä tulee normaali tapa elää - koko ajan tarkkaillen, olenko vieläkään muiden mielestä riittävän hyvä. Jokainen kai haluaisi kelvata omana itsenään edes joskus, sellaisenaan. Kun vuodesta toiseen tuntuu, että kohta se tapahtuu, varmasti pian joku katsoo minua ja näkee minut ja hyväksyy minut, nyt se on ihan lähellä, sen on pakko tapahtua... Jossain vaiheessa on pakko myöntää itselleen, että ehkä se ei tapahdukaan koskaan. Sitten sitä alkaa joko väkisin vääntää itseään luonnottomiin solmuihin, joita muut näyttävät odottavan, tai kapinoi koko juttua vastaan." (s. 83-84)

Tuosta otteesta jo näkyykin se ainoa piirre, joka minulla aavistuksen tökki Ilmeettömän kanssa; Irman ripittäytymisessä on välillä pientä jankkaamisen makua, ikäänkuin kirjoittaja ei ihan luottaisi lukijaan. Jäinkin miettimään näkyykö tässä asioiden selventämisessä Holopaisen tausta nuortenkirjailijana. Takakannen mukaan Ilmeetön on hänen ensimmäinen aikuisille kirjoittamansa romaani.

Mutta toisaalta, matkan varrella aukenevat persoonallisuuden kerrokset oikeuttavat tarkan pohjatyön. Irman tarinassa on väkevyyttä ja yllätyksiäkin, eivätkä käänteet toimisi ilman taustoja. Loppupuolella romaania tulee herkullisia oivalluksia kun lukija huomaa huijanneensa itseään. Esimerkiksi Irman kauniiden kynsien esiintuominen - ja niitä pidin pitkään ihan turhaan korostettuna ja äärimmäisen epätodennäköisenä yksityiskohtana - osoittautui ihan perustelluksi. Hm. 

Kaikkiaan sokkovalinta kannatti, tällä kertaa. Ilmeettömässä miehessä oli mukava tujaus outoutta (maagista realismia? uuskummaa? reaalifantasiaa? apua, oliko tässä joku genre?), mutta ei käsittämättömyyksiin asti. Pidin sisaruuden ja tyttäryyden kuvauksesta tässä. Pidin siitä, että kaikkea ei lopussa ratkaistu. Pidin myös siitä, ettei tarinaa pitkitetty yli sen luonnollisen kantokyvyn.

Varmaan lukisin Holopaiselta muutakin. Pitääpä joskus vilkaista liepeessä mainittua Finlandia Junior -ehdokasta Molemmin jaloin.

Anu Holopainen (2010). Ilmeetön mies. Hämeenlinna: Karisto.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Merja Leppälahti Kiiltomadossa

P.S. Hyvää vappua!

Elena

Rikon tapani ja sanon heti alkuun: Joel Haahtelan Elena oli loistava, ainakin Petteri Hynösen lukemana äänikirjana. Tässä oli minulle sitä kuuluisaa wow-efektiä, ehkä koska en paljoa odottanut. Jos et ole Elenaa itse lukenut, haluat ehkä jättää kirjoitukseni väliin. En olisi itse nauttinut tästä yhtä paljon jos olisin tiennyt etukäteen sen minkä aion tässä paljastaa. Harkitse itse!

Tarina on lyhyt, kokonaan minä-muodossa kerrottu. Kertoja on mies, jonka pään täyttää puistossa nähty tumma nainen. Joka aamu mies odottaa, näkee hänet hetken. Kesällä nainen katoaa, lähtee pois. Mies selvittää mihin, ja lopulta seuraa häntä.

Kuunnellessani Elenaa ahdistuin kertojan monomaanisuudesta, aloin suorastaan pelätä keskittyneen tarkkailijan vahtaaman naisen puolesta. Niin äärimmäisen herkästi mies havannoi Elenan jokaista liikahdusta, aistii takin hulmahduksen, olkalaukun liikkeen, kaiken. Elämässä ei tunnu olevan kertojalle mitään muuta kuin tuo nainen. Alkupuolella suorastaan ärsyynnyin kertojaan, joka ei selvästikään tiedä mitään Elenasta ihmisenä: tässähän nainen on miehelle mielikuvituksen tuote, projektio. Vain loputtoman itsekeskeinen ihminen voi leimaantua tuolla tavoin kuvitelmaansa.

Leikin pitkään ajatuksella, että Haahtela on tarkoituksella jättänyt viitteet muuhun elämään pois, korostaakseen pakkomiellettä, mutta hiljalleen alkoi epäilyttää. Jokin ontui. Onko  kysymys kaikkinielevästä intohimosta - vai siitä, että muuta ei elämässä ole? Osoittautuu että mies onkin vanhus, kahdeksankymmenen. Muuta ei olekaan kuin aikaa, aikaa ja Elena. Muisto, henkäys entisestä, kuin Syksyn sävel: ole mulle vähän aikaa hän. Huomasin miettiväni vanhuutta: sitä miten mielessä ja elämässä voi tietyssä iässä olla jo tilaa ja kirkkautta. Miten pientä elämä on, ja miten suurta.

Haahtela kirjoittaa intiimiä, kuultavaa kieltä, joka tulee suoraan kiinni. En tiedä onko kyse osittain Hynösen luennasta, mutta tämä oli oikeasti viehkoa kuunneltavaa. Yksinkertaista mutta viettelevää. Yksittäiset lauseet olivat niin linjakkaita ja niukantarkkoja, ettei esimerkkejä juuri kannata muistista tähän kaivella. Voi olla että lukijan hyvä tulkinta vaikuttaa. Kuunnellessa tuntui että sanat suorastaan soivat; jää mietittäväksi olisiko toiminut paperilla yhtä voimakkaasti.

Kirjassa ei oikeastaan tapahtunut juuri mitään, vain yksi selkeä käänne. Koska yleensä olen Dramaattisten Tapahtumien suuri ystävä, ihmettelen itseäni kun sanon että Elenassa oli minun makuuni upeasti tasapainoinen juonen kulku. Kertomusta ei pitkitetty, se täytti tilansa eikä pyytänyt enempää. Lyhyet luvut rytmittivät mukavasti muuten vähäeleistä tekstiä. Tarina ja kieli sopivat toisiinsa ja täydensivät toisiaan. Loppuosassa, kun lukija tietää varmasti kuka minä-kertoja on ja mistä on kysymys, huomaa uudelleentulkitsevansa sitä mitä ja miten sanottiin. Miten hyvin teksti kääntyikin asetelmasta toiseksi: pakkomielteisestä stalkkaajasta hiivittiin tyhjenevässä elämässä vaikenevaksi vanhukseksi.

Harva kirja pystyy tähän: sen voisi melkein lukea uudestaan heti perään. Jos ei olisi tuota kutsuvaa pinoa tuolla... Mutta ensi kerralla haluaisin ehkä Haahtelani paperilla, nähdäkseni onko teksti yhtä hyvää ilman Hynöstä.

Valitsin Elenan ihan sattumalta. Se oli saatavilla äänikirjojen hyllyssä, ja muistelin joidenkin bloggaajien kehuneen Haahtelaa. Kiitos taas - ilman nimentunnistusta en varmaan olisi ottanut tätä.

Joel Haahtela (2004). Elena. Otavan äänikirja. Lukija Petteri Hynönen.

(Kustantajan sivuilta löytyy myös ote äänikirjasta mp3:na.)

Arvioita:
Pertti Lassila Hesarissa
Satun luetut
Uusi Kuu

Pirunkettu

Hävettää. Juoksen viikko toisensa jälkeen hakemassa lisää kirjoja, vaikka entisiä seisoo hyllyssä syyttävä rivi. Joku toinenhan saattaa tänäänkin käyskennellä kirjastossa etsimässä lukuinspiraatiota, mutta esimerkiksi tämä Minette Waltersin Pirunkettu on poissa. Joku alhainen hyypiö on hautonut sitä tyhjän panttina jo varmaan kuusi viikkoa.

(Ei hätää: lainakirjakompleksini on kotikasvatuksen tulosta, ei siis tarttuvaa lajia.)

Synnintuntoon on ehkä vähän aihettakin - Pirunkettu on hyvä dekkari, jonka en soisi jäävän keneltäkään väliin veltosteluni takia. Kuten useimmissa aiemmin tänä vuonna lukemissani Waltersin kirjoissa, tässäkin on sattumoisin kyse syyttömien syyllistämisestä. Tällä kertaa pulassa on vainokampanjan uhriksi joutuva kartanonherra. Eläkkeellä olevaa eversti Lockyer-Fox'ia syytetään vaimonsa kuolemasta ja insestistä. Samaan aikaan pesiytyy hiipuvaan kylään New Age -kulkurien joukkio, joka valtaa itselleen maapalan. Häirintäsoittojen ongelmaan pureutuvat everstin lakimies ja kauan sitten pois annettu tyttärentytär. Kulkureita hätistelevät tiehensä suurimmalla tarmolla paikalliset kotirouvat.

Juoni on Pirunketussa terävä. Jälkeenpäin on helppo todeta, että murhaaja olisi pitänyt pystyä päättelemään - mutta eipä vain ollut hajuakaan. Luonnekuvat piirtyvät varsinkin taustapeilistä katsoen loistavasti esiin, siksipä tuntuukin siltä että taitavampi kyökkipsykologi olisi ratkaisun arvannut.

Pirunketussa myös tasapaino yksityisten ja yleisten kysymysten välillä on oikean oloinen. Perinteistä perhemysteeriä täydentää osattomuuden luonteikas käsittely. Lisäksi esille nousee ketunmetsästys, tuolloin vielä ajankohtainen poliittinen kysymys brittein saarilla. Laki suojelee (nykyään) kettuja ajojahdilta, mutta suojeleeko kukaan syyttömänä vainottua ihmistä? Pidän siitä, ettei Walters pehmoile ylenmäärin; ihmiset saavat olla hyviä tai pahoja ihan luokasta riippumatta. Jotkut ovat pahoja, vielä useammat hölmöjä tai heikkoja, mutta jotkut onneksi hyviäkin.

Äiti oli varoittanut, ettei koskaan saanut luottaa ihmisiin, joilla ei ollut naururyppyjä. Se tarkoitti sitä, että ne eivät osaa nauraa, ja ihmisellä joka ei osaa nauraa ei ole sieluakaan. Mikä on sielu? hän oli kysynyt. Kaikki hyvä mitä ihminen on koskaan tehnyt, äiti vastasi. Sielu näkyy kasvoilta kun ihminen hymyilee, koska nauru on sielun musiikkia. Jos sielu ei koskaan kuule musiikkia, se kuolee, ja siitä syystä ilkeillä ihmisillä ei ole naururyppyjä.

Poika oli varma, että tämä piti paikkansa, vaikka se miten hän ymmärsi sielun olikin pelkkää ryppyjen laskemista. Äidillä oli niitä vaikka millä mitalla. Foxilla ei ainuttakaan. (s. 143)

Nyt luetusta Walters-setistä jää varmaan parhaana mieleen Kuvanveistäjä tai Mielen häiriöitä, mutta yhteenkään en pettynyt. Walters on tänä talvena noussut minun listallani kärkikolmikkoon mitä uudempiin brittidekkaristeihin tulee. Suomennokset välillä kieltämättä rassaavat; Pirunketussakin on jokunen kohta, jossa käännös tuntuu suorastaan epäilyttävältä ja tekisi mieli saada alkuperäinen käsiin. Silti en malta luopua ulkomaisten dekkareiden lukemisesta.

Sonja pohdiskeli taannoin lukemiensa kirjojen kansallisuutta. Huomaan että dekkareissa minua ulkomaiset houkuttavat yhtä paljon kuin kotimaiset, vaikka dekkareita ostan melko vähän ja joudun siis lukemaan kirjastosta lainattuina käännöksinä. Jokin kaksi-yhden-hinnalla hupi on ehkä kyseessä: saa samalla kertaa sekä 'eksoottista' ulkomaista taustaa että murhamysteerin. Brittiläinen tai pohjoismainen kulttuuri on silti sen verran läheinen, että siihen on helppo orientoitua.

Tai sitten olen leimautunut ulkomaisiin dekkareihin herkässä iässä: äiti keräili SAPO-sarjaa. Huomaatteko: Waltersin jäljiltä kaikki on psykologista...

Minette Walters (2004). Pirunkettu. Helsinki: WSOY. Suomentanut Hanna Tarkka.

Arvioita:
Mette Luetut -blogissa